Part 9

Puille paljaille joutuneena ja menehdyksissään saapui hän Udjidjiin, joka oli arabialaisen orjakaupan pääpaikkoja. Mutta uudet varastot olivat hävinneet jäljettömiin. Hän tilasi silloin kirjeellisesti lisää rannikolta ja kehotti Sansibarin sulttaania vastaamaan siitä, ettei mitään joutuisi hukkaan. Hän lähetti joukottain kirjeitä, jotka eivät milloinkaan päässeet perille. Kerrankin toimitti hän matkaan neljäkymmentäkaksi kirjettä sisältävän käärön; niistä ei ainoakaan saapunut määräpaikkaansa. Mutta järven itäpuolella asuvat heimot olivatkin parhaillaan sodassa keskenään.

Livingstone ei menettänyt miehuuttaan. Hän hankki uuden joukon kantajia, lähtien Susin ja Tjuman kanssa länttä kohti järven yli, missä Manjema-maa oli hänen matkansa määränä. Sen rajaseutujen halki juoksee Lualaba. Jos hän kykeni osottamaan, mihin tämä valtainen virta suuntasi kulkunsa, Välimereen vaiko Atlanttiin, niin hän saattoi sitte hyvällä omallatunnolla palata kotia. Hän ei tahtonut jättää tätä mustien maanosaa ennen sen arvotuksen selviämistä, ja sen ratkaisemiseksi uhrasi hän turhaan henkensä. Kanootit kiitivät siis järven yli, ja länsirannalta pitkitti hän jalkasin matkaansa manjema-kansan maahan. Siellä kuljeskelivat mustaihoiset metsissä ja kävivät sotaa naapuriensa kanssa, söivät kaatuneet vihollisensa, tekivät taikoja ja palvelivat epäjumalia, joita olivat itse veistelleet puusta. "Kuoleeko teidänkin maassanne ihmisiä?" kysyivät he. "Tiedättekö mitään loihtua kuolemaa vastaan? Minne joutuvat ihmiset, kun elämä loppuu?" Ja hän selitti heille kaikki.

12. Henry Stanley.

Livingstone jatkoi kulkuansa länttä kohti. Lualaba ei suonut hänelle rauhaa. Hänen tutkimiensa seutujen alkuasukkaat luulivat, että hänkin oli orjakauppias, kuten kaikki muut muukalaiset, eivätkä antaneet hänelle mitään apua. Hän ihaili uutta maata, missä kunnaitakin kattoivat tuulessa huojuvat palmut, missä loppumattomat hedelmäaarteet kypsyivät päiväntasaajan ikuisen kesän vaalimina ja kaapelin paksuiset köynnöskasvit kiertyivät jättiläispuiden ympäri, joiden lehvistössä kirkuvat papukaijat lentelivät oksalta oksalle. Lukuisat apinalaumat viettivät vapaata elämää vehmaissa lehtisuojamissa, ja eläinmaailma kilpaili kasvivaltakunnan kanssa monimuotoisuudessa ja runsaudessa. Kaikkialla kulki Livingstone valppain katsein. Hän näki ihmeellisiä kasveja, jotka vetivät puoleensa ja käyttivät ravinnokseen hyönteisiä, ja tarkkaili kaloja, jotka nousivat märkään ruohikkoon maalle. Sadekauden tullessa menetti hän useita kuukausia, ja seuraavalle retkelle lähtiessään sai hän mukaansa ainoastaan kolme saattolaista, joiden joukossa olivat uskolliset Susi ja Tjuma. Troopillisen metsän hämyisissä tiheiköissä repi hän jalkansa verille, kaatuneitten runkojen ja lahoavien ryteikköjen yli tunkeutui hän edelleen, ja korkeiden puiden latvojen ja tiheän alikasvullisuuden välillä leijuivat kuumehuurut kuin näkymättömänä harsona. Hän sairastui taas ja joutui pitkäksi aikaa lepäämään köyhässä majassaan, missä hän ruohovuoteella lueskeli kulunutta raamattuaan tai kuunteli alkuasukasten kertomuksia taisteluistaan ihmisten ja apinain kanssa. Sillä gorillakin asusti niissä metsissä.

