Part 2

Samoin valitti Jören Suutari, joka asuu sillankorvassa, että larvatores, kaikki 6 yhdessä, olivat lyöneet rikki hänen työhuoneensa ikkunan ja ajaneet takaa hänen poikaansa (oppipoikaa?); tähän vastasi muuan heistä nimeltä Petrus, että kaupunginsillalla hän oli tavannut suutarin pojan ja häntä vain sanoin hiukan kiusaillut; silloin poika oli ottanut tiilikiven ja sillä lyönyt reiän hänen päähänsä, joka vieläkin oli verinen, ja tämän tehtyään hän juoksi työhuoneeseensa, sai siellä miekan käsiinsä ja juoksi jälleen ulos larvatoreja vastaan, silloin viimeksimainitut olivat karkottaneet hänet takaisin työhuoneeseen, josta hän sitten oli pistänyt miekkansa ulos akkunasta ja heitä muutenkin ärsytellyt; siten oli ikkuna rikottu sisältäpäin miekalla ja ulkoa kirveillä ja riu'uilla, joten suutaripoika oli syyllinen ikkunan särkymiseen. Mutta koska täten larvatorejakaan ei ole huomattu aivan syyttömiksi: niin sopikoot he keskenään ja korjauttakoot mainitun suutarin ikkunan ilman enempää muistuttamista.

Ei sovi ihmetellä, että konsistori tänä onnettomuuksien päivänä päätti, että vastedes näytäntöjä toimeenpantaessa on larvatoreja varotettava, etteivät tee itseään ilkitöihin syypäiksi, jos tahtovat rangaistusta välttää.

* * * * *

Mitä olivat nämä "larvatores", joitten kepposet tuottivat akatemisille isille tällaista mieliharmia?

Kun kokemus oli osottanut, että pelkillä siveyssaarnoilla oli perin työlästä katsojain mielenkiintoa vireillä pitää, saatikka yleisöä huvittaa, alettiin näytelmissä käyttää — useimmiten juonesta aivan irrallaan olevia — katsomon naurattajia, joille heidän, (tavallisesti karkeasti karrikoitujen) naamioittensa (_larvis_) mukaan annettiin nimi: larvatores. Nämä meidän aikamme klovneja muistuttavat koomikot olivat katsojain erikoisia suosikkeja, ja larvatoreiksi valittiin aina nokkelimmat näyttelijät. Heiltä vaadittiinkin suurta kekseliäisyyttä ja sukkeluutta, kun ei heidän osiaan kirjoitettu, vaan jätettiin esitys kokonaan improvisoimisen varaan.

Toisinkin keinoin koetettiin näihin moralisoiviin näytelmiin saada vaihtelua. Vakavamman päätoiminnan välikohtauksiksi sommiteltiin talonpoikais-näytöksiä, jotka tavallisesti olivat hyvin hullunkurisia varsinaiseen näytelmään kuulumattomia kasvannaisia, mutta jotka toisinaan taitavan kirjailijan käsissä saattoivat muodostua hyviksikin keinoiksi juonen selventämiseksi ja valaisemiseksi — liekö sitten syynä se, ettei niitä ollenkaan toimeenpantu. [Tarkempi selostus talonpoikien välinäytöksistä on Eino Cederbergin tutkielmassa _Kansanomainen aines vanhimmassa suomalaisessa kirjallisuudessa_ (Aika 1915, ss. 259-271).]

"Talonpoikien" ja "larvatorien" tehtävänä oli myöskin näytännön edellisenä päivänä käydä kutsumassa katsojia näytäntöön. Tällöin heitä useinkin kestittiin ylen runsaasti — sen suoranaisen pääsymaksun lisäksi, jonka kutsutut suorittivat —, ja juhlamielialan vaikutuksesta tekemistään kolttosista joutuivat herrat sitten konsistorin edessä vastaamaan.

