Part 8

Vuodet vierivät, ja David-pojasta varttui nuorukainen. Eräänä päivänä hän vanhemmilleen ilmotti tahtovansa valmistua lääkäri-lähetyssaarnaajaksi, lähteä idän ja etelän kansojen keskuuteen auttamaan sairaita ja saarnaamaan pakanoille. Saadakseen varoja opintoihin täytyi hänen säästellä palkastaan, ja ajan tullen meni hän isänsä kanssa Glasgowiin, vuokrasi huoneen kahdesta ja puolesta markasta viikossa ja lueskeli lääkärilukujaan. Lukukauden loputtua palasi hän tehtaaseen keräämään varoja seuraavan talven opiskeluihin. Tutkintonsa suoritti hän viimein loistavasti, ja sitte tuli viimeinen vanhassa kodissa vietetty ilta, ja viimeinen aamu valkeni. Nuori lähetyssaarnaaja luki psalmin. Isä seurasi häntä Glasgowiin, lausui ainiaaksi jäähyväiset pojalleen ja vaelsi yksinään murhemielin kotia kohti. Mutta hän oli myös iloissaan siitä, että pojasta oli oleva hyötyä maailmassa. Englannista purjehti Livingstone Kap-maahan ja läksi pohjoisimmalle lähetysasemalle, Betjuana-maassa sijaitsevaan Kurumaniin, taipaleella kokien monia seikkailuja. Jo nyt kuuli hän puhuttavan, että kaukana pohjoisensa oli suuri suolaton järvi nimeltä Ngami, ja hän toivoi kerran saavansa nähdä sen.

Kurumanista teki hän useita matkoja eri suuntiin, tullakseen tuntemaan asukkaita ja oppiakseen heidän kieltänsä, auttaakseen heidän sairaitaan ja saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Viimeiseen hetkeensä asti työskenteli hän, kuten monia vuosia myöhemmin Gordon, orjien vapauttamiseksi. Hän taisteli alkuasukasten raakoja ja julmia tapoja vastaan, valaisi heidän pimeätä taikauskoisuuttaan, ja toivoi ajan mittaan voivansa kehittää oppilaita, jotka sitte hajautuisivat saarnaajiksi ympäri maata. Taitavan lääkäröimisensä tähden pidettiin häntä monin paikoin taikurina, joka hallitsi salaisia voimia, ja hänen huhuttiin kykenevän herättämään henkiin kuolleitakin. Hän voitti puolelleen alkuasukasten rakkauden ja ihailun tyyneydellään ja suoraluontoisuudellaan, ja hän puheli heille aina ystävällisesti, ei koskaan kovasti ja kiivaasti. He käsittivät, ettei hän koskaan ajatellut omaa etuaan, vaan ainoastaan heidän parastaan. Mutta sitä he eivät käsittäneet, että suuri ja mahtava päällikkö saattoi uhrautua muiden tähden, sen sijaan että olisi käyttänyt valtaansa sortaakseen ja kiusatakseen heikkoja, niinkuin he olivat tottuneet muulloin näkemään.

Livingstone perusti uusia lähetysasemia yhä kauvemmas sisämaahan, joutuen monenlaisiin vaiheisiin. Hän oli mitä täpärimmin menettämäisillään henkensä jo uransa alussa: leijona raateli häntä vaarallisesti ja murskasi häneltä vasemman käsivarren hyvin pahasti; koko lopun ikäänsä tunsi Livingstone niiden puremien kivistelyn eikä kyennyt koskaan nostamaan käsivarttaan olkapäätä korkeammalle. Naituaan lähetyssaarnaajan tyttären Kurumanista asui hän etäisimmällä etelä-afrikalaisella lähetysasemallaan Kolobengissa viisi vuotta, mutta se olikin hänen pisin ja viimeinen leponsa, sillä sittemmin oli hänen elämänsä herkeämätöntä ja rauhatonta vaellusta. Hän ei päässyt sovintoon naapuriensa -- boerien -- kanssa, jotka vihasivat häntä orjakaupan vastustamisen takia, ja lisäksi tuli Kolobengiin sellainen poutakausi, että koko seutua kohtasi nälänhätä. Virrankin uoma kuivui, alkuasukkaat harhailivat pois metsästelemään, naiset keräilivät heinäsirkkoja ruuaksi, lapsia ei kuulunut kouluun, ja kirkko oli sunnuntaisin tyhjillään.