Niin vierivät vuodet, meluavan maailman etäisimmänkään kaiun saapumatta hänen kuuluviinsa. Lualaba-joki oli hänen ainoana pidättäjänään. Valuivatko sen vedet tyhjentymättömänä verona länsimereen vai soluivatko hiljaa metsien, rämeiden ja erämaiden halki Egyptiin? Jos hän vain voisi vastata siihen kysymykseen, lähtisi hän suoraa päätä Sansibariin ja sitte kotia. Moniin vuosiin ei hän ollut kuullut sanaakaan lapsistaan ja ystävistään. Afrikan maa piteli häntä aarniometsäinsä vankina.

Livingstonen perheeseen kuului tytär nimeltä Agnes. Hän elää vielä, ja hänen vieraanvaraisessa kodissaan Edinburghissa pysähtyy kävijä kunnioittavasti hänen isänsä päiväkirjain, hänen vanhan raamattunsa ja tieteellisten kojeittensa ääreen. Nuorena tyttönä oli Agnes kirjottanut isälleen, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin pelkästään ilahduttaakseen tytärtään, vaan hän sai huoletta viipyä, kunnes oli suorittanut tehtävänsä ja päässyt itse tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Mikään ei voinut paremmin tukea häntä kuin sellainen rohkaisu tyttärensä taholta. Eräässä Manjemasta lähettämässään kirjeessä lausui hän tahtovansa myös antaa nuorille maanmiehillensä esimerkkiä miehekkäästä uurastuksesta. Ja hän kertoi käyneensä vanhaksi ja harmaapääksi, menettäneensä hampaansa ja saaneensa poskensa ja silmänsä kuopalle. Hän haasteli nuoresta gorillasta, jonka muuan päällikkö oli antanut hänelle lahjaksi. "Istuessaan on se lähes kaksi jalkaa korkea, ja se on viisain ja vähimmin ilkikurinen kaikista näkemistäni apinoista. Se kokottelee käsiään, jotta se otettaisiin syliin kannettavaksi, ja toisen kieltäytyessä menevät sen kasvot surkeiksi kuin itkevän ihmisen, ja se vääntelee käsiään ihan kuin ihminen, toisinaan lisäten mukaan kolmannen kouran, saadakseen vetoamisensa sitä liikuttavammaksi. Minut näki se heti ystäväkseen, ja jos joku kiusotteli sitä, käänsi se aina selkänsä minuun päin, saadakseen turvaa, tuli istumaan matolleni, teki itselleen ruohoista ja lehvistä kunnollisen vuoteen ja kietoi maton ympärilleen, kun oli aika mennä nukkumaan. En voi ottaa sitä mukaani, ja pelkään sen kuolevan ennen kuin matkustan kotiin. Sen musta karva oli hieno ja kaunis niin kauvan kuin sitä vaali emo, joka surmattiin. Minua ällistellään ihan kylliksi yksinäni; kaksi gorillaa -- se ja minä -- ei varmaankaan saisi milloinkaan olla rauhassa."

Helmikuussa 1871 läksi Livingstone taas Manjemasta ja saapui Lualaban rannalle Njangveen, joka oli orjakauppiaiden tyyssijoja. Alkuasukkaat olivat vihamielisiä ja luulivat häntä orjakauppiaaksi, ja orjakauppiaat samaten vihasivat häntä, tuntien hänen mielipiteensä. Turhaan yritti hän saada kanootteja, tehdäkseen matkan tuota isoa virtaa pitkin. Hän tarjosi eräälle Dugumbe-nimiselle orjakauppiaspäällikölle runsaan korvauksen, jos tämä auttaisi aiotun matkan järjestämisessä. Dugumben punnitessa tarjousta sai Livingstone nähdä tapauksen, jonka kamaluus voitti hänen kaikki edelliset kokemuksensa Afrikasta.

