Part 7
_Simpanssia_ olen jo kuvannut Berlinin eläintarhasta; huomattavia Afrikan eläinkunnan edustajia on sekin. Koko Keski-Afrikan järvissä ja virroissa asustaa iso, kömpelö ja ruma _virtahepo_. Entisinä aikoina tavattiin sitä myöskin Egyptin aliosissa, missä sitä sanottiin jokisiaksi. Mutta meidän päivinämme on edettävä melkoisen kauvas etelään Nubiasta, jos tahtoo sen nähdä. Monissa virroissa vaeltelee se sadekauden mukaan, painuen alas virtaa, kun vesi poudalla alenee, ja samoten ylävarteen, kun sade paisuttaa uoman tulvilleen.
Virtahevon ruho on pullea möhkäle, jota kannattelee neljä lyhyttä, nelikavioista koiven tönkkiä. Muodoton pää on melkein nelikulmainen, silmät ja korvat ovat pienet, turpa hirmuisen leveä ja sieramet isot. Karvaton nahka, joka on parin sentimetrin vahvuinen, häivähtelee harmaalle, tummanruskealle ja likaisenpunaiselle sikäli kuin se on kuiva tai märkä. Pientä hännän typykkää lukuunottamatta tulee elukka neljän metrin pituiseksi ja painaa yhtä paljon kuin kolmekymmentä täysikasvuista miestä.
Virtahepo viettää enimmän aikansa vedessä, mutta öisin poikkeilee se maalle, etenkin sellaisilla seuduilla, missä virroista lähtee niukasti ravintoa. Varovasti hiipimällä tyventen jokien äyräitä pitkin voi sen usein yllättää, ja silloin näkee pärskeen nousevan sen sieramista kahtena hienoista vesipisaroista yhtyneenä lyhyenä patsaana, kun se sukeltaikse esiin hengittämään, läähättäen ja tuhisten hyvin meluisasti. Sitte se sukeltaa uudestaan ja voi viipyä veden alla kolme tai neljä minuuttia. Sen pysytellessä pinnalla on veden yli näkyvissä vain kuusi pikku nystyrää: korvat, silmät ja sieramet. Jollei se tunne ympäristöänsä ihan taatuksi, kohottaa se pinnalle ainoastaan sieramensa ja hengittää mahdollisimman hiljaa.
Virtahevoset lojuvat ja loiskivat usein matalassa vedessä tai kapuavat rantaäyräällekin lekottelemaan päiväpaisteessa ja ottamaan olonsa mukavasti. Tuon tuostakin pääsee niiltä silloin röhkiviä mielihyvän äännähdyksiä. Mutta hämärän tullen ne pyrkivät virran syvempiin osiin. Siellä ne uiskentelevat edes takaisin, ajelevat toisiaan ja huppelehtivat vedessä mitä notkeimmin ja ketterimmin. Ne uivat hyvin nopeasti ja heittelehtivät työnnähdyksin eteenpäin, pitkin aikaa töräytellen kuorsuvia ja mölähteleviä ääniä. Ja silti kykenevät ne uimaan niinkin hiljaa, ettei kuulu vähäisintäkään kohua. Haavottunut virtahepo velloo vettä niin rajusti, että pikku palkoveneet voivat kaatua sen ryntäitten nostattamiin hyökyihin.
Kun on useampia koirasvanhuksia karjumassa yht'aikaa, tunkeutuu niiden mylvinä penikulman piirissä aarniometsään ja kiirii pitkin vedenkalvoa kuin ukkosen jyrinä. Mitkään muut eläimet eivät saa sellaista meteliä aikaan. Leijonakin pysähtyy kuuntelemaan.
Niilin yläosassa, Kartumin eteläpuolella, missä mitä rehevin kasvullisuus täyttää rannat ja virta usein haipuu järviksi ja lammikoiksi, poikkee virtahepo vain harvoin maalle, kuten krokotiilikin. Siellä se elää lootuskukkien ja papyrusruohojen lehdistä, pehmeistä kahiloista ja muista vesiperäisten seutujen mehevistä kasveista. Se sukeltaa alas pariksi minuutiksi kahmimaan ja samennuttaa veden laajalti. Saatuaan valtaisen kitansa täyteen varsia ja lehtiä kohoaa se taas pinnalle, ja vesi valuu koskina sen ryhmyselästä. Leuat alkavat liikkua ja hampaat jauhaa. Sillä on huikea ruokahalu, ja makeasti nauttii se ateriastaan. Kuolaa ja pusertunutta kasvimehua pursuaa vaaleanvehreänä tahtaana sen huulilta, ja lujat kulmahampaat näyttelevät tehokkuuttaan.
Niillä tienoin, missä se etsii maalta laidunta, saattaa se ympäristön viljoille ja vihanneksille tuottaa suurta vahinkoa, vieläpä karata kylän asukasten kimppuun. Eikä sen kanssa käy aina silloinkaan leikitteleminen, kun palkoveneellä häiritään sen rauhaa. Vaarallisin on emo poikasen ollessa pieni. Se kantaa poikasta selässään, uiden ja sukellellen, jopa virran pohjassa kävellenkin. Kelpo panosta tarvitaan, jos tekee mieli pyssynlaukauksilla tehota moiseen möhkäleeseen ja tuollaisen nahkapanssarin läpi. Jos elukka laukauksen jälkeen tuhahtaa ja sukeltaa, on erämies menettänyt sen. Mutta jos se kohottautuu korkealle pinnasta ja sitte raskaasti läiskäyttää itsensä alas, niin on haava kuolettava, ja silloin painuu virtahepo pohjaan. Jonkun tunnin odoteltuaan näkee ampuja raadon nousevan pinnalle kellumaan.
Muutamat Valkoisen Niilin varrella asuvat neekeriheimot kaivavat salakuoppia virtahevoille. Toista tapaa elukan halutun lihan hankkimiseksi kuvailee ruotsalainen metsästelijä C.J. Andersson niiden virtojen tienoilta, jotka laskevat Ngami-järven pohjoispäähän. Siellä alkuasukkaat pyytävät virtahepoja harppuunilla jokseenkin samaan tapaan kuin saalistetaan valaita pohjoisilla ja eteläisillä merillä.
Harppuuni päättyy terävään väkänirkkoiseen rautakärkeen. Lujilla nuorilla on tämä kärki kiinnitetty tukevaan puuvarteen, jonka pää on narulla yhdistetty kohoon. Yhteenpunotuista ruokokimpuista liitetylle lautalle vedetään pari kanoottia, ja näiden välissä kyyristelee mustia pyyntimiehiä, mukanaan harppuunia ja keveitä heittokeihäitä. Kun kaikki on selvillä, jätetään lautta virran varaan ja lipuu äänettömästi vuolteen vietävänä. Etäältä kuuluu noiden isojen elukkain pärskymistä ja polskutusta, kaikki keskustelu taukoaa, ja joka mies on varuillaan. Kahilaniemeke kätkee vielä elukat. Lautta soluu hiljaa ohitse. Miehet metsästysinnossaan tuskin hengittävätkään. Nyt näkyy tummia möhkäleitä vedenkalvossa. Ne eivät aavista vaaraa, luulevat kai valtaisen kahila- ja risuröykkiön joutuneen vesiajolle. Muuan elukka sukeltaa esiin ihan lautan vierestä. Silloin ponnahtaa harppuunimies koholle nopeana kuin nuoli ja survaisee terävän aseensa voimakkaasti virtahevon kylkeen.
Haavottunut elukka tempautun sukeltamalla upoksiin, ja narua luistaa veteen. Koho ilmaisee, mille suunnalle virtahepo pyrkii pakoon. Palkoveneet ovat nyt vedessä ja rientävät perässä. Pinnalle noustessaan saa virtahepo vastaansa nuolisateen, sukeltaa uudestaan ja jättää veripunaisen viirun jälkeensä. Se saattaa ärtyä, kun sitä ehtimiseen ahdistetaan uusilla heittokeihäillä, ja silloin sattuu, että se kääntyy hätyyttäjiänsä vastaan ja rusentaa tungettelevan palkoveneen isoilla torahampaillaan tai työkkäilee sitä päällänsä altapäin. Toisinaan ei elukka tyydy purkamaan vihaansa venettä vastaan, vaan rupeaa ahdistamaan miehiä, ja moni liian rohkea pyydystäjä on silloin silpoutunut.
Sitte kun virtahepo on tarpeeksi uupunut, sieppaavat pyydystäjät kohon käsiinsä ja kiidättävät narun maalle, missä kietaisevat sen puun ympärille, kiskoakseen kaikin voimin, kunnes pakottavat elukan kömpimään ylös vedestä.
Virtahevon liha kelpaa kaikkialla syötäväksi, ja varsinkin poikasten lihaa sekä täysikasvuisten silavaa pidetään maukkaana. Kieli on herkkua. Nahasta tehdään ratsupiiskoja, kilpiä ja paljon muuta. Isot kulmahampaat ovat hyvässä hinnassa.
10. Leijona.
Lopuksi saat kuulla kamalan kertomuksen muutamista ihmissyöjä-leijonista. Mutta älä luulekaan, että se on keksitty tai edes liioiteltu, sillä tuhansia ihmisiä oli sen todistajina. Ja kun nyt siirrymme Mombasaan Afrikan itärannikolle, juuri päiväntasaajan eteläpuolelle, ja poikkeamme sisämaahan leijonain tyyssijoille, on meillä mukanamme parahin opas mitä ajatella voipi. Itse seikkailun sankari, eversti Patterson, on matkassamme kertomassa kaikesta. Minä kirjotin hänelle joku aika takaperin ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että pohjolankin lapset saisivat kuulla hänen kertomuksensa. Hän suostui kertomuksensa julkaisemiseen tässä.
Eversti Patterson oli saanut määräyksen mennä palvelukseen Uganda-rautatielle, joka kulkee Mombasasta luoteiseen Brittiläisen Itä-Afrikan halki Niilin isoimman lähdejärven Viktoria Njansan rantaan. Mutta v. 1898, jolloin eversti tuli sinne, ei rautatie ollut edistynyt pitemmälle kuin Tsavon partaalle; tämä yhtyy pikku sivujokena Sabakiin, joka laskee mereen Mombasan pohjoispuolella. Täällä Tsavon rannalla oli everstillä nyt leirinsä, ja lähellä majaili muutamia tuhansia Intiasta tuotettuja rautatietyömiehiä. Tsavon yli vei tilapäinen puusilta. Nyt piti everstin rakennuttaa sen viereen pysyväinen rautatiesilta, ja sitäpaitsi oli hänellä valvottavanaan viisi penikulmaa rataa kumpaisellekin suunnalle.
Joitakuita päiviä Tsavon seudulle saapumisensa jälkeen sai Patterson kuulla kahdesta leijonasta, jotka tekivät tienoon epävarmaksi. Hän ei niille puheille suonut suurtakaan huomiota ennen kuin leijona paria viikkoa myöhemmin sieppasi erään hänen omista palvelijoistaan. Muuan samassa teltissä asuva toveri oli nähnyt leijonan äänettömästi hiipivän leiriin keskellä yötä, astuvan suoraan telttiin ja tarttuvan miestä kurkkuun. Uhri oli huutanut: "hellitä!" ja kietaissut käsivartensa petoeläimen kaulaan, ja sitten oli yön hiljaisuus taas laskeutunut tienoolle. Seuraavana aamuna oli everstin helppo seurata leijonan jälkiä, sillä uhrin kantapäät olivat koko matkan laahanneet hiekkaa. Paikalla, johon leijona oli pysähtynyt aterioimaan, oli onnettomasta jäljellä ainoastaan vaatteet ja pää, jossa silmät olivat kangistuneet hirveään tuijotukseen.
Tähän näkyyn päättyneestä surullisesta tapauksesta kuohuksissaan vannoi eversti pyhästi, että hän ei suo itselleen lepoa ennen kuin molemmat leijonat ovat hengettöminä. Pyssy kädessä kiipesi hän puuhun ihan lähellä palvelijansa telttiä seuraavaksi yöksi väijyksiin. Yö oli hiljainen ja pimeä. Kaukaa kuuluu karjahtelua, se lähenee lähenemistään, molemmat ihmissyöjät tulevat tavottamaan uutta saalista. Sitte tulee taas hiljaista. Leijonat tekevät aina hyökkäyksensä äänettöminä, mutta alottaessaan yöllisen pyyntiretkensä tärisyttelevät ne ilmaa kamalilla karjahduksillaan ikäänkuin varottaakseen tienoon ihmisiä ja eläimiä. Eversti odottaa. Silloin kuuluu toisesta leiristä satakunnan metrin päästä kauhun ja epätoivon kirkaisuja, ja sitten on taas hiljaista. Taaskin oli mies siepattu ja laahattu pois.
Nyt valitsi eversti kätkönsä jälkimäiseltä paikalta. Mutta sielläkin pettyi hän toiveissaan. Sydäntäsärkevä parkuminen vihloi ilmaa loitompana -- taas oli työmies joutunut leijonan saaliiksi.
Intialaiset työmiehet asustivat useissa hajallisissa leireissä. Oli selvää, että leijonat miesten eksyttämiseksi valitsivat joka yöksi uuden leirin. Huomatessaan voivansa kerran yössä tai joka toinen yö häiriintymättömästi siepata miehen, kävivät ne yhä rohkeammiksi eivätkä näkyneet ollenkaan arastelevan nuotioita, joita pidettiin alituiseen palamassa. Ne eivät piitanneet siitä sekasorrosta ja melusta, mitä saivat aikaan, eivätpä pyssynlaukauksistakaan, joilla niitä turhaan tavoteltiin pimeässä. Suojelukseksi rakennettiin jokaisen leirin ympäri korkea ja paksu aita kovista, piikkisistä pensaista, mutta leijonain onnistui aina loikata yli tai murtautua läpi noutamaan miehensä. Päivisin seurasi eversti niiden jälkiä kaikkiin suuntiin. Ne olivat helposti nähtäviä pensastossa, mutta häipyivät luonnollisesti kallioisella pohjalla.
Vielä tukalammaksi kävi asema, kun kiskot ulotettiin yhä kauvemmas sisämaahan ja ainoastaan muutamia satoja työmiehiä jäi Pattersonin johdettaviksi Tsavon siltarakennustöihin. Hän pani heidät rakentamaan tavattoman korkeita ja lujia pensasaitoja leiriensä ympäri, nuotioita kasattiin roihuaviksi rovioiksi, vartioita käytettiin tähystystyössä, pyssyjä pidettiin varalla, ja jokaisessa aituuksessa sai mies vuoronsa jälkeen rämisytellä tyhjiä rautapeltisiä öljysäiliöitä petojen pelotteluksi. Mutta siitä ei ollut apua. Yhäti katosi uusia uhreja. Intialaiset työmiehet joutuivat yöllisistä vierailuista niin kauhuihinsa, että he eivät kyenneet ampumaan, vaikka heillä usein oli leijonat ihan edessään. Sairaalateltistä siepattiin muuan potilas, ja seuraavaksi uhriksi korjattiin toisesta paikasta eräs vedenkantaja. Hän oli maannut pää teltin keskeen käännettynä ja jalat ulospäin. Leijona oli loikannut pensasaidan yli, tarttunut miestä jalkaan ja kiskonut hänet ulos. Epätoivoissaan oli mies käynyt kiinni arkkuun, joka takertui telttikankaan laskoksiin, niin että onnettoman oli täytynyt hellittää otteestaan; viimeksi oli hän pidellyt telttinarusta, mutta tämä oli katkennut. Sitten oli leijona saalis kidassa juossut ympäri aituusta, etsien heikkoa kohtaa, ja sellaisen havaittuaan tunkeutunut suoraan pensasaidan läpi. Seuraavana aamuna nähtiin aukossa vaatteenriekaleita ja lihanliuskeita. Toinen leijona oli odottanut ulkopuolella, ja yhdessä olivat ne ahmineet saaliin. Jäljellejääneessä kädessä oli sormus, joka lähetettiin leskelle Intiaan.
Sitten oli leirissä jonkun aikaa rauhallista; leijonat saalistivat toisaalla. Tälle kannalle toivottiin asiain jäävän, ja työmiehet alkoivat helteen takia nukkua telttien ulkopuolella. Eräänä yönä istuivat he nuotion ympärillä, kun toinen leijona äkkiä äänettömästi ponnahti pensasaidan läpi. Kumppani odotti ulkopuolella, ja molemmat olivat nyt niin julkeita, että ahmivat saaliinsa vain kolmisenkymmenen metrin päässä.
Kokonaisen viikon istui eversti valveilla joka yö niiden leirien luona, joihin voitiin odottaa vierailujen kohdistuvan. Hän sanoo, ettei mikään voi järkyttää hermoja pahemmin kuin sellainen odotus, jossa pettyy kerran toisensa jälkeen. Aina kuuli hän varoittavan karjunnan etäältä ja tiesi sen merkitsevän: varokaa, nyt me tulemme. Yhä käheämmin ja kumeammin kajahteli nälkäinen ärjähtely, ja eversti tiesi, että joku hänen miehistään tai kenties hän itse ei enää näe auringon nousevan viidakon takaa idästä. Aina vaikenivat leijonat lähelle päästessään. Silloin oli vartijoilla tapana huutaa: pitäkää varanne, veljet, paholainen tulee! Ja tovia myöhemmin ilmaisivat kiihtyneet hätähuudot ja poislaahatun tuskallinen kirkuna, että leijonain kavaluus oli taas onnistunut. Lopulta meni leijonain röyhkeys niin pitkälle, että molemmat hyppäsivät yhtaikaa aidan yli ottamaan miehen kumpikin. Eräänä kertana ei toinen leijona ollut saanut laahatuksi uhriansa pensasaidan läpi; se oli jättänyt miehen aukkoon ja tyytynyt osuuteen toverinsa saaliista. Mies oli kuitenkin niin pahasti raadeltu, että kuoli ennen kuin hänet saatiin kannetuksi sairaalatelttiin.
On käsitettävissä, että kovaonniset työmiehet yövalvonnan, jännityksen ja kuolemantuskan uuvuttamina ja järkyttäminä viimein arvelivat kestäneensä kylliksi. He tekivät lakon. Sanoivat tulleensa Afrikaan rautatietä rakentamaan eikä leijonain ruuaksi. Eräänä päivänä he anastivat haltuunsa junan, täyttivät kapistuksinensa sen vaunut ja porhalsivat höyryhevolla rannikolle. Ne urhoolliset, jotka jäivät everstin luo, viettivät yönsä puissa, aseman vesisäiliössä tai katetuissa kuopissa, joita olivat kaivaneet teltteihinsä.
Kerran oli eversti pyytänyt erästä englantilaista toveriansa tulemaan Tsavon tienoolle, saadakseen häneltä apua leijonain ahdistelussa. Juna oli myöhästynyt; oli jo pimeä, kun vieras astui polkua pitkin viidakon läpi leiriä kohti. Mutta hänellä oli mukanaan palvelija, joka kantoi lyhtyä. Puolitiessä hyppäsi leijona rinteeltä heidän päällensä, repäisi neljä syvää haavaa englantilaisen selkään ja olisi vienyt hänet saaliikseen, jollei hän olisi laukaissut ratsupyssyään. Pamahduksen huumaamana hellitti leijona otteestaan ja heittäysi sen sijaan palvelijan kimppuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se saaliineensa pimeään.
Joitakuita päiviä myöhemmin tuli muuan suaheli (arabialaisisän ja neekeriäidin jälkeläinen) kertomaan, että leijonat olivat kaataneet aasin ja olivat parhaillaan aterialla jonkun matkan päässä. Suahelin opastamana kiirehti eversti sinne ja näki jo kaukaa leijonan selän kohoavan esiin pensaikosta. Pahaksi onneksi polkaisi opas risua, ja leijona katosi läpitunkemattomaan tiheikköön.
Silloin riensi eversti takaisin leiriin ja käski koko väkensä liikkeelle. Rummuilla, rautalevyillä ja läkkirasioilla varustettuina saarsivat miehet tiheikön ja tunkeutuivat meluten eteenpäin, everstin väijyessä siinä kohti, mistä päätteli pedon tulevan näkyviin. Aivan oikein, tuossa se tulikin kookkaana ja julmana, suutuksissaan häiriöstä. Se asteli hitaasti suorassa viivassa, pysähdellen usein katsomaan taakseen; siltä taholta kuuluva meteli kiinnitti sen huomiota sikäli, että se ei huomannut metsästäjää. Nyt on se ainoastaan kolmentoista metrin päässä. Eversti kohottaa kaksipiippuisen pyssynsä. Leijona kuulee hänen liikkeensä, survaisee etukynnet maahan, tempautuu ylös takakäpälilleen kuin valmistautuen hyppäykseen ja sähähtää vimmaisesti, näytellen murhaavia kulmahampaitaan. Silloin eversti tähtää sitä päähän, painaa liipasinta ja -- pyssy ei ota tulta!
Onneksi pyörähti leijona samassa livistämään takaisin tiheikköön, ja toisella laukauksella ei ollut sen parempaa vaikutusta kuin että leijona raivostuneesti karjahtaen joudutti pakoansa. Ilkijuoninen kaksipiippuinen oli tilapäinen lainakapine, ja yöksi päätti eversti turvautua omiin aseisiinsa. Aasi oli vielä koskemattomana. Ihan lähelle raatoa pystytettiin neljän metrin korkuisten paalujen päähän lava, jolle eversti asettui auringon laskiessa. Hämyhetki on päiväntasaajalla hyvin lyhyt, ja yö sankkenee nopeasti, milloin ei kumota kuu. Afrikan viidakoissa vallitsee öisin pahaenteinen ja kaamea hiljaisuus, joka kätkee lukuisia väijytyksiä ja ottaa runsaasti uhreja hengiltä. Viidakon asukkaita saattaa kohdata hyökkäys minä hetkenä hyvänsä. Yksinäinen eversti odottelee, pidellen lujasti pyssyänsä. Hän on kertonut tunteneensa yhä painostavampaa ahdistusta, mitä pitemmälle aika kului. Hän tietää leijonain tulevan perimään aasia, sillä läheisistä leireistä ei kuulu mitään hätähuutoja.
Hiljaa! Kuului siltä kuin olisi risu rasahtanut poikki! Nyt kahisee pensaikko kuin raskaasti työnnettynä sivulle kahden puolen. Sitten on taas hisahtamattoman äänetöntä. Ei, syvä huokaus ilmaisee selvänä nälän merkkinä, että peto on lähellä. Taas kahahtelee pensastossa. Vimmastunut ärähdys puhkaisee yön. Leijona on huomannut ihmisen läheisyyden. Pakeneeko se? Ei, päin vastoin heittää se aasin sikseen ja ohjaa kulkunsa everstiä kohti! Kaksi tuntia hiiviskeli se telineen ympärillä, ja kierrokset kävivät yhä ahtaammiksi. Everstin tuli kamala olla. Äkkiä tunsi hän jotakin pehmeätä niskassaan. Kas niin, ajatteli hän, nyt on peto poukonnut kimppuuni. Mutta se häiritsijä oli vain yöpöllö, joka ei ollut aavistanut mitään pahaa, kun eversti kyyhötti hievahtamattomana kuin kuvapatsas. Nyt on leijonalla hyökkäyssuunnitelma valmiina, ja se astuu suoraan telineen luo, tehdäkseen lopullisen loikkauksen. Peto kuvastuu hämärästi hiekkapohjaa vasten. Sen ollessa ihan likellä pamahtaa ensimäinen laukaus, leijona karjahtaa kauhistavasti ja heittäytyy lähimpään pensaikkoon. Siellä piehtaroitsee se tuskissaan ulvoen, mutta valitus heikkenee, kuuluu vielä muutamia pitkällisiä henkäyksiä, ja kaikki on taas hiljaista. Ensimäinen ihmissurmaaja on saanut palkkansa.
Ennen päivän koittoa parveilivat pronssinkarvaiset työmiehet liikkeelle rummuin ja torvin ja kanniskelivat kostajaa ilohuudoin leijonanraadon ympäri. Toinen leijona pitkitti kuitenkin vierailujaan, ja kun sekin vähää myöhemmin joutui pois päiviltä, voitiin rautatietöihin taas ryhtyä tyynin mielin, ja everstistä, joka oli vapauttanut tienoon yhdeksänkuukautisesta maanvaivasta, tuli kaikkien suosikki. Työväen päällysmies sepitti lennokkaan laulun hänen kunniakseen ja antoi hänelle kaikilta työmiehiltä muistolahjan.
Urhea eversti koki paljon muitakin seikkailuja -- ei ainoastaan leijonain, vaan myöskin sarvikuonojen, virtahepojen, leopardien, kirahvien, sebrain, antilopien ja gasellien sekä krokotiilien kanssa. Kuulkaamme vain, mitä hän kertoo eräältä pikku asemalta Tsavon yläpuolelta.
Kerran oli hän syönyt rautatievaunussa päivällistä poliisimestari Ryallin kanssa, eikä osannut hän silloin aavistaa, minkä kohtalon tämä oli saava joitakuita vuosia myöhemmin samassa vaunussa. Muuan ihmissyöjä-leijona oli valinnut tuon pikku aseman pyyntialueekseen ja laahasi riistakseen miehen toisensa jälkeen, pitämättä vähintäkään väliä arvoasemalla tai rotuerotuksella. Kahden muun europalaisen kanssa matkusti Ryall sinne, yrittääkseen vapauttaa seudun tuosta painajaisesta. Perille tullessaan saivat he kuulla, että peto ei voinut olla kaukanakaan, sillä se oli vastikään nähty aseman lähistöllä. Nuo kolme europalaista päättivät valvoa sen yön. Ryallin vaunu irrotettiin junasta ja vietiin sivuraiteelle. Siellä ei ratapenger ollut vielä kunnossa, ja siitä johtui, että vaunu oli hiukan kallellaan sivulle. Päivällistä syötyään piti heidän vuorotellen hoitaa tähystystä pimeässä, ja Ryall otti itse ensimäisen vuoron. Vaunussa oli kumpaisellakin sivulla kaksi makuulavitsaa, ylempi ja alempi. Ryall tarjosi ne vierailleen, mutta toinen näistä piti parempana heittäytyä pitkäkseen lattialle lavitsain väliin. Ja valvottuaan mielestään kyllin kauvan, mitään leijonaa näkemättä, laskeusi Ryall alalavitsalle lepäämään.
Vaunussa oli lukitsematon työntöovi, joka luisui keveästi uurteessaan. Kun kaikki oli hiljaista, hiipi leijona esille tiheiköstä, loikkasi vaunun takasiltamalle, sai käpälällään oven auki ja livahti sisään. Samassa lipui ovi vaunun kallistumisen takia taas kiinni ja meni lukkoon. Ja niin oli ihmissyöjä suljettuna kolmen nukkuvan miehen seuraan.
Ylälavitsalla nukkuva heräsi kimeään tuskanhuutoon ja näki leijonan, joka melkein täytti niukan tilan, seisovan takajaloillaan lattialla loikovan miehen päällä ja etukäpälät Ryallin päällä. Epätoivon rohkaisemana hyppäsi hän silloin alas, pyrkiäkseen vastapäiselle ovelle, mutta hän ei päässyt ohi, käyttämättä leijonan selkää astuinlautanaan. Kauhukseen huomasi hän, että melun säikähdyttämät palvelijat pitivät ovea ulkopuolelta kiinni. Kaikki voimansa ponnistaen onnistui hänen kuitenkin vääntää ovi auki ja pujahtaa ulos, jolloin se taas läimähti kiinni. Samassa kuului tavatonta ryskettä. Leijona siellä hyppäsi ulos ikkunasta Ryall kidassaan, ja kun aukko oli liian ahdas, pirstoutuivat puureunat kuin paperi. Seuraavana päivänä löydettiin ja haudattiin onnettoman jäännökset. Vähää myöhemmin pyydystettiin leijona loukkuun; sitä näyteltiin monet päivät, ennen kuin se ammuttiin.
11. David Livingstone.
Köyhässä, kunniallisessa ja vakavassa työläiskodissa Blantyressa lähellä Skotlannin pääkaupunkia Glasgowia syntyi sata vuotta takaperin pieni poika, nimeltään David Livingstone, ja tästä nimestä tuli ajan mittaan suuri ja kuuluisa; sen kantajasta ei tullut ainoastaan järvien ja jokien, maiden ja heimojen keksijä, vaan myöskin mies, jonka jalompaa ei ole koskaan nähty uhraamassa henkeään kanssaihmistensä hyväksi.
Kylän kansakoulussa oppi hän pian lukemaan ja kirjottamaan. Vanhemmilla ei ollut varoja antaa hänen jatkaa opintojaan, vaan hänet toimitettiin kymmenvuotiaana puuvillatehtaaseen, jossa hänen oli tehtävä työtä kello kahdeksasta aamulla kello kuuteen illalla. Kova työ ei masentanut hänen miehuuttaan, mutta koneiden suristessa hänen ympärillään ja langan kiertyessä puolalle kiitivät hänen ajatuksensa ja kaipuunsa kauvas tehtaan ahtaitten muurien ulkopuolelle, ulos elämään ja luontoon. Tointansa hoiti hän niin hyvin, että sai korotettua päiväpalkkaa, ja ansioitansa käytti hän kirjojen ostamiseen, joiden ääressä hän valvoi pitkälle yöhön. Tietojansa kartuttaakseen kävi hän iltakoulua, ja vapaapäivinä hän teki pitkiä vaelluksia sisarustensa kanssa.