Part 10

-- Oh, tiedän hyvin, sire, -- vastasi Richelieu, -- että filosofit siitä saisivat aseita; mutta en usko, että heidän huutonsa merkitsisivät mitään teidän Majesteetillenne ja minulle. Pääasia on, että nämä valtakunnan kaksi mahtavinta tahtoa tyydytetään. No niin, erään henkilön tahtoa, sire, sanon sen rohkeasti teidän Majesteetillenne, vaikka epäsuosioni, siis kuolemani, siitä seuraisi... niin, rouva Dubarryn tahtoon en voisi alistua.

Ludvig XV ei virkkanut mitään.

-- On pistänyt päähäni ajatus, -- jatkoi Richelieu; -- kun tässä tuonnoin katselin ympärilleni teidän Majesteettinne hovissa, näin tosiaan niin paljon kauniita jalosukuisia tyttöjä, niin paljon säteileviä naisia, että jos olisin ollut Ranskan kuningas, niin valinta olisi näyttänyt minusta melkein mahdottomalta.

Ludvig XV kääntyi Taverneyhin päin, joka tuntien vähitellen ja varovaisesti päästävän asiaan, värähteli pelosta ja toivosta, samalla kun hän silmillään ja henkäyksillään autteli marskin kaunopuheisuutta, ikäänkuin olisi sauvonut onnensa laivaa satamaan.

-- Kuulkaa, onko se teidänkin mielipiteenne, parooni? -- kysyi kuningas.

-- Sire, -- vastasi Taverney paisuvin sydämin, -- minusta näyttää, että herttua näiden viime minuuttien kuluessa on puhunut teidän Majesteetillenne mainioita asioita.

-- Olette siis samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että täällä on kauniita tyttöjä?

-- Niin, minusta näyttää Ranskan hovissa olevan todellakin oikein kauniita tyttöjä.

-- Yhdytte siis hänen mielipiteeseensä, parooni?

-- Kyllä, sire.

-- Ja kuten hänkin kehoittaisitte minua tekemään valintani hovin kaunotarten joukosta?

-- Rohkenisin tunnustaa, että ajattelen marskin tavoin, jos tohtisin uskoa, että se myöskin on teidän Majesteettinne mielipide.

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana kuningas silmäili suopeasti Taverneytä.

-- Hyvät herrat, -- virkkoi hän, -- epäilemättä seuraisin neuvoanne, jos olisin kolmikymmenvuotias. Minulla olisi silloin helposti ymmärrettävä taipumus; mutta nyt tunnen itseni vähän vanhaksi ollakseni herkkäuskoinen.

-- Herkkäuskoinen! Pyydän, selittäkäähän minulle se sana, sire.

-- Herkkäuskoisuus, rakas herttuani, merkitsee uskomista; mutta mikään ei saisi minua uskomaan eräitä asioita.

-- Mitä asioita?

-- Sitä, että minun iälläni voisi herättää rakkautta.

-- Ah, sire, -- huudahti Richelieu, -- olin tähän hetkeen asti luullut, että teidän Majesteettinne oli valtakuntansa kohteliain herrasmies; mutta syväksi surukseni huomaan erehtyneeni.

-- No missä suhteessa? -- kysyi kuningas nauraen.

-- Siinä, että minä olen vanha kuin Metusalem, minä, joka olen syntynyt vuonna 1694. Ajatelkaahan sire, olen kuuttatoista vuotta vanhempi teidän Majesteettianne.

Tämä oli herttuan puolelta taitavaa imartelua. Ludvig XV ihaili aina tämän miehen vanhuutta, miehen, joka oli kuluttanut niin paljon nuorisoa loppuun palveluksessaan; sillä kun kuninkaalla oli tämä esimerkki silmiensä edessä, voi hän itsekin toivoa elävänsä yhtä vanhaksi.

-- Olkoon niin, -- virkkoi Ludvig XV; -- mutta ette kai enää väitä, että teitä itsenne vuoksi rakastetaan, herttua?

