Part 2

Matti: Ensi viikolla ei mun herrani saanut muuta kuin loitolta puhutella häntä, toisella katsastaa häntä selän takaa ja kolmannella viikolla edestäpäin, vaan kaiken aikaa olivat hänen silmänsä peitossa, eikä ole mun herralleni pysyväisyytensä palkinnoksi vielä suotu suudella edes hänen kättänsäkään. Se on toista kuin: tahdotkos ottaa minut? -- Tahdon! Sillä siten ei kosi muut kuin järjettömät luontokappaleet, ja siitä syntyvä avioliitto ei koskaan voi olla onnellinen. Ei, rakkauden pitää kasvaa ja kiihtyä vähitellen ja verkalleen, niin kestää se pitemmältä. Se puu, jonka poimemme hedelmistä -- ei, sanoakseni piti: se poime, joka hedelmöipi puissa -- -- -- ei, -- nyt ei mieleeni juohdu oikeat sanaiset taas, vaan sanalla sanoen, Anna, aivotusta avioliitostamme ei tule mitään, sillä minun pitää saada semmoinen neito, johon voin rakastua yhtä suuresti kuin mun herrani näyttäymättömään morsiamensa.

Anna: Jos ei muu esteenä ole, tahdon mielelläni olla näyttäymätönnä vaikka kokonaisen kuukauden.

Matti: Ei siitä enää tule apua, jos olisit näyttäymätönnä vaikkapa satakin vuotta, sillä nyt tiedän sen kerran, ett'et sinä sitä tee muuta kuin mielitelläksesi minua. Hyvästi Annaseni; vie terveisiä äidillesi!

Viides kohtaus.

Anna. Saara.

Anna: Voi poloinen päiviäni! kun niin tuli uskollisuuteni pahoin palkituksi.

Saara: Kas yksinäsikö tällä oleskelet Annaseni. Oletkos äskettäin tavannut sulhastasi?

Anna: Harmikseni kyllä tulin häntä puhutelleeksi.

Saara: Mitäpä nyt?

Anna: Ah, Saara kulta! sydämmeni on surusta ja suutuksesta pakahtua, kuin muistelen sitä, miten hän kohteli minua.

Saara: Mitenkä niin? kerro asia minulle!

Anna: Hän ei sanonut voivansa rakastaa minua siitä syystä, että niin vähällä olin mieltynyt häneen. Herransa esimerkkiä noudatellen tahtoo hän kosia Espanialaisten tavalla.

Saara: Kuinkas sitten Espanialaisten kosioiminen käypi?

Anna: Hänen lemmittynsä pitäisi kuulen ma olla kova ja ynseä häntä vastaan, alati pitää muotonsa peitossa eikä näyttää silmiänsä ennenkuin hää-iltana viimeinkin.

Saara: Miksi vaatii hän semmoista hulluutta?

Anna: Hän sanoo semmoisen käytöksen perustavan kestäväisen ja kiihkeän rakkauden, johon hänellä on todistuksena herransa esimerkki. Ah, onnetoin mikä olen! hänelle pitää mun kostoa saada vaikka henkeni siihen menisi.

Saara: Elä ystäväiseni ole milläsikään; kyllä minä tiedän kaiken tämän kostaa hänelle, ja polvillaan pitää hänen vielä rikostaan anteeksi anoa.

Anna: Milläpä keinoin voit sen aikaan saada?

Saara: Tule kanssani kotiin, niin saamme asiata aprikoida.

TOINEN NÄYTÖS.

Ensi kohtaus.

Matti. Näyttäymätöin.