Silloin päätti Livingstone tunkeutua eteenpäin vielä kauvemmas pohjoiseen, olletikin kun hän oli saanut kutsun Ngamin rannoilla hallitsevalta mustalta Letjoletebe-kuninkaalta. Liikkeelle lähdettiin kesäkuun 1. p:nä 1849. Muuan kelpo englantilainen, Livingstonen ystävä Oswell, oli mukana ja kustansi koko matkan. Hän oli varakas mies, ja matkustajat saivat kulkueeseensa useita vaunuja, kahdeksankymmentä härkää, kaksikymmentä hevosta ja viisikolmatta palvelijaa. Vedestä pyrki olemaan puute, samoaminen Kalaharin erämaan poikki tuntui uhkaavalta, mutta kahden kuukauden kuluttua päästiin kuitenkin Ngamin rannalle, jota europalaiset nyt ensi kertaa katselivat.

Letjoletebe osottausi vähemmän ystävälliseksi kuin oli voitu toivoa hänen ennakkolupaustensa perusteella. Saadessaan kuulla, että Livingstone aikoi pitkittää matkaansa pohjoiseen suuren Sebituane-päällikön luo, alkoi hän peljätä tämän saavan ampuma-aseita valkoisilta miehiltä ja sitten saapuvan hänen maahansa ryöstämään ja hävittämään. Lopulta täytyi retkikunnan pyörtää takaisin Kolobengiin. Mutta Livingstone ei ollut sitä lajia miestä, joka taipuu häviöön. Hänen vaalilauseenaan oli: yritä uudestaan! Ja hän samosi vielä pari kertaa järvelle ja vei vaimonsa ja lapsensa mukanaan, iloiten lastensa telmimisestä hänen omassa järvessään.

Tällaisella retkellä saapui hän suuren ja mahtavan Sebituanen valtakuntaan ja sai mitä vieraanvaraisimman vastaanoton. Päällikkö antoi hänelle kaikki pyydetyt tiedot ja lupasi auttaa häntä kaikin tavoin. Koko tässä osassa sisä-Afrikaa oli Sebituane tunnettu hyväntahtoisena ja säveänä miehenä, joka ei milloinkaan päästänyt vierasta tyhjin käsin lähtemään majastaan. Sentähden puhuivat kaikki hyvää Sebituanesta. Nyt oli Livingstone tullut hänen kyläänsä, ja Sebituane oli mielissään valkoisen miehen näkemisestä. Hän käsitti, että niin säveästi ja sydämellisesti puhuva muukalainen ei tahtonut muuta kuin hänen ja hänen heimonsa parasta. Ja jo ensimäisenä sunnuntaina tuli päällikkö Livingstonen saarnatilaisuuteen ja kuunteli tarkkaavasti. Joitakuita päiviä myöhemmin sairastui Sebituane keuhkotulehdukseen. Livingstone näki, että suuri päällikkö teki kuolemaa, ja tahtoi puhua hänelle tulevaisesta elämästä ja ylösnousemuksesta, mutta päällikön soturit vaiensivat hänet. Sebituanen viimeiset sanat koskivat Livingstonen pikku poikaa: "Viekää hänet naisten majaan ja antakaa hänelle maitoa". Livingstone suri mustaa päällikköä kuin likeistä ystävää.

Öswellin kanssa pitkitti hän matkaansa koillista kohti suureen Linjantin kylään, ja pian jälkeenpäin keksivät he virran niin valtaisen, että he vertasivat sitä skotlantilaiseen vuonoon. Virta oli Sambesi. Sen alajuoksun olivat europalaiset jo kauvan tunteneet, mutta kukaan ei tiennyt, mistä se sai alkunsa. Ilmanala oli epäterveellinen eikä soveltunut uuden lähetysaseman perustamiseen. Makololo-kansa, kuolleen päällikön heimo, lupasi hänelle maata, majoja ja härkiä, jos hän jäisi heidän luokseen. Mutta hänellä oli nyt suurempia suunnitelmia, joten hän luopui lähetysasema-aikeestaan. Täällä täytyy ensin rehellisen ja kunniallisen kaupan kukoistaa, ajatteli hän. Makololo-kansa oli alkanut myydä orjia ainoastaan voidakseen ostaa ampuma-aseita ja muita haluttuja Europan tuotteita. Jos nyt sen sijaan voitaisiin saada heidät myymään norsunluuta ja kameelikurjen sulkia, saisivat he vaihdetuksi itselleen mitä halusivat europalaisilta kauppamiehiltä, tarvitsemattansa enää kaupata ihmisiä. Mutta sellaisen kaupan herättämiseksi oli ensin löydettävä sovelias tie rannikolle, joko Atlantin tai Intian meren. Sellainen maa, missä mustat heimot liikkuivat alituisilla sotaretkillä toisiansa vastaan vain saadakseen orjia, ei voinut olla kypsynyt kristinuskolle. Siten sai Livingstone suunnitelmansa selväksi. Ensin tie rannikolle; sitten on edistettävä kunniallista kauppaa, joka tekee orjamarkkinat tarpeettomiksi, ja sittemmin on hyvä järjestää lähetystyö, ajatteli hän.

Ensin läksi hän samoamaan etelää kohti, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa eivät voineet seurata häntä vaivaloisilla retkillä, joten heidän oli muutettava Englantiin. Hän lausui heille hyvästi Kap-kaupungissa ja ajoi sitten yksinään Kurumaniin, jatkaen läntistä, pitempää tolaa myöten Kolobengiin. Hän myöhästyi aika lailla, ja se sattui hänen onnekseen, sillä hänen poissaollessaan oli boeritasavallan ensimäinen presidentti Pretorius tehnyt hävitysretken Kolobengiin, mukanaan kuusisataa boeria ja seitsemänsataa mustaa palkkasoturia. He olivat ryöstäneet Livingstonen koko omaisuuden, ottaneet hänen karjansa, tuhonneet kaiken mitä eivät olleet voineet korjata mukaansa, huonekalutkin, repineet rikki hänen kirjansa ja sirotelleet lehdet tuuleen.

He olivat hyökänneet alkuasukasten kyliin ja kanuunillaan surmanneet kuusikymmentä miestä. Mutta kansa puolustausi urhoollisesti, ja kolmekymmentäviisi boeria jäi paikalle. Hyökkäyksen tarkotuksena oli rangaista mustia, koska he sallivat englantilaisten vapaasti matkustaa alueensa läpi. Mutta boerien toivomus itse Livingstonen vangitsemisesta ei täyttynyt. Enimmin katkeroitti Livingstonea se, että nämä kristityt boerit tahtoivat sulkea maan europalaisilta voidakseen sitte rauhassa pakottaa mustia viljelemään maata ja kaitsemaan karjalaumoja julmien isäntäinsä hyväksi, näiden huolettomasti istuskellessa piippuansa poltellen ja raamattuansa lueskellen.

Taaskin varustausi Livingstone pitkälle matkalle, ja v. 1853 oli hän Linjantissa makololo-kansan maassa. Siellä hallitsi nyt Sebituanen poika Sekeletu, joka otti hänet ystävällisesti vastaan ja piankin kiintyi häneen niin hartaasti, ettei tahtonut laskea häntä luotansa. Ja kun Livingstone kuitenkin samosi edelleen ylös Sambesia, tuli Sekeletu itse saattajaksi, mukanaan joukko sotureitansa. Muutamien päivämatkojen perästä kohtasivat he päällikön velipuolen Mpepen, orjakauppiaan, joka tavotteli Sekeletun henkeä, saadakseen sitten itse vallan käsiinsä. Parina kertana yritti Mpepe surmata velipuolensa, ja kerran pelasti Livingstone Sekeletun joutumasta heittokeihään lävistämäksi. Kiista päättyi siten, että Mpepe sai vuodattaa verensä kuiviin.

Vielä ylempänä Sambesin varrella asui Mpepen isä kylässään. Hän oli tehnyt naapuripäällikkönsä kanssa liiton, kostaakseen Sekeletulle. Ensimäisessä kohtauksessa, kaikkien istuessa rauhallisina, antoi Sekeletu merkin, ja 100 hänen soturinsa piirittivät molemmat vihamieliset päälliköt. Ennen kuin Livingstone ehti estämään, oli heidät hakattu kirveillä palasiksi, jotka viskattiin Sambesin krokotiileille. Mutta Livingstonen mieltä järkytti tapaus niin suuresti, että hän heti poistui paikalta.

Linjantista teki Livingstone merkillisen matkansa Loandaan, länsirannikolle, jonkun verran etelään Kongo-virran suulta. Sitä tietä ei ollut yksikään europalainen ennen kulkenut. Hänen saattueenaan oli seitsemänkolmatta uskollista makololo-miestä, joiden harrasta kiintymystä isäntäänsä eivät horjuttaneet matkan vaarat ja vaivat, heidän kulkiessaan villien heimojen alueitten halki ensin Sambesia ylöspäin ja sitte muita jokia pitkin. Lakkaamatta täytyi vuolaiden sateiden takia ponnistella tulvavesien ja pettävien lammikoiden yli. Itse ratsasti Livingstone härällä, sitte kun mukana ollut pikku vene oli pirstoutunut hylyksi. Moskiitot inisivät pilvinä vesiperäisillä tienoilla, ja ummehtuneista, kosteista huuruista sai Livingstone yhtämittaa kuumetta, ollen usein niin menehdyksissään, ettei kyennyt edes istumaan härän selässä. Mutta pahimmissakaan kiusoissaan ja vastuksissaan ei hän koskaan jättänyt tarkkaamatta ympäristönsä luontoa ja laatimatta taipaleensa karttaa. Hänen päiväkirjansa oli vahvoihin kansiin sidottu lukollinen ja jykevä nidos, ja hän kirjotti niin huolellisesti ja sirosti kuin olisi se ollut painettua.

Hyvyydellään ja ystävällisyydellään voitti hän tavallisesti villien luottamuksen, niin että he eivät ainoastaan suoneet hänelle vapaata pääsyä, vaan myöskin lahjottivat hänelle elintarpeita. Väliin pidättivät hänet kuitenkin ilkimieliset päälliköt, jotka vaativat härkää, pyssyä tai miestä veroksi, mutta hän osasi hoidella heitä niin hyvin, että he useimmiten jättivät hänet rauhaan; mutta kyllä häntä parina kertana verotettiin hyvinkin kalliisti. Aina sai hän mielten tyynnyttelyyn apua varjokuvista, esittäen raamatullisia kohtauksia skioptikonilla. He keräytyivät esittäjän taakse mitä jännittyneimpinä, mutta pelkäsivät myös, että kaihtimelle ilmestyneet kuvat olivat henkiä, jotka saattoivat asettua heihin itseensä. Mistään muusta jumalanpalveluksesta kuin näistä kuvista eivät he tahtoneet kuulla puhuttavan.

Loandan edustalla oli muutamia englantilaisia risteilijöitä, jotka olivat tulleet yrittämään ehkäistä orjakauppaa. Maanmiestensä keskuudessa sai Livingstone virkistävän lepoajan ja nautti kunnollisella vuoteella nukkumisesta, maattuaan märällä maalla kuuden kuukauden aikana. Ja kaikki, mitä he kertoivat suuresta maailmasta, oli uutta vaeltajallemme. Hän sai kuulla Krimin sodasta, jossa vielä tuntematon Gordon läpäisi luutnanttina tulikasteensa, ja niistä rohkeista retkeilijöistä, jotka olivat yrittäneet saada selvää Franklinin onnettomasta matkueesta napaseuduilla. Kyllä olisi ollut hauska saada monien Afrikassa kestettyjen vaellusvuosien jälkeen kunnollisesti lepäillä mukavassa laivankojussa matkalla Englantiin. Livingstone voitti kuitenkin kiusauksen. Hän ei voinut jättää uskollisia makololo-miehiään tuuliajolle. Hän oli myös huomannut, että tie länsirannikolle ei ollut sovelias kauppaa varten, ja hän ajatteli, että Sambesi-virta kenties kelpaisi yhdyssiteeksi sisämaan ja itärannikon välillä. Ja niin päätti hän kaikista vaaroista huolimatta kääntyä takaisin, jätti hyvästi englantilaisille ja samosi jälleen Afrikan aarniometsiin.

Ennen Loandasta lähtöään laittoi Livingstone kuntoon valtaisen lähetyksen kirjeitä, muistiinpanoja, karttoja ja kuvauksia vastakeksityistä maista. Se englantilainen laiva, joka sai hänen postinsa kuljettaakseen, teki Madeiran rannikolla haaksirikon miehineen kaikkineen. Ainoastaan yksi matkustaja pelastui. Onnettomuudesta saapui sanoma Livingstonelle hänen vielä ollessaan lähellä rannikkoa, ja hänen täytyi kirjottaa ja piirustaa kaikki uudestaan, mikä työ vaati useita kuukausia. Jos hän olisi jättänyt makololot oman onnensa nojaan ja matkustanut kotia, niin olisi hän joutunut haaksirikon tehneeseen laivaan.

Makololo-kansa otti hänet vastaan mitä innostuneimmin. Sekeletu suosi Livingstonea edelleen niin suuresti, että kun tämä läksi retkelleen itärannikkoa kohti, lahjotti hän tutkimusmatkailijalle runsaat eväät ja kolme parasta ratsastushärkäänsä sekä määräsi hänen saattolaisikseen satakaksikymmentä soturia. Niin kauvas kuin hänen valtikkansa ulottui yli metsien ja vainioiden antoi hän käskyn, että kaikkien metsästäjien ja maanviljelijäin piti antaa valkoiselle miehelle ja hänen joukolleen, mitä he pyysivät. Livingstonen matkoissa ei ollut vähimmin merkillistä se, että hän kykeni tekemään ne ilman mainittavaa apua kotoapäin. Hän oli afrikalaisten ystävä ja matkusteli pitkiä taipaleita heidän vieraanaan.

Nyt suuntasi hän kulkunsa Sambesin vartta alaspäin, tuntemattomalle tolalle. Linjantissa oli hän jo aikaisemmilla käynneillään kuullut puhuttavan, että virrassa oli valtainen koski, ja nyt löysi hän tämän Afrikan Niagaran, jonka hän nimitti Viktoria-putoukseksi. Kosken yläpuolella on virta 1.800 metriä leveä, ja basalttikynnykseltä syöksyy vaahtoava ja jymisevä vesipaljous 119 metriä syvälle alas. Se kohisee ja kiehuu kuin kattilassa, ja vesipaljous sulloutuu kalliohautaan, joka on paikka paikoin tuskin viittäkymmentä metriä leveä. Veden hyrskettä ja höyryä leijuu alituiseen putouksen yllä pilvinä, ja alkuasukkaat nimittävätkin sitä "savuavaksi vedeksi". Europan suureen yleisöön vaikutti Viktoria-putouksen kuvaus enemmän kuin Livingstonen kaikki muut löydöt ja havainnot. Olihan ihan aavistamatonta, että Afrikassa kohisi koski, joka kykeni vetämään vertoja Niagaran jylhälle kauneudelle ja suuremmoiselle voimalle, jopa useissa suhteissa voitti sen. Nykyään kulkee putouksen yli rautatie, ja sinne on kehittynyt paikkakunta, joka on saanut Livingstonen nimen.

Kosken huumaava pauhu häipyi etäisyyteen, ja joukko samosi metsäpolkuja pitkin toisen heimon alueelta toisen rajojen yli. Hätäilemättömänä kuten aina kohtasi Livingstone kaikkia vaaroja ja väijytyksiä miehuullisesti ja kuolemaa halveksien, jättiläisolentona sekä maantieteellisen tutkimuksen että kristillisen lähetystyön riveissä. Hän merkitsi Afrikan tuntemattoman keskitaipaleen eteläisen osan pääpiirteet ja hahmoitti Sambesin juoksun kartalleen. Ensimäiselle virran varrella tapaamallensa portugalilaiselle asemalle jätti hän makololo-miehensä ja lupasi vastedes tulla noutamaan heidät takaisin kyliinsä. Ja niin läksi hän Sambesia myöten Kvelimaneen meren rannikolle. Nyt oli hän siis kulkenut Afrikan halki rannasta toiseen. Ja hän oli ensimäinen tieteellisesti sivistynyt europalainen, joka on siitä tehtävästä suoriutunut.

Viisitoista vuotta Afrikassa samoiltuaan kannatti hänen jo matkustaa kotia. Englantilainen priki vei hänet Mauritius-saarelle, ja vuoden 1856 lopulla oli hän Englannissa. Rajaton riemu tervehti häntä kaikkialla, ja varmaankaan ei oltu milloinkaan kunnioitettu ketään tutkijaa niin suuremmoisesti kuin häntä. Hän kulki kaupungista kaupunkiin ja vastaanotettiin kuin sankari. Aina puhui hän orjakaupasta ja siitä vastuusta, mikä valkoisilla on mustien pelastamiseksi. Afrika, joka oli siirtyvien sadevyöhykkeittensä vallitsemana ollut unohduksissa ja pimeässä, joutui yhtäkkiä koko sivistyneen maailman huomaamaksi.

Moitettakaan ei sentään puuttunut voittajan kotiutuessa. Jotkut maantieteilijät väittivät, että samoja keksintöjä olivat jo muut tehneet, mutta jättiläistä vastaan korotetut kääpiöäänet vaikenivat vähitellen. Lähetysseura antoi hänen ymmärtää, ettei hän ollut toiminut kyllin uutterasti evankeliumin levittämiseksi ja että hän oli ollut liian suuressa määrin tutkimusmatkailijana. Sen vuoksi erosi hän seurasta, ja runsaasti vuoden oleskeltuaan kotimaassa palasi hän Afrikaan Englannin Kvelimaneen nimitettynä konsulina ja suuren retkikunnan johtajana Itä-Afrikan sisäosien tutkimiseksi.

Uudella, kuusivuotisella retkeilyllään Afrikan sisäosissa sai Livingstone kokea kaikenlaatuisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Suurinta haittaa tuotti hänelle orjakauppa. Uskolliset makololot, jotka olivat kärsivällisesti odottaneet hänen paluutansa, vei hän kuitenkin turvallisesti omaan maahansa takaisin. Hänet nähdessään huudahtivat he: "Täkäläiset ihmiset kiusottelivat meitä ja sanoivat: ei teidän englantilaisenne tule koskaan takaisin; mutta me luotimme teihin, ja nyt voimme nukkua rauhallisesti". Tärkeimpiä löytöjä oli nyt iso Njassa-järvi, jonka ympäristöltä vuosittain vietiin yhdeksäntoistatuhatta orjaa Sansibariin, lukuunottamatta sitä monin verroin suurempaa määrää, joka menehtyi matkallaan rannikolle. Kerran läksi Livingstone alas Sambesin suulle englantilaista laivaa vastaan. Se toi hänen vaimonsa ja pienen erikoismallisen höyryveneen, joka oli nimeltään "Lady Njassa" ja oli aiottu virroilla ja järvillä tehtäviä retkiä varten. Pian jälkeenpäin sairastui hänen vaimonsa ja kuoli, saaden hautansa apinanleipäpuun tuuheitten oksien siimeksessä. Surussaankin työskenteli hän yhä yhtä uupumattomasti, ja kun aika oli lopussa ja hänen piti matkustaa kotiin, aikoi hän myydä "Lady Njassan" portugalilaisille. Mutta kuullessaan aluksen siinä tapauksessa joutuvan käytetyksi orjien kuljetukseen, piti hän sen, hinautti sen Sansibariin ja päätti pienoisella, avoimella "Lady Njassalla" lähteä höyryn ja purjeiden avulla Intian valtameren poikki. Tämä oli Livingstonen uskaliaimpia yrityksiä, sillä matka Bombayhin oli neljänsadan penikulman taival aukeata ulappaa, ja kesäkuun alussa voitiin odottaa kaakkoismonsuunia ankarine, korkeine aallokkoineen. Hän toivoi kuitenkin ehtivänsä Bombayhin ennen monsuunin puhkeamista, ja mukanaan kolme valkoista merimiestä ja yhdeksän afrikalaista sekä neljätoista tonnia kivihiiliä viiletti hän ulos Sansibarin satamasta, näki Afrikan rannikon katoavan ja aution meren levittäytyvän kaikille tahoille.

Valkoisista miehistä sairastui kaksi työhön kykenemättömiksi, ja rohkean lähetyssaarnaajan täytyi enimmäkseen luottaa itseensä. Imevät merivirrat ehkäisivät "Lady Njassan" kulkua, ja viiteenkolmatta päivään ei se tyvenen tähden päässyt paikaltaan, sillä kivihiilivarastoa oli säästeltävä, ja kun purjeet riippuivat velttoina pitkin mastojen kylkiä, oli vain asetuttava kärsivällisiksi. Onneksi oli ruokavaroja ja juomavettä riittämään asti, ja Livingstone oli tottunut vastoinkäymisiin ja turhaan odotukseen. Kaksi kovaa myrskyä oli hänen kestettävä, ja peräti täpärällä oli, ettei "Lady Njassa" mennyt nurin meren kuohuissa. Vihdoin kohosi Intian rannikko merestä, ja kuusiviikkoisen matkan jälkeen lipui "Lady Njassa" Bombayn suuremmoiseen satamaan. Ilma oli usvainen, eikä kukaan pannut tähdelle pikku alusta, mutta kun tuli tietoon, että Livingstone oli kaupungissa, riennettiin osottamaan hänelle kunnioitusta kaikin tavoin.

V. 1866 on Livingstone taas Afrikassa. Tapaamme hänet Rovuma-joen suulla; se laskee mereen Njassan itäpuolella. Hänellä on 37 palvelijaa, monet niistä palkattuja Intiasta, ja yksi hänen miehistään, Musa, on ollut mukana ennenkin. Hän samoaa poikkimaitse Njassa-järvelle, mutta tahtoessaan lähteä alkuasukasten veneillä järven yli länsirannalle, estävät hänet siitä arabialaiset, jotka tietävät hänet orjakaupan vaarallisimmaksi viholliseksi. Hänen ei auta muu kuin kiertää järvi jalkasin, ja askel askeleelta laajentaa hän nyt maantieteellistä tietämystä, laatii karttoja, tekee muistiinpanoja ja kartuttelee kokoelmia.

Hänen palvelijakuntansa osottausi ennen pitkää kerrassaan roskaväeksi. Intialaiset miehet erotettiin, ja muidenkin joukossa oli vain harvoja luotettavia. Parhaat olivat Susi ja Tjuma, jotka uskollisuudellaan saivat suurta mainetta sekä Afrikassa että Europassa. Livingstonen taival oli pitkä ja vaivaloinen, ja hän kärsi suuria vahinkoja. Ruokavarat loppuivat, ja muuan palkattu kantaja karkasi, vieden mukanaan rohtolaatikon. Siitä hetkestä saakka ei Livingstonella ollut mitään lievikettä kuumeelle, ja hänen terveytensä murtui. Mutta hän saavutti Tanganjikan eteläisen kärjen, ja seuraavana vuonna keksi hän Bangveolo-järven. Hän läksi järven saarille ja herätti suurta ihmettelyä sikäläisten alkuasukasten keskuudessa, jotka eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoihoista miestä. Järven koko ympäristöllä levisi laajoja rämeitä, ja Livingstone luuli, että näiltä seuduin oli Niilin äärimäistä eteläistä lähdettä etsittävä. Niilin alkuhaarojen hakeminen kiinnitti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän viipyi vuoden toisensa jälkeen Afrikassa. Ja kuitenkaan ei hänelle oltu suotu koskaan ratkaista arvotusta, eikä hän saanut milloinkaan tietää, että Bangveolosta juokseva joki on Lualaban eli ylä-Kongon sivujoki.

Bangveolon rannalla tekivät hänen useimmat miehensä kapinan. He kokivat mielestään liian kovaa ja olivat väsyneet pureskelemaan maissipuikeloita sekä vaativat isäntäänsä viemään heidät seuduille, missä sai kyllikseen syödä. Ainaisen rauhallisena ja säveänä puhutteli Livingstone heitä ystävällisesti. He tuntuivat hänestä olevankin oikeassa, ja hän oli itsekin väsynyt ponnistelemaan eteenpäin puutetta ja vaivoja kärsien. Miehet kummastuivat niin suuresti hänen lempeydestään, että pyysivät saada jäädä hänen palvelukseensa.

Livingstonella oli nyt seuranaan muuan ystävällismielinen arabialainen nimeltä Mohammed. Saattueeseen kuului useita muitakin arabialaisia, Tanganjikan itärannikon alkuasukkaita ja orjia, jotka kantoivat norsunluuta ja ruokavaroja. Ja usein näki Livingstone kokonaisia orjalaumoja, joita ajettiin eteenpäin puuhaarukat kaulassa ja ammuttiin kuoliaaksi, jolleivät jaksaneet kävellä, jotta heistä eivät toiset kauppamiehet hyötyisi. Itse oli Livingstone tällä matkalla vaarallisesti sairaana; häntä oli kuljetettava paareilla. Siinä virui hän tajuttomana ja kuumehoureissa, kokonaan menettäen ajantietonsa. Matkue samosi taas Tanganjikaa kohti ja aikoi mennä kanooteilla järven itärannalle Udjidji-maahan. Kun hän vain pääsisi sinne asti, saisi hän levätä; siellä odottivat häntä uudet varastot ja kotimaasta saapunut posti.