-- Muussa tapauksessa, sire, hylkäisin heti kahden naisen suosion, jotka vielä tänä aamuna vakuuttivat minulle päinvastaista.

-- No niin, herttua, -- virkkoi Ludvig XV, -- saamme nähdä; saamme nähdä, hra de Taverney; nuoriso elvyttää, onhan se totta...

-- Niin, sire, ja jalon veren vuodattaminen suoniin on terveellistä, lukuunottamatta, että sellainen rikas sielu kuin teidän Majesteettinne vaihdoksesta aina hyötyy eikä koskaan häviä.

-- Kuitenkin, -- huomautti Ludvig, -- muistelen, että isoisäni isä vanhaksi tultuaan ei enää mielistellyt naisia yhtä rohkeasti kuin ennen.

-- No, no, sire, -- sanoi Richelieu, -- teidän Majesteettinne tuntee suuren kunnioitukseni kuningas-vainajaa kohtaan, joka kahdesti sulki minut Bastiljiin; mutta se ei estä minua väittämästä, että Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n kypsyneiden ikäin välillä ei voi tehdä mitään vertailuja. Mitä hittoa! Eihän teidän kaikkein kristillisin majesteettinne edustaessanne Kirkon vanhimman pojan arvonimeä menne askeettisuudessa niin pitkälle, että unohtaisi inhimillisyytensä?

-- En suinkaan, -- vastasi Ludvig XV; -- tunnustan tämän, koska ei lääkärini eikä rippi-isäni ole saapuvilla.

-- Kah, sire, edesmennyt kuningas kummastutti usein liiallisella uskonnollisella hartaudellaan ja lukemattomilla lihansa kurittamisilla rouva de Maintenonia, joka kuitenkin oli häntä vanhempi. Toistan, sire, voiko verratakaan ihmistä ihmiseen, kun on puhe teistä kahdesta kuninkaasta?

Sinä iltana kuningas oli hyvällä tuulella; Richelieun sanat olivat kuin nuoruuden lähteestä tipahtelevia vesipisaroita.

Richelieu ajatteli, että oikea hetki oli tullut; hän tyrkkäsi polvellansa de Taverneyn polvea.

-- Sire, -- virkkoi tämä, -- salliiko teidän Majesteettinne minun lausua kiitokseni suurenmoisesta lahjasta, jonka olette tyttärelleni antanut?

-- Siitä ei minua tarvitse kiittää, parooni, -- vastasi kuningas; -- neiti de Taverney miellyttää minua vilpittömällä ja siveällä sulollaan. Toivoisin, että tyttärilläni vielä olisi taloutensa järjestettävänä; varmaan neiti Andrée... sehän kai on tytön nimi?

-- Niin, sire, -- sanoi Taverney ihastuksissaan siitä, että kuningas tiesi hänen tyttärensä ristimänimen.

-- Kaunis nimi! Varmaan neiti Andrée olisi ollut ensimäinen luettelossa; mutta kaikki hovineidon-paikat perheessäni ovat jo anastetut. Odottaessamme, parooni, saatte olla varma, että tämä tyttö nauttii kaikkea suojelustani. Hänellä ei luullakseni ole rikkaita myötäjäisiä?

-- Ah ei, sire!

-- No, minä huolehdin hänen avioliitostaan. Taverney kumarsi hyvin syvään.

-- Silloin teidän Majesteettinne suvainnee etsiä hänelle puolison; sillä tunnustan, että köyhyydessämme, joka melkein lähenee kurjuutta...

-- Kyllä, kyllä, olkaa huoletta siitä asiasta, -- vakuutti Ludvig XV; -- mutta hän näyttää minusta hyvin nuorelta, joten ei ole kiirettä.

-- Sitäkin vähemmän, sire, kun teidän suojattinne kammoo avioliittoa.

-- Kas vain! -- huudahti Ludvig XV hykertäen käsiään ja vilkaisten herttuaan. -- No, joka tapauksessa voitte luottaa minuun, hra de Taverney, jos joudutte pulaan.