Matti: Nyt tulee mun ajaa asiani peräti toisella tapaa kuin tähän asti ja seurata herrani esimerkkiä, tullakseni siitä lystistä osalliseksi, mikä ainakin on kesyttömän metsäriistan pyytämisestä, Tämä puistokäytävä on oleva mun metsästysmaani. Tosin liikkuu täällä toisinaan kesympiäkin eläimiä, vaan niistä en ole minä ollakseni; mutta mikä Annan tavalla lähestyy ja seuraa minua, sitä pakenen minä, ja mikä taas minua pelkää ja pakenee, sitä pyydän mä tavoitella. Niinpä parasta lienee, kun loittonen etemmä käytävihin, siellä ainakin tavannen ma jotakin. Vaan maltas, tuossahan juuri tuleekin muuan nainen, jonka on peitossa silmät. Ah, kuinka sydämmeni sykähti ja sykkää vieläkin, sillä hän on näöltänsä kesytöin ja arka, kuin on kärppä kivikossa. -- Niinkö kaunis neitoseni, ihko yksiksenne täällä kävelette?

Näyttäymätöin: Minä rakastan yksinäisyyttä, arvoisa herra!

Matti: Yksinäisyyttä rakastavainen olen minäkin, kaunis neito! mutta kieltää en voi, että tavatessani jonkun näöltään niin sulon ja ihanaisen kuin teidät kaunis neitoseni, mieleni tekee päästä hänen tuttavaksi.

Näyttäymätöin: Mitenkä voitte sillä tapaa puhua siitä, mitä ette milloinkaan ole nähneet?

Matti: Se on tosi kyllä, ett'en teidän muotoanne ole nähnyt, mutta teidän läsnä-olonne polttavainen helle on sytyttänyt sydämeni ja saattanut koko sisukseni niin rajusti leimuavaan tuleen, ett'ei sitä sammuttaa voi kaikki Saimaan aallot, tuskin kyllä koko Suomenlahti, joka kuitenkin -- -- -- sanalla sanoen: niin totta kun tässä seison, ei teitä kauniimpaa neitoista ole koko maailmassa. Se on kerrassa puhuttu.

Näyttäymätöin: Mitä muotoni sekä vartaloni muodostumiseen tulee, on syytä ollakseni siihen tyytyväinen, mitä mulle Luoja on sallinut.

Matti: Kaikkein kaunihin Näyttäymättömyytenne! mitä hyvää on tästä kauneudesta, kun se ainian pidetään peitossa? Suokaa rakastuneen armastelijanne ja nöyrimmän palvelijanne nähdä edes vilaukselta teidän muotonne auringon kaltaista loistetta.

Näyttäymätöin: Anomuksenne on liian rohkea, varsinkin näin ensi kertaa toistensa puheella ollen, ja loukkaa kunki siveän neitosen korvia.

Matti: Suokaa, kaikkein kaunihin Näyttäymättömyytenne, tämä mun rohkeuteni anteeksi; vaan eikö ylenrakastunut palvelijanne saisi vaivansa lievekkeeksi suudella teidän lumivalkoista kättänne?

Näyttäymätöin: No, en kummempaa ole elämässäni kuullut! Kuinka rohkenette semmoisia vaatiakaan. Ennen toden totta kuolisin, kuin vennon vieraalle herralle sallisin jotakin semmoista. -- Joka niin isosta suosiosta mielii osalliseksi tulla, sen tulee armahallensa tehdä pitempää palvelusta, rakastuneen rintansa ahdistusta kotvemmin haikeasti huokailla ja tämän kärsivällisyytensä kautta ansaita semmoisen palkinnon.

Matti: Eikö minun edes suoda teidän kättänne hui'entavaa valkeutta ihailla?

Näyttäymätöin: Ei sitäkään.

Matti: Ettekö siis millään tavalla tahdo minulle osoittaa suosiotanne?

Näyttäymätöin: Sallikaa, hyvä herra, että eroan teistä, neidollinen kainouteni ei suvaitse mun pitemmältä puhella teidän kanssanne.

Matti (polvillansa itkien): Ah taivaallinen enkelitär, armahtakaa toki onnetointa armastajaanne elkääkä jättäkö häntä toivottomuuteen; vaan lohduttakaa häntä jollakin.

Näyttäymätöin: Milläs voisinkaan lohduttaa teitä, josko hyvin tekisikin mieleni?