* * * * *

1641:n jälkeen seuraa muutamien vuosien väliaika, jolta meillä ei ole minkäänlaisia tietoja ylioppilasnäytännöistä, vaiko kenties se, ettei konsistorilla ollut aihetta niihin puuttua? Jälkimäinen olettamus tuntuu todennäköisemmältä. Vasta v. 1645 tapaamme pöytäkirjoissa näytäntöjä koskevan merkinnän. Maaliskuun 12 p:n pöytäkirjassa (I, siv. 160) sanotaan nim.:

Koska Simon Aboensis, joka viimeksi esitetyssä Komediassa näytteli vanhan akan osaa ("agerate en keringz person"), silloin oli lyönyt muutaman kerjäläisvaimon käsivarteen mustelman, jota on tutkittu, sittemmin oli hyvittänyt vaimoa, joka Magnif. valitti: siis vapautetaan hänet rahasakosta, kuitenkin istukoon varotukseksi vuorokauden arestissa ("i prubban").

Mutta ei vielä nytkään anneta tietoja näytelmästä eikä sen tekijää mainita. Vasta vuodelta 1647 on meillä yksityiskohtaisempia tietoja maisterinvihkiäisten yhteydessä toimeenpannusta näytännöstä, jossa esitettiin _Jacobus Petri Chronanderin_ sepittämä ruotsinkielinen näytelmä "Surge eli Ahkeruuden ja Laiskuuden kuvastin", josta (samana, vuonna Turussa) painettu kappalekin on tallella Tukholman kunink. kirjastossa. [Helsingin yliop. kirjastossa on siitä — B.O. Schaumanin v. 1860 tekemä — käsinkirjoitettu jäljennös: _Surge eller Flijt och Oflitighetz skodespegel, författat uthi een lustig Comædia_.]

Kuten jo nimestäkin voi päättää, kuvataan tässä komediassa — kahden rinnakkaisen juonen avulla — kahta ylioppilasta, joista toinen on ahkeruuden, toinen laiskuuden edustaja. [Chronanderista ja hänen näytelmistään on tarkempia ja yksityiskohtaisia tietoja Q.E. Ingeliuksen väitöskirjassa: _Om medeltidens skådespel, med särskildt fästadt afseende på Finlands äldste dramatiske författare Jakob Persson Chronander_. Hnki 1861.]

Elokuun 6 p:nä 1647 oli konsistorissa keskustelu "Surgen" johdosta. Jacobus Chronander oli nimittäin ilmoittanut haluavansa painattaa teoksensa ja sentähden syntyi akateemisten isien piirissä periaatteellinen keskustelu ylioppilasnäytännöistä yleensä. Eikä niitä arvosteltu erittäin suosiollisesti. Professorit olivat sitä mieltä, että niiden takia moni ylioppilas laiminlöi lukunsa. Ja sitäpaitsi oli niiden yhteydessä harjotettu kerjuu kovin ikävää. Mitä sitten tuli Chronanderin näytelmään, niin päätti konsistori, ettei sitä ainakaan toistaiseksi ole painettava ennenkuin joku professoreista on sen tarkastanut, etenkin kun "muutamat sanovat", että C. siinä on kyntänyt vierailla vasikoilla ("någhra seija [den] wara aff andra stält").

Konsistorin ankara arvostelu ei kuitenkaan saanut ylioppilaitten näyttelemisinkö laimenemaan. Päinvastoin todistavat säilyneet muistiinpanot, että teatteriharrastus akatemisen nuorison keskuudessa edelleenkin pysyi virkeänä.

Toukokuun 8 p:nä 1649 astui Eskil Petraeus rehtorinvirkaan ja seuraavana päivänä näyttelivät ylioppilaat uuden rehtorin kunniaksi "komedian tahi tragedian _de Tormentis Apostolorum_". Gyllenius kertoo päiväkirjassaan näytännön alkaneen klo 1 aikaan päivällä ja kestäneen seitsemään saakka illalla. Kertoja näytteli itse "_personam Rusticam_" ja oli sellaisena ollut edellisinä päivinä kutsumassa kaupungin ylhäisiä — m.m. kreivi Brahea — näytäntöön.