Se tapahtui Lualaban rannalla eräänä kauniina heinäkuun päivänä. Viisitoistasataa ihmistä, enimmäkseen naisia, oli kokoontunut erääseen rantakylään markkinoille. Livingstone kuljeskeli ulkosalla, kun näki Dugumben väen tähtäävän kaksi pientä kanuunaa kansanjoukkoa kohti ja laukaisevan ne. Monet noista onnettomista, jotka oli tuomittu kuolemaan tai orjankahleisiin, ryntäsivät kanootteihinsa, mutta alempana oli heitä vastassa orjametsästäjän joukkoja, jotka pidättivät pakenijat nuolisateella. Viisikymmentä kanoottia oli rannassa, mutta niin yhteen sullottuina, ettei niitä saatu liikkeelle. Haavottuneet kirkuivat ja heittelehtivät hurjan epätoivon sekasorrossa. Virran pinnalla ilmaisi joukko mustia päitä, että monet uimarit yrittivät päästä puolentoista kilometrin päässä olevalle saarelle. Virta kävi heitä vastaan, ja heidän asemansa oli toivoton. Heitä ammuttiin herkeämättä. Jotkut upposivat tyynesti ja hiljaisesti, toiset kirkuivat kauhistuneina ja kohottivat kätensä taivasta kohti, ennen kuin painuivat krokotiilien pimeihin suojamiin. Ne pakolaiset, joiden onnistui saada kanoottiinsa vesille, unohtivat melansa ja soutivat käsillään. Kolme kanoottia, joiden miehistöt koettivat pelastaa onnettomia ystäviään, täyttyi vedellä ja upposi kaikkinensa. Vähitellen harvenivat pinnallauiskennelleet päät, ja vain muutamia oli enää taistelemassa hengestään, kun Dugumbe armahti heitä ja antoi pelastaa kaksikymmentäyksi ihmishenkeä.

Tämä näytelmä teki Livingstonen sairaaksi ja toivottomaksi. Sen kuvaus kulki sitte koko englantilaisessa sanomalehdistössä ja herätti sellaisen kauhun myrskyn, että Sansibariin lähetettiin valtion komitea tutkimaan läheltä orjakauppaa ja etsimään sulttaanin avulla keinoja sen hävittämiseksi. Mutta me tiedämme, että vielä Gordonin aikana oli Sudan orjakaupan maita, ja tarvittiin yhä vuosikymmeniä, ennen kuin orjakauppiasten valta oli murrettu. Livingstonelle itselleen oli onneksi, ettei hän tullut yhtyneeksi Dugumben retkikuntaan, sillä alkuasukkaat kokoontuivat puolustautumaan, hyökkäsivät Dugumben saattueen kimppuun ja surmasivat rosvolaumasta kaksisataa. Tällä tavoin jäi Lualaban kysymys ratkaisemattomaksi. Livingstone alkoi itse peljätä, että hänen unelmansa Niilin lähteestä oli väärä. Hän kuuli hämärää puhetta, että Lualaba kääntyi länttä kohti. Mutta yhä toivoi hän virran kulkevan pohjoiseen ja että Niilin lähde oli siis etsittävä Bangveolon lisien joukosta. Vaikeuksien karttuessa hänen ympärillään vahvistui myöskin hänen päätöksensä pysyä hellittämättömänä. Ilman voimakasta ja hyvin järjestettyä karavaania ei yritys kuitenkaan voinut menestyä. Sentähden täytyi hänen palata Udjidjiin, jonne piti sillävälin saapua uusia varastoja rannikolta. Ja tuhansien vaarojen ja väijytysten keskellä suoriutui hän paluumatkastaan levottoman maan läpi. Puolikuolleena kuumeesta ja hätää kärsien saapui hän Udjidjiin lokakuulla.