Matti: Ei mikään ole sen helpompi. Siihen ei vaadita muuta, kuin vaan avaatte suloiset mesi-huulenne virkkaaksenne minulle lohdullisen sanan.

Näyttäymätöin: Minkäs sanaisen te sitte minulta kuulla tahtoisitte?

Matti: Ainoastaan sen, että kutsutte minua ainoaksi armaaksenne taikka sanotte näin: elä sureksi, silmäteräni sorea, kohta kyllä tahdon ma rakkautesi palkita.

Näyttäymätöin: Hyvä isä, mikä hirmuinen puhe! koko ruumiini vapisee eikä paljosta puutu, ett'en pelosta pyörryksiin käy. Ah, olisko toki neitsyeni saapuvilla, että hän minut saattaisi täältä pois.

Matti: Kovasydämminen Sulotar! Eikö teitä edes omatuntonne estä murhaamasta syytöntä ihmistä, joka päälle päätteeksi rakastaa ja ylistelee teitä niinkuin jumalatarta.

Näyttäymätöin: Minä en suinkaan tahdo olla teidän enkä kenenkään kuolemaan syynä.

Matti: Onkos tahtonne siis, että minä eloon jään?

Näyttäymätöin: Eloon-jäämisenne ei ole minun mutta teidän omassa vallassanne.

Matti (paljastaen miekkansa ja kääntäen sitä rintaansa kohden). Niinpä todistakoon tämä miekka ja sen vuodattama veri mun rakkauteni teihin ja tietäkää, että teissä on mun kuolemani syy!

Näyttäymätöin: Malttakaa, hyvä herra, tahtoni ja kova käskyni on, että te aina eteenpäin elätte. Nouskaa seisoalle elkääkä epätoivoon vaipuko. Koska uskollisuutenne olen varmemmista merkistä tuntemaan tullut, olen minä kukaties teille joitakuita pienempiä lemmen ja suosion osotuksia suopa. Tällä kertaa en teille muuta luvata voi enkä uskalla, kuin että tunnin päästä löydätte minun tämän kartanon ikkunassa. Hyvästi siksi.

Toinen kohtaus.

Matti (yksinään).

Kas, sehän on tykkönään toista, kuin Annani jokapäivänen rakkaus, nyt sen vasta tunnen ja tajuanki, mitä rakkaus on. Kuitenki lienee parasta kun tämän rakkauteni pidän herraltani salassa, muuten voipi hän minulta hämmentää koko asian, sillä sulompaa olentoa ei ole koko maailmassa. Ah, mielestäni ei milloinkaan mene hänen verevät kasvonsa, punertavat huulensa, sirkeät sinisilmänsä ja vaahtovalkoiset kätensä. Vaan mitäpä loruankaan tässä? Enhän ole näitä kaikkia vielä nähnytkään, vaan mielessäni aavistelen; että kohta tulen ne tuntemaan, sillä niinpian kuin hän sanoi, ettei hänen neidollinen kainoutensa suvainnut hänen näyttää minulle kättänsä, oli mielestäni juuri kuin olisin hänen sorean vartalonsa jo nähnyt päästä kantapäihin asti. Nämä hänen sanansa: "Kuinka rohkenette semmoista vaatiakaan, herrani?" todistavat kyllin ett'ei niin jalomielistä neitoa ole muualla koko maailmassa. Ah, jos kuitenki tämä tiima saisi kuluneeksi. Sitä odottaessani on parasta kun valmistaudun jollakin sopivaisella tavalla huvittamaan häntä ikkunansa alla.

Kolmas kohtaus.

Näyttäymätöin (silmäpeitotta). Luulonen.

Näyttäymätöin: "Niinkö herra pelolla pakenee yksinäistä aseetointa neitoa?"

Luulonen: Voipiko sitä sanoa aseettomaksi, jolle Luoja on sallinut semmoisen kauneuden?

Näyttäymätöin: Kun mielestänne olen niin kaunis, miksikä siis ylenkatseella käännytte minusta pois?