Heinäkuun 29 p:nä 1649 viettivät hovioikeuden presidentti Jönss Kurck ja Torsten Stålhansken leski rouva Christina Horn häitään ja näissä juhlissa näyttelivät ylioppilaat Chronanderin tekemän näytelmän _Bele-Snack_. 1650-vuoden maisterinvihkiäisiin oli _Johannes Svenonius Forsenius_ laatinut uuden komedian, jota katsomassa Gyllenius kertoo Pietari Brahenkin olleen. Saman vuoden kesäkuussa esitettiin vielä kaksi näytelmää, nim. 10 p:nä, jolloin suomalaiset ylioppilaat rehtorin vaihdoksen yhteydessä Eskil Petræuksen kunniaksi esittivät _Ericus Johannis Justanderin_ (myöhemmin professori ja kuollessaan 1678 Virmon kirkkoherra) suomentaman (ruotsin kielestä) näytelmän tuhlaajapojasta, ja 18 p:nä, jolloin lakit, tohtorin vihkiäisissä näyteltiin Nicodemus Frijschlinukselta "otettu" latinalainen komedia.

Vielä mainitaan konsistorin pöytäkirjoissa toimeenpannun näytäntöjä vuonna 1652 (kaksi), 1653 (kaksi) 1662 ja 1671 (kaksi). Ohjelmistosta ei kuitenkaan ole tietoja.

Useimmat konsistorin pöytäkirjoihin tehdyt merkinnät ovat johtuneet ilkitöistä, joita näytelmissä esiintyvät "talonpojat" ja "larvatores" olivat tehneet.

1671:n jälkeen eivät konsistorin pöytäkirjat enää puhu ylioppilasnäytelmistä. Akateemiset komediat ovat jo silloin eläneet aikansa. Kouluissa jatkettiin vielä jonkun aikaa näytelmien esitystä; niinhän esittivät viipurilaiset teinit vielä vuosisadan illansuussa tuon jo mainitsemamme "surkean komedian" "Taivaallinen konsistori." Mutta vähitellen lakkasivat koulutkin vaalimasta draamallisen taiteen ituja, jotka seuraavalla vuosisadalla aivan toisessa maaperässä pääsivät taimiksi varttumaan.

3.

"Jokamies."

Vanha näytelmä nykyaikaisessa asussa.

Olemme edellisessä tutustuneet moraliteetteihin, noihin keskiajan näyttämösaarnoihin, joita meidän teatterihistoriassamme edustaa Carsteniuksen "Taivaallinen konsistorio" ja muut koulu- ja ylioppilaskomediat. Olemme myöskin maininneet Englannin sellaisena maana, jossa moraliteetit olivat erittäin suosittuja ja pysyivät kauan muodissa. Sieltä on kotoisin sekin moraliteetti, joka — museotuntuisena muinaisjäännöksenä — muutamia vuosia takaperin kierteli useat Europan huomatut näyttämöt ehtiäkseen vihdoin vuonna 1916 meidänkin päänäyttämöillemme.

"Jokamies" _(Everyman)_ kaivettiin tämän vuosisadan huomenhetkinä esiin kirjastojen kätköistä ja esitettiin kotimaansa yleisölle vuonna 1902. Mannermaan teatterit ottivat sen ohjelmistoihinsa saksalaisen näytelmärunoilijan Hugo von Hofmannsthalin muovailuna, josta se Kansallisteatteriakin varten suomennettiin.