Siellä odotti häntä uusi pettymys. Uudet varastot olivat kyllä tulleet, mutta se arabialainen roisto, jonka piti tallettaa hänen tavaroitansa, oli myynyt hänen omaisuutensa, m.m. pari kilometriä kankaita ja useita säkillisiä lasihelmiä, jotka olivat ainoana käypänä rahana. Arabialainen selitti varsin tyynesti, että hän oli luullut lähetyssaarnaajan kuolleen.

Livingstonen päiväkirjasta luemme, että hän avuttomuudessaan tunsi olevansa kuin se mies, joka matkusti alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, ja turhaan odotti hän pappia, leviittaa tai laupiasta samarialaista. Mutta näin kirjottaa hän viisi päivää Udjidjiin tulonsa jälkeen: "Ollessani enimmin masennuksissani oli hyvä samarialainen ihan lähellä, sillä eräänä aamuna tuli Susi kaikin voimin juosten ja huusi henki kurkussa: 'Englantilainen! Minä näin hänet!' ja sitte pyörähti hän vierasta vastaan. Karavaanin etunenässä liehuva Yhdysvaltain lippu ilmaisi muukalaisen kotimaan. Tavaramytyt, sinkkilevyaltaat, isot kattilat, teltit, kaikki saivat minut ajattelemaan: Sen täytyy olla varakas matkustaja eikä tällainen puutteeseen joutunut raukka kuin minä."

Tulija oli nuori sanomalehtimies Stanley, jonka oli suuren "New-York Herald"-lehden omistaja Gordon Bennett vasiten lähettänyt hakemaan Livingstonea Afrikan tuntemattomasta sisämaasta. Hän oli perusteellisesti valmistautunut merkilliselle retkelleen ja sai kokea monia seikkailuja, kerran joutuen arabialaisten seurassa taisteluunkin villien kanssa, jolloin kaikki arabialaiset saivat surmansa sekä suuri joukko heidän puolellaan olleita alkuasukkaita ja viisi Stanleyn miestä. Erään Tanganjika-järveen laskevan joen varrella kuuli hän viimein karavaanilta, joka tuli Udjidjista, että siellä päin asui valkoihoinen mies. Nyt oli Stanley varma asiastaan, hänen innostuksensa yltyi korkeimmilleen, ja hän lahjoi kantajiaan, kannustaakseen heitä pitkiin päivämarsseihin. Ja hän samosi maasta maahan, kiistellen päällikköjen kanssa heidän vaatimistaan veroista.

Marraskuun 10. p:nä tapahtui molempien tutkimusmatkailijain merkillinen kohtaus, kun Livingstone tiedon saatuaan astui alas kuistiltaan pihalle, jonne olivat myös kaikki Udjidjin arabialaiset keräytyneet. Stanley raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja näki edessään pienen miehen, harmaatukkaisen ja kalpean, kauhtuneen kultanauhan ympäröimä sininen konsulinlakki päässä, punahihainen nuttu ja kuluneet harmaat housut yllä. Stanley olisi tahtonut rynnätä syleilemään häntä, mutta väkijoukon läsnäolo tuntui kiusalliselta, jonkavuoksi hän vain nosti hattuaan ja astui esille, sanoen yksinkertaisesti: "Tohtori Livingstone luullakseni?" "Niin", vastasi tämä säveästi ja kohotti lakkiaan. "Kiitän Jumalaa, hra tohtori, että minun on suotu tavata teidät." "Minäkin kiitän Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa."