Luulonen: Juuri siksi, että olette niin kaunis, pakenen minä teitä, ett'ei muotonne hohtava loiste hui'aisko mun silmäni ja mun sydäntäni vieroittako siitä, kehen se kerran on sidottu.

Näyttäymätöin: Silmäinne huikenemisesta ei, herraseni, pelkoa liene, koska pahansuopa taikuri, mikä lieneekin, niin on so'aissut mielenne, että ylenkatseella hylkäätte sen, joka omasta mielestänne on kaunis ja jonka rakkauden samoin kuin varallisuuden ja rikkauden tiedätte todelliseksi, jota vastaan rakastutte toiseen ihan vennon vieraasen, jonka olosta ja elosta ette tiedä vähääkään ja jonka luuleteltu kauneuskin on vallan epäiltävä, kosk'ei hän tohdi ja uskalla teille silmiäänkään näyttää. -- Vaan mitäpä tässä puhelenkaan, itse olen ma yhtä sokea ja mieletön, kun niin ylenpalttisesti rakastan sitä, joka vihaa ja ylenkatsoo minua.

Luulonen: Ah armas neito, elkää toki semmoisia uskoko minusta. Minä en suinkaan minkään puolesta vihaa teitä; päin vastoin on itselläni tuskin voimaa ollut voittaa ja vastustaa sitä kiusausta, johon ihmeellinen ihanuutenne saattaa minun. Olkaa, kaunis neitoseni, siitä vakuutettu, ett'ei ketään ole koko maailmassa, jota suuremmassa arvossa pitäisin, kuin teitä, samoin kuin ei myöskään ketään koko maan piirillä, jota enemmin rakastaisin ja hellemmin lempisin kuin teitä, ell'ei sydämeni olisi jo edeltäpäin toiseen sidottu.

Näyttäymätöin: Herra aikoo siis vakaasti aina edespäin pysyä rakkaudessaan näyttäymättömään lemmittyynsä?

Luulonen: Ei muu mikään kuin kuolema voi minua eroittaa hänestä, samoin kuin ei myöskään muu kuin kuolema voi vähentää sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta, minkä aina olen teille osottava. Siitä olen valmis antamaan minkälaisia todistuksia suinkin tahdotte, kun vaan ette vaadi minua luopumaan hänestä, johon sydämeni on sidottu.

Näyttäymätöin: Niinpä, hyvä herra, en pitemmältä tahdo kiusata teitä. Pyydän ainoastansa pienoisen lahjan, jonka olen ijäti säilyttävä muistoksenne.

Luulonen: Ei niin kallista kalua ole, jota en mielelläni antaisi teille.

Näyttäymätöin: "Mitään kallista en vaadikkaan, pyydän ainoasti, että annatte minulle sen sormuksen, joka on sormessanne."

Luulonen: Se olisi kovin halpanen lahjaksi teille. Minulla on toinen paljoa kauniimpi, pyydän nöyrimmästi että teette minulle sen kunnian ja muistokseni pidätte sen.

Näyttäymätöin: Kallisarvoista lahjaa ei mieleni te'e. Kas tässä, tämän minun sormukseni annan minä puolestani vaihoksiin teille, enkä vaadi muuta, kuin että mun muistokseni kannatte sitä sormessanne.

Luulonen: Ah, varsin mielelläni; mutta tämä mun sormukseni -- -- --

Näyttäymätöin: Ettehän ainakaan, hyvä herra, voine pitemmältä epäillä niin vähäistä lahjaa antaissanne, varsinkin kun vasta ikään puhuitte siitä, kuinka minua suuresti arvoitatte.

Luulonen: Ah, ennemmin kannan minä minkä onnettomuuden tahtonsa kuin sen, että minuun vihastuisitte, jonka vuoksi en myöskään teidän anomustanne kieltää voi, vaikka tosin tämä mun sormukseni on minulle kalliimpi kuin kaikki muu omaisuuteni yhteensä.

(He vaihtavat sormuksia).