"Jokamies" on sangen tyypillinen keskiaikainen näytelmä; sen tarkoituksena on opettaa ihmisille, että heidän olonsa ja elonsa täällä maanpäällä on turhaa ja katoavaista — tahi niinkuin vanhassa virsikirjassamme asia sanotaan: "minä vaivainen mato ja matkamies, mont' vaarallist' vaellan retkee..." Maallisen elämän turhuutta ja kuoleman varmuutta havainnollistaa tämä naivi draama yksinkertaisin ja helppotajuisin kuvin: Jokamies elää huoletonta elämäänsä ystäviensä ja mielitiettynsä parissa, kokoaa maallista mammonaa, torjuu hurskaan äitinsä muistuttelut sanoilla: sitten kun vanhenen rupean hurskaaksi, kunnes eräänä päivänä kuolema ilmestyy hänen tuolinsa taakse ja vaatii häntä viimeiselle matkalle, joka vihdoin — Uskon ja Hyvien Tekojen torjuttua Pirun hyökkäykset ja heidän yhteisistä ponnistuksistaan — päättyy autuaitten asuinsijoille.

* * * * *

On mahdollista, jopa varsin luultavaakin, että tämä; havainnollinen saarna sai aikalaisensa järkytettyinä ajattelemaan sielujensa autuuden asiaa, ehkäpä monen kääntämään pois katseensa maallisesta menosta ja hylkäämään lihan himon ja silmäin koreuden. Meihin, nykyajan paatuneisiin ihmisiin, se kaikesta järkyttävyydestään huolimatta ei jaksanut yhtä voimakkaasti tehota. Katselimme sen kohtauksia ja kuuntelimme sen vuorosanoja vain taide- ja kirjallishistoriallisina harvinaisuuksina; ne soivat meille samanlaista _esteettistä_ nautintoa kuin menneiden vuosisatojen hengellinen kuvaamataide, jonka harras kauneus herättää meissä vastakaikua, mutta ei silti saa viriämään samaa _uskonnollista_ hartautta kuin aikalaisissaan.

Ei kuitenkaan niin, että "Jokamiehen" välttämättä täytyy jättää nykyaikainen katsoja kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Kieltämättä siinä on aineksia ja runollisia arvoja, jotka elävän ja hartaan tulkinnan tukemina saattavat virittää sydämen kieliä väräjämään, ehkäpä häipyväksi hetkeksi kääntävätkin ajatukset pois helkähtävästä elämänilosta, pelloilta, kaupanteosta ja kullankiiltoisesta mammonasta. Väitetäänhän esim. Tukholmassa niin tapahtuneen; hiljaisella hartaudella oli siellä esitystä seurattu, oli tunnettu vietettävän hetkiä pyhätössä, jonne ei arkisen aherruksen kuumeinen sykintä pääse tunkeutumaan, vaan jossa suhajavat iäisyyden henkien siivet, ja vakavana oli yleisö teatterista poistunut (suoraan kotiinsa ‒ ravintoloitsijain katkeraksi mielihaikeudeksi!). Meillä ei näytelmä näin voimakasta vaikutelmaa synnyttänyt, ei Ruotsalaisessa teatterissa eikä Kansallisessakaan, vaikka jälkimmäisessä oli tunnelman tehostajana Sibeliuksen vartavasten säveltämä suurpiirteinen ja selkeäsäkeinen musiikki. "Vanha näytelmä rikkaan miehen kuolemasta" jäi kuin jäikin kirjallishistorialliseksi kuriosumiksi ja näyttämöteknilliseksi kokeiluksi.

Mutta näyttämöteknilliseltä kannalta muodostuivat helsinkiläisetkin esitykset teatteri-ihmiselle sangen mielenkiintoisiksi, etenkin kun tulkinta molemmissa pääkaupungin teattereissa oli aivan erilaisille taiteellisille periaatteille rakennettu.

