Part 21
Parempi onni oli kahden muun saalistuksessa, jotka makasivat mölisten jäällä ja viimein nukahtivat aavistamatta, että niiden hetket olivat luetut. Nansen sanoo, että niiden ampuminen tuntui murhalta ja että hän ei voi milloinkaan unohtaa niiden ruskeita, rukoilevia, kaihomielisiä silmiä, kun ne makasivat nojautuen torahampaillaan jäähän ja köhisivät verta kuin rintatautiset ihmiset.
Nyt piti nylkeä nuo isot eläimet sekä kuljettaa silava, liha ja nahat majalle. Kun haettiin rekiä ja puukkoja, ajatteli Nansen, että kenties oli kuitenkin turvallisempaa ottaa mukaan kajakit. Ja se oli onni. Sillä heidän molempien seistessä nirhaamassa kuin teurastajat, nousi navakka maatuuli, heidän jäälauttansa irtaantui maihinkiintyneestä jäästä ja ajautui ulomma saaresta. Mustanvihreä vesi maidonvalkeine lakkapäineen ammotti heidän takanaan. Siinä ei ollut aikaa miettiä. Hehän painuivat täyttä vauhtia merelle. Mutta noloa olisi ollut palata aivan tyhjin käsin. Senvuoksi sivalsivat he puoli vuotaa mukaansa ja laahasivat sen ja silavankimpaleet kajakkeihin. Lopen väsyneinä saapuivat he maihin seikkailurikkaan soudun jälkeen ja kiiruhtivat majaan.
Yöllä tuli karhuemä kahden ison penikan kanssa perinpohjaisesti tutkimaan majan ympäristöä. Emä ammuttiin, penikat juosta hölköttivät rannalle, heittäysivät veteen ja uivat jäänmöhkäleelle, joka hädin kannatti niitä. Ne kapusivat sen päälle, ja siinä ne seisoivat möristen ja valittaen, ja ihmettelivät kai, miksi emä viipyi niin kauvan maissa. Toinen tuupertui yli reunan, mutta kapusi uudestaan ylös liukkaalle jäälautalle, ja suolavesi norui sen turkista. Ne kulkeutuivat pois tuulen mukana ja häämöttivät piankin kahtena valkoisena pilkkuna melkein mustalla vedenpinnalla. Nansen ja Johansen tarvitsivat niiden lihat sitäkin suuremmalla syyllä, kun karhut olivat ahmineet kaikki mursunlihat majan ulkopuolelta. Kajakit työnnettiin vesille ja olivat pian karhujen lautan ulkosivulla. Ne ajettiin veteen ja kaahattiin rannalle asti, missä ne ammuttiin.
Jo alkoi kelvata. Kolme karhua yhtähaavaa! Sitte kohosi ensin ammuttu mursukin uudestaan ylös, ja sitä nyljettäessä tuli toinenkin kurkistelemaan ja pääsi sille seuraksi. Tukalaa työtä oli noiden valtaisten eläinten nylkeminen. Miesten viheliäiset vaatteet likosivat rasvassa ja veressä. Jäälokit kerääntyivät kovaäänisinä ja ahnaina läheltä ja kaukaa sieppaamaan perkkeitä. Pian lentäisivät ne etelään, meri menisi jäähän, ja napayö olisi autio ja hiljainen.
Uuden majan kuntoonsaaminen vei viikon. Mursun lapaluu kelpasi suksenporkkaan sidottuna lapioksi. Saman otuksen torahampaasta saatiin rekiliistaan kiinnitettynä oivallinen kuokka. Ja niin kohosivat uuden majan muurit, ja sisäpuolelle kaivoivat Nansen ja Johansen kuopan maahan sekä sommittelivat yhteisen makuulavan kivistä, jotka peitettiin karhuntaljoilla. Sitte kun vielä oli pari mursua ammuttu, oli heillä riittävästi kattausaineksia, jotka pantiin ajopuun rungolle. Kerran tuli tosin karhu ja repi kaikki alas, mutta se kävi sille kalliiksi, ja senjälkeen laitettiin katto lujemmaksi kivipainojen avulla. Saadakseen avonaiseen tulisijaan vetoa asettivat he katolle jäästä onsitetun savutorven. Ja sitte muuttivat he uuteen kotiinsa, jonka piti olla heidän asuntonaan koko pitkän talven aikana.