He istuutuivat kuistille, ja kaikki alkuasukkaan seisoivat töllistellen ympärillä. Olen kerran Stanleyn omassa päivällispöydässä Lontoossa kysynyt häneltä, miltä tuntui tavata Livingstonea Afrikan sydämessä, ja hän vastasi tunteittensa olleen niin kuohuksissa, ettei niitä voi kuvata. Hän vain katseli ja katseli suurta erakkoa, joka oli kieltäytynyt maailmasta ja lähes kolmekymmentä vuotta samoillut mustien seassa. Hän tarkkaili kalpeiden kasvojen jokaista ryppyä ja ymmärsi, että nuo kärsimyksen ja totisuuden piirrot merkitsivät kokonaisen ihmispolven kestänyttä yksinäisyyttä ja työtä, sairauksia ja suruja. Ja hän ajatteli Bennetin sanoja: "Se saa maksaa mitä hyvänsä -- mutta ottakaa selko Livingstonesta!"

Kyllä oli miehillä kertomista keskenään. Neljä kuukautta olivat he yhdessä. He vuokrasivat kaksi isoa kanoottia, soutivat Tanganjikan pohjoispäähän ja saivat selville, ettei järven vesi juokse minnekään siltä taholta. Vasta kahta vuotta myöhemmin onnistui englantilaisen Cameronin keksiä Tanganjikan laskujoki Lukuga, joka yhtyy Lualabaan. Ja kun hän sitäpaitsi huomasi, että Lualaban varrella oleva Njangve on 150 metriä alempana kuin Niilin lähtökohta Albert-järvestä, oli hän todistanut, ettei Lualaba voinut kuulua Niiliin ja että Livingstonen luulo Niilin äärimäisten lähteiden löytymisestä Bangveolon tienoilta oli ollut vain pettävä unelma. Lualaban täytyi siis laskea Atlanttiin, ja itse asiassa ei tämä virta olekaan muuta kuin Kongon yläjuoksu. Cameron oli myös ensimäinen europalainen, joka on idästä länteen päin kulkenut Afrikan keskiosan poikki.

Nyt piti Stanleyn lähteä takaisin Sansibariin kertomaan lehdelleen lähetettävällä kirjeellä maailmalle, että Livingstone oli elossa. Taboraan saakka matkustivat he yhdessä, sillä Livingstone odotti uusia varastoja, ja yltäkylläisyydestään lahjotti Stanley hänelle neljäkymmentä kantamusta kankaita, lasihelmiä ja metallilankaa, purjekangasveneen, vedenpitävän teltin, kaksi pyssyä ja muita aseita, ampumavaroja, työkaluja ja keittiöastioita. Kaikki tämä oli mitä suuriarvoisinta Livingstonelle, joka tahtoi kaikin mokomin viipyä Afrikassa, kunnes oli suoriutunut tehtävästään. Sydämellisesti erosivat he sitte toisistaan.

Sansibarista piti Stanleyn hankkia joukko luotettavia ja kunnollisia kantajia sekä lähettää heidät Taboraan, missä Livingstonen oli siis odoteltava heidän tuloaan. Päiväkirjansa, kirjeensä ja karttansa oli hän jättänyt Stanleyn talteen, ja hyvä olikin, sillä kun Stanley saapui Englantiin, epäiltiin hänen kertomustaan, ja hänet otettiin vastaan kylmäkiskoisesti. Sanomalehdet koettivat mustata häntä, mutta suuri yleisö uskoi hänen sanojaan. Aikanaan kääntyi kaikki toisin; hän sai täyden hyvityksen, ja kaikkialla tunnustettiin, että hän oli suorittanut loistavan urotyön.

Vihdoin saapui uusi kantajajoukko Taboraan, 57 miehen voimalla. He olivat oivallisia ja luotettavia, ja kirjeessään Stanleylle ei Livingstone voinut kyllikseen kiitellä tästä uudesta palveluksesta. Elokuun lopussa läksi sitkeä tohtori viimeiselle matkalleen, joka suunnattiin Tanganjikaa kohti, ja uudenvuodenpäiväksi 1872 ehti hän lähelle Bangveoloa. Sateli vuolaammin kuin koskaan ennen; kaikki taivaan akkunat tuntuivat auenneen. Karavaani ponnistausi verkalleen eteenpäin tässä märkyydessä. Toisinaan oli kahlattava tuntikausia vedessä, missä ainoastaan vuolteen renkaat olivat merkitsemässä jokia erilleen ympäristön lammikoista ja tulvavesistä. Alkuasukkaat olivat ynseämielisiä, kieltäysivät antamasta ruokavaroja ja pettivät muukalaisia pitkin matkaa. Tukalampaa retkeä ei Livingstone ollut milloinkaan tehnyt.

