Part 4
Eräänä päivänä ajoin Via Appialle, käydäkseni eräässä maanalaisen Rooman katakombissa. Ne ovat ikuisen kaupungin merkillisimpiä ja enimmin mieleenpainuvia nähtävyyksiä. Vahakynttilät kädessä opasti minut kaksi munkkia alas portaita, ja sitte tunkeusimme ahtaisiin käytäviin, sivukujiin ja hautakammioihin, mustien, soukkien, kylmänkosteiden solien sokkeloon syvälle maanpinnan alle. Useimmat niistä ovat vain metriä leveitä, laki on holvattu, ja seinissä näkee lukemattomia vaakasuoria syvennyksiä, joihin kristityt toisen vuosisadan alusta asti tallettivat viimeiseen uneen nukkuneita uskonveljiään ja -sisariaan. Ruumis oli kiedottu käärinliinaan, käsivarret oli laskettu ristiin rinnan yli ja kasvot käännetty Jerusalemia kohti. Syvennys suljettiin marmorilevyllä tai tiiliskivillä. Soihdut käsissä seisoivat surevat ulkopuolella veisaten virsiä.
Kuolleiden kaupungin näkeminen vaikutti minuun syvästi, kun seurasin munkkeja, jotka juomarahoja ansaitaksensa kertoivat tarinoita ja muistotietoja muinaisilta ajoilta. Nähdessäni heidän kummittelevan edessäni vahakynttilöineen, ja katsellessani molemmin puolin ammottavia pimeitä hautaluolia ja heikosti valaistua holvia, ajattelin niitä lukemattomia surusaattoja, jotka olivat kulkeneet näissä käytävissä -- roomalaisia seurakuntia, jotka olivat toimittaneet marttyriensa tomun katakombien pyhiin hautoihin. Täällä he myöskin kokoontuivat tulivuoriperäiseen karstakiveen hakattuihin kappeleihin pitämään jumalanpalveluksia ja neuvotteluja, ja viidennellä vuosisadalla viettivät he maan alla juhlia marttyrien muistoksi.
Jyrkät, pimeät portaat johtavat alas syvemmälle tasanteelle. Paikotellen on neljä tai viisi tasannetta ylitysten, ja alimmat ovat runsaasti kaksikymmentä metriä maanpinnan alla. Näitä käytäviä on yhteensä yhdeksänkymmentä penikulmaa. Ja kaikkialla on hautakomeroita koverrettu seiniin. Maanalaisessa Roomassa lasketaan olevan enemmän kuin kolme miljoonaa sellaista hautaa. Hengenvaarallista olisi tutkia niitä oppaan avutta. Eksynyt kävelisi kävelemistään, etsien pääsytietä ja poikkeillen oikealle ja vasemmalle, mutta aina väärälle suunnalle. Turhaan yrittäisi hän pelastua kamalasta kuolemasta.
Museoissa ja olletikin Vatikaanissa näkee paljon hautakiviä ja marmorilevyjä muistokirjotuksineen ja kuvineen, näistä vanhimmista kristityistä haudoista korjattuja. Kirjotukset ovat joko latinan- tai kreikankielisiä, ja pian tutustuu muutamiin niissä käytetyn kuvakielen merkkeihin, joista kala merkitsee Kristusta, öljypuunlehvä rauhaa, laiva ihmiselämää, joka myrskyiseltä matkaltaan purjehtii ikuisen levon satamaan, kyyhkynen vainajan vapautettua sielua, ankkuri ylösnousemuksen toivoa ja palmunlehvä autuaitten voittopalkintoa. Voin tuskin ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo hautakivet ja niiden lyhyet, kaunopuheiset hyvästelyt ovat. Vanhan ajan marmoriveistosten keskelle pysähtyy katsoja mykkään ihailuun. Mutta täällä kuolleiden kaupungin muistojen seassa hän kuulee kivien puhuvan. Todelliset, aikoinaan eläneet ihmiset ne ovat useinkin varsin kömpelöllä käsialalla tulkinneet niissä rakkautensa, kaipuunsa ja toivonsa tunteita.
5. Pompeji.
Taas muutamien tuntien hyryttely kiiltäviä kiskoja pitkin -- ja minä olen päässyt Napoliin. Tuolla idässä vartioitsee Vesuviuksen säännöllinen tulivuorikeila tulta syöksevän lohikäärmeen tavoin lahtea, jonka rannoilla kaupungit, kylät ja valkoiset huvilat ovat tiheässä kuin helmet rukousnauhassa. Aikani on kallis; minä kiertelen kiireisesti Napolin laavakaduilla, ihastelen täysin määrin noita viehättäviä tummaihoisia ihmisiä ja heidän kirjavia, likaisiakin pukujaan, enkä voi kyllikseni kuunnella heidän kaunissointuisia laulujaan suloisen Napolin kunniaksi. Tulee käsittäneeksi, kuinka lämpimästi he rakastavat kuuluisaa kaupunkiansa. "Nähdä Napoli ja sitte kuolla", se on heidän sananparsiansa ja merkitsee, ettei maailmassa ole kaupunkia, jonka kauneus vetää vertoja Napolille.
Kävelylläni joudun kansallismuseoon, ja se valtaa minut kerrassaan. Silloin unohdan kaduilla kuhisevan elämän, sinertyvän lahden ja viheriöitsevän puutarhan, -- siellä on vastassani muinaisuus valtaisena taide-esineiden, patsaiden ja maalausten kokoelmana, joka on kerätty Pompejista.
Kuudennella tai seitsemännellä vuosisadalla ennen Kristusta perustettiin tämä kaupunki Vesuviuksen eteläiselle juurelle, jokseenkin lähelle lahden rantaa. Noin kahdeksankymmentä vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua joutui Pompeji Rooman valtaan, ja seuraavina 150 vuonna muuttui se joka suhteessa, rakennustavaltaan, kieleltään, kaikilta toimiltaan aito roomalaiseksi kaupungiksi. Torniharjainen muuri saarsi sen rakennus- ja katuryhmää, ja yön tullen sulkeutui kahdeksan kaupunginporttia kahdenkymmenentuhannen asukkaan suojaksi. Huomattavimman forumin -- kansankokous- ja juhlapaikan -- äärellä kohosi Jupiterin temppeli pylväskatosten, pilarikäytävien ja marmoripatsasrivien seasta. Toisen turun laidoille oli teatterit rakennettu, ja siellä oli myöskin muutamalla vanhalla kreikkalaisella temppelillä sijansa.
Monet rikkaat ja ylhäiset roomalaiset pitivät Pompejista ja rakensivat komeita huviloita kaupunkiin tai sen luonnonihanaan ympäristöön. Niitä oli kuuluisa puhuja ja kirjailija Cicero. Tuon tuostakin lepäili hän Pompejissa Rooman hälyn ja rauhattomuuden jälkeen, ja viimeistä kertaa tiedetään hänen varmasti oleskelleen siellä v. 44 e.Kr., vähää ennen suuren Caesarin murhaa.
Joitakuita katuja reunustamassa oli pelkkiä myymälöitä. Useimmat kadut olivat suoria ja säännöllisiä, toiset leveitä, toiset aivan soukkia. Ne oli laskettu laavalevyillä, ja jalkakäytävät olivat korkeat. Siellä täällä oli asetettu kivilaakoja poikki kadun, jotta jalankulkija pääsi kuivin kengin ylitse sellaisten rankkasateiden jälkeen, jotka silloin kuten nykyäänkin aika-ajoin tekivät kujista virtoja ja kanavia.
Pompejissa oli useita kylpylöitä, upeasti ja mukavasti sisustettuja, kivestä rakennettuja, hämäriä ja viileitä; lämpimänä ja helteisenä kesä-aikana käytettiin niitä ahkerasti. Riisuutumishuoneen komeroihin jätettiin vaatteet ennen kuin siirryttiin kuumien ilmakylpyjen, lämpimien ja kylmien vesikylpyjen tarpeiksi varattuihin suojamiin. Kylmävesikylpylän seinät oli koristeltu maalauksilla, jotka esittivät varjoisia lehtoja ja tummia metsiä; katto oli maalattu siniseksi ja tähditetty; ympyriäisestä lakeisesta pääsi päivänvalo sisälle, joten itse kylpyallas muistutti pikku metsälampea taivasalla. Kylpylän palvelusväki piti huolen kunnollisesta kahnauksesta ja hieronnasta, lopuksi voidellen kylvetettävänsä hyvänhajuisilla öljyillä.
Varakkaiden porvarien kodit olivat kaunisteltuja erinomaisen aistikkaasti ja taiteellisesti. Katua vasten eivät talot juuri näyttäneet muuta kuin alastomia, yksitoikkoisia seiniä, sillä vanhat roomalaiset eivät tahtoneet antaa katuelämän hälyn ja ulkoyleisön uteliaisuuden vähääkään häiritä kodin yksityistä pyhyyttä. Siten on asian laita vieläkin koko Aasiassa, jollei enää Italiassa ja Kreikassa. Vasta sisällä huoneissa loisteli prameus ja uhkeus. Siellä näkyi patsaita ja rintakuvia, reheviä kukkalavoja katottomissa pilarikäytävissä; keskelle hienointa huonetta, jota nimitettiin atriumiksi, oli mosaikilla laskettuun permantoon sovitettu marmorinen allas, jonka kohdalla olevasta nelikulmaisesta lakeisesta tirkistivät aurinko ja kuu sisälle, ja usein sekotti sade pisaroitaan vesitaiteitten ainiaan hypähteleviin suihkuihin. Kun isäntä antoi vieraspidot, kantoivat orjat pöytiä sisälle, ja ylellinen ateria nautittiin pitkäkäisillä lavitsoilla lojuen. Syötiin ja juotiin ja laskettiin leikkiä, välillä kuunnellen huilujen, kitarain ja kymbaalien säveliä ja seuraten tanssijatarten pehmeitä liikkeitä katseilla, jotka viini oli samentanut ja tehnyt unisiksi.
Siten vietettiin Pompejissa elämän iloiset päivät häiriintymättömässä rauhassa. Nautittiin metsien, puutarhojen ja meren anteja, hoidettiin kauppaa ja virkoja ja keräännyttiin neuvotteluihin forumille, jonka kivilaatoille pylväät loivat viileän siimeksen. Kukaan ei ajatellut Vesuviusta. Tulivuoren katsottiin sammuneen ainiaaksi, jo tuhansia vuosia takaperin. Ikivanhoilla laavavirroilla kasvoi iällisiä puita, ja tulivuoren rinteillä kypsyi auringon helliminä mitä suloisimpia rypäleitä, joiden jälkeläisistä vielä tänä päivänä puserretaan "Kristuksen kyyneliksi" nimitettyä viiniä. Tarina kertoo, että Vapahtaja kerran oli vaelluksillaan noussut Vesuviukselle ja pysähtynyt äänettömänä ihailemaan sitä kaunista maisemaa, joka saartaa Napolin lahtea, mutta hän oli myös itkenyt surusta tämän synnin ja turhamaisuuden tyyssijan tähden, ja missä hänen kyyneleensä kostuttivat maata, siitä versoi köynnös, jolla ei ole maan pinnalla vertaistaan.
Mutta vuotta ennen Rooman paloa tärisytti Pompejia hirveä maanjäristys. Asukkaat reipastuivat piankin ja rakensivat kaupunkinsa uudestaan, ehommaksi entistään. Kului kuusitoista vuotta, ja silloin tuli isku tuhoisampana kuin on yksikään kaupunki kokenut sitte kun taivasten tuli hävitti Sodomin ja Gomorran.
Vanhempi Plinius, laajasta "Luonnonhistoriastaan" kuuluisa, oli silloin Napolin lahteen ankkuroineen roomalaisen laivaston päällikkönä, ja itse asui hän sisarensa luona Pompejin lähistöllä. Tämän poika, nuorempi Plinius, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, miehuullinen, vireä ja lahjakas, oli myös mukana. Oli elokuun 24. päivä v. 79. Vesuvius oli levännyt kyllikseen. Nyt ei tulivuoren raivo tiennyt mitään rajoja. Muutamien tuntien kuluessa hautautui Pompeji ja Herkulanum hohkakivi- ja tuhkasateen sekä vedensekaisten liejuvirtojen alle. Tuhoutuneiden joukossa oli vanhempi Pliniuskin.
Useita vuosia jälkeenpäin kirjotti historioitsija Tacitus Plinius nuoremmalle ja pyysi tätä kertomaan, kuinka hänen enonsa oli kuollut. Ne kaksi kirjettä, jotka olivat vastauksena kysymykseen, ovat vielä tallella. Niissä kuvaa Plinius, miten hänen enonsa tukehtui tuhkaan ja rikkihöyryihin rannalla, koettaessaan laivastollaan pelastaa Herkulanumin kaupungin asukkaita. Itse oli hän nähnyt tulikieluja leimahtelevan kraaterista; se syöksi myös kidastaan mustan pilven, joka leveni ylöspäin kuin ruokamännyn latvus. Äitinsä kanssa oli hän mennyt ulos kotinsa esipihalle, mutta kun maa tärisi ja ilman täytti tuhka, kiirehtivät he pois, kintereillään joukko ihmisiä. Vanha äiti pyysi häntä pelastamaan itsensä kiireisellä paolla, mutta hän ei suostunut hylkäämään kantajaansa. Ja hän kirjottaa: "Minä silmään taakseni; sankka savupilvi kaartui uhkaavasti ylitsemme takaapäin; se valui alas maahan kuin eteenpäin syöksähtävä tulva ja seurasi meitä. Poiketkaamme sivulle, sanon minä, niin kauvan kuin näemme, jottemme tuuperru kumoon tiellä ja jää pimeässä tallattaviksi! Tuskin olimme varanneet itsellemme tilaa, kun meidät peitti yö, ei sellainen kuin kuuton tai pilvinen on, vaan sellainen kuin on suljetuissa huoneissa sitte kun on valo sammutettu." Hän kertoo edelleen, miten pakolaiset sitoivat pieluksia päänsä päälle suojaksi putoilevilta kiviltä ja miten oli lakkaamatta ravisteltava itseään, jottei tuhka olisi lyyhistyttänyt hartioita maahan. Itse oli hän tyyni, vaikka luulikin maailman lopun tulleen.
Tämä purkaus hautasi Pompejin kuusi metriä paksun hohkakivi- ja tuhkakerroksen alle. Vuosikausia jälkeenpäin oli tienoon asukkailla tapana mennä paikalle lapioineen ja kaivaa esille yhtä ja toista. Mutta sitte vaipui Pompeji unohduksen yöhön ja uinui maan alla viisitoistasataa vuotta. Silloin keksittiin kaupunki uudestaan, ja alettiin jälleen kaivaa. Maataloja, peltoja ja silkkiäispuumetsikköjä oli nyt ilmestynyt valtaiselle tuhkakerrostumalle. Mutta vasta viisikymmentä vuotta takaperin ryhtyi uuden ajan tutkimus todenperään käsiksi Pompejiin, ja nyt on kaupungista kolme viidesosaa kaivettu näkyviin. Muukalainen voi ratsastaa katuja myöten, kurkistaa myymälöihin ja kylpylöihin ja ihailla ylhäisön palatsien oivallisia seinämaalauksia. Ja Jupiter-temppelin kauvan läpitunkemattomassa yössä olleita pylväitä valaisee taas aurinko, ja ne luovat varjojaan samoille forumin paasille kuin ennenkin. Kalmisto on paljastettu, ja nuoria kypressejä kasvaa hautakivien lomassa. Niitä vainajia, jotka Vesuvius tuhkasateellaan hautasi toiseen kertaan, häiritsevät taas muukalaisen askeleet. Mutta ne onnettomat, jotka hautautuivat elävältä, ovat hiutuneet tomuksi. Ja kuitenkin on heitä jäljellä, ja museoissa voimme nähdä heitä makaamassa vääntynein jäsenin ja kasvot maata vasten. Me näemme heidät siinä asennossa, mikä heillä oli tuhan sulloutuessa heidän ympärilleen. Siten jäivät he makaamaan kahdeksaksitoista vuosisadaksi, ikäänkuin muottiin juuttuneina. Ruumis tuhoutui, mutta tyhjä tila jäi jäljelle. Valamalla kipsiä onteloihin on saatu esiin ihmisten hahmo kuolinhetkeltä. Tuossa makaa vaimo, joka on sortunut talonsa edustalle ja kouristuksentapaisesti puristaa massia, joka on täynnä kultaa ja hopeaa. Tässä tukee mies raskaaksi käynyttä päätänsä kyynäspäällään, ja tässä on koira vääntynyt kaksin kerroin sykkyrään, ennen kuin tukehtui. Kun tulivuoren purkaus tapahtui aamulla ja hohkakivisade puhkesi vasta ehtoopäivällä, oli kaikilla, jotka oivalsivat vaaran, aikaa pelastua. Monet eivät kuitenkaan älynneet asemaa. Vasta hohkakivisadetta seurannut tukahuttava tuhka hääti heidät liikkeelle, ja he menehtyivät taipaleella. Noin kaksituhatta ihmistä sai surmansa, kymmenesosa kaupungin asukkaista. Erään huvilan kellarista löydettiin kaksikymmentä ruumista. Ne onnettomat olivat sieltä etsineet suojaa, mutta joutuneetkin kuin loukkuun.
Nyt on nukkuva kaupunki herännyt henkiin, ja kuolleet ovat palanneet varjojen valtakuntaan. Pompejin esillekaivetut maalaukset, veistokset ja muut taideaarteet sekä koko kaupungin järjestelmä, rakennustapa ja kirjotukset ovat ennen aavistamattomalla tavalla valaisseet muinaisajan elämää. Ja kuitenkin odotetaan vielä runsaampia tuloksia siitä kivikovasta karstakivi- ja liejukerroksesta, joka kahdenkymmenen metrin vahvuisena kattaa Pompejin naapurikaupunkia Herkulanumia. Mutta tällä kerrostumalla kukoistaa uusi kaupunki, joka on ensin raivattava tieltä. Syvällä sen katujen alla uinuu Herkulanum, ja vain harvoja taloja on tavattu maanalaisten käytävien avulla.
Siten on lapio järkähtämättömästi paljastanut kaikki Pompejin salaisuudet. Tuhka on säilyttänyt kaikki. Luemme satunnaisia mieleenjuohtumiakin, joita on piirrelty talojen nurkkiin. Muutamassa kulmassa tarjotaan taloa vuokralle heinäkuun ensimäisestä päivästä -- "halulliset vuokralaiset saavat lähempiä tietoja orja Primukselta". Toisessa nurkassa neuvoo joku koirus tuttavalleen: "Mene, hirtä itsesi!" Muuan porvari kirjottaa eräästä ystävästä: "Olen mielipahakseni kuullut, että sinä olet kuollut -- hyvästi jääös!" Eräässä seinässä näkyy kirjotus: "Tässä ei ole mikään paikka laiskureille, laputa tiehesi, epäkelpo!" ja muuan valuri ilmottaa rakennuksensa nurkassa: "Vaskikannu on hävinnyt tästä myymälästä; löytäjä saa 65 sestertsiä (18 mk.); se joka ilmiantaa varkaan..." -- niin, mitä sen piti saada, sitä emme tiedä, sillä lauseesta on loppu häipynyt. Ihmeellistä on lukea sanat Sodom ja Gomorra, ilmeisesti juutalaisen piirtäminä. Muutamien muurien alaosiin ovat pikku koulupojat raaputelleet kreikkalaisen kirjaimiston harjotuksia, mikä osottaa, että kreikka oli opetusaineena. Vanhemmat pojat ovat piirrelleet säkeistöjä suurten runoilijain teoksista.
Mutta aika joutuu, ja meidän täytyy rientää pois. Me astumme laivaan, joka vie meidät Napolin lumoavan lahden yli. Oikealle jätämme Caprin viehättävän saaren. Sen pohjoispuolelta pääsee uiden tai matalassa soutuveneessä maaten metrin korkuisen kallioholvin kautta "Siniseen luolaan". Sen sisällä ulottuu tyven, kristillikirkas vedenpinta viisikymmentä metriä vuoreen. Sen kuvastimen ylitse kaartuu holvi viisitoista metriä korkeana. Ainoa valaistus tunkeutuu ahtaasta pääsyaukosta. Taivaan ja meren heijastus tekee kaiken siniseksi luolassa, jonka laesta ja seinistä tippukivet riippuvat kuin jääpuikkoina. Mutta jos upottaa aironsa tai kätensä veteen, niin se valkoisen hiekkapohjan heijastuksesta hohtaa hopealle. Ainoastaan tyvenellä säällä pääsee sisälle, muutoin musertuisi vene aukkoholvin kalliolakea vasten. Vain rohkeat Caprin soutajat uskaltavat sinne aallokossakin. Silloin sovittavat he veneensä täyttä vauhtia sujahtamaan sisälle kahden aallonharjan välissä.
Me suuntaamme kulkumme Tyrrheenin meren turkoosinsinisille ulapoille. Etelässä sukeltaa aalloista Strombolin kalliosaari alituiseen hehkuvine tulivuorineen, joka muistuttaa majakkaa. Messinan salmessa seuraamme Sisilian ja Kalabrian rantoja, joita kamalat maanjäristykset ovat moneen kertaan tuhonneet. Mutta nyt olemme jo aavalla Välimerellä. Takanamme vaipuu Italia näköpiirin alapuolelle, ja huimaavien syvyyksien yli keinumme itään päin faraoitten maahan.
6. Gordon ja orjakauppa.
Muistan kuin eilisenä tapahtumana sen päivän v. 1885, jona sähkölennätin levitti ympäri koko maapallon sen surusanoman, että Kartum oli antautunut ja Gordon kaatunut. Harvoin, jos milloinkaan, on koko maailma ollut niin masennuksissaan yhden ainoan miehen kuolemasta. Hän oli skotlantilaista sukuperää, mutta syntynyt eräässä Lontoon esikaupungissa v. 1833, ja jo nuorena insinööriosaston luutnanttina kuunteli hän sodan jumua Sevastopolin muurien juurella. Kolmikymmenvuotiaana majurina johti hän keisarillista sotajoukkoa Kiinassa ja kukisti sen hurjan kapinan, joka riehui Sinisen virran ympäristön maakunnissa. "Aina voitollinen armeija" olisi ollut hukassa ilman voimakasta ja harjaantunutta päällikköä, mutta Gordonin käsissä osottausi se pian nimensä arvoiseksi. Joutuisasti laati hän suunnitelmansa, uskomattoman nopeasti vei hän joukkojaan vihollisen arimpiin kohtiin, ja lujasti löi hän iskunsa. Puolessatoista vuodessa oli hän puhdistanut Kiinan kapinallisista ja palauttanut rauhan.
Muutamia vuosia palveltuaan kotimaassa ja uudestaan vaellettuaan idän maissa sai Gordon v. 1874 Egyptin kediviltä eli varakuninkaalta tarjouksen tulla hänen palvelukseensa ja otti sen vastaan. Kedivi Ismail oli voimakas ja laajakantoisia suunnitelmia hautova mies. Hän tahtoi laajentaa valtaansa aina päiväntasaajalla sijaitseviin suuriin järviin saakka, missä Niilillä oli lähteensä. Gordonin piti hallita päiväntasaajan maakuntaa. Ja nyt oli hän Kairossa, valmiina tunkeutumaan uuteen maahansa. Heti Afrikan isoimman kaupungin eteläpuolelta alkaa ylänkömaa, joka pohjoisesta etelään päin ulottuu melkein koko sen maanosan läpi. Abessiniassa se kohoaa melkoisen korkealle, ja päiväntasaajan tienoilla se kasautuu Afrikan korkeimmiksi vuorenhuipuiksi. Niinkuin varjostimena riistävät nämä vuoret Egyptiltä ja laajoilta osilta Sudania kaiken sateen, Vesihöyryt, jotka monsuuni kesäisin kuljettaa Abessinian yli, muuttuvat näissä vuoriseuduissa sateeksi, ja tuuli saapuu kuivana Nubiaan ja Egyptiin. Ja ne kosteusmäärät, jotka nousevat lämpimästä Intian merestä ja ikuisen pasaatituulen mukana kulkeutuvat koillista kohti, muuttuvat kahdeksana kuukautena vuodesta vedeksi päiväntasaajan vuoristossa. Sieltäkään ei Niilin laakso saa mitään sadetta. Maa on kuivana, ja suunnattomia alueita on erämaina, missä kaivojen väliä on pitkälti.
Mutta Intian meren tuulten kantamana huuhtelee sade itäisen Afrikan vuoria ja keräytyy valtaisiksi virroiksi. Atbara ja Sininen Niili soluvat alas Abessiniasta ja aiheuttavat Niilin kuuluisat tulvat syksyisin. Muuna aikana vuodesta pitää Valkoinen Niili Egyptin kostutettuna. Sillä tavoin tulee maa toimeen sateettakin, ja lukemattomat kanavat kastelevat vainioita. Siellä viljellään monenlaista viljaa: vehnää, maissia, ohraa, riissiä ja durraa; siellä menestyvät monet vihannekset, epälukuiset taatelipalmut imevät mehevyytensä virran rantojen voimakkaasta, veden liottamasta lietteestä, ja sokeriruoko ja puuvillapensas leviävät yhä enemmän. Vainiot, palmut ja hedelmäpuut näyttäisivät korkealla leijuvasta ilmapallosta katsellen vihreältä virtaa reunustavalta juovalta, ja kaikki muu kuvastuisi keltaisena ja harmaana, sillä syrjemmällä on pelkkiä kuivettuneita hiekka-aavikoita.
Siten on Niili Egyptin elinehto, sen emo, sen rikkaus, josta maa on saanut elantonsa kaukaisimmasta muinaisuudesta saakka. Sillä kun nyt olemme lähdössä seuraamaan Gordonin mukana Niiliä päiväntasaajalle asti, emme saa unohtaa, että me olemme ikivanhalla historiallisella kamaralla. Ajatusta melkein huimaa, kun meille sanotaan, että ensimäinen egyptiläinen kuningas, josta muinaisjäännökset kertovat, hallitsi 3,200 vuotta ennen kristittyjen ajanlaskua, ja että suurin pyramidi Gizehin luona on 4,600 vuotta vanha. Sen hautaholvi on louhittu lujaan kallioon, ja siellä on vielä tänä päivänä Keops-kuninkaan punaisesta graniitista hakattu ruumiskirstu. Kaksi miljoonaa kolmesataatuhatta tasoiteltua järkälettä, kukin neljänkymmenen kuutiojalan kokoisia, on käytetty tähän katoavaisen kuninkaan muistomerkkiin. Tätä pyramidia pidetään suurimpana rakennustyönä, mitä on ihmiskäsin saatu aikaan. Meidän aikamme rakennukset ja laitokset hupenevat mitättömiin sen rinnalla. Ainoastaan Kiinan suuri muuri saattaa vetää sille vertoja. Se on rapistunut ja suureksi osaksi hävinnyt, mutta Keopsin pyramidi seisoo yhä jäljellä, milloin auringon kuumentamana, milloin kuutamon kirkkaasti valaisemana, milloin satumaisen aaveen tavoin verhoutuneena pimeään, lenseään yöhön.
Kahdensadan penikulman päässä uuden Egyptin pääkaupungin eteläpuolella loppuu erämaa, ja nyt peittävät maata valtaiset lammet ja huojuvat kaislikot. Se on Sudan, "mustien maa". Niemekkeellä, jonka kärjessä Valkoinen ja Sininen Niili sekottavat vetensä yhteen, sijaitsi Sudanin ainoa kaupunki Kartum; sinne keräytyivät kauppatiet joka suunnalta, siellä vaihtoivat tavarat omistajia. Ja tarjolla olikin tavaroita, joiden ei koskaan tarvinnut pitkään odotella kauppojaan. Ne kallisarvoiset sulat, jotka oli riistetty pitkäkoipisilta kameelikurjilta, tarvittiin koristamaan europalaisten vallasnaisten hattuja; villiä elefantteja, jotka ovat isompia ja voimakkaampia kuin intialaiset heimolaisensa, ammuttiin tai pyydystettiin salahautoihin metsissä torahampaittensa tähden. Parhaina Kartumin kautta kulkevina tavaroina pidettiin kuitenkin orjia, "mustaa norsunluuta", kuten sydämettömät arabialaiset kiusanhenget heitä nimittivät. Elefantin torahampaat ovat painavia. Niitä ei voitu vedättää hevosilla tai härillä metsien uumenista, sillä myrkyllisen tsetse-kärpäsen pistot tuottivat kuoleman juhdille. Sentähden täytyi ihmisten kantaa norsunluuta, ja näiden suoriuduttua työstään myytiin heidät Egyptiin, Syriaan ja Turkkiin. Metsät ja erämaa eivät olleet tyhjentymättömiä, norsunluu ja kameelikurjensulat loppuisivat aikanaan. Mutta neekereitä riittäisi aina. Aina siitä päivästä asti, jona muuan englantilainen kapteeni kolmesataa vuotta takaperin vei ensimäisen laivanlastillisen neekeriorjia Amerikaan, on häpeällinen orjakauppa kirouksena painostanut mustien maanosaa.
Kun kedivi Ismail pyysi Gordonia Egyptin palvelukseen, kuvernööriksi uuteen maakuntaan lähelle Niilin lähteitä, otti Gordon paikan vastaan siinä toivossa, että hän saa hävitetyksi orjakaupan tai ainakin hillityksi mustien miesten ja naisten ajometsästystä. Hän läksi Kairosta, kulki Punaisen meren yli Suakiniin, ratsasti Berberiin Niilin varrelle ja sai upean vastaanoton Kartumin kenraalikuvernööriltä. Täällä sai hän myös kuulla, että Niili oli kulkukelpoinen 150 penikulmaa etelämmäksi, joten hän saattoi pysähtymättä pitkittää matkaansa.