Lokakuun 15. p:nä näkivät he viimeistä kertaa sinä vuonna auringon, ja kolmas napayö alkoi. Karhut hävisivät eivätkä tulleet takaisin ennen kuin seuraavana keväänä. Mutta tunturiketut pysyivät paikoillaan ja olivat kovin tungettelevia ja pitkäkyntisiä. Ne varastivat purjenuoraa ja rautalankaa, harppuunan ja köyttä, ja oli tuiki mahdotonta löytää varastettuja tavaroita. Vaikea oli käsittää, mitä ne tekivät lämpömittarilla, joka oli ulkopuolella, sillä luulisipa niille olleen yhdentekevää, kuinka monta astetta kylmää oli niiden luolakodeissa. Koko talven tallustelivat ne katolla, murisivat, ulvoivat ja riitelivät, mutta siellä ylhäällä rapisi varsin rattoisasti, eivätkä miehet talvilevossaan olisi millään muotoa tahtoneet olla ilman kettuseuraansa.
Keskellä talviyötä tulee uudenvuodenpäivä paukkuvine pakkasineen. On niin kylmä, että miehet vain makaavat ja nukkuvat ja kurkistavat makuusäkistään ainoastaan syödäkseen. Toisinaan he eivät pistä nenäänsäkään ulos säkistä kahteenkymmeneen tuntiin, vaan viruvat horrostilassa kuin karhut pesässään.
Helmikuun viimeisenä päivänä ilmestyy aurinko vihdoinkin taas näkyviin. Se on sydämellisesti tervetullut, ja sitä seuraa muutamia aamunvirkkuja lintuja, rohkeita ruokkeja. Miehet peljästyvät toisiaan, kun päivä paistaa heihin. Tukka ja parta ovat saaneet kasvaa. He eivät ole peseytyneet vuoden päiviin ja ovat naamaltaan mustia kuin neekerit. Nansenilla, joka muuten on mitä vaaleaverisin, on nyt sysimusta tukka. Heille on suotava anteeksi, etteivät he kylve, kun on neljänkymmenen asteen pakkanen.
Ensimäinen karhu on saapunut. Se tulee raappimaan majaa ja pyrkii sisälle, sieltä kun tuoksuu perin herttaisesti. Luoti tervehtii sitä käytävässä. Ja kun se on paennut jyrkälle rinteelle, kohtaa sitä toinen, ja se kierii vinhasti kuin potkupallo alas. Sen lihoilla elivät Nansen ja Johansen sitte kuusi viikkoa. Päivien pitentyessä laittelivat he uusia varustuksia. Huopapeitteistään he ompelivat housuja. Jalkineita kursittiin kokoon, hihnoja leikeltiin mursunnahasta, uusia liistoja sovitettiin rekiin, ruokavaroja pantiin säilyyn, ja toukokuun 19. p:nä läksivät Nansen ja hänen toverinsa pesästään ja samosivat edelleen lounasta kohden.
Tuon tuostakin täytyi heidän pysähtyä lumimyrskyn vuoksi. Teltit he olivat uhranneet ja ryömivät sensijaan rekien väliin, jotka peittivät purjeella. Kerran vajosi Nansen sukset jalassa ja olisi hukkunut, ellei Johansen olisi päässyt apuun viime hetkessä. Vettynyt lumi oli ohuen jään verhona. Heidän täytyi aina pitää varansa ja etsiä kannattavaa jäätä. Ruokavarat loppuivat, mutta meressä vilisi mursuja. Toisinaan olivat eläimet niin pelottomia, makaillessaan ryhminä jäällä, että Nansen saattoi mennä ihan lähelle valokuvaamaan niitä. Kun yksi uros ammuttiin, makasivat toiset paikoillaan, ja ainoastaan suksenporkilla huidellen pääsi niistä eroon. Silloin laahustivat ne peräkkäin tiehensä ja molskahtivat pää edellä veteen, joka näytti kiehuvan niiden ympärillä.