Näyttäymätöin: Nyt eroan minä mielihyvällä teistä. Tosin olette minua kohtaan olleet kova ja ylenkatsoneet kauneuteni, vaan koenmahan unhottaa sen, jos suinkin mahdollista on. --

Luulonen: Teille kun on armas neito, sallittu yhtä järkevä mieli, kuin loistava kauneuskin, arvaatte sen hyvin, ett'ei tähän mun käytökseeni ole syynä muu kuin rakkauteni pysyväisyys.

Näyttäymätöin: En mitään uskoisi ma ennemmin. Niinpä jääkää hyvästi, arvoisa herra! Eläkää onnellisena sen yhteydessä, jota niin hellästi rakastatte, se on sydämellinen toivotukseni.

Neljäs kohtaus.

Luulonen (yksinään).

Pääni on kuin pyörryksissä, enkä tarkoin tajua, teinkö mä hyvästi vai pahasti. Kuitenkin jos oikein aprikoin ja ajattelen, oli se vähän tuhmasti tehty, että toiselle lahjotin sen, minkä armaaltani olin rakkauden merkiksi saanut. Vaan kuinka olisin niin vähäistä anomusta voinut kieltää maailman hempiämmältä neitoselta, jota kylmäkiskoisuudellani olin vihastuttanut, vaan tällä lahjallani sain sovitetuksi. Taisinko mitään kieltää siitä, jonka itse olin käskenyt pyytämään, mitä suinkin mielensä tekisi? Ei mitenkään! Ja kuitenkin, kuinka taisin minä oman lemmittyni lahjasta sillä tavoin luopua? Eikö minun olisi pitänyt ilmoittaa kuinka kallis tämä oli minulle? Voinko ma näin tehtyäni edes näyttäydäkkään morsiamelleni? Voi poloinen poika! minkä olenkaan tehnyt onnetoin! -- Mutta voisinhan minä sanoa, että se on kateessa eli varastettu taikka että se väkisellä on minulta ryöstetty, jonka viimeisen voinkin valalla vahvistaa, sillä kukapa semmoista anomusta kieltää taisi. Vaan jos tässä olisi jotakin viekkautta ja hän ei muun vuoksi olisi sitä tehnyt kuin eroittaaksensa minua mun armaastani; sillä miksi olisi hän juuri pyytänyt sitä sormusta, ell'ei hän jotenkin olisi tiennyt mistä se oli minulle tullut? Hyvä isä! varmaanki olen petetty. Ei muuta, vaan juoksen hänen perästänsä, koen rukouksilla, kyyneleillä saattaa häntä antamaan sitä takasin, ja ell'ei rukoustaminen auta, täyty minun -- -- --

(Hän lähtee ulos puolipyörryksissä).

Viides kohtaus.

Matti. Sitten Näyttäymätöin.

Matti (viulu kädessä) Sanotaan runoniekkain saaneen runotaidon jo syntyessään, vaan se on valhetta; sillä minä olen monestikin tätä ennen yrittänyt runon tekoon, vaan ei koskaan ole se työ minulta syntynyt. Sitä vastaan nyt rakastuttuani löydän mä loppuvasteita ja runollisia sananpulskauksia läämältä, niin että voisin runontekoon ruveta kilpaa minkä mainion runoilijan kanssa hyvänsä; nytkin olen, sitte kun näyttäymättömäni luota läksin, varsin vähällä vaivalla laatinut melkoisen joukon värssyjä ja ne sovittanut nuotille, pitääkseni laulelman lemmittyni ikkunan alla. Sitä varten otinki tämän viulun kanssani, kaunistaakseni sen avulla ääntäni. Tosin en ole varsin taitava soitanto-taidossa, mutta ääneni ja sanain runollisuus on täyttävä sen, mikä tämän puolesta puuttuu. Niinpä on ensinki viuluni kielet viriteltävät ja sitte lähden mä lemmittyni ikkunan alle asettumaan. -- Pling plang, pling plang. Voi poloinen päiviäni! tuossa katkesi vintti. (Hän koskettelee viulunsa kieliä ja hyräilee sitä tehden lauluansa). Käypi näinki. Nähtävästi on maailmassa paljonki, jota ei tarvis ollenkaan vaadi, vaan jota paitsi tulee hyvästi aikaan; niinpä on sekin puhe pelkkää lorua, kun sanotaan ett'ei vintittä käy soitteleminen. Kuulehan vaan, kuinka tätä vintitöintä viulua käypi hyvästi soittaminen. (Koskettele viulunsa kieliä ja laulaa hyräilee taas). En perhanaksi ole koskaan soitellut sen paremmin. Rakkaus synnyttää, luulen ma, soittomiehiä niinkuin runoilijoitakin; sillä minulta alkaa vähitellen soitanto käydä yhtähyvin kuin laulantokin. Ah! miten näyttäymättömäni on ihastuva kuunnellessaan, kuinka ma yht'aikaa laulan ja soittelen. Niinpä lähenen nyt lemmittyni ikkunata.