* * * * *

_Ruotsalaisen teatterin_ näyttämöasussa oli noudatettu samantapaisia suunnitteluprinsiippejä kuin esim. Ranskan kuuluisain näyttelijäveljesten _(Laconfrérie dela Passion)_ mysterioesityksissä 1400-luvun alkupuolella: Helvetti alinna ja katsojia lähinnä, varsinainen näyttämölattia maana, korkeammalla taustassa Paratiisi, johon johtivat valtavat portaat. Oli käytetty kosolta kultaa ja heleitä värejä — runsaasti taivaansinistä —; se oli omiaan alleviivaamaan näytelmän keskiaikaiskatoolista sävyä ja likeistä sukulaisuutta liturgiasta lähteneelle mysteriolie. Koristeiden gotiikka ja katedraalimaiset ääriviivat väkevöittivät osaltaan tätä tunnelmaa. Varmalla taidehistoriallisella silmällä oli — mikäli väitetään, lähinnä Köpenhaminan mallin mukaan — näyttämökehys sommiteltu. Siinä oli kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten sopusuhtaista ja huoliteltua. Erittäin ovat mainittavat vaikuttavat ja täsmälliset valonvaihtelut sekä pukujen varmaa väriaistia todistava sommittelu.

Mutta näyttelijäesitykset eivät olleet kehyksen tasalla. Tulkinnan yleissävyä vastaan saattoi tehdä muistutuksen: se ei ollut oikeaan äänilajiin viritetty. Siinä kaipasi ankarampaa ja yhtenäistä tyylittelyä, joka selkeämmin ja tehoisammin kuin kouraantuntuvan todellisuustuntuinen henkilöhahmottelu ja realistisiin otteisiin turvautuva näytteleminen vastaa tarunhohtoista vertauskuvallisuutta. Ja symboliikkahan aivan olennaisesti kuuluu "Jokamiehen" tunnelmamaailmaan.

Näin ollen pyrkivät näyttelijäesitykset monin kohdin ulkopuolelle näyttämökehyksen puitteita. Niissä oli liiaksi arkipäiväisiä äänenpainoja, liiaksi räikeitä piirteitä. Niinpä esim. pääosan esittäjä [_Adam Poulsen_] pyrki aivan liiaksi lähentelemään luonnenäytelmän todellisuuden maaperällä liikkuvia hahmoja, tahi toisin sanoen: meitä, nykyajan ihmisiä. Jokamies ei liikkunut siinä asteikossa, jota legendan herkästi haihtuva ja aavistelua väräjävä tunnelma vaatii. — Vielä ilmeisemmin oli tämä piirre havaittavissa puhtaasti vertauskuvallisissa olennoissa, etenkin Mammonassa [_Evert Ingberg_], mutta myöskin jalopiirteisessä Uskossa [_Lisa Håkansson-Taube_], vaikka nekin omassa laadussaan — samoinkuin _teknilliseltä_ suoritukseltaan moitteeton Jokamies — olivat hyviä saavutuksia. Lähempänä tarun mystillistä ilmapiiriä oli Hyvät Teot [_Signe Mörne_] arkoine ilmeineen ja haurassointuisine kuiskailuineen. Myöskin Kuolema oli oivasti suunniteltu, vaikkakaan esittäjän [_Albert Nycop_] äänensävy ja puhetapa eivät kyenneet luomaan vuorosanoihin niin kumeata kaikua, että niihin olisi tullut jäätävää ja kaameata kalman tuntua. Piru [_Adolf Berlin_] taas korosti turhanpäiväisen tunnontarkasti keskiaikaisen paholaisen leikillisiä taipumuksia.

Se näyttämöasu, jonka puitteissa _Kansallisteatteri_ esitti "Jokamiehen" erosi olennaisesti Ruotsalaisen teatterin kiiltävän komeasta kehyksestä ja lähenteli niitä taiteellisia periaatteita, joille englantilainen — tahi täsmällisemmin: irlantilainen — teatterireformaattori Edvard Gordon Craig rakentaa näyttämökuvansa. — Kansallisteatterin ohjaaja, Jalmari Lahdensuo, lienee valinnut lähimmän esikuvansa Saksasta.

