Part 20
Saarelta lähdettäessä jaettiin päällystö ja miehistö, ruokavarat ja varustukset kolmeen veneeseen. Kapteenin vene oli kuusi metriä pitkä sekä varustettu mastolla, purjeilla ja airoilla. Siihen mahtui neljätoista miestä, niiden joukossa tohtori Ambler, fyysikko Collins, matruusit Nindemann, Noros ja Erikson sekä kiinalainen ja toinen intiaani. Melville sai johtoonsa toisen veneen, jossa oli tilaa yhdelletoista miehelle. Luutnantti Chipp, etevä merimies, oli päällikkönä kolmannessa veneessä, pienimmässä; siihen mahtui ainoastaan kahdeksan miestä. Kaikille annettiin käsky pysytellä koossa.
Nyt joutui matka nopeammin; miehet saivat levätyksi veneissä, joita tuuli kuljetti eteenpäin. Muuan vastoinkäyminen kohtasi heitä, kun he taas kymmeneksi päiväksi sulkeutuivat jäihin; mutta he pääsivät irti ja laskivat maihin Fadjejevin saarelle, joka kuuluu Uuden Siperian saariryhmään. Rannalla oli joukottain ajopuita; muutamat mökit ja työkalut olivat muistoina ihmisten käynneistä. Sitte he seurasivat Kattilasaaren etelärantaa milloin purjein, milloin airoin. Syyskuun 10. p:nä poikkesivat he Semenov-saarelle, joka oli kahta vuotta aikaisemmin näkynyt "Vegaan". Siellä ammuttiin poro, ja miehet saivat kelpo ateriaksi tuoretta lihaa.
De Long tahtoi pysähtyä saarelle moniaaksi päiväksi, jotta levättäisiin kunnollisesti, ennen kuin lähdettäisiin ulapalle. Valitettavasti mukautui hän Melvillen lähtökiireeseen, vaikka taivas ja tuuli ennustivat ankaraa säätä. Lenan suistomaa, läheisin osa Siperian mannermaan rannikkoa, oli kahdenkymmenen penikulman päässä. Yön lähetessä yltyi tuuli myrskyksi, meri aallehti ankarasti, pimeässä taisteli väki hengestään, likomärkinä ja jäykistynein jäsenin. Veneet hajaantuivat, koko seuraava päivä ja yö kului ainaisessa kamppailussa. Kun Melvillen vene viimein pääsi Lenan suistomaan itäiselle niemekkeelle, olivat sen miehet, istuneet yhteen sulloutuneina satakahdeksan tuntia. Parin päivän kuluttua tapasivat he kalastajia, jotka näyttivät heille tien Buluniin, läheisimpään Lenan varrella sijaitsevaan kylään. Chippin veneestä ei vieläkään tiedetä mitään; pidetään varmana, että sen peri meri.
De Long suoriutui aluksi hyvin. Tosin menetti hän ensimäisenä yönä sekä maston että purjeet, mutta hänellä oli kolme paria airoja. Syyskuun 13. p:n aamuna hän ei enää nähnyt toisia veneitä. Seuraavana päivänä tuli maa näkyviin. Rannikko oli laakea, ja vastamuodostunut jää esti maihinnousun. Kahta päivää myöhemmin olivat miehet puolikuolleina kylmästä ja suolaisesta vedestä; he soutivat niin lähelle rantaa kuin pääsivät ja vetivät sitte venettä, kunnes eivät kyenneet pitemmälle. Seuraavana päivänä he kantoivat kaikki tavaransa maalle, ja heidän täytyi siten kahlata monta sataa metriä pitkälle ulottuvaa matalaa pohjaa.
Nyt pysähtyivät he pariksi päiväksi lepäämään ja järjestelemään taakkojaan. Ajopuita, joita Lena oli kuljettanut Siperian metsistä, oli joka paikka täynnä. Erikson oli palelluttanut jalkansa ja häntä täytyi vetää kelkalla, kunnes kuoli. Ruokavaroja oli vielä viideksi päiväksi, ja lisänä yksi koira, viimeinen neljästäkymmenestä. Kantamukset olivat kuitenkin painavia, sillä De Long ei voinut jättää lokikirjojaan, ja hänen miehensä kantoivat telttejä, kiväärejä ja ampumatarpeita sekä reppuja.
Kun ensimäiset viisi päivää olivat kuluneet ja he olivat ehtineet muutaman penikulman etelään päin, ampui intiaanimetsästäjä kaksi poroa. Se pelasti heidät joksikin aikaa. Niin kului yhdeksän päivää, kunnes heidät pysäytti leveä joenhaara. Sen ajan kuluessa he kärsivät nälkää, ja heidän täytyi tappaa koira hengenpitimikseen. Oli ankara lumituisku ja kova tuuli; sellaisella ilmalla kulkeminen oli mahdotonta. Myrsky pieksi heitä suoraan kasvoihin. He pysähtyivät senvuoksi ja söivät illallisekseen viimeiset tähteet koirasta. Sitte kyyristyivät he kokoon kuin siilit, pysyäkseen lämpiminä.
Seuraavana päivänä päättivät he mieluummin uhmata yhä jatkuvaa lumimyrskyä kuin maata paikoillaan ja kuolla nälkään. Paikalle jätettiin yksi pyssy sekä kirjotettu ja hyvin kääritty kertomus "Jeannetten" vaiheista. Koko kantamuksena oli enää peltilaatikoissaan säilytetyt lokikirjat sekä kaksi kivääriä ja teltti.
Jumalanpalveluksen jälkeen kutsui De Long sunnuntaina lokakuun 9. p:nä luokseen molemmat voimakkaimmat matruusit