(Hän laulaa ja soittele).

Sä kauneuden alku-juuri! Sinuun on rakkauteni suuri, Suo orjallesi armoa, Tai rakkaudesta kuolen ma, Sen voin ma vannoa.

Nyt oon ma kahlehissa. Ja vallan kestävissä, Sen voin ma vahvistaa, Ja sit'ei kukaan valheeks saa.

Sun muotos huikasevainen hohde On nyt mun elämäni johde. Sulle ihanainen iileskatti Toivoo onnea siis Matti.

Sen totuudella toivottaa Ja syömmestänsä soiottaa Sulle ihanainen iileskatti Sun armahasi Matti.

Kuudes kohtaus.

Näyttäymätöin. Matti.

Näyttäymätöin (ikkunassaan): Kiitoksia laulelmastanne! Hupaista olisi värssyistänne saada kirjoitettu kopia.

Matti: Kaikkein kaunihin Näyttäymättömyys, minulle osotatte erinomaisen kunnian sillä, että haluatte kopian siitä mitä aivoissani olen ajatellut.

Näyttäymätöin: Kuinka, -- oliko laulamanne runo teidän itsenne tekemä? Toden totta, teille on Luoja sallinut erinomaiset hengen lahjat ja avut.

Matti: Luonnostaan ei nämä mun henkeni lahjat ole niin suuret ja etevät, että niiden avulla voisi jotakin merkillisempää juuri aikaan saada, mutta minä olen niitä viljellyt ja taivutellut ylen taitavan opettajan johdolla.

Näyttäymätöin: Kukas teidät sitte runotaitoon opetti.

Matti: Sen on rakkaus tehnyt. Minulta ei runonteko ole koskaan syntynyt ennenkuin tulin tuttavaksi rakkauden kanssa, vaan siitä päivin kun tämä tapahtui, heräsi äkkiä laulun into mun mielessäni ja nyt juoksee minulta virren teko virtanaan.

Näyttäymätöin: Kuka opettajanne lieneekin ollut, on selkosen selvä, että teillä on runoilijan kalliit avut.

Matti: Minun ei sovi kiittää itseäni eikä omaa teostani, vaan kyllä vasta laulamassani virressä on paikka paikoin onnistuneitakin kohtia ja somia sanan mutkia.

Näyttäymätöin: Niinpä kyllä; varsinki laulun viimeisessä värssyssä, jota pyytäisin teitä laulamaan uudelleen, sillä siinä on jotakin, jota en oikein tajua.

Matti: Varsin mielelläni.

(Hän soittaa ja laulelee).

Sen totuudella toivottaa Ja syömestänsä soiottaa -- -- --

Näyttäymätöin: Malttakaas, hyvä herra, vähän. Minä en oikein ymmärrä, mitä sana _soiottaa_ merkitsee.

Matti: Se ei suorasanasessa kielessä merkitse paljon mitään; mutta runossa on sillä sanalla suuri arvonsa.

Näyttäymätöin: Mitäs se sitte merkitsee runossa?