Väliverho oli poissa, näyttämö ulottui yli orkesterin katsomoon saakka.

Dekoratsioni oli yksinkertainen ja suoraviivainen. Rakenteeltaan se oli ankaran askeettinen telttalaite, jonka seininä olivat jäykkien valkoisten pilarien väliin neliöiden muotoon pingoitetut koristeettomat mustanharmaat kankaat, joilla myöskin matalin parvin ja portain taustaa kohti kohoava permanto oli peitetty. Niinikään oli näyttämöaukon kaari mustaan verhottu ja kankaaseen oli puhkaistu molemmin puolin matalat muuriaukot. Reunustaramppia kiersi tummanvihreä seppelköynnös. Siinä koko kehys.

Kieltämättä tämä musta ja valkea näyttämö herätti synkän juhlallisen, joskin hiukan ahdistavan vaikutelman. Katsomoon tullessa tuntui melkein siltä kuin olisi tullut pitkänperjantain jumalanpalvelukseen. Näytelmän kuluessa — tahi ainakin sen päätyttyä — tuli vakuutetuksi tällaisen äärimmilleen yksinkertaistetun ja suuripiirteistä viivakauneutta tavoittelevan dekoratsionin suurista taiteellisista eduista: se sallii itse draaman kauneusarvojen sinänsä päästä vaikuttamaan omalla tehollaan ja sisäisellä voimallaan. Huomio keskittyy häiriytymättä ja kiinteästi toiminnan ja vuorosanojen poljentoon, ja henkilöt piirtyvät tummaa taustaa vasten selkeämpinä mielikuvitukseemme. Ja niinpä tuntuikin tämän vanhan näytelmän tunnelma tarttuvammin tehoavan Kansallisteatterin kehyksestä kuin ruotsalaisen näyttämön kullatuista puitteista, vaikkakin kenties jälkimmäiset selvemmin alleviivasivat moraliteetin katoolisen keskiaikaista sävyä. Kansallisteatterissa oli sitäpaitsi tunnelmaa tukemassa huomattava tekijä, jota ruotsalaisella ei ollut: Sibeliuksen mahtava musiikki.

Kuitenkin oli mielestäni ulkonaisen näyttämöasun järjestelyssä tehty muudan virhe. Ohjaaja ei ollut käyttänyt hyväkseen tilavan näyttämön mittasuhteita ja mahdollisuuksia luodakseen sitä korkeaa ja syvää avaruutta, joka tekee esiintyvät ihmiset pieniksi, mutta joka samalla suo heille — sekä heidän ruumiilliselle hahmolleen että heidän salaiselle sisäiselle olennolleen — vapaan liikkumisalan ja ilmakehän. Jos missään niin tässä näytelmässä olisi ollut paikallaan majesteetillisuuteen pyrkivä korkeus vastakohdaksi maan matosille, joiden elon ja työn katoavaa turhuutta juuri on tarkoitus saarnata. Käyttämällä goottilaisia suippokaaria mataloittavien katteitten asemesta se olisikin saatu aikaan. Loppukuvaelman tähtiseinä oli nyt aivan liian lähellä katsomoa. Perspektiivisesti järjestettyjen taustojen avulla se olisi saatu ikäänkuin äärettömyyteen häipymään. Silloin olisi myöskin häiritsevän lähelle tulevat enkeliryhmät voitu sijoittaa loitommalle. Kenties olisi siinä myöskin ollut paikallaan rohkean voimakas värisointu, kiiltoisemmalla kirkkaudella alleviivaamaan taivaallisen autuuden ihanuutta.