Hänen suunnitelmanaan oli kulkea Bangveolon ja kaikkien siihen järveen laskevien vesistöjen eteläpuolitse sekä sitte seurata järvestä lähtevää virtaa, kunnes tuli vakuutetuksi sen lopullisesta suunnasta. Mutta olipa tämän salaperäisen virran tie mereen mikä tahansa, niin se tie oli pitkä, ja Livingstonen päivät olivat luetut. Hän oli ollut kauvan kivuloinen, ja hänen tilansa paheni viime matkan vaivoista. Hänen ruumiinsa oli riutunut alituisista kuumekohtauksista ja riittämättömästä ravinnosta. Kuukauden toisensa jälkeen laahautui hän eteenpäin vielä seuraavallekin vuodelle, Susin ja Tjuman hoitelemana, mutta toukokuun 1. p:n aamuna 1873 veti hän viimeisen henkäyksensä kaukaisessa Tjitampo-päällikön kylässä.

Susi ja Tjuma, jotka olivat saattaneet Afrikan apostolia viimeiset seitsemän vuotta, tunsivat vastuunsa. He ottivat Stanleyn lähettämän joukon johdon, sulloivat huolellisesti arkkuihin vainajan tavarat ja ryhtyivät urotekoon, joka on ainoa laatuaan kaikkien tutkimusmatkojen historiassa. He päättivät kantaa ruumiin koko matkan Sansibariin! Ruumis täytettiin suolalla ja kuivattiin kahden viikon aikana päiväpaisteessa, säilyäkseen mätänemiseltä, ja neulottiin sitte tiukasti karttuunikääreeseen, joka pujotettiin soveliaasta puusta leikatun kaarnalieriön sisään. Tämä kiedottiin purjekankaaseen, ja mytty kiinnitettiin seipääseen, jotta sitä oli mukava kantaa.

Yhdeksän kuukautta kesti sitte ruumissaaton matkaa; kerran oli sen taisteltava itselleen tie vihamielisen heimon alueen läpi. Taborassa tapasivat he englantilaisen retkikunnan, joka oli liian myöhään lähetetty Livingstonen apuun, ja sen jäsenet kuuntelivat syvästi liikutettuina miesten kertomusta. He tahtoivat haudata vainajan Taboraan, mutta Livingstonen palvelijoita ei saatu siihen taivutetuksi. Helmikuussa 1874 päästiin Bagamojoon, mistä vainaja vietiin risteilijällä Sansibariin ja sitten Englantiin. Lontoossa tahdottiin varmuutta siitä, että ruumis todella oli Livingstonen. Kaikki epäilykset haihdutti hänen musertunut ja jälleen luutunut käsivartensa, jonka oli leijona ruhjonut Mabotsassa. Hänet haudattiin Britannian suurmiesten kunniasijaan, Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.

Menestys rohkaisee. Jo syksyllä 1874 on Stanley uudestaan Sansibarissa, vielä kerran koettaakseen onneansa pimeässä Afrikassa. Hän järjestää karavaanin, johon kuuluu kolmesataa kantajaa, hankkii ruokavaroja, kankaita, helmiä, messinkilankaa, aseita, osiin hajoteltavia veneitä, telttejä, työkaluja ja kaikkea muuta, mitä tarvitaan useampivuotisella retkellä.