Matti: Se niinkuin moni muukin sana ei yksikseen merkitse mitään; vaan kun sen edellä on käynyt semmoinen sana kuin _toivottaa_, on sillä siihen nähden paljonki merkitystä, sillä sen kautta tulee rivin päätteet värssyssä vastaamaan toinen toistansa. Ellei senlaisia sanoja olisi, niin vähintäänki kolme neljättä osaa maailman runoilijoista olisi tykköneen hukassa.

Näyttäymätöin: Saattaapa sitä olla. Tottahan herra muutoin muistaa lupauksensa ja värsyistään toimittaa minulle kopian.

Matti: Sen te'en mä ilolla: vaan ah! ylen ihana näyttäymättömyys! enkö jo saa siinä toivossa olla, että kohta suotte mun ihailla sulon muotonne auringon kaltaista loistetta?

Näyttäymätöin: Muuta en tällä kertaa luvata voi, kuin että parin tunnin päästä tuolla käytävässä taaskin tapaatte minun.

Matti: Ettekö tällä kertaa soisi mun vähän pitemmältä keskustella kanssanne? Kun ette pahaksi panne, niin kapuan täältä ylös ikkunaanne.

Näyttäymätöin: Hyvä Jumala! mitä uskallatte vaatia! Ennen toki kuolisin, kuin semmoiseen suostuisin. Heittäkää, hyvä herra, senkaltaiset vaatimukset. Nyt on aikainen vielä pyytää semmoisia; vaan olkaa vakuutettu, ett'ette tyhjään tarvitse rukoilla minua, konsa aika on, vaan että uskollisuutenne olen runsaasti palkitseva. -- Hyvästi arvoisa herra! Elkää tällä kertaa vaatiko sen enempätä.

(Sulkee ikkunansa).

Matti: Ah, rakkaudesta olen haleta, ell'en tulevan kerran yhteen tultuamme saa hänen sulo-silmiänsä nähdä, tulee minulle kuolema.

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Matti. Näyttäymätöin.

Matti: Ah, miten nämä kaksi tuntia ovat olleet Hiiden ikäviä! Ja päälliseksi havaitsen, ett'ei ne vieläkään ole ohitse, koska ei armastani vieläkään näy. Ah, te puut mun ympärilläni! te kaali-maat! te turve-istuimet! te viheriäiset ruohot ja paju-pensaat, sanokaas mulle, jos onneni aurinko kohtakin koittava on! Vaan mitäs, te pöilö-päät ette vastaa mitäkään! Ah, te taivaan pilvet! te humisevat tuulet! saattakaa mun syvät huokaukseni sille -- -- -- Vaan tuossa näenmä jonkun tulevan. Eiköhän liene juuri hän? On totta? niinpä ole huoletta Matti! Sinä olet voitolla.

Näyttäymätöin: Onko nämä kaksi tuntia olleet teistä pitkiä?

Matti: Ompa, saakeli soikoon, kaunis impi taivahinen! sillä niin juuttaan ikävää aikaa en perhanaksi ole vielä eläessäni elänyt.

Näyttäymätöin: Kuinkas herraseni taidatte mun kuulteni käyttää niin törkeitä lauseita?

Matti: Suokaa anteeksi, armas neitoseni, aikomukseni oli sanoa: näitä kahta tuntia ei _tame tunnor tuusan_ ole nälkävuodetkaan pitempiä. Niistä en millään mahdin ollut loppua saada. Nyt otin viimeinkin tämän viuluni ja koetin suurta huoltani haihduttaakseni runon tekoon ruveta; vaan turhaa oli kaikki, sillä teidän kuvanne, kaunis päivänkakkaraiseni, oli alati silmissäni ja häiritsi mun ajatukseni.

Näyttäymätöin: Ah, arvoisa herra, sana päivänkakkarainen on mielestäni ruma vertaukseksi ja soipi korviini pahasti. Vaan kuinkas olikaan; lupasiitehan te minulle kopian laulamastanne virrestä.

Matti: Se on muassani ja tässä saan sen jättää teidän maitovalkoisiin käsiinne.

Näyttäymätöin: Kiitän nöyrimmästi.