Mutta, kuten sanottu, nykyisessä asussaankin oli kehys hyvin vaikuttava. Eritoten on tunnustus annettava taitavasta valon käyttelystä, joka Kansallisteatterin perin puutteellisilla ja vanhettuneilla laitteilla ei ole helppo asia. Monet valovaikutteet oli ohjaaja erittäin hyvin ja harkitusti sommitellut. Ne antoivat aavistuksen siitä, kuinka tehokkaita apukeinoja nykyaikainen valaistuskoneisto näyttämön järjestäjälle voi tarjota.

Mutta vanhastavaksi tyylitellyllä näyttämöllä on myöskin vaaransa. Esityksen sommittelu sen yksinkertaiseen kehykseen on erinomaisen arkaluontoinen tehtävä. Se edellyttää eheäksi soinnutettua yleissävyä, sellaista tyylin yhtenäisyyttä, ettei näyttelemisessä saa olla pienimpiäkään harhaotteita eikä särähteleviä soraääniä.

Kokonaan ei Kansallisteatterissa vaaroja oltu vältetty, joskin tulos yleensä voidaan arvioida verrattain hyväksi. Tyylittelyä, joka etupäässä ilmeni vain liikkeiden ja lausunnan hillittynä sävynä, ei näet oltu jaksettu aivan johdonmukaisesti ulottaa kaikkiin henkilöihin eikä jokaiseen kohtaukseen. Niinpä sen rikkoivat Velkavangin vaimo (nti Lähteenoja) liian kouraantuntuvalla realismillaan ja Hyvät Työt (rva Pihlajamäki), jossa herkkä ja hento vienous oli muuttunut perin pingoitetuksi teennäisyydeksi. Puitteitten ulkopuolelle pyrki myöskin Lihavan ja Laihan Serkun (hrat Jännes ja Pihlajamäki) kohtaus liian arkisine äänenpainoineen — miksi muuten edellinen oli pantu tanssimaan? — ja Vanginvartijain perusteettoman levoton liikehtiminen.

Muuten on ohjaajalla tällaisessa näytelmässä, jonka osat melkein tykkänään ovat vailla yksilöllisiä erikoispiirteitä, hyvin suuri vapaus henkilökuvien hahmottelussa. Draaman henkilöt — sekä ihmiset että vertauskuvalliset olennot — voidaan piirtää monella eri tavalla. Niinpä saattaa, muutaman esimerkin mainitakseni, Köyhän Naapurin käsittää yhtä hyvin raihnaisena konttaavaksi kurjaksi kerjäläiseksi — kuten Ruotsalaisessa teatterissa — kuin vielä pystyssä pysyväksi omaisuutensa menettäneeksi mieheksi, jona hänet Kansallisteatterissa esitettiin, (joskin hra Falck on aivan liian väritön). Toisena esimerkkinä mainitsen Jokamiehen Ystävän, jonka tulkinta niin ikään teattereissamme oli aivan erilaista. Ruotsalaisella näyttämöllämme määräsi sävyn se ajatus, joka ilmenee esim. näistä säkeistä: "Oli ystävä silloin, kun hauskaa riitti, — suruviesti kun sai, nyt läksi ja kiitti. — — Kun ihmisellä on onni myötä, — on ympärillä tungos ja hoppu, — vaan kun onni on loppu, — niin ystävät: hyvää yötä!" Kansallisteatterin Ystävä, (jonka hra Korhonen sangen kauniisti ja luistavasti näytteli) oli taasen kunnon mies, joka vilpittömässä mielessä jäähyväiseksi ojensi kätensä ja vakaumuksella lausui: "Heitä sielusi Herran haltuun vaani" Usko (rva Lindelöf) ei Kansallisteatterissa ollut yhtä ylevän voitonvarma kuin ruotsalaisessa, mutta sen sijaan se oli vienompi ja lämmittävämpi. Ja vihdoin Piru (hra Puro) täällä oli yksivakaisempi ja enemmän kokonaisuuteen mukautuva.

