Part 3

Jos nyt etenemme pitkin leveätä, moninkertaisilla lehtokujilla somistettua katua luoteiseen päin, saavumme Tähtitorille (Place de l'Étoile), jonka pyörylään johtaa kaksitoista valtaväylää. Yksi niistä, Elyseiläisten kenttien jatko, on saanut nimensä Napoleonin suuresta armeijasta, ja se päättyy valtaiseen Boulogne-metsään. Ja keskelle Tähtitoria on rakennettu muhkea viisikymmentä metriä korkea voittokaari Napoleonin kunniaksi. Sen laelta hallitsee katse kaikkia kahtatoista valtaväylää, mutta häipyy etäisyyteen, missä avarat kadut soukkenevat neulankärjiksi. Sekä jalankulkijat että ajoneuvot näyttävät pieniltä muurahaisilta, jotka hyörivät edes takaisin kekonsa ympärillä.

Voittokaaren korkealta lavalta laskeuduttuamme seuraamme muutamaa vilkasliikkeistä katua Jena-sillalle, ja sitä myöten astelemme Seinen yli. Vastapäisellä rannalla kohottaa Eiffel-torni mahtavan äimänsä kolmesataa metriä yläpuolelle Parisin. Tähän on meidän pysähdyttävä toviksi. Eiffel-torni on korkein rakennus, mitä on milloinkaan ihmiskäsin saatu aikaan, -- kaksin verroin korkeampi kuin Kölnin tuomiokirkko tai Egyptin pyramideista valtaisin. Jo toisella siltamalla olemme runsaasti sata metriä yläpuolella jättiläiskaupungin, mutta Parisin ympäristön kunnaat rajottavat näköpiiriä. Kun nostolaitos on kohottanut meidät kolmannelle siltamalle, olemme 276 metriä korkealla maanpinnasta, ja nyt näemme syvyydessä allamme Seinen lukuisine siltoineen ja kaupungin lukemattomine katuineen sekä sen 140 aukiota. Ylimmälle ulokkeelle pääsee portaita myöten, ja kaikkein ylimpänä tuikkii öisin majakka, joka näkyy yhdeksän penikulman päähän. Jos ihmisellä huimaa helposti päätä, niin ei hänen ole hyvä antaa katseensa lipua rintakaiteen yli tornin kohtisuoraa kuvetta pitkin neljään vinoon rautapilariin asti, jotka tornia kannattavat -- vielä vähemmin silloin kun käy kova tuuli ja koko torni huomattavasti huojuu edes takaisin kuin heiluri. Ei tarvitse kohota ilmapallolla, nähdäkseen yläilmoista Parisin -- Eiffel-tornin korkeudesta katsellen leviää kaupunki alla kuin avattu kartta.

Onnellisesti tultuamme alas huimaavasta korkeudesta, missä raikkaat tuulet pyyhkielevät yli Parisin lähdemme Mars-kentän yli Invalidi-hotelliin. Entiseen aikaan saivat tässä valtaisessa rakennuksessa vapaan asunnon monet tuhannet suurissa ranskalaisissa armeijoissa runneltuneet. Nyt talletetaan sen suojamissa sotahistoriallisia muistoja.

Invalidien kultahohtoisen, koko kaupungin yli näkyvän kupukaton alle astuen pääsemme ympyriäiseen temppelisuojamaan, jonka keskessä on niinikään ympyriäinen krypta, joitakuita metrejä syvä ja ylös holviin päin avoin hautakomero. Sen permantoon on mosaikista sovitettu mainehikkaat nimet Rivoli, Pyramidit, Marengo, Austerlitz, Jena, Friedland, Wagram ja Moskova. Kaksitoista marmoripatsasta, jotka esittävät kahtatoista voittoa, ja kuusikymmentä vallotettua lippua on kunniavartiona sen valtaisen kiviarkun ympärillä, joka punaisesta suomalaisesta porfyristä hakattuna sisältää Napoleonin tomun.