Matti: Ettekö jo, sulo sydämmeni ruusu, paljastaisi ihanaista, lemmen hohtavaa muotoanne ja sillä lohduttaisi mun synkeätä, surun-alaista sydäntäni?

Näyttäymätöin: Semmoinen suosio mun puolestani olisi vielä, hyvä herra, liika aikainen.

Matti: Enkös sitte saisi paljaaltaan nähdä teidän sievää sametti-pehmoista kättänne?

Näyttäymätöin: Pilkallako kunnialliselta neidolta semmoisia vaaditte? Malttamattomuudellanne pilaatte kenties koko asianne. Muuta en mitään voi teille tällä kertaa suoda, kuin että näytän teille hiukkaisen sakarsormeni päätä, jonkalaista suosiota en kellekään miehen puolelle ole vielä tähän asti osoittanut. -- -- -- Mutta, hyvä isä! tuolta kuulen jonkun tulevan: minun täytyy lähteä. Tunnin päästä tapaatte minut taaskin täällä.

Toinen kohtaus.

Luulonen. Matti.

Luulonen: Voi polonen päiviäni! minut on petetty. Miten voin minä Näyttäymättömäni edessä puolustauda, kun hän kyseli minulle antamaa lahjaansa? Vaan tuossahan on näen Matti ja haastelee yksikseen ikäänkuin intoonsa noussut poppamies. Mitä täällä toimitat, Matti?

Matti (järkähtämättä katsoen alas maahan): Ah, miten sievä-suhtainen ja hieno hänen sormensa oli!

Luulonen:' Sekös sinua vaivaa, Matti?

Matti: Ah, miten sitte muut etevämmät ruumiinsa osat lienevät herttaisia, kun minut puoli hänen sormeansa näin jo hämmästytti!

Luulonen: Mikä sinua hämmästytti?

Matti: Ah, ihanainen impi! mielittekö kuoliaaksi kiusata -- -- -- Vaan kas! tekö täällä olette, hyvä herraseni?

Luulonen: Sitäkö täällä seisot ja itseksesi haastelet?

Matti: Elkää hyvä herra pahaksi panko, jos olen yhtä hulluksi tullut, kuin itsekin olette.

Luulonen: Mitäs tämmöinen leikkipuhe on tähtäävinään?

Matti: Ei muuta mitään, kuin että olen rakastunut samalla lailla, kuin tekin, mun herrani.

Luulonen: No, kehenkä?

Matti: Kevääseen, jonka kauneutta emme havaitse kuin talvella.

Luulonen: Lienet todellakin hullustunut.

Matti: Kaikki, mitä meikäläiset puhuvat, se on herrain mielestä hulluutta aina, mutta -- -- --

Luulonen: Kuinka lieneekin, mutta puheestasi en sanaakaan ymmärrä, se on toden totta.

Matti: Sitä varten en minä kyllä ole puhunutkaan, että herra minua ymmärtäisi; sillä miksikäs herra paremmin ymmärtäisi mun kosimistani, kuin minä teidän?

Luulonen: No ketäs sitte kosioitset?

Matti: Kuinka, hyvä herra, voitte semmoisia kysellä? Tiedänkö minä, ketä kosioitsen, kuin kosintani tapahtuu samalla lailla, kuin teidänki? Se, jota kosioitsen, on yhtä hempeä ja kaunis, kuin sekin, kuka liekin, jota itse pyytelette. Mutta lemmittyäni en hirviä minä teille tarkemmin kuvailla, pelosta että pistäydytte kenties meidän väliimme.

Luulonen: Onkos hän sitte niin kaunis?

Matti: Kauniimpaa Jumalan luomaa ei maailmassa ole. Hänen nähden ei enkelit, jotka saarnastuolimme kupeeseen ovat maalatut, ole mistään kotosi.

Luulonen: Niinpä kuvaile häntä, mimmoinen hän näöltään on, niin saan nähdä, oletko hairauksissa, sillä semmoiset asiat ymmärrän minä paremmin.