Ensin suuntaa hän kulkunsa Viktoria Njansalle ja purjehtii koko järven ympäri. Hän käy Njandassa, näkee jälleen Udjidjin, missä Livingstonen maja oli jo hajonnut maan tasalle, ja purjehtii koko Tanganjikan ympäri. Kahden vuoden kuluttua on hän Njangvessa Lualaban rannalla. Sinne olivat Livingstone ja Cameron ennen tunkeutuneet.

Mutta nyt oli hänen edessään ihan tuntematon alue, alaltaan paljoa laajempi kuin koko Skandinavia, kartoille merkitty yhtenä ainoana valkoisena täplänä. Kaikilta suunnilta olivat matkailijat lähestyneet tämän alueen reunoja, mutta yksikään ei tiennyt, miltä näytti keskemmällä. Eihän edes tiedetty, minne Lualaba jatkui. Njangvessa oli arabialaisilla orjakauppiailla läntisin markkinapaikkansa. Sinne tuotiin viljaa, hedelmiä ja vihanneksia, siellä myytiin raavaseläimiä, kalaa, ruohomattoja, metallilankaa, jousia, nuolia ja keihäitä, sisämaasta norsunluuta ja orjia. Mutta vaikka tiet kaikilta tahoilta johtivat Njangveen, olivat arabialaiset yhtä tietämättömiä kuin kaikki muutkin.

Mustien maanosa, pimein Afrika, levisi Stanleyn edessä. Hän oli uljas mies. Hänelle ei ollut mitään esteitä. Hän oli päättänyt olla kääntymättä itää kohti, mistä oli tullut; hänen piti päästä länteen päin Atlantin rannikolle -- tai sortua taipaleelle.

Marraskuun 5. p:nä 1876 painui hän suureen aarniometsään mahtavan ja rikkaan arabialaispäällikön Tipu Tipin seurassa. Jälkimäisen väkeen kuului seitsemänsataa henkeä, miehiä, naisia ja lapsia. Stanleyllä oli 154 kivääreillä, revolvereilla ja kirveillä aseistettua saattolaista. Majesteetilliset puut nousevat siellä jättiläisiksi, joiden latvoja saattaa myrsky huojutella, henkäyksenkään tuntumatta alhaalla tiheikön hämyssä; palmu taistelee tilasta villin viiniköynnöksen ja rottingin kanssa, muheassa maaperässä rehottaa saniaisia, kortteita ja kaisloja, ja pensaitten troopillinen runsaus muodostaa läpipääsemättömiä muureja.

Kaikki on kosteata ja märkää. Kaikilta lehdiltä ja oksilta tippuu kastetta alituisena suihkeena. Ilma on paksua ja helteistä, kasvien ja mullan tuoksun kyllästyttämää. Kirveillä on raivattava tietä tahmean tiheikön läpi, jonka pohjalle ei ole auringonsäde koskaan tunkeutunut. Siellä makailee pyton-käärme kärsivällisesti vaanimassa saalistansa. Siellä kiitää muurahaisia, tuhatjalkaisia, kovakuoriaisia ja tuhansia muita hyönteisiä pitkin kamaraa kuin kansainvaelluksina. Apinat kapuilevat taivaan ja maan välillä puiden lehvistöissä ja heilahtelevat toisesta jättiläispuusta toiseen. Paviaanit mölyävät ja karjuvat tavalliseen tapaansa, ja joskus kuulee simpanssin äänen ja näkee tukevan oksan haarukassa sen taidokkaasti punotun pesän. Ahtaan käytävän ikuinen hämy ja ummehtunut ilma tuntuu ajan mittaan yhä kyllästyttävämmältä; maisemasta ei näe kumpaisellekaan puolelle vilahdustakaan.