Tämän sanottuaan Ludvig XV nousi ja kääntyen Richeliun puoleen:

-- Marski! -- kutsui hän. Herttua lähestyi kuningasta.

-- Oliko tyttönen mielissään?

-- Mistä, sire?

-- Jalokivilippaasta.

-- Suokoon teidän Majesteettinne anteeksi, että puhun teille hiljaa, mutta isä kuuntelee eikä hänen sovi tietää, mitä teille aion sanoa.

-- Pyh!

-- Ei.

-- Sanokaa siis.

-- Sire, neitonen kammoo avioliittoa, se on totta; mutta yhdestä asiasta olen varsin varma: teidän Majesteettianne hän ei kammo.

Sanottuaan tämän tuttavallisuudella, joka miellytti kuningasta juuri tavattoman avomielisyytensä vuoksi, marski astua tepsutti nopeasti Taverneyn luo, joka kunnioituksesta oli vetäytynyt parvekkeen kynnykselle.

He läksivät molemmin puutarhan kautta.

Ilta oli hyvin ihana. Kaksi lakeijaa astui heidän edellään tulisoihdut toisessa kädessä ja toisella nostellen kukkivien oksain huippuja. Nähtiin yhä valot Trianonin ikkunoista kruununprinsessan viidenkymmenen huumautuneen vieraan hengityksestä hiestyneiden ruutujen lävitse. Hänen Majesteettinsa soittokunta elävöitti menuettia; sillä illallisten jälkeen oli alotettu tanssit, jotka vielä jatkuivat. Tiheässä sireeni- ja heisipuu-ryhmässä polvillaan maassa katseli Gilbert varjojen leikkiä läpikuultavien verhojen takaa.

Vaikka taivas olisi pudonnut maahan, se ei olisi häirinnyt tätä tähystelijää, joka kauneuden päihdyttämänä silmillään seurasi sitä kaikissa tanssin kierroissa.

Mutta kun Richelieu ja Taverney kulkivat ohi hipaisten pensasta, johon tämä yölintu oli kätkeytynyt, niin heidän äänensä ja varsinkin eräs sana saivat Gilbertin nostamaan päätänsä. Sillä tämä sana oli varsinkin hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Nojaten ystävänsä käsivarteen ja kallistaen suunsa tämän korvaan virkkoi marski:

-- Kaikki harkiten, kaikki punniten, parooni, on raskas velvollisuuteni sinulle ilmoittaa, että tyttäresi täytyy nopeasti lähettää luostariin.

-- Ja minkätähden? -- kysyi parooni.

-- Sentähden, että kuningas, siitä löisin vetoa, on rakastunut neiti de Taverneyhin.

Nämä sanat kuullessaan Gilbert kävi vaaleammaksi kuin heisipuun hahtuvaiset lumenväriset kukat, jotka riippuivat hänen olkapäilleen ja otsalleen.

13.

Aavistelua.

Seuraavana päivänä Trianonin tornikellon lyötyä kaksitoista Nicole tuli huutamaan Andréelle, joka ei vielä ollut lähtenyt huoneestaan:

-- Mademoiselle, mademoiselle, täällä on hra Filip!

Tämä huuto kaikui portaitten alipäästä.

Aivan kummastuneena, mutta samalla riemuitsevana Andrée napitti musliinisen aamunuttunsa ja riensi nuorta miestä vastaan, joka tosiaankin oli astunut ratsultaan Trianonin pihalla ja tiedusteli muutamilta palvelijoilta, milloin voisi tavata sisartaan.

Andrée avasi siis itse oven ja näki heti edessään Filipin, jota nopsa Nicole, hänet pihalta noudettuaan, johdatti pitkin porraskäytävää ylös. Nuori tyttö heittäytyi veljensä kaulaan, ja molemmat astuivat Nicolen seuraamina Andréen huoneeseen.