Pekingissä saamani ranskalainen ystävä on opastanut minut tänne. Matkalla on sanatulva ehtymättömänä koskena ryöpynnyt hänen huuliltaan, mutta Napoleonin hautakammioon tullessamme vaikenee hän sanattomaksi. Täällä ei puhuta. Mitä syvin hiljaisuus ympäröitsee sen miehen maallisia jäännöksiä, joka eläissään täytti maailman kanuunainsa jyskeellä ja legionainsa paukkeella ja muutamien vuosien kuluessa kerrassaan muutti Europan kartan. Hillittynä ja sinisenvaljuna kohtaa kajastus hautakomeroa, missä punainen porfyri puhuu vastustamattomasta voimasta ja valkoiset voitonjumalattaret ikäänkuin heijastavat menneitä mainehikkaita aikoja.

Juhlallinen hiljaisuus, arvokas rakennustaiteen käyttö ja ylväs hämy tenhoovat mielen. Tietämättään tulee kuunnelleeksi aseiden kalskeen ja sotahuutojen kaikua. Sankari häämöttää edessämme satumaisen uransa eri vaiheissa, maailman valtiaana, vankina pienellä Sant Helenan basalttisaarella eteläisen Atlantin ulapalla...

4. Ikuinen kaupunki.

Minut oli kutsuttu Roomaan pitämään esitelmää Tibetistä maantieteellisessä seurassa. Kokoonnuttiin Collegio Romanoon, ikivanhaan kivirakennukseen erään pikku torin laitaan. Odotettiin kuningasta; hän tuli, ja esitelmä alkoi. Seitsemän vuotta sitten olin puhunut samassa salissa. Silloinkin oli kuningas saapuvilla. Siihen aikaan herättivät anarkistit rauhattomuutta. Paria vuotta aikaisemmin oli muuan konna murhannut Umberto-kuninkaan. Kerrottiin poliisivoiman pitäneen Collegio Romanoa pari päivää miehitettynä ja tarkoin tutkineen kellarikerran. Silloin, v. 1903, oli kuninkaan vaunuja saattanut neljä mustapukuista polkupyöräilijää. He näyttivät korpeilta, näköjään rauhallisina ja välinpitämättöminä pysyen, mutta itse asiassa he tähyilivät valppaasti joka taholle, ollakseen heti käsillä, jos jotakin tihutyötä yritettiin. Jos Collegio Romano olisi räjähtänyt ilmaan, en olisi palannut puhumaan Tibetistä. Mutta kaikki kävi hyvin toisellakin käynnilläni. Kuningas ajoi automobilissa, jota hän itse ohjasi, eikä hänen saattueenaan ollut mitään mustia korppeja. Molemmilla kerroilla osotti hän järkähtämätöntä tyyneyttä.

Italian kuninkaalla on 35 miljoonaa alamaista. Roomassa asuu toinenkin mahtava valtias, mutta hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta; hänen valtaistuimensa on Pyhän Pietarin istuin, hänen voimansa tunnuksina ovat kolminkertainen tiaara ja ristiin lasketut avaimet, joilla voidaan avata ja sulkea taivaanvaltakunnan portit. Hänellä on 270 miljoonaa alamaista, roomankatolilaiset. Valtiollisista syistä on hän olevinaan vankina Vatikanissa, korkeiden palatsien rykelmässä, jossa on kymmenkuntatuhatta salia ja muuta huonetta. Siellä on myöskin museoita, kirjastoja ja käsikirjotuskokoelmia, äärettömän laajoja ja kallisarvoisia. Vatikanin veistokuvamuseo on maailman rikkain. Sikstiniläisessä kappelissa, 450 vuotta vanhassa rukoussalissa, on Michelangelo koristanut laen jättiläismaalauksilla, jotka esittävät maailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta ja vedenpaisumusta; takaseinälle on hän maalannut valtaisen kohtauksen viimeisestä tuomiosta. Palatsien länsipuolella leviävät paavin puutarhat ja puistot, ja niistä etelään kohoaa Pyhän Pietarin kirkko, kristikunnan suurin temppeli. Koko alue on omana pikku kaupunkinaan. Mutta tämä kaupunki on maapallon parhaita, taiteen ja opin kunniasija ja ennen kaikkea suuren uskontokunnan polttopiste. Sillä täältä sinkauttaa paavi pannakirjansa kerettiläisiä ja syntisiä vastaan, ja täältä käsin kaitsee hän lampaitaan, katolilaisia. Mutta vapautensa hän on menettänyt. Kun Leo XIII kuoli, kokoontuivat tavallisuuden mukaan kardinaalit uuteen paavinvaaliin. Heidän joukossaan oli myöskin Venetsian iällinen kardinaalipatriarkka. Lähtiessään Venetsiasta, matkustaakseen Bolognan ja Firenzen kautta Roomaan, osti hän edestakaisen matkalipun. Mutta hänet itse valittiin paaviksi, eikä hän enää milloinkaan näe Venetsiaa tai sitä lähistön maataloa, missä hän leikki lapsena.

Hänen luokseen olen menossa eräänä helmikuun päivänä 1910. Muuan italialainen ystävä on mukanani. Me ajamme Rooman tiheimmin rakennetun osan läpi. Ovatpa nekin katuja! Soukkia ja mutkaisia. Alituiseen käännytään kulmista, jyrytetään pienten kolmikulmioiden poikki ja pujahdetaan kujiin, joissa on täpärä pääsy vastaantulijan ohi. Eikä kuitenkaan ole maailmassa bulevardeja ja teitä niin kauniita kuin Rooman kadut. Sillä näitä reunustavat vanhat harmaat palatsit, jotka ovat rakennetut pikemmin vuosituhansia kuin -satoja takaperin ja joita mitä viehättävimmät ikkunapuitteet, harjakoristeet ja pilarikäytävät somistavat. Jokaisen kadunkulman takana kohtaa katsetta uusi yllätys, mursuista ja jumalolennoista sommiteltu suihkulähde, keskiaikainen kaivo, keisariajalta polveutuva sammaltunut raunio tai kirkko, jonka tornista kellonlyönnit ovat vuosisatoja kajahdelleet yli Rooman.

Ja miten kirjavaa, aaltoilevaa elämää näkeekään näillä kaduilla! Miehiä ja naisia on tullut kampanjalta Rooman ulkopuolelta, laittautuneina kansallispukuihin, joissa likaisen valkoinen ja punainen ovat pääväreinä, miehillä musta lerppahattu päässä, naisilla valkoinen päähine hiusten verhona. He ovat tummaihoisia, mutta nuorison poskilla kuultavat kuitenkin ruusut pronssituksen alta. Patriisit, roomalainen hienosto, jotka mukavasti nojailevat hienoissa vaunuissa, ovat paljoa vaaleaverisempiä; useinkin ovat naiset niin kalpeita kuin olisivat vastikään päässeet luostarista tai joutuneet valmiiksi paareja varten.

Ja mikä kohu kaikuukaan kaikkialla näillä kaduilla! Tuossa tulee talonpoika ajaen aasiansa, joka on lyyhistyä meloneilla ja viinirypäleillä täytettyjen vasujen alle. Täällä kiskoo puolikasvuinen poika kärryillä aprikooseja, appelsiineja ja pähkinöitä. Eräässä kadunkulmassa seisoo kolme uudenaikaista rosvoa säkkipillejään vinguttaen; toisessa laulaa muuan nuorukainen mandoliinin säestyksellä laulua niin mukaansatempaavaa ja reipasta, että tekee mieli tanssia -- paavinkin luokse matkatessaan. Vaunujen perässä juoksee kerjääviä nulikoita, ja risaisia pienokaisia sylissään pitelevät köyhät äidit rukoilevat yhtä ainoata pikku lanttia -- antakaa vain pikku lantti, herra, ja Jumala siunaa teitä! Roomassa on paljon ihmisiä, jotka elävät kädestä suuhun. Mutta kaikki ovat he iloisia, kaikki kauniita. He pitävät laulusta ja soitannosta, ja heidän laulelonsa kuuluvat hyvin herttaisilta ja kaihoisilta. Näkee kyllä, että monilla noista miehistä tulee puukko pikaisesti käteen ja että nuoriso katselee elämää keskeytymättömän karnevaalin kannalta. Mutta heihin mieltyy, kyllikseen ei saa silmäillyksi heidän sinisenmustia suortuviaan, sysimustia silmiään ja hauskoja pukujaan. Ihminen voi viettää ikänsä kaiken Roomassa ja kuitenkin joka päivä havaita jotakin uutta ja kaunista ihmisten ja palatsien joukossa. Ja kaiken yli kaareutuu Italian taivas, sininen ja sees.

Mutta nyt olemme saapuneet San Angelon sillalle, joka vie samean Tiberin yli. Edessämme nousee San Angelo-linnan valtainen liereä torni, jonka keisari Hadrianus kahdeksantoista vuosisataa takaperin rakennutti hautapaikakseen. Me käännymme vasempaan ja pysähdymme Pyhän Pietarin torille, joka on maailman suuremmoisimpia ympäröivien rakennusten, kaareilevien pylväskäytävien, Pietarinkirkon ja Vatikaanin johdosta. Torin kahden ainiaan kumpuavan suihkukaivon välissä on seissyt jo kolmesataa vuotta obeliski, jonka keisari Kaligula tuotti Egyptistä Rooman kaunistukseksi. Se on nähnyt ihmeellisiä tapauksia jo kauvan ennen Mooseksen syntymää. Sen juurella ovat Israelin lapset veisanneet kotimaansa virsiä vankeutensa aikana. Se oli myös Neron sirkuksen koristuksena ja näki tuhansien kristittyjen marttyrien kuoleman gallialaisten koirien ja afrikalaisten jalopeurain keskellä. Ja vielä kohoaa se 25 metrin korkuisena eheänä paatena, ajan ja ihmisten taisteluiden siihen koskematta.

Torin pohjoispuolella on Vatikanin portti. Siellä pitää sveitsiläiskaarti vartiota punaisiin ja keltaisiin, vanhanaikaisiin univormuihin puettuna. Minut viedään monien uhkeiden huoneiden läpi, joiden seinät on verhottu punaisella silkillä. Perimäisessä odottavat monet pyhiinvaeltajat, munkit ja kirkkoruhtinaat pääsyä hänen pyhyytensä puheille. Sinipunaiseen kauhtanaan pukeutunut ylhäinen pappi menee ilmottamaan minut, ja avatusta ovesta näen, että hän polvistuu puhutellessaan paavia. Sitten on minun vuoroni. Tilavan, punaisen huoneen toisella lyhyellä seinävierellä istuu Pius X kirjotuspöydän ääressä. Hän nousee ja ojentaa minulle pehmeän, mutta kuitenkin voimakkaan kätensä. Me istuudumme nojatuoleihin; paavi nojaa kyynäspäänsä varassa kirjotuspöytään ja tukee päätänsä kädellään. Hän puhelee Tibetistä ja kysyy minulta, onko siinä maassa mitään mahdollisuutta kristittyyn lähetystyöhön. Minä vastaan, että Tibet on nyt suljettu kaikilta europalaisilta, mutta että italialaisia munkkeja oli entiseen aikaan toiminut siellä lähetyssaarnaajina, ja kun niiden joukossa mainitsen Pordenonessa syntyneen Odoricon, joka 1300-luvulla matkusteli Tibetissä, ilmaisee paavi mielenkiintoaan; hän tuntee hyvin Odoricon, ja Pordenonen kylä ei ole kaukanakaan hänen syntymäseudultaan.

Pius X:n olemus ilmaisee mitä suurinta nöyryyttä. Hän on lempeä ja hiljainen, sävyisä ja kohtelias, ja hänen äänessään on pehmeä ja ystävällinen sointu. Punaisessa huoneessa tuntui myös vaikuttavalta hänen valkoinen pukunsa. Hänellä oli yllään pitkä, tiheään napitettu kauhtana, jossa oli leveä vyö ja olkakauluri, valkoista kaikki, ja liidunvalkeita hiuksia verhosi valkoinen patalakki. Kaulassa riippui kultaketjuihin kiinnitetty risti.

Tultuamme taas ulos Pyhän Pietarin torille ei meillä ole montakaan askelta matkaa Pietarinkirkon isoille portaille. Me astumme komeaan eteissuojamaan ja menemme kirkkoon valtaisesta pronssiovesta, joita on viisi. Pitkälle ei kuitenkaan pääse etenemään, kun jo jää hämmästyneenä seisomaan. Kaikki mittasuhteet ovat niin ylettömän suuria. Milloin häipyy katse pilvenkorkuisiin, värikkäisiin kaariholveihin, milloin on ihailtava kolonneja ja niiden latvaksia, milloin mosaikkikuvia ja marmorisia muistomerkkejä. Katsoja käsittää, että hänen on palattava useita kertoja, voidakseen osapuillekaan sulattaa kaikkea tätä ihanuutta. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo puheenparsi. Pietarinkirkko yksinään vaati 120 vuotta ja kaksikymmentä paavia. Italian etevimmät taiteilijat, niiden joukossa Rafael ja Michelangelo, panivat sielunsa parhaan tähän temppelirakennukseen, jossa apostoli Pietarin haudan sanotaan olevan. Kustannukset nousivat neljännesmiljaardiin ja suoritettiin anekaupalla. Paavit möivät syntien anteeksiantamusta helisevästä rahasta oikealle ja vasemmalle. Kun kirkon perustus laskettiin, tuli t:ri Martti Luther Roomaan. Hän näki tämän inhottavan sielukaupan, näki kirkon korkeimpien palvelijain myyskentelevän autuutta kuten rihkamasaksat tavaroitaan, ja hänestä sukeusi suuren uskonpuhdistuksen mies.

Jo ensimäisen pilarin kohdalla pääsyovelta oikealle pysähtyy pohjoismaalainen vieras hautapatsaan eteen, joka herättää hänessä sekavia tunteita. Marmorisen arkun ja jättiläismoisen pronssimitalin välistä lukee hän latinankielisen kirjotuksen: "Klemens XI valmistutti v. 1702 tämän Innocentius XII:n alottaman muistopatsaan Kristinalle, ruotsalaisten kuningattarelle, joka luopui valtakunnasta ja kääntyi pois kerettiläisyydestä oikean uskon hyväksi, hurskaasti omaksuen sen ja arvokkaasti noudattaen sitä valitsemassaan asunnossa Roomassa". Itse hauta sijaitsee kirkon keskilaivassa. Kristina oli elänyt neljäneljättä vuotta Roomassa ja asunut komeassa palatsissa määrättömän kallisarvoisten taideaarteiden, maalausten ja seinäverhojen keskellä. Monet niistä oli hän omavaltaisesti ottanut mukaansa Ruotsista. Roomassa ympäröitsivät häntä alituiseen tieteen, runouden ja taiteen etevimmät edustajat.

Toinenkin hautapatsas kiinnittää pohjoismaalaisen huomiota, ei aiheensa, vaan luojansa takia. Se on Pius VII:n muistomerkki, sen paavin, joka ensin kruunasi Napoleonin keisariksi ja sitte julisti hänet pannaan. Sen luoja on suuri tanskalainen kuvanveistäjä Thorvaldsen, joka monet vuodet asui Roomassa.

Vielä edempänä pysähdymme mielellämme apostoli Pietarin istuvan pronssipatsaan eteen. Uskovaisten suutelot ovat hivuttaneet ja silentäneet hänen oikean jalkansa. Korkealla holvissa hänen päänsä yläpuolella näkee jättiläismoisin kirjaimin latinaksi sanat: "Sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani, ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet".

Paavalilla on myös arvokas muistokirkko Roomassa, Pyhän Paavalin kirkko. Se sijaitsee muurin ulkopuolella. Matkalla sinne tapaamme pikku kappelin rakennettuna sille paikalle, missä tarinan mukaan Pietari ja Paavali jättivät hyvästi toisilleen, ennen kuin menivät kärsimään marttyyrikuolemansa. Julkipuolessa ovat luettavina heidän hyvästelysanansa. Paavali lausui: Rauha olkoon sinulla, sinä kirkon perustus ja Kristuksen karitsain paimen! Ja Pietari: Mene rauhassa, sinä evankeliumin julistaja hyville ihmisille, vanhurskaiden johdattaja pelastukseen! -- Pyhän Paavalin kirkon messualttarin alla sanotaan Paavalin tomun lepäävän maan povessa. Kirkon sisällä huomaamme kaikkien paavien mosaikkimuotokuvat Pyhästä Pietarista Leo XIII:een asti.

Kaikissa näissä Rooman kirkoissa on uskomaton paljous pyhäinjäännöksiä elikkä alkuperäisiksi väitettyjä muistoja Vapahtajan, apostolien ja pyhimysten ajoilta. On kappaleita ristinpuusta, piikkejä orjantappurakruunusta ja jumalanäidin silmistä vuotaneita kyyneleitä; on luunsiruja ja pääkalloja, pyhimysten käyttämiä esineitä ja vaatekappaleita, onpa sekin hikiliina, jolla Vapahtaja kuivasi otsaansa matkalla Golgatalle! Entäs kaikkia noita pyhimystenkuvia ja niihin liittyviä ihmeitä! Täällä on jumalanäiti, jonka joku uskottava henkilö on nähnyt liikuttavan päätänsä tai räväyttävän silmiänsä; tuolla toinen, joka kerran puhui ääneen eräälle uskovaiselle. Ja monet ovat ne kuvat, jotka vapauttavat taudeista ja ruumiinvioista. Usein ei tiedä, mitä kummastella enemmän: paimenten rohkeuttako vai lampaiden herkkäuskoisuutta.

Rooma on tyhjentymätön. Rooma kasvaa vaeltajan jalkain alla. Muutamissa päivissä näkee hän toivottomaksi saada pikaista yleissilmäystä tästä ihanasta kaupungista. 2.600 vuoden kuluessa on Rooma kasvanut ylöspäin. Jokainen uusi ajanjakso on rakentanut edellisen raunioille. Kaupunki on kerrostunut kuin maankamaran muodostukset. Mitä on syvimpänä kätkössä, sitä tuskin aavistetaankaan; siellä on kuningasajan Rooma. Lähinnä seuraa tasavallan pääkaupunki ja sitte keisarikauden Rooma, maailmankaupunki, jonka palatinilaispalatsista Caesarien valtikka ulottui yli koko silloin tunnetun maapallon: usvaisesta Britanniasta ja Germanian pimeistä metsistä Afrikan hehkuviin erämaihin, Hispanian vuorista Galileaan ja Juudan maahan. Tältä suuruuden ajalta on vielä monia juhlallisia jäännöksiä tallella nykyajan katujen ja rakennusten keskessä. Vandaalit, gootit ja muut raakalaiset ovat raastaneet Roomaa, tunnottomat valtiaat ovat tärvelleet kaupunkia, häivyttääkseen edeltäjiensä muistoa ja ylentääkseen itseänsä. Mutta jos Roomaa ei rakennettu päivässä, ei ole myöskään kaksituhatta vuotta riittänyt hävittämään sen ihanuutta.

Sitte tulee uusia kerrostumia: kristitty aika, keskiaika ja uusi aika lukemattomine kirkkoineen, luostareineen, museoineen ja mahtavine, vakavine palatseineen. Kristillisyys on siinä rakentanut pakanuuden raunioille. Muinaisuus ja nykyaika ovat kietoutuneet toisiinsa. Tuolla ylhäällä Kapitoliumin kunnaalla ratsastaa pronssiin valettuna keisari Markus Aurelius. Kun katsoo taakseen, näkee Tiberin toisen rannan kunnailla toisen ratsastajan, nuoren Italian urhoollisen vapaudensankarin, Garibaldin, silmäilemässä ikuista kaupunkia. Ajaessaan uusiin rakennuksiin sijoitettujen uhkeiden myymäläin reunustamaa katua pitkin joutuu parin minuutin kuluttua Forum Romanumille, roomalaiselle turulle, maailmanvallan sydämeen, markkinain, kansankokousten ja oikeudenistuntojen paikalle, missä nyt ainoastaan jotkut kolonnit ja rauniot ovat muistoina kaikesta komeudesta, mitä Julius Caesar ja Augustus siihen tuhlasivat.

Toisena hetkenä pistäytyy etsivänä pyhiinvaeltajana ihanaan Pyhän Pietarin kirkkoon, toisena astuu Tituksen voittokaaren alitse, joka pystytettiin Jerusalemin hävityksen muistoksi v. 70 jälkeen Kristuksen syntymän.

Siten saa Roomassa kierrellä voittokolonnien ja kunniakaarien keskellä, temppeleistä teattereihin, ja tulee unohtaneeksi, että siitä on pian kaksituhatta vuotta kulunut, kun soturien, pappien ja näyttelijäin äänet kaikuivat holveissa. Kun nousen ylös portaita Kapitoliumille, saan elävän muistutuksen Rooman perustamisesta. Rautaristikolla suljetussa luolassa juoksentelee naarassusi edes takaisin, turhaan hakien pääsyaukkoa, palatakseen kampanjan vapauteen. Kunnaan laella näen pronssisen naarassuden imettämässä kahta pientä poikaa, Romulusta ja Remusta. Tarina kertoo, että pienokaiset oli hyljätty Tiberiin, mutta saivat naarassuden pelastajakseen. Romuluksesta tuli muka sitte Rooman ensimäinen kuningas; seitsemälle kunnaalle kerrotaan hänen perustaneen kaupungin puolenkahdeksatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua.

Kolosseum on Rooman isoin ja kaunein muinaisjäännös. Keisarit Vespasianus ja Titus rakennuttivat tämän teatterin, joka saatiin valmiiksi v. 80 j.Kr.s. Ulkomuuri on lähes viisikymmentä metriä korkea. Penkkirivit, joilla oli tilaa 85.000 katsojalle, olivat järjestetyt neljään osastoon, joista uloimmat ja ylimmät olivat tarkotettuja vapautetuille ja orjille sekä naisille. Pääsyliput olivat norsunluuta ja ilmaisivat eri sijat niin tarkoin, että jokainen kykeni mitä helpoimmin löytämään tien valtaisten holvien, kolonnirivien ja porraskäytävien keskellä. Penkit olivat marmorilla päällystettyjä, ja monet marmoripatsaat koristivat teatterin ylämuureja. Näytelmät esitettiin tavallisesti päivällä, ja auringon paahteen heikentämiseksi pingotettiin suunnattomia silkkipurjeita arenan ja katsomon yli. Täynnä ollessaan esitti teatteri huikaisevan loistavan näyn. Parhailla sijoilla istuivat senaattorit, yllään purppurapäärmeiset toogat, eri temppelien papisto, mustahuntuiset vestaaliset neitsyet, kultakoristeellisissa varustuksissaan sotapäälliköt. Siellä istui roomalaisia porvareita, joiden toogat olivat valkoisia tai kirjavia, -- paljain päin, parrattomina ja tukka lyhyeksi leikattuna innokkaasti keskustellen kielellä, joka on yhtä sointuvaa kuin ranska ja italiankieli. Kaikki Roomassa oleskelevat muukalaiset olivat siellä, -- lähettiläitä kaikista maapallon tunnetuista maista, kauppiaita ja matkustavaisia Germaniasta ja Galliasta, Syyriasta, Egyptistä ja Ateenasta.

Meidän päiviemme sirkus tai teatteri on Kolosseumiin verrattuna pelkkä leikkikapine, sillä vanhat roomalaiset olivat mestareita järjestämään näytelmiä, jotka tyydyttivät kansanjoukkojen raakoja mielitekoja. Loihdittiin esiin kokonaisia metsiä ja louhikkoja, joissa taisteltiin verisiä otteluita ja joissa gladiaattorit keihästivät jalopeuroja ja tiikereitä. Avara näyttämö voitiin vähässä ajassa täyttää vedellä, ja keinotekoisella järvellä kamppailtiin murhaavia meritaisteluita; hukkuneiden ja surmattujen soturien ruumiit eivät pohjaan painuneina näkyneet sitte kun vesi oli verestä punaisena. Taitavasti rakennettujen viemärijohtojen avulla tyhjennettiin areena tuotapikaa, orjat laahasivat ruumiit ulos kuolonjumalattaren portista, ja teatteri järjestettiin yön esityksiä varten. Silloin valaisivat areenaa suuret soihdut ja roviot, ja kristittyjä ristiinnaulittiin uudet joukot pitkiin riveihin tai heitettiin leijonain ja karhujen eteen. Kun muuan roomalainen keisari juhli Rooman perustamisen tuhatvuotismuistoa, esiintyi kaksituhatta gladiaattoria eli miekkataistelijaa, 32 elefanttia ja joukottain petoja näyttämöllä.

Vähän matkan päässä Kolosseumista alkaa muuan vanhimpia ja kuuluisimpia teitä, mitä ihmisjalka on milloinkaan polkenut -- Via Appia. Sitä myöten ovat keisarit ja sotapäälliköt samonneet Roomaan voitollisista taisteluista, sitä myöten on heidän tomunsa kannettu kaupungista poltettavaksi roviolla ja uurnaan pantuna talletettavaksi hautatorneissa ja -komeroissa. Sitä ovat öisin kristityt käyttäneet hiljaisina riveinä viedessään maanalaisen Rooman kätköön Kolosseumin näyttämöllä revittyjen uskolaistensa jäännökset. Sitä kautta saapui myös Paavali Roomaan, saattueenaan kristittyjä joukkoja, jotka olivat tulleet häntä vastaan kauvas kaupungin ulkopuolelle, kuten Apostolien tekojen viimeisessä luvussa kerrotaan.