Stanleynkin kaltaisen miehen oli työläs suoriutua tästä aarniometsästä. Sairaus, ikävystyminen ja tottelemattomuus ahdistivat hänen rivejänsä. Suuri Tipu Tip katsoi sellaiseen maahan tunkeutumisen mahdottomaksi ja tahtoi pyörtää takaisin koko mustine laumoineen. Vaivoin sai Stanley hänet lupaamaan seuransa vielä kahdeksikymmeneksi päivämatkaksi. Ja lukemattomien vaivojen jälkeen saapui kulkue taas Lualaban rannalle.

Äänettömänä ja majesteetillisena solui sen valtainen vesipaljous ohitse. Lahoavista kasveista paksuna ja ruskeana virtasi Lualaba tiheiden metsärantojensa välitse tuntemattomaan maahan, jonka lukemattomista neekeriheimoista europalaiset eivät olleet edes kuulleet puhuttavan ja johon yksikään valkoihoinen ei ollut jalkaansa astunut. Stanley tahtoi voittaa tämän salaperäisen virran, josta oppineet turhaan kiistelivät keskenään.

Teltit pystytettiin oikeanpuoleiselle rannalle. Stanley mietiskeli asemaa, sillaikaa kun hänen isoa venettänsä liitettiin kokoon. Jalkasin vaeltaminen näissä ikuisissa metsissä ei käynyt ajan mittaan päinsä. Mutta virtahan tarjosi kulkutien! Metsä oli kasvavia kanootteja täynnä, tarvitsi vain kaataa puita ja veistää niiden rungoista kokonainen liuta veneitä.

Väkeä oli vaikea suostutella siihen yritykseen, mutta Stanley vakuutti tekevänsä retken, vaikka häntä ei seuraisi kukaan muu kuin Frank Pocock, ainoa henkiin jäänyt niistä kolmesta valkoihoisesta, jotka olivat olleet mukana Sansibarista asti. Vihdoin taipui yksi toisensa jälkeen, ensimäisinä ne venemiehet, joiden kanssa Stanley oli purjehtinut suurilla järvillä. Tipu Tip ja muut arabialaiset vakuuttivat kyllä, että sellainen retki oli sulaa hulluutta, kun edessäpäin oli hurjia sotaisia heimoja, ihmissyöjiä ja kohisevia koskia.

Retkikunta joutuikin heti otteluihin villien kanssa, jotka väijyivät sitä aina kun sen oli asetuttava yöleiriin. Virta oli tavallisesti kilometriä leveä ja leveämpikin, usein saari- ja särkkärivien keskeyttämä. Ison Ikondun kylän lähistöltä löydettiin valtainen vanha kanootti, halkeillut ja rapistunut; se tiivistettiin, laskettiin vesille ja varustettiin sairaalaksi. Isorokko ja punatauti riehui karavaanissa, ja joka päivä heitettiin pari kolme ruumista virtaan.

Kerran, kun pikku laivasto rauhallisesti lipui rantaa pitkin, kirahti muuan mies sairaalakanootista. Hän oli saanut rintaansa myrkytetyn nuolen, ja sitä seurasi tiheä nuolisade. Vaarallisesta rannasta etäännyttiin, ja sitte leiriydyttiin vanhalle markkinapaikalle. Telttien ympärille pystytettiin tavanmukaiset risuaidat, ja vakoojia asetettiin tiheikköön. Yhtäkkiä kuului pyssynlaukauksia, kirkunaa ja meteliä. Vartijat tulivat juoksujalkaa ilmottamaan: "Olkaa valmiita, ne tulevat!" Ja tuossa tuokiossa sateli vasamia ja heittokeihäitä vallitusta vastaan, ja villit tekivät hyökkäyksen, huikkaillen hurjia sotalaulujaan.

Villi-raukat! Mitä merkitsivät heidän nuolensa ja keihäänsä luoteja ja ruutia vastaan! Heidät torjuttiin, mutta he palasivat lisääntyneinä kerran toisensa jälkeen. Vasta kun taistelua oli kestänyt kaksi tuntia ja tuli hämärä, vetäytyivät he takaisin.