Nimiosan tulkitsi hra Somersalmi. Hänen Jokamies-kuvassaan oli enemmän viivakauneutta kuin väriloistoa, enemmän viileätä plastillisuutta kuin maalauksellisiin vaikutteihin purkautuvaa tulista tempperamenttia. Ulkonaiselta hahmoltaan se oli sangen ryhdikäs ja kaunis luoma. Vuorosanojen lausuminen oli kuitenkin liian ylimalkaista, se ei tuntunut vakuuttavalta. Sitä paitsi ei ohjaaja ollut asemia eikä liikkeitä määritellyt niin täsmällisiksi, että kaikki kuolleet kohdat — esim. pitkissä kaarteluissa etunäyttämölle — olisivat välttyneet. — Mielitietyn rva Tulenheimo näytteli erittäin hyvin. Se oli sekä suunnittelultaan että suoritukseltaan ehyt ja kaunis luoma. — Kaikkein tyylikkäin ja ylevin oli kuitenkin rva Raution Äiti. Siinä oli samaa rakastavaa lempeyttä ja samaa arvokkuutta, jota esim. Whistlerin tunnettu äidinkuva säteilee. — Myöskin hra Kilven Kuolema oli erinomaisen vaikuttava. Siinä oli kalman kaikua ja jäätävää tuonen tuntua. Mutta oliko tarpeellista nostaa häntä puuviikatteineen vielä loppukuvaelman enkelikuoron keskelle? — Hra Lindforsin Mammona metallisessa jäykkyydessään oli tarkalla tyylitajulla veistetty.

Suomennos, jonka Huugo Jalkanen on tehnyt, tuntui yleensä varsin sujuvalta. Muutama vähäinen tyylillinen kommahdus ei pahemmin häirinnyt. Hillbergin ruotsinnoksen vanhastavaan kielisävyyn ei suomentaja ole yrittänytkään pyrkiä.

NÄYTTÄMÖN TAITEESTA

1.

Todellisuus ja taide.

Taideteos ei koskaan ole samanlainen kuin se todellisuus, jota se kuvaa. Taiteilija alleviivaa ne ilmiön, tapahtuman tahi henkilön piirteet, jotka häneen voimakkaimmin ovat tehonneet, herättääkseen katsojissa (kuulijoissa, lukijoissa) samantapaisia tunnevaikutteita. Taide siis ei jäljennä todellisuutta, vaan se tyylittelee siitä kirkastetun kuvan. Se korostaa sen, mikä esitettävässä — taiteilijan käsityksen ja hänen tarkoitusperänsä kannalta — on olennaista ja tärkeää; se eliminoi sen, mikä — tuon samaisen käsityksen ja tarkoitusperän kannalta — on vähäpätöisempää ja asian ytimeen kuulumatonta.

Valokuva jäljentää todellisuuden kaikkine yksityiskohtineen, mutta sittenkin antaa taiteilijan kynän piirros — alleviivauksineen ja poistoineen — samasta todellisuudesta paljon elävämmän, tunteita herättävän kuvan. Mistä se johtuu? Siitä että taiteilija korostaa todellisuuden jotakin luonteenominaisuutta, niin että sen sisin tunnelma pääsee vaikuttamaan meihin voimakkaammin ja selvemmin kuin todellisuus sellaisenaan. Hän kokoaa, vahvistaa ja syventää ilmiöitä. Tositaiteilija ei laske käsistään sitä todellisuuden murenta, jonka hän on ottanut käsitelläkseen, ennen kuin hän saa ydintunnelman tahi ajatuksen, s.o. taiteellisen tarkoituksen siitä selkeästi kajastumaan. Ja toiselta puolen: hän ei heitä esitettäväkseen valitsemaansa aatetta, ennen kuin hän on luonut sille elävän ja havainnollisen, s.o. todellisuustuntuisen ilmaisumuodon.

Se sieluntoiminta, joka tässä vaikutteiden tihentämistyössä tulee taiteilijan avuksi, on _mielikuvitus_.