Vasta silloin Andrée huomasi, että Filip oli tavallista vakavampi, että hänen hymyilyssäänkin oli jotain surumielistä, että hänen uhkea univormunsa oli mitä huolellisimmin järjestetty, ja että hänellä vasemmassa kainalossaan oli kokoon kääritty matkaviitta.

-- Mikä nyt on, Filip? -- kysyi tyttö heti sillä hellien sielujen vaistolla, jolle yksi ainoa katse oli riittävä ilmoitus.

-- Sisareni, -- virkkoi Filip, -- sain tänä aamuna määräyksen palata rykmenttiini.

-- Ja sinä lähdet?

-- Niin, minä lähden.

-- Oi, -- virkahti Andrée, jonka kaikki rohkeus ja osa voimista purkautui tässä tuskallisessa huudahduksessa.

Ja vaikka tämä lähtö oli aivan luonnollinen asia, jota hänen oli täytynyt odottaa, hän tunsi uutisen kuullessaan sellaista masennusta, että hänen täytyi tukea itseään veljensä käsivarteen.

-- Hyvä Jumala! -- sanoi Filip. -- Murhetuttaako lähtöni sinua niin suuresti, Andrée? Tiedäthän, että sellainen sotilaan elämässä on mitä jokapäiväisimpiä tapauksia.

-- Niin, niin, tietysti, -- sopersi tyttö; -- minne sinä matkustat, veljeni?

-- Osastoni majailee Reimsissä; minulla ei siis ole mikään varsin pitkä matka tehtävänä, kuten näet. Totta on, että rykmentti hyvin luultavasti sieltä palaa Strassburgiin.

-- Ah, -- huudahti Andrée: -- ja milloin lähdet?

-- Määräyksen mukaan on minun heti suoriuduttava matkaan.

-- Olet siis tullut sanomaan jäähyväiset?

-- Niin, sisareni.

-- Jäähyväiset!

-- Onko sinulla jotain erityistä minulle sanottavaa, Andrée? -- kysyi Filip levottomana tytön murheellisuudesta, joka oli liian ilmeinen aiheutuakseen pelkästään tästä lähdöstä.

Andrée käsitti, että nämä sanat olivat tarkoitetut Nicolelle, joka Andréen suunnattoman murheen johdosta katseli tätä näytelmää kummastuksella. Eihän Filipin lähtö, upseerin matkustaminen osastoonsa, ollut mikään onnettomuus, jonka olisi pitänyt aiheuttaa niin paljon kyyneleitä.

Andrée käsitti siis samalla kertaa sekä Filipin tunteet että Nicolen kummastuksen. Heittäen pienen päällysviitan hartioilleen hän vei veljensä portaita kohti.

-- Tule puiston ristikkoportille asti, Filip, -- sanoi hän; -- minä johdan sinut peitettyä käytävää. Minulla on sinulle todellakin hyvin paljon puhuttavaa, veljeni.

Nämä sanat sisälsivät lähtökäskyn Nicolelle; tyttö hiipi pois seinän vierustaa pitkin ja palasi emäntänsä huoneeseen, sillä välin kun tämä Filipin kanssa kulki portaita alas.

Andrée astui kappelin sivulla olevia portaita ja tuli ulos käytävästä, joka vielä tänäpäivänä vie puutarhaan. Mutta vaikka Filipin levottoman kysyvä katse oli herkeämättä häneen luotuna, hän riippui kauan veljensä käsivarressa ja nojasi päätänsä hänen olkaansa vasten, virkkamatta ainoatakaan sanaa. Sitten hänen sydämensä yhtäkkiä murtui, hänen piirteensä saivat kalmankalpean värin, pitkä nyyhkytys nousi hänen huulilleen asti ja kyyneltulva sumensi hänen silmänsä.

-- Rakas sisareni, paras Andréeni, -- huudahti Filip, -- taivaan tähden, mikä sinua oikeastaan vaivaa?

-- Ystäväni, ainoa ystäväni, -- vastasi Andrée, -- sinä jätät minut yksikseni tähän maailmaan, johon vasta saavuin, ja kysyt, miksikä itken! Ah, ajattelehan, Filip, syntyessäni menetin äitini; ja, hirveätä sanoa, isää minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki pienet huolet, joita sydämeni on tuntenut, kaikki sen pikku salaisuudet olen uskonut sinulle, ainoastaan sinulle. Kuka minulle hymyili, kuka minua hyväili, kuka minua tuuditteli lapsena ollessani? Sinä. Kuka minua suojeli isommaksi tultuani? Sinä. Kuka minut sai uskomaan, että Jumalan luomat olennot eivät olleet sysätyt maailmaan vain kärsiäkseen täällä? Sinä, Filip, yhäti sinä. Sillä enhän siitä asti, kun maailmaan tulin, ole rakastanut mitään tai ketään paitsi sinua, eikä myöskään minua ole kukaan muu rakastanut kuin sinä.

-- Oi, Filip, -- jatkoi Andrée murheellisesti, -- sinä käännät pääsi pois, ja minä luen ajatuksesi. Sinä sanot itsellesi, että olen nuori, että olen kaunis, ja että teen väärin, kun en usko tulevaisuuteen, rakkauteen. Ah, näet kuitenkin hyvin, Filip, että kukaan ei minusta välitä. "Madame la dauphine suo sinulle hyvää", sanonet, ystäväni. Epäilemättä; hän on täydellinen, ainakin minun silmissäni, ja minä katselen häntä melkein jumaluusolentona. Mutta juuri siksi, että sijoitan hänet tuohon yliluonnolliseen ilmapiiriin, tunnenkin häntä kohtaan kunnioitusta, vaan en rakkautta.

-- Ja rakkaus, Filip, on sydämelleni välttämätön tunne, joka yhäti työnnettynä takaisin sydämeeni särkee sen.

-- Isäni... Oi, hyvä Jumala, isäni! Se mitä nyt sanon ei ole sinulle uutta, Filip: paitsi että isäni ei ole minulle suojelija tai ystävä, hän ei koskaan edes katsahda minuun herättämättä minussa pelkoa. Niin, niin, minä pelkään, Filip, pelkään häntä, varsinkin sen jälkeen kun näen sinun lähtevän. Miksi pelkään? Sitä en ollenkaan tiedä. Oi, Jumalani, eivätkö pakenevat linnut, ammuvat karjat, eivätkö nekin pelkää myrskyä, kun myrsky on tulossa?

-- Se on vaistoa, sanot; mutta miksi kieltäisit kuolemattomalta sielultamme onnettomuuden vaiston? Viimeiseltä on perheemme saavuttanut kaikkinaista menestystä. Sen hyvin tiedän. Sinäkin olet nyt kapteeni, ja minä olen melkein joutunut kruununprinsessan lähimpään ystäväpiiriin; isäni kuuluu eilen syöneen illallista miltei kahden kesken kuninkaan kanssa. Niin, Filip, toistan sen sinulle, vaikka näyttäisin sinusta miltei järjettömältä, kaikki tuo peloittaa minua enemmän kuin leppoisa köyhyytemme eläessämme unohdettuina Taverneyssä.

-- Ja kuitenkin, rakas sisar, -- virkkoi Filip surumielisesti, -- olit sielläkin yksinäsi; sielläkään en ollut kanssasi sinua lohduttamassa.

-- Totta kyllä, mutta siellä olin edes yksinäni, yksinäni lapsuudenmuistojen! parissa. Minusta tuntui kuin täytyisi talon, missä äitini oli elänyt, hengittänyt ja kuollut, tarjota minulle kodikkuuden turvaa, jos niin voi sanoa; kaikki siellä oli minulle leppeätä, hyväilevää, ystävällistä. Näin tyynenä sinun lähtevän ja iloitsin tulostasi. Mutta joko sinä menit tai tulit, sydämeni ei kuulunut kokonaan sinulle, se oli kiintynyt tuohon rakkaaseen kartanoon, puutarhaani, kukkasiini, tuohon kokonaisuuteen, josta muinoin olit vain osana. Tänään sinä olet kaikkeni, Filip, ja jättäessäsi minut minä jään kaikesta.

-- Ja kuitenkin, Andrée, -- virkkoi Filip, -- nautit sinä nykyisin monin verroin mahtavampaa suojelusta kuin se, minkä minä saatoin tarjota.

-- Se on totta.

-- Sinulla on hyvä tulevaisuus.

-- Kuka tietää...?

-- Miksi siis epäilet?

-- En tiedä.

-- Se on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, sisareni.

-- Oi, ei, minä en, taivas olkoon ylistetty, nurise Herraa vastaan, vaan kiitän häntä aamuin, illoin. Mutta minusta tuntuu kuin, sen sijaan että hän vastaanottaisi kiitosuhrini, polveni notkistaessani joka kerta ääni korkeudesta sanoisi minulle: "Ole varuillasi, nuori tyttö, ole varuillasi"!

-- Mutta mitä sinun pitäisi varoa? Vastaa. Otaksukaamme, että joku onnettomuus sinua uhkaisi. Onko sinulla siitä mitään ennakkotunnetta? Tiedätkö, miten menetellä käydäksesi uhmaten sitä vastaan tai välttääksesi sitä?

En tiedä mitään, Filip, paitsi että minusta tuntuu, näetkös, kuin riippuisi elämäni enää vain ohuesta rihmasta, ja että mikään ei enää hymyile minulle sen hetken jälkeen, jolloin sinun lähtösi tapahtuu. Sanalla sanoen, minusta näyttää, että nukkuessani olen vierinyt äkkijyrkänteen partaalle ja vierinyt liian nopeassa vauhdissa voidakseni herätessäni pysähtyä. Huomaan heränneeni, näen kuilun, ja kuitenkin se nielee minut, ja sinun poissa ollessasi, kun et enää ole minua pidättämässä, minä katoan sinne ja murskaudun siellä.

-- Rakas sisar, hyvä Andrée, -- sanoi Filip, tullen vastoin tahtoaankin liikutetuksi tästä niin todellista kauhua ilmaisevasta äänensävystä, -- sinä liioittelet hellyyttä, ja siitä sinua kiitän. Niin, sinä menetät ystävän, mutta vain hetkellisesti. En joudu sinusta niin kauaksi, että et tarpeen tullen voisi kutsua minua takaisin; ja muistahan, että houreitasi lukuunottamatta mikään ei sinua uhkaa.

Andrée pysähtyi veljensä eteen.

-- Mistä sitten johtuu, Filip, -- sanoi hän, -- että sinä, joka olet mies, ja jolla on enemmän voimaa kuin minulla, olet tällä hetkellä yhtä murheellinen kuin minäkin? Kah, veljeni, miten osaat sen selittää?

-- Se on helppoa, rakas sisar, -- vastasi Filip, pysäyttäen Andréen, joka puhumasta lakatessaan oli jälleen alkanut kävellä. -- Emme ole veli ja sisar ainoastaan sydämeltämme ja vereltämme, vaan myöskin sielultamme ja tunteiltamme. Ja me elimme sopusoinnussa, joka varsinkin minulle on Pariisiin tulomme jälkeen käynyt perin suloiseksi tottumukseksi. Minä katkaisen tämän ketjun, rakas ystävä, tai pikemminkin se katkaistaan, ja isku tuntuu sisimpään sydämeeni. Olen siis murheissani, mutta vain hetkellisesti, siinä kaikki. Minä, Andrée, minä näen eromme tuolle puolen; minä en usko muuta onnettomuutta kuin että muutamaan kuukauteen, ehkäpä vuoden aikaan emme enää saa toisiamme nähdä; minä alistun kohtalooni, enkä sano sinulle juhlallisia jäähyväisiä, vaan: näkemiin.

Näistä lohduttavista sanoista huolimatta vastasi Andrée vain nyyhkytyksillä ja kyynelillä.

-- Rakas sisar, -- huudahti Filip nähdessään tämän hänelle käsittämättömän murheen ilmaisun, -- rakas sisar, sinä et ole minulle kaikkea sanonut, sinä kätket jotakin; puhu taivaan nimessä, puhu.

Ja hän otti tytön käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten lukeakseen hänen silmistään.

-- Minäkö? -- virkkoi tämä. -- Ei, ei, Filip, vannon sinulle, että tiedät kaiken ja että sydämeni on sinun käsissäsi.

-- No, rohkeutta siis, Andrée, taivaan tähden, äläkä murhetuta minua näin.

-- Olet oikeassa, -- myönsi tyttö, -- minä olen hupsu. Kuule: enhän ole koskaan ollut kovin lujasieluinen, sen sinä, Filip, tiedät paremmin kuin kukaan muu. Aina olen peljännyt, aina uneksinut, aina huokaillut; mutta minulla ei ole oikeutta yhdistää tuskallisiin houreisiini hellästi rakastettua veljeä, silloin kun tämä minua rauhoittaa ja minulle todistaa, että syyttä suotta käyn levottomaksi. Olet oikeassa, Filip, on totta, aivan totta, että täällä ei minulta puutu mitään. Anna minulle siis anteeksi, Filip; näethän, että kuivaan silmäni; minä en enää itke, minä hymyilen. Filip, en enää jätä sinua hyvästi, vaan sanon ainoastaan: näkemiin.

Ja nuori tyttö syleili hellästi veljeään, salaten häneltä viimeisen kyyneleen, joka vielä sumensi hänen silmäänsä ja helmenä vierähti nuoren upseerin kullatulle olkanauhalle.

Filip katseli häntä sillä äärettömällä hellyydellä, jossa samalla kertaa yhtyy sekä veljen että isän tunteet.

-- Andrée, -- virkkoi hän, -- pidän sinusta tuollaisena. Ole reipas ja rohkea. Minä lähden, mutta kuriiri tuo sinulle minulta kirjeen joka viikko. Pyydän, että sinäkin joka viikko kirjoitat minulle.

-- Kyllä, Filip, -- vastasi Andrée; -- se on oleva ainoa onneni. Mutta kaihan olet ilmoittanut isälle?

-- Mistä?

-- Lähdöstäsi.

-- Rakas sisko, parooni itse minulle tänä aamuna ministerin käskyn toikin. Hra de Taverney ei ole sinun kaltaisesi, Andrée; hän näkyy helposti voivan minusta luopua. Hän tuntui olevan iloinen lähdöstäni, ja oikeassa hän olikin: täällä en ylene, kun siellä sitävastoin voi tarjoutua tilaisuuksia.

-- Isä iloinen nähdessään sinun lähtevän! -- mutisi Andrée. -- Etkö erehdy, Filip?

-- Sinä olet hänellä, -- vastasi Filip, väistäen kysymystä, -- ja se lohduttaa häntä, sisareni.

-- Luuletko niin, Filip? Hän ei koskaan käy minua tapaamassa.

-- Sisareni, hän käski minun sinulle ilmoittaa, että hän vielä tänään lähtöni jälkeen saapuisi Trianoniin. Hän rakastaa sinua, usko se; hän vain rakastaa omalla tavallaan.

-- Mikä sinua muuten vaivaa, Filip? Näytät hämmentyneeltä

-- Rakas Andrée, se johtuu siitä, että hetki on jo lyönyt. Sanohan, mitä kello nyt on?

-- Neljännestä vailla yksi.

-- Niin, rakas sisar, olen hämmennyksissä senvuoksi, että jo tunti sitten olisi pitänyt olla matkalla, ja nyt juttelemme täällä ristikkoportilla, missä hevostani pidetään valmiina. Siis...

Andrée otti levollisen muodon ja tarttuen veljensä käteen:

-- Siis, -- virkkoi hän liian varmalla äänensävyllä, jotta se ei olisi ilmaissut teeskentelyä, -- siis, hyvästi, veljeni...

Filip syleili häntä viimeisen kerran.

-- Näkemiin, -- sanoi hän; -- muista lupaustasi.

-- Mitä lupausta?

-- Että kirjoitat ainakin kerran viikossa.

-- Oi, vielä siitä puhutkin!

Hän lausui nämä sanat äärettömällä ponnistuksella: lapsiparan ääni oli kokonaan sortunut.

Filip tervehti häntä vielä kädenliikkeellä ja poistui. Andrée seurasi häntä silmillään, pidättäen henkeään, hillitäkseen huokauksensa. Filip nousi hevosensa selkään, huusi hänelle vielä kerran hyvästi ristikon toiselta puolen ja lähti. Andrée jäi liikkumattomana seisomaan siihen asti kun voi veljensä eroittaa.

Tämän hävittyä näkyvistä hän kääntyi ja juoksi kuin haavoitettu hirvi puiston siimekseen, huomasi penkin, jonka hän töintuskin saavutti, ja lysähti sille puolitainnuksissa, voimattomana, raukein katsein. Sitten nousi hyvin syvältä hänen rinnastaan pitkä ja vihlaiseva nyyhkytys.

-- Jumalani, Jumalani! -- huudahti hän. -- Miksi jätät minut näin yksikseni maan päälle?

Ja hän peitti kasvot käsiinsä, antaen isojen kyynelten valua valkoisten sormiensa välitse, yrittämättäkään niitä enää pidättää.

Tällä hetkellä kuului keveä rasahdus lehtimajan takaa; Andrée luuli kuulleensa huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja näki murheellisten kasvojen kohoavan edessään.

Siinä oli Gilbert.

14.

Gilbertin romaani.

Se oli Gilbert, sanoimme, yhtä kalpeana kuin Andrée, yhtä lohduttomana, yhtä murtuneena kuin hän.

Nähdessään miehen, nähdessään vieraan Andrée kiirehti kuivaamaan silmiänsä, ikäänkuin ylpeätä neitosta olisi punastuttanut itkeä. Hän suoristautui ja jäykisti marmoriposkensa, joita epätoivo vastikään oli nytkähdytellyt.

Gilbertiltä kului paljon pitempi aika tyyntymiseensä, ja hänen piirteissään säilyi tuskallinen ilme, jonka neiti de Taverney kohotettuaan silmänsä ja tuntiessaan miehen heti huomasi hänen asennossaan ja katseessaan.

-- Kas, taaskin hra Gilbert! -- huudahti Andrée siihen keveään sävyyn, mitä hän koetti käyttää joka kerta kun sattuma, niinkuin hän luuli, toi hänet nuoren miehen lähettyville.

Gilbert ei vastannut mitään: hän oli vielä liian kiihkeästi liikutettu. Murhe, joka oli värisyttänyt Andréen ruumista, oli hurjasti puistattanut myöskin häntä. Andrée siis jatkoi, tahtoen päästä selvyyteen tämän haamun kanssa.

-- Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa, Gilbert? -- kysyi hän. -- Minkätähden minua noin surumielisesti katselette? Varmaan on jotakin, mikä tekee teidät murheelliseksi. Mikä teitä siis surettaa? Sanokaahan toki.

-- Tahdotteko sen tietää? -- virkkoi Gilbert alakuloisesti, tuntien tässä näennäisessä osanotossa piilevän ivan.

-- Kyllä.

-- No niin, minulle tuottaa murhetta nähdä teidän kärsivän, -- vastasi Gilbert.

-- Ja kuka teille on sanonut, että minä kärsin, monsieur?

-- Minä näen sen.

-- Minä en kärsi, te erehdytte, herraseni, -- virkkoi Andrée nostaen nenäliinansa toistamiseen kasvoilleen.