Kerran oli vaeltajilla niin tasainen jää ja hyvä myötätuuli, että he nostivat purjeet rekiin, seisoivat suksilla edessä ja ohjasivat ja antoivat luistaa, jotta viuhui.
Toisena kertana purjehtivat he yhteenköytetyillä kajakeilla ja aikoivat poiketa maihin eräälle saarelle, saadakseen paremman näköalan. Kajakkipari kiinnitettiin nahkanarulla. Heidän kuljeskellessaan saaren laella huudahti Johansen: "Hei, kajakithan ovat karussa!" He ryntäsivät alas rantaan. Tuuli kävi maalta päin. Ulapalla oli armottomasti menossa koko heidän nykyinen maallinen tukensa. "Ota kelloni!" huusi Nansen, heitti pari vaatekappaletta yltään, hyppäsi jääkylmään veteen ja lähti uimaan kajakkien perässä. Nämä ajelehtivat nopeammin kuin Nansen ui. Näytti toivottomalta. Hän tunsi jäsentensä jäykistyvän, mutta hänen mielestään sopi yhtä hyvin nukkuakin kuin uida takaisin ilman aluksia. Hän ponnisteli henkensä edestä, väsyi, asettui selälleen, jatkoi, näki välimatkan lyhenevän ja elpyi viimeiseen yritykseen. Hän oli aivan puutunut ja uppoamaisillaan, kun sai kiinni aluksiin sidotusta suksesta ja pääsi sen varassa hengähtämään. Sitte hän vääntäytyi toiseen kajakkiin ja souti takaisin, takaisin, hytisten ja hampaat loukkua lyöden, jäykkänä ja siniseksi kylmettyneenä. Mutta maihin hän saapui. Johansen pisti hänet makuusäkkiin ja latoi hänen päälleen mitä saatavissa oli. Ja muutaman tunnin nukuttuaan oli hän pirteä kuin särki ja antoi illallisen maistua. Yhä eteenpäin etelää kohti joutuu heidän uskalias retkensä yli jään ja aaltojen. Nyt purjehtivat he enimmäkseen kajakeilla. Mursu sukelsi esille Nansenin aluksen vierestä ja koetteli torahampaillaan sen kestävyyttä, ollen vetää sekä kajakin että soutajan mukanaan suolaiseen syvyyteen. Kun eläin oli vetäytynyt tiehensä, tunsi Nansen epämieluisan kylmää ja kosteaa jaloissaan. Hän souti lähimmälle jäänreunalle. Siinä vajosi matalaan veteen kajakki, joka oli vähitellen täyttynyt, ja koko sen sisältö kastui ja turmeltui. Silloin täytyi heidän pitää kunnollinen pysähdys ja korjata kaikki vammat, mursujen röhkiessä ja puhkuessa ihan likellä.
Tämä Nansenin matka on urotyönä ainoa laatuaan naparetkien historiassa. "Erebuksen" ja "Terrorin" 134 miehestä ei ainoakaan ollut kyennyt pelastautumaan, vaikka he eivät olleet menettäneet laivojansa ja vaikka olivat aivan lähellä rannikkoa, missä oli ihmisiä ja riistaa. De Long oli menehtynyt epäsuotuisissa olosuhteissa. Mutta nämä kaksi norjalaista olivat nyt viettäneet napamerellä viisitoista kuukautta ilman mitään vaurioita, vieläpä pysyen mitä parhaassa voinnissa.
Heidän vapautumisensa hetki oli lähellä. Kesäkuun 17. p:nä tapasi Nansen äkkiarvaamatta miehen koirineen, englantilaisen Jacksonin, joka oli oleskellut kaksi vuotta Frans Josefin maalla, tehden rekimatkoja ja tutkimuksia. He menivät Jacksonin taloon, jonne Johansen myöskin haettiin. Kesällä tuli alus tuomaan Jacksonille lisätarpeita. Sillä laivalla matkustivat Nansen ja Johansen kotiaan. Jo Vuoreijassa saivat he sähkösanomia omaisiltaan, ja heidän ilollaan ei ollut rajoja. Ainoastaan yksi huoli painoi heitä. Missä oli "Fram?"
Eräänä yönä herätettiin Nansen Hammerfestissä. Oven takana seisoi lähetti ja tahtoi heti puhutella häntä. Kyllä, mutta lähetin piti odottaa, kunnes hän sai vaatteet yllensä, arveli Nansen. Vihdoin tuli hän ulos. Sähkölennätinkonttorin päällikkö itse oli lähettinä. "Niin, katsokaas, minulla on sähkösanoma, joka varmaan herättää mielenkiintoanne", sanoi lennätinpäällikkö. Nansen avasi ja luki: "'Fram' saapunut mitä parhaassa kunnossa. Kaikki hyvin laivalla. Lähden heti Tromsöhön. Tervetuloa kotiin." Ja sähkösanoman lähettäjä oli "Framin" kapteeni, urhoollinen ja uskollinen Sverdrup.
23. Ilmapurjehtija.
Ruotsalainen Andrée oli jo tunnettu ilmapallopurjehtija ja kuuluisa tavattoman vaarallisesta retkestään öisessä syysmyrskyssä Ahvenanmaan saariston yli, kun hän esitti suunnitelman ilmapallomatkaa varten, joka ei rajottunut Itämereen. Hän tahtoi leijua yli koko Pohjoisen Jäämeren Huippuvuorilta Beringin salmelle, 370 penikulman taipaleen, ja mikäli mahdollista lentää suoraan pohjoisnavan yli. Se on rohkein suunnitelma, mitä tutkimusmatkailija on milloinkaan laatinut. Ja Andrée oli miettinyt niin kauvan ja niin tarkkaan, että hän tiesi täsmälleen, kuinka paljon mikin nuora, mikin ruuvi sai painaa. Pallo oli valmistettava kaksinkertaisesta ja kolminkertaisesta kiinalaisesta silkistä ja öljyttävä sekä ulkoa että sisältä, jotta se menettäisi mahdollisimman vähän 4.500 kuutiometrin suuruisesta vetykaasu-sisällöstään. Läpimitta olisi kaksikymmentä metriä, ja yläosan pinta verhottaisiin kalotilla, joka estäisi lumen tarttumasta verkkoon.
Pitkien laahusköysien avulla pidettäisiin pallo aina samalla korkeudella. Ne valmistettaisiin kookoskuiduista, jotta ne kelluisivat veden päällä; jään yli liukuisivat ne paljoa keveämmin kuin maan yli, missä ne usein tarttuvat puihin ja muihin esineihin ja panevat pallon vaarallisesti nytkähtelemään. Jos puolet köyttä on maassa ja toinen puolikas leijuu ilmassa, niin ainoastaan jälkimäinen painaa palloa alaspäin. Mutta jos pallo vaipuu, joutuu yhä suurempi osa köyttä lepäämään maassa, joten pallo keventyy ja kohoaa. Laahusköydet estävät sitä myös nousemasta liian korkealle, sillä mitä pitemmät osat köysiä riippuu ilmassa, sitä enemmän ne painavat palloa taas alas. Seurauksena on, että se aina pysyy jokseenkin samalla korkeudella maan pinnasta.
Laahusköysillä on toinenkin tarkoitus. Kihnaten meren pintaa tai jäätä ne ehkäisevät pallon nopeutta. Tuuli kulkee senvuoksi joutuisammin kuin pallo, joka ei ole vapaa, vaan laahautuu maan varassa. Asettamalla purjeen jommallekummalle sivulle voipi siis jossain määrin ohjata palloa oikealle tai vasemmalle vallitsevasta tuulensuunnasta.
Palmikoiduista pajunvesoista tehdyn gondoolin tulee olla pyöreä, tilava, luja ja kevyt, varustettu katolla, jonka päällä ilmapurjehtijat voivat seistä tekemässä havaintojaan kuten rintasuojan reunustamalla lavalla. Luukusta päästään alas gondooliin, jossa on makuusijat kahdelle miehelle. Kattoon on kiinnitetty pieniä vitsaskirjahyllyjä, ja parista ikkunasta avautuu näköalaa. Seinissä on runsaasti taskuja ja silmukoita kaikenlaisille kapineille. Kuuden paksun köyden varassa riippuu gondooli kantorenkaassa. Kahdeksan 70 metrin pituista painolastiköyttä riippuu ilmalaivasta lieventämässä sysäyksiä, siltä varalta että tuuli äkkiä painaa pallon maanpintaa vasten. Ne voidaan myös sivaltaa poikki, jos pallo menettää niin paljon kaasua, ettei se kykene kannattamaan ilmassa koko painoitustaan. Kaikki nämä laahus- ja painolastiköydet vastaavat yhteensä noin 1.000 kiloa.
Pallon arveltiin voivan pysyä ilmassa kolmekymmentä päivää. Mutta saattoihan tapahtua, että se joutui tyveneen tai ajautui takaisin napaseudun ahtojään yli. Sen vuoksi oli oltava varustautuneita jättämään ilmapallo ja lähtemään paluumatkalle yli jään. Siitä syystä otettiin mukaan kelkkoja ja lumikenkiä, teltti, purjekankainen vene ja kolme kivääriä ampumatarpeineen. Sadaksi päiväksi lasketut ruokavarat sullottiin säkkeihin ja taskuihin kantorenkaan yläpuolelle.
Kuinka laitettaisiin ruokaa ja saataisiin jotakin lämmintä tuolla ylhäällä kylmässä? Siihenkin oli keino; valmistettiin erikoinen keittokoje, jonka tuli riippua nuorassa syvällä ilmapallon alla. Tarvitsi vain asettaa rasiallinen lihamöykkyjä, kala-annos tai lientä pataan, pitää väkiviinalamppu täytettynä ja laskea koko laitos gondoolin alapuolelle. Narusta vetämällä saatiin tuli lamppuun, ja kun ruoka oli kiehunut tarpeeksi kauvan, voitiin letkun avulla sammuttaa liekki ja sitten vetää ylös keittokoje.
Eikö noilla rohkeilla ilmapurjehtijoilla ollut mitään keinoa tietojen antamiseksi lennossaan matkansa kulusta? Kyllä oli; he ottivat mukaansa kolmetoista korkkipoijua, joiden ympäri oli kierretty kuparilankaa ja sisälle sovitettu metalliputki kirjesäiliöksi. Poijut olivat numeroittuja, ja isoin aiottiin heittää ulos, kun oltaisiin päästy pisimmälle pohjoiseen.
Ja eräällä tavalla voitiin lähettää kirjotettuja kirjeitä suoraan halki ilman. Tähän tarkotukseen ostettiin viitisenkymmentä kirjekyyhkystä, parasta rotua. Ilmamatkalla asustaisivat kyyhkyset kevyissä vitsashäkeissä, jossa niillä oli pieniä aluminiumista tehtyjä vesikaukaloita ja pikku vasuja jyvien, herneiden ja rapsinsiementen säilyiksi. Kyyhkyset otettiin mukaan Huippuvuorille.
Niin, kaikki oli hyvin harkittua. Kokonainen teos on kirjotettu tuon matkan pelkästä varustamisesta. Kahden seuralaisensa kanssa piti Andréen nousta ilmaan Tanskalaissaarelta Huippuvuorten pohjoisrannikolta heinäkuun alussa, jolloin aurinko on näkyvissä yötä päivää. Silloin voisi aina ottaa valokuvia, jos purjehtisi yli tuntemattomien saarten. Alituinen auringonpaiste pitäisi kaasun pallossa samalla lämpöasteella, ja kantovoima pysyisi siten muuttumattomana niin kauvan kuin pallo oli ylhäällä.
Andrée oli varma matkan onnistumisesta. Niin, parhaassa tapauksessa kävisi kaikki kuin tanssi. Eräällä ilmapallomatkallaan, Göteborgista Gotlannille, hän oli viilettänyt neljäkymmentä penikulmaa kolmessa tunnissa. Sellaisella vihurilla hän pääsisi navalle yhdeksässä tunnissa. Tavallisella tuulella kulkisi sen matkan parissa päivässä. Niin, jos hänellä olisi onnea sään suhteen, ja jos hän saisi hyvän etelätuulen Huippuvuorilta ja muutenkin kaikki kävisi myötäisesti, niin hän voisi olla viikon kuluttua Beringin salmella taikka jossakin kohti Aasian tai Amerikan pohjoisrannikkoa. Mutta "tuuli puhaltaa minne se tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, etkä tiedä, mistä se tulee tai mihin se menee".
Ruotsissa herätti hanke ensin hämmästystä, sitten ihailua ja lopuksi ihastusta. Mutta mistä saisi Andrée rahat? Tarvittiin kaksisataatuhatta markkaa. No, Alfred Nobel tarjoutui merkitsemään puolet, kuningas Oskar, joka anteliaasti kannatti kaikkea, mitä tutkimusmatkoiksi sanottiin, avusti neljänneksellä, ja muut lahjottivat lopun.
Kun kaikki oli valmista, matkusti Andrée Huippuvuorille. Tanskalaissaarelle rakennettiin mahtava, vajan näköinen talo ilmapallon suojaksi, sitä täytettäessä. Heinäkuun lopulla oli pallo täytettynä, ja nyt odotettiin vain etelätuulta. Mutta tuuli puhalsi alati pohjoisesta tai lännestä. Päivät kuluivat, sumu ja lumiräntä eivät parantaneet toiveita. Odotettiin turhaan. Suotuisaa tuulta ei vain tullut. Vuodenaika kävi myöhäiseksi. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Pallo tyhjennettiin, kaikki tavarat sullottiin kokoon, ja sitten hän matkusti Tukholmaan. Jotkut pilkkasivat häntä, mutta useimmat ihailivat hänen maltillisuuttaan. Varat, jotka tarvittiin uuteen yritykseen, merkittiin Ruotsin miesten keskuudessa heti. Toukokuun puolivälissä seuraavana vuonna piti hänen palata Tanskalaissaarelle.
Toukokuun 12. p:nä 1897 jätti hän Tukholman ainiaaksi. Lähtö tapahtui nyt aivan hiljaa. Häntä oli usutettu tarpeeksi, ja saattoi käsittää, että hän nyt nousisi ilmaan, meni se sitte syteen tai saveen. Kesäkuussa vallitsi Tanskalaissaarella sama kiire kuin edellisenäkin vuonna. Heinäkuun alussa oli kaikki valmiina, ja odotettiin vain etelätuulta. Koitti sunnuntai, heinäkuun 11. p. Jo kello kolmelta aamulla näkyi vedenkalvossa pientä viriä Hollantilaisniemen edustalla. Se oli etelälounainen tuulahdus ja voimistui hetki hetkeltä.
Kanunaveneestä, joka oli tuonut heidät sinne, komennettiin miehistö maihin repimään ilmapallorakennusta, jolloin käytettiin monia huolellisia varokeinoja pallon vahingoittumisen estämiseksi. Kaikista valmistuksista suoriudutaan viimein, Andrée kiittää auttajiansa, ristii pallonsa "Kotkaksi" ja jättää kiireiset jäähyväiset kullekin. Hän hyppää ylös gondoolin kannelle, jonne hänen molemmat kumppaninsa Strindberg ja Fränkel ovat jo asettuneet isänmaan lipun suojaan. Pidäkepunnuksien nuorat katkaistaan yhtaikaa, ja "Kotka" kohoaa majesteetillisesti pesästään.
Laahus- ja painolastiköysien siukuessa vettä myöten ja kyntäessä leveätä vakoa meren pintaan, leijuu "Kotka" koilliseen päin yli Hollantilaisniemen. Sitä ennen laskeutuu se kerran arveluttavasti, kenties ylhäältäpäin vaikuttavan tuulen painamana. Gondooli ihan koskettaa laineitakin, mutta poukkoaa jälleen ylös. Yhdeksän hietasäkkiä on heitettävä yli laidan, jotta "Kotka" suoriutuu tuulen alapuolella kohoavista kallioista. Kaksisataa kiloa painolastia meni siten hukkaan. Pahinta oli kuitenkin, että hyvin suuri osa laahusköysiä oli mennyt poikki ylösnoustessa. Siinäkin menetettiin puoli tonnia painolastia.
Koko se suunnitelma, johon Andrée oli perustanut matkansa, oli siten kumoutunut. Hänellä ei enää ollut kunnollista laahuskiinnikettä maanpinnalla, hän leijui irrallisessa ilmapallossa, tahdottomasti seuraten oikullisia tuulia.
"Kotka" nousikin noin seitsemänsataa metriä korkealle. Hetkisen oli se pilven peitossa, mutta tuli jälleen näkyviin. Tunnin kuluttua hävisi se ikuisiksi ajoiksi kalliosaarten taakse koilliseen ja meni suureen yksinäisyyteen.
Hiljaisina ja vakavina läksivät ruotsalaiset "Svensksund"-laivalle ja matkustivat kotiaan.
Miten jännittyneenä odottikaan koko maailma uutisia Andréesta, ja kuinka sähkölennättimet toimivatkaan, kun tuli tietoon, että hän oli kohonnut ilmaan ja hävinnyt pohjoiseen! Tuskin oli koko maailmassa sanomalehteä, joka ei olisi sisältänyt palstamäärin kuvauksia tästä uhkarohkeasta lennosta. Ja kaikkialla ihmeteltiin, miten siinä käynee. Koetettiin laskea, kuinka kauvas etelätuulta saattoi riittää ja missä pallo todennäköisimmin tulisi taas näkyviin. Siinä kunnossa, missä "Kotka" oli noussut, ei arveltu sen voivan pysyä ilmassa pitempään kuin korkeintaan kaksi viikkoa. Mutta siinä ajassa ehtisi se kulkea suunnattomia matkoja, ja milloin hyvänsä saattoi se tulla näkyviin asutuilla seuduilla. Valaanpyytäjiä ja kalastajia oli parastaikaa liikkeellä pohjoisilla vesillä. Ja jännitys kohosi sitä mukaa kuin päivät kuluivat. Ei välitetty enää pohjoisnavasta. Mihin ikinä pallo laskeutuisikin, olisi se suorittanut merkillisimmän purjehduksen, mistä ihmiset olivat koskaan kuulleet puhuttavan.
Tuskin oli kahta viikkoa kulunut, kun jo ensimäiset huhut kiersivät lihavin kirjaimin maailman sanomalehdistön palstoilla. Heinäkuun 17. p:nä oli eräs hollantilainen nähnyt pallon kelluvan Vienanmerellä. Asiaa tutkittaessa saatiin selville, että se oli luultavasti ollut vain kuollut ja pöhöttynyt valas, minkä hollantilainen oli nähnyt.
Sitten ihan sateli huhuja joka puolelta. Grönlannin länsirannikolla oli kuultu pyssynlaukauksia mereltä. Selvästi oli siellä Andrée tovereineen jäälautalla ajelehtamassa etelään aivan kuin "Polariksen" miehistö. Kun laivoihin syyspimeällä kuultiin jäälokkien, kiislojen tai ruokkien kirkunaa, heti oli Andrée siellä purjekangaskanootissaan tuuliajolla ja huusi apua.
Ja kuinka moni pohjoisnavan naapureista olikaan omin silmin nähnyt pallon! Kaukana sisä-Siperiassa olisivat venäläiset turkiskauppiaat ja talonpojat voineet mennä valalle, että he näkivät pallon leijailevan sen tai sen kylän yli. Etäisessä idässä oli maanpakolaisten saarella Sahalinilla "Kotka" hiljaa ja salaperäisenä leijunut alastomien kallioiden yli.
Pohjois-Amerikan intiaanit olivat nähneet pallon. Toiset olivat tietävinään, että Andrée oleksi Klondikessa ja oli lähettänyt kirjeitä sieltä. Kerrottiinpa, että pallo oli eräänä päivänä viilettänyt yli Brittiläisen Columbian. Kanadassa olivat eskimot nähneet muutamia valkoihoisia miehiä, joilla oli ruokavaransa isossa kummallisessa vehkeessä. Toiset olivat nähneet näkyjä ja tiesivät, että Andrée ja hänen toverinsa olivat pudonneet mereen ja hukkuneet -- he olivat itse nähneet, miten se tapahtui. Toiset taas vakuuttivat, että Andrée oli vielä elossa, mutta tarvitsi pikaista apua.
Jo syksyllä lähetettiin Ruotsista apua, ja ruokavaroja asetettiin sellaisille paikoille, missä arveltiin Andréen mahdollisesti käyvän. Eräs retkikunta tutki suuren osan siperialaista jäämerenrannikkoa ja alotti De Longin ja hänen tovereittensa silloin tyhjistä haudoista. Professori Nathorst luuli, että Andrée ja hänen toverinsa olivat joutuneet Itä-Grönlantiin, missä he olisivat voineet kauvan elää myskihärillä. Hän varusti senvuoksi "Antarktik"-laivan ja tutki rannikon läpikotaisin. Andréeta hän ei löytänyt, mutta hän toi kotiin erinomaisia karttoja, kokoelmia ja havaintoja.
Niin kuluivat kuukaudet ja vuodet. Silloin tällöin nousi uusi huhu ja herätti uinuvan jännityksen uudelleen henkiin.
Mutta minne olivat ne kolmetoista poijua joutuneet, ja missä olivat ne kolmekymmentä kyyhkystä?
Poijuista löytyi parin vuoden kuluttua viisi. Kolme oli rikkoutunutta, ja niistä puuttui putket kirjeineen. Kahdessa oli kirjelmä, ja ne olivat kulkeutuneet pitkät matkat virran mukana meren yli. Toinen löytyi Norjan pohjoisrannikolta, toinen Islannista. Ne oli heitetty pallosta k:lo 10 ja k:lo 11 samana päivänä, jona Andrée oli noussut ilmaan, ja kirjelaput antoivat lyhyitä tietoja suunnasta, paikasta, johon poiju oli heitetty, ja matkalaisten tilasta. Kello kymmenen kulkivat he koillista kohti, kaikki meni hyvin; he leijailivat irtojään yläpuolella, "ilma ihana, mieliala erinomainen". Kello yksitoista olivat he kuusisataa metriä merenpinnan yläpuolella, "kaikki hyvin".
Ainoastaan yksi kyyhkynen tavattiin. Sen löysi jo neljä päivää ilmaannousun jälkeen eräs norjalainen valaanpyyntilaiva. Ja merkillisintä sen tiedonannossa oli se, että Andrée oli kirjottanut sen heinäkuun 13. p:nä kello puoli yksi päivällä. Pallo oli silloin leijunut ilmassa neljäkymmentäkuusi tuntia ja pysynyt ylhäällä kauvemmin kuin mikään muu ilmalaiva. Pienessä kokoonkäärityssä silkkipaperissa oli luettavana m.m.: "Kaikki hyvin pallossa. Tämä on kolmas kyyhkysposti. Andrée". Pallo oli silloin Huippuvuorten pohjoispuolella, mutta ajautui hyvää vauhtia itäkaakkoon.
Sen hetken jälkeen ei tiedetä mitään "Kotkan" kohtalosta eikä kai tulla tietämäänkään.