Part 6
Alituiseen lähtee uusia karkulaisia Kartumista, yhä useammin sattuu petoksia. Gordon on pelkkien vaarojen ympäröimä, mutta hän koettaa väsymättömänä pitää kutistuvaa uskolliseksi jäänyttä joukkoansa koossa. Omdurman, varustus Valkoisen Niilin läntisellä rannalla vastapäätä Kartumia, joutuu eroon kaupungista, joka on nyt saarrettu pohjoisenkin puolelta. Marraskuun 22. p:ään mennessä on Gordon menettänyt kaikkiaan kaksituhatta sotamiestä. Joulukuun 10. p:nä on ruokavaroja vielä viideksitoista päiväksi. Joulukuun 14. p:nä sai Gordon viimeisen mahdollisuuden tietojen lähettämiseen Kartumista, ja päiväkirja, joka joutuu sanansaattajan matkaan, päättyy senvuoksi tähän päivään ja seuraavin sanoin: "Olen tehnyt parhaani maamme kunniaksi; hyvästi". Kirjeillä jättää hän jäähyväiset ystävilleen. Sisarelleen kirjottaa hän; "Olen täysin onnellinen, Jumalan kiitos, ja velvollisuuteni olen tehnyt".
Päiväkirjan tultua lähetetyksi pois verhoutuvat Kartumin viimeiset viikot läpitunkemattomaan yöhön, niinkuin aallot joka taholta rientävät täyttämään uppoavan laivan aukaiseman kurimuksen. Karkulaisilta on kuitenkin saatu tietoon yhtä ja toista. Niinä 43 päivänä, jotka kaupunki piti puoliansa joulukuun 14. p:n jälkeen, lähetettiin 15,000 asukasta maadin leiriin pelastumaan kuolemasta. Sentähden riitti ruokavaroja kauvemmin kuin oli laskettu; ainoastaan neljätoistatuhatta porvaria ja sotamiestä oli jäljellä. Heidän annoksiansa supistettiin, avun täytyi jo olla lähellä. Omdurman kukistui, ja maadin joukot tunkeutuivat kaikilta suunnilta uuvuttamaan jo uupuneita. Egyptiläiset upseerit puolsivat antautumista, mutta siihen ei Gordon millään ehdolla suostunut. Hän oli tehnyt tilinsä maailman kanssa ja päättänyt taistella viimeiseen asti. Ruokavarojen loputtua syötiin rottia ja hiiriä, nahanpalasia ja palmupuiden kuituja. Valkoinen pasha seisoi aina etumaisena tulessa pää pystyssä rohkaisten väkeänsä sankarilliseen puolustukseen.
Sillaikaa ponnisteli avustusjoukko etelää kohti ja pääsi tammikuun 20. p:nä 1885 Metemmaan ainoastaan 16 penikulman päähän Kartumista. Silloin tapasi se Gordonin alukset, jotka olivat turhaan odotelleet neljä kuukautta. Neljä päivää jälkeenpäin läksi aluksista kaksi Kartumia kohti. Neljää päivää ei olisi saanut hukata, kun jokainen tunti saattoi ratkaista Gordonin kohtalon! Puolitiehen tultuaan täytyi apulaivojen suoriutua kuudennesta putouksesta, ja siinä menetettiin jälleen pari päivää. Vasta 28. p:nä oli auttajilla kosket takanaan, ja puolipäivän aurinko paistoi helottaen, kun englantilainen sotaväenosasto näki Kartumin suoraan edessään Valkoisen ja Sinisen Niilin välisellä niemekkeellä. Kaikki kaukoputket suunnattiin korkeata palatsia kohti; suunnattoman jännityksen valtaamina ei rohjettu puhua, tuskin hengittääkään. Tuollahan kohoaa jo Gordonin palatsi -- ja lippua ei liehukaan sen yllä! Alukset pitkittivät kuitenkin matkaansa. Mitkään ilohuudot eivät tervehdi niiden miehistöjä kaivattuina vapauttajina. Heidän ehtiessään ampumavälille alottavat dervishit kiivaan kivääritulen, hurjia voitonriemuisia laumoja parveilee rantaan, Kartum on maadin hallussa, apu on tullut 48 tuntia myöhästyneenä.
Kahta vuorokautta aikaisemmin olivat dervishit keräytyneet viimeiseen rynnäkköön, raivoissaan uppiniskaisesta vastarinnasta, alituisista häviöistään ja Kartumin ehtymättömästä kuulasateesta. Hyökkäys tehtiin yön pimeimpänä hetkenä, sitte kun kuu oli laskenut. Puolustajat olivat valmistautumattomia, voipuneita ja nälän kärsimyksistä tylsistyneitä. He eivät tehneet vastustusta, kun dervishit säntäsivät kaupunkiin ja täyttivät kaikki kadut ja kujat hurjilla ulvahduksillaan. Silloin Gordon kokosi kaksikymmentä viimeistä uskollista soturiansa ja palvelijaansa ja kiirehti aseistettuna ulos palatsista. Idässä sarasti aamu, ja Sinisen Niilin rannalla kuvastui pensaitten ja näreitten reunajuova yhä selvemmin. Pikku parvi suuntasi kulkunsa erään aukion poikki itävaltalaisen lähetysaseman kirkkoon, joka oli jo ennakolta määrätty viimeiseen puolustukseen. Taipaleella kohtasi se joukon dervishejä ja kaatui viimeistä miestä myöten, etumaisten mukana Gordon.
8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa.
Kuinka nopeasti seurasivatkaan ihmeelliset tapaukset toisiansa ajan virralla tuolla mustien maassa! Maadi oli kohottanut kapinalipun v. 1881, ja jo neljä vuotta sen jälkeen oli hän koko Sudanin yksinvaltias. Pitkään ei hän saanut nauttia voittonsa hedelmiä. Hän kuoli päivälleen viisi kuukautta jälkeen Kartumin kukistumisen. Hänen seuraajallaan Abdullahilla oli kalifin arvonimi, ja kolmetoista vuotta suomi hänen ruoskansa onnetonta maata. Egyptin sortoon väsyneinä olivat Sudanin heimot tervehtineet maadia vapauttajanansa. Kuuluuhan kauniilta kaivata vapautta; mutta turkkilaisten pashain sijalle sai kansa hirmuhallitsijan, jolla ei ollut vertaista julmuudessa ja kataluudessa. Abdullahi otatti takavarikkoon kaiken helisevän rahan ja korjatun elon valtakunnastaan. Hän rosvosi ja imi kuiviin oman maansa, ja hänen kurja hallintansa tuhosi asukkaista enemmät puolet.
Kansalta riistetyillä rahoilla ja vainioitten sadolla sai hän kuitenkin pidetyksi mallikelpoista armeijaa sotajalalla. Ihan varmasti käsitti hän, että koston hetki oli kerran koitumassa, ja hän piti joukkojansa valmiina. Hänen pääkaupungikseen tuli Omdurman, jonne maadi oli haudattu kupukirkon alle. Mutta hän ei linnotuttanut kaupunkia. Noin pitkälle eivät mitkään kristityt koirat jaksaisi ponnistautua, ennen kuin heidän luunsa olisivat valjenneet Nubian hiekassa!
Niin, koston hetki oli tosiaan lähellä! Englantilais-egyptiläinen armeija vetäytyi hiljaa ja varmasti pitkin Niiliä ylöspäin. Nyt ei enää tarvinnut kiirehtiä, jokainen askel oli edettävä viisaasti ja harkitusti. Johtaja, kenraali Kitchener, viimeisen kirjeen lähettäjä Gordonille, laati suunnitelmansa niin perusteellisesti ja kaukonäköisesti, että hän kahta vuotta aikaisemmin kykeni melkein päivälleen sanomaan, milloin Kartum ja Omdurman olisivat hänen hallussaan.
Nyt oli hän saavuttanut Atbaran, ison sivujoen, joka laskeutuu Abessinian vuoristosta. Siellä nujersi hän murhaavassa taistelussa kalifin joukoista yhden. Elokuussa 1898 samosi kulkue edelleen etelään Metemmaa kohti. Etumaisina kulkivat tähystäjät ja tiedustajat sekä ratsuväki, sitten egyptiläiset ajomiehet hoputtamassa harmaitten hevosten vetämiä kanuunia ja Maxim-Nordenfeltin kuularuiskuja, harmaankeltaisiin keveihin univormuihin pukeutuneet ja korkkikypäreillä helteeltä suojatut englantilaiset soturit ja viimeisinä egyptiläiset joukot, miehillä kirjavat turbanit päässä ja upseereilla koreat kullalla kirjaillut univormut yllä. Loppumattomina karavaaneina solui siellä vetomuuleja ja kuormadromedareja, pikku päivänvarjostimet pään päällä, kuljettaen kirstullisittain ruoka- ja ampumavaroja, aseita, telttejä, vaatteita ja mitä kaikkea kapistuksia 22.000 miehen armeijalle tarvitaankaan. Raahattiin siellä myös suurina laumoina teuraskarjaa, härkiä, lampaita ja vuohia, jotta tomu pölisi kuivalla Niilin rantueella. Ratsuväki, jalkasoturit, tykistö ja kuormasto olivat kuin keltaisen hiekan yli matava musta käärme; keskeltä ei näkynyt sen alkua tai loppua; niin kauvas kuin katse kantoi samosi joukkoja keskeytymättömänä jonona eteenpäin kuin Vanhan Testamentin aikana Egyptin maalta tuleva kansainvaellus.
Taistelutta päätyy armeija Metemmaan. Elokuun 28. p:nä on Kartumiin enää neljän päivän matka. Kitchener tietää siellä pystyttävänsä pysyväisen muistomerkin elämälleen. Hän kaipaa ratkaisevaa koitosta. Kalifi Abdullahin pitää sovittaa maadin pillat ja omat tihutyönsä. Englannin kunnia on korvattava Sudanissa.
Askel askeleelta lähestytään pelottavaa kamppailua. Rannoilla helottavat vehmaina akasia ja mimosa. Virran vesi kimmeltelee päiväpaisteessa korkeana. Harmajat kanuunaveneet nousevat ylös Niiliä. On hiostuttava helle, kun aurinko kilottaa suoraan kasvoihin. Mutta eteenpäin joutuu kulku vähin erin, ja leiripaikat valitaan siten, ettei mitään yöllisiä yllätyksiä pääse tapahtumaan.
Kaukana ratsastelee pieniä dervishiparvia. Maisema käy epätasaisemmaksi. Kulkue tunkeutuu tiheikköjen läpi ja kunnaitten välitse. Kappaleen matkaa edessäpäin vilahtelee valkoisia telttejä ja lippuja ja ratsastajia. Kuuluu rummunpärrytystä. Kalifi siellä kutsuu väkeänsä taisteluun. Mutta paikka tyhjentyy, dervishit peräytyvät, ja englantilais-egyptiläinen armeija marssii edelleen.
Vihdoin nousee eteläiseltä taivaanrannalta näkyviin maadin haudan holvikupu Niilin varresta, ja taampana häämöttävät Omdurmanin keltaiset ja harmaat savimajat ja muurit. Kaupungin ja hyökkäävän armeijan välillä leviää tasainen hiekkakenttä, joka kasvaa harvaa kuloruohoa. Kaupungin edustalla näkyy musta viiru, se liikkuu, se on ihmismuuri, sillä dervishit aikovat taistella. Kautta Allahin, nyt ovat paratiisin portit longallaan kalifin armeijalle, nyt on koston hetki koittanut valkoisille! Tästä syntyy leikki, joka ei unohdu vuosisatoihin ja vapisuttaa koko Sudania kauhullaan.
Dervishit lähenevät. Heidän tiheistä riveistään kajahtaa sotahuuto kuin meren etäinen meuru, pian kuuluu jo heidän aseittensakin kalske. Mutta vajaan kilometrin päästä pyörtävät he takaisin, ja Kitchener jää odottamaan yön yli.
Syyskuun 2. p:n aamuna asetetaan armeija taistelujärjestykseen. Eteläisten kumpujen usmasta häämöttää taas joukko ratsastajia, niitä tulee yhä lisää, ne saapuvat joukottain kuin heinäsirkat, viidenkymmenentuhannen dervishin liuta kuhisee englantilaisten edessä. Taas kiirivät heidän huikeat sotaulvahduksensa kohti taivasta, ne paisuvat, käyvät yhä kovemmiksi, vyöryvät esille kuin mereltä tohahtava myrskytuuli. Tuimasti ratsastavat he hyökkäykseen lippujansa liehutellen; he pysyttävät rintamansa eheänä ja aikovat kuin musertavana lumivyörynä syöksähtää suoraan yli vihollisen. Mutta paha perii heidät; heidän saapuessaan ampumavälille tuiskahtaa tuli tuhansista kivääreistä, ja ratsastajaparvi pysähtyy äkkiä keskelle kuulasadetta, graniittikartessien levittäessä kuolemaa ja kauhua heidän riveihinsä.
Dervishit näkevät aukkoja keskessään. Mutta he ovat vain toviksi tyrmistyneet pysähdyksiin. Nyt jatkavat he rynnäkköänsä sokeassa raivossa ja innostuneina urhoollisuuteen, jota ainoastaan uskonnollinen haltioittuminen voi pitää yllä. Englantilaiset kuularuiskut linkoavat ammuksiansa niin tiheään, että kuuluu vain yhtämittaista rätinää. Sotamiehet uudistavat panoksiansa ja laukaisevat niin joutuisasti kuin suinkin voivat sormiansa liikutella ja kunnes kiväärit polttelevat heidän käsiänsä. Silloin vaihdetaan ne kylmiin kivääreihin. Dervishit kaatuvat komppanioittain kuten lakoutuu heinä viikatteen tiellä. Suistuneitten rivien sijaan astuu ehtimiseen uusia. Valkoisissa veren tahraamissa kauhtanoissaan peittävät ruumiit kentän kuin kirsimarjakukkien terälehdet loppukeväällä nousseen tuulenpuuskan jälkeen. Vihdoinkin ovat dervishit saaneet kyllikseen ja vetäytyvät takaisin.
"Eteenpäin Omdurmania vastaan", kuului käsky, ja eteenpäin samosi englantilainen armeija. Vielä ei ollut verinen päivä lopussa. Dervishien ratsumiehet kokoutuvat uudestaan. Kalifin lippu lyödään maahan eräällä kummulla, ja sen viereen suistuu profeetan vihreä lippu, joka kutsuu uskovaisia viimeiseen, epätoivoiseen rynnistykseen. Englantilaiset ja heidän keltaiset ja mustat taistelukumppaninsa kunnostautuvat ihailtavan uljaina; dervishit riehuvat kuin jalopeurat, heidän miehuutensa halveksii kuolemaa kerrassaan. Pyhän lipun suojassa etenee yksi rivi tulta kohti, huojuu, tuupertuu ja painuu tantereeseen, ja tuskin on ruudinsavu haihtunut, kun jo on uusi rivi hyökännyt kaatuneitten veriselle temmellyspaikalle, mutta ainoastaan saadakseen saman kohtalon ja seuratakseen heitä paratiisin huvitarhoihin. Nythän oli kysymyksessä maadismi ja Sudanin herruus, kalifi ja autuus, voitto tai kuolema.
Vihdoin oli päivä päättynyt ja kalifin armeija tuhoutunut. Yksitoistatuhatta kaatunutta, kuusitoistatuhatta haavottunutta, neljätuhatta vankia! Kalifi itse pääsi pakenemaan. Hänen haareminsa ja palvelijansa hylkäsivät hänet, ja hän, joka oli aamulla ollut mahtavan maan yksinvaltias, harhaili ennen auringon laskua henkipattona pensastoissa. Hän pakeni lounaaseen ja sai kokoon uuden joukon, joka kuitenkin vuotta myöhemmin kärsi perinpohjaisen tappion, ja silloin hän itsekin sai surmansa.
Kun kaikki oli Omdurmanissa rauhallista, oli voittajalla kallis velvollisuus täytettävänä. Neljättätoista vuotta oli kulunut Gordonin kuolemasta, ja nyt vihdoin viimein oli sankari haudattava vihittyyn multaan. Hautaus tapahtui suuremmoisin sotilaallisin kunnianosotuksin. Neljä eri uskontunnustuksiin kuuluvaa kristittyä pappia otti osaa toimitukseen; yksi heistä luki viidennentoista psalmin, toinen rukouksen ja harmajahapsinen vanhus muistopuheen kaatuneelle kenraalille. Sudanilaisten soittokunta puhalsi Gordonin rakkaimman virren, ja kanuunaveneet tervehtivät jyrisevin yhteislaukauksin Suur-Britannian lippua, kun se lensi palatsin viiritangon latvaan.
9. Afrikan eläinmaailmasta.
Nyt on Sudanissa kaikki muuttunutta. Rautatie ulottuu Niilin suistomaalta Kartumiin saakka, ja Punaiselta mereltä kulkee rata Berberiin. Kartumissa on kouluja, sairaaloita, kirkkoja ja muita julkisia rakennuksia, ja vaarattomasti pääsee höyryveneellä Valkoista Niiliä pitkin aina isoille järville asti. Loordi Kitchener on Egyptin hallitusmiehenä kedivin rinnalla. Gordonin suunnitelma Viktoria Njansan yhdistämisestä rannikolla sijaitsevan Mombasan kanssa on toteutettu, ja rautatie on hiljakkoin rakennettu tältä kohtaa Brittiläisen Itä-Afrikan halki. Valkoiset ovat sanalla sanoen tunkeutuneet joka suunnalta yhä syvemmälle mustien maanosaan ja laittautuneet melkein koko Afrikan herroiksi. Villit eläimetkin ovat kärsineet tästä tunkeutumisesta alueillensa, jotka ennen olivat enemmän rauhotettuja, ja metsästys vähentää vuosi vuodelta niiden lukumäärää. Muutamilta seuduilta on metsänriista tyyten kadonnut, etsien luoksepääsemättömiä tienoita, missä se saa elellä häiritsemättömässä rauhassa.
Saharassa, Libyan erämaassa, Niilin ylävarren aukeilla heinikoilla, Etelä-Afrikan aroilla, kaikkialla, missä maa on tasaista ja asumatonta, oleksii _kameelikurki_. Ja se esiintyy vielä suurin joukoin, vaikka sitä ankarasti ahdistetaan sulkiensa tähden. Pahimmilla erämaaseuduilla ei se kuitenkaan viihdy, se samoaa vain niiden poikki tarpeen tullen, sillä se kaipaa aina vettä lähellään.
Merkillisen näköinen on tämä lintu, tavallaan muistuttaen dromedaria ja taatelipalmua. Se on voimakas rakenteeltaan; pitkä, paljas kaula kannattelee latuskaista päätä, silmät ovat isot ja kiiltävät, pitkät koivet päättyvät kahteen varpaaseen, siivet ovat niin vähäpätöiset, että kameelikurki on ainiaaksi sidottu maan kamaraan. Mutta sen sijaan on sillä huimaava vauhti, ja kun se porhaltaa täyteen juoksuun, jättää se parhaankin ratsun jälkeensä. Siivissä ovat sen kalliit sulat. Kameelikurki tulee 2 1/2 metriä korkeaksi ja voi täysikasvuisena painaa 75 kiloa.
Kameelikurjet elävät pikku ryhminä, ainoastaan viisi tai kuusi yhdessä. Ne aterioitsevat aamuisin, parhaastapäästä käyttäen ravinnokseen kasveja, mutta myöskin pikkueläviä ja itikoita. Puoleltapäivin on vatsa täynnä; silloin ne lepäävät tai leikkivät, kirmailevat piirihypyissä pitkin hietikkoa, olematta millänsäkään auringon hehkusta tai polttelevasta kamarasta. Sitten ne juovat ja ehtoopäivällä lähtevät jälleen haukkaamaan. Illalla palaavat ne yöleiriinsä.
Näkö on kameelikurjen parhaiten kehittynyt aisti, mutta herkkiä ovat hajukin ja kuulo. Kun kameelikurkea hätyytetään, pakenee se siipiänsä siuhkautellen ja harppoo kolmen tahi neljän metrin pituisin askelin. Se on aina varuillaan vaaralta, ja sebra pysyttelee mielellään sen läheisyydessä, käyttääkseen hyödyksensä sen valppautta. Pohjois-Afrikassa ahdistavat arabialaiset kameelikurkia nopeilla hevosilla tai juoksijadromedareilla. Kaksi tai kolme ratsumiestä kaahaa koirasta, joka on uuvuksissa tunnin juostuansa. Se hiljentää vauhtiansa yhä enemmän. Hevosetkin väsyvät sellaisessa saartoajossa. Mutta ratsumiehistä kannustaa muuan juoksijansa viimeiseen ponnistukseen, kiitää kameelikurjen ohi ja iskee sitä päähän, niin että se kaatuu. Metsästäjät laskeutuvat ratsailta, nylkevät saaliin, kääntävät nahan nurin, jotta siitä koituu säilytyssalkku helposti tärveltyville höyhenille, ja palaavat teltteihinsä. Villin kameelikurjen sulat ovat paljoa kauniimpia ja kallisarvoisempia kuin kesyn. Täysikasvuisella kameelikurjella on isoimpia valkoisia sulkia ainoastaan neljätoista.
Naaras munii matalaan savi- tai hiekkamaan syvennykseen, ja koiras munat hautoo. Päivisin voi pesän jättää tuntikausiksi, mutta silloin peittää hautoja munat hiedalla. Puolentoista kuukauden kuluttua murtautuvat poikaset vankilastaan ja astuvat aavikolle. Ne ovat jo silloin kukon kokoisia, mutta kameelikurjen muna painaakin yhtä paljon kuin 24 kananmunaa ja on pisimmältä kohdaltaan puolitoista desimetriä läpimitaten.
Kameelikurjella on erinomainen ruokahalu, eikä se ole juuri millekään nirsu. Suuri eläintentuntija Brehm piti kesyjä kameelikurkia talossaan ja kertoo, että ne syövät rottia ja kananpoikasia, mutta nieleskelevät myöskin kivensiruja ja tiiliskiven muraa, ryysyjä, metallinpalasia, avaimia ja muuta sälyä.
_Paviaanit_ ovat apinoita, mutta muistuttavat enemmän koiraa kuin ihmistä ja pysyttelevät melkein aina maassa, harvoin kavuten puihin. Julmia, ilkeitä ja kavalia ne ovat, niiden ulkomuoto on kamala ja hurja, silmissä on paha kiilto. Sukulaistensa joukossa ovat ne gorillan jälkeen voimakkaimmat. Ne ovat myöskin rohkeita ja sitkeitä eivätkä kammoksu antautua leopardinkaan kanssa taisteluun elämästä ja kuolemasta. Puolustukseensa käyttävät ne teräviä ja lujia hampaitaan, ja kulmahampaat ovatkin kerrassaan vaarallisia aseita.
Paviaanien sukuun kuuluu peruukkiapina, jota kohtaan muinaiset egyptiläiset osottivat mitä suurinta kunnioitusta, kuvaillen sitä muistomerkeissään kuolleiden valtakunnan tuomariksikin. Paviaanit eleskelevät suurina yhdyskuntina Nubian ja Abessinian kallioilla Punaisen meren rannikolla, mutta näkyy niitä sisämaassakin hyvin korkeilla vuorilla. Ne käyttävät etupäässä ravinnokseen juuria, hedelmiä, matoja ja nilviäisiä. Käärmeitä ne kaikkoavat, mutta pyydystävät skorpioneja ja nyhtävät varovasti pois myrkkyrakon, ennen kuin syövät saaliinsa. Jos durravainioita on paviaanien tyyssijojen lähettyvillä, on niitä vartioittava; muutoin tekevät nuo otukset laiholle suurta vahinkoa. Ja rosvousretkillä ollessaan pitävät ne itse vartijoita, jotka tähystelevät joka suunnalle.
Brehm yllätti kerran paviaaniseurueen, joka kyyhötti kalliopenkereellä. Ensimäinen laaksossa kajahtanut laukaus herätti mitä suurinta hälinää ja suuttumusta, ja apinat ulvoivat ja mölysivät yhteen suuhun. Uskomattoman ketterästi ja varmasti läksivät ne sitte liikkeelle. Taas jymähti laaksossa pari laukausta, jotka eivät tehneet mitään vahinkoa, mutta lisäsivät paviaanien säikkyä ja vimmaa. Jokainen uusi laukaus pysähdytti ne toviksi, jolloin ne läimäyttivät käpälänsä kallioon ja sättivät häiritsijöitänsä kiukkuisin purkauksin. Kallioseinä näytti toisinaan kohtisuoralta, ja kuitenkin kiitivät paviaanit sitä pitkin. Erään kulmakkeen takaa laskeusi koko parvi laakson pohjalle, jatkaakseen pakoansa vastapäisessä louhikossa. Brehmin karavaanissa oli kaksi ajokoiraa, jotka syöksähtivät paviaanijoukkuetta kohti nopeina kuin nuoli. Ennen kuin koirat ehtivät perille, olivat vanhat paviaanit pysähtyneet ja käännähtäneet päin, ja ne tervehtivät koiria niin kauhistuttavalla katsannolla, että nämä kiireesti pyörsivät takaisin. Kun koirat toistamiseen usutettiin paviaanilaumaa vastaan, olivat useimmat apinat jo päässeet kallioiden suojaan; laaksossa oli enää vain muutamia, niiden joukossa pieni penikka. Koirien hyökkäystä säikähtäen kapaisi kirkuva pikku pörröpää ylös kallionlohkareelle, jonka juurelle koirat jäivät haukkumaan. Brehm aikoi pyydystää penikan elävänä. Mutta siitä hommasta ei tullut mitään. Sillä samassa saapuikin vanha koiras rauhallisesti tassuttelemaan lohkaretta kohti, uhkaavasta vaarasta välittämättä. Se lannisti koirat murhaavien katseittensa tiukalla tuijotuksella, loikkasi lohkareelle, kuiskasi kai joitakin viihdyttäviä ääniä penikan korvaan ja läksi suojattinsa kanssa paluumatkalle. Koirat olivat niin nolostuneita, etteivät tulleet hyökkäystä yrittäneeksikään. Sekä penikka että pelastaja saivat luonnollisesti rauhassa vetäytyä omiensa joukkoon.
Hampurin eläintarhan kuuluisa perustaja Hagenbeck kertoo, miten hän pyydysti ruskeita paviaaneja Nubian rannikolla. Siellä kajahtelivat graniittikalliot yötä päivää niiden mölystä. Hän oli pystyttänyt leirinsä virran uomaan, jossa oli vettä ainoastaan sadekautena; muulloin oli se häikäisevän valkoisena hiekkakuurnana. Ihan leirin lähellä oli uoma ainoastaan viisi metriä leveä parin kalliojärkäleen välissä, ja siellä oli joitakuita allikkoja jäljellä viime sateen rippeinä. Sinne oli paviaaneilla tapana pistäytyä juomaan. Ne istuskelivat kallionkaltailla rupatellen, leikkien ja jamaten, ja Hagenbeckin teki mieli saada saaliikseen muutamia kelpo koiraksia. Sitä varten oli hän Airikaan tullut; hänenhän täytyi alituiseen kartuttaa ja pitää yllä saksalaisia eläinkokoelmiansa.
Leiriin ilmestyi arabialainen erämies ja lupasi kunniasanallaan pyydystää niin monta paviaania kuin tarvittiin, kunhan vain sai köyttä ja kirvestä käyttääkseen. Ja hän ryhtyi puuhaansa. Kaikki allikot täytettiin piikkisillä pensailla, paitsi yksi, ja paviaanien täytyi siis juoda tästä ainoasta avoimeksi jätetystä. Nämä tyytyivät supistukseen, ja kun sitte durrajyviä siroteltiin allikon ympärille, arvelivat ne saaneensa tavattoman hyvänsävyisiä naapureita.
Nyt sommitteli arabialainen jyhkeän loukun närtteistä, oksista, vaajoista ja köysistä; enimmin muistutti se muodoltaan latuskaisen lappalaiskodan runkoa. Loukku asetettiin kallelleen lähelle allikkoa. Se nojautui paalua vasten ja voitiin saada mätkähtämään alas, jos vedettiin tukevasti pitkästä köydestä. Apinat eivät aavistaneet mitään salajuonta. Ne saivat tottua loukkuun, ja vihdoin poikkeilivat ne syömään siihen houkuttimeksi ripoteltua durraa. On tyyni ja selkeä päivä, ja aurinko kuumottaa kuin uuni. Parvi loruilevia paviaaneja rientää allikolle sammuttamaan janoansa. Jotkut vanhat sedät livahtavat loukkuun kokemaan durraa -- missä on jotakin herkullista tarjolla, siellä täytyy naaraitten ja penikkain aina odottaa viimeisinä, ja se onkin näille tällä kertaa parasta. Metsästäjä istuu matkan päässä köysi kädessään, ja kun hän soveliaana hetkenä kiskaisee, loksahtaa loukku kuin hatuksi kolmen ison paviaanin päälle.
Vankien säikähdyksen voipi arvata. Ensin ne hätkähtävät ja jäävät istualleen kuin kivettyneinä, ihmetellen mitä kummaa on tapahtunut. Sitten alkavat ne juoksennella ympäri ja etsiä pääsytietä, repiä, purra ja röykyttää vaajoja ja köysiä. Mutta koko ristikkolaitos on raskas ja lujasti liitetty kokoon, ja niiden ponnistukset ovat hyödyttömiä. Toverit ovat paenneet, mutta kun vanhuksia ei kuulu, tulevat ne takaisin ja täyttävät laakson hirmuisella hälinällä. Uskaliaimmat menevät loukulle asti ja rohkaisevat huudahduksillaan vankien mieltä.
Erämies ja hänen apurinsa rientävät nyt paikalle ja painavat haarukkaseipäillä paviaanit maata vasten, varovasti avatessaan loukun; vangit sidotaan ja kiedotaan mytyiksi. Ne ovat nimittäin tehtävät vahingoittamattomiksi, sillä niiden torahampaat ovat yhtä vaarallisia kuin leopardin kynnet. Sillä tavoin pyydystettiin lyhyessä ajassa 23 paviaania ja pistettiin häkkeihin leirin aituukseen. Ulkopuolelle vapauteen jääneet apinat kiipeilivät ympäristön palmuihin ja sättivät väkivallantekijöitä minkä osasivat. Hyökkäsi niistä yksi paalutuksenkin yli muutaman häkin päälle vilkkaasti neuvottelemaan vankien kanssa, mitä mahdollisuuksia olisi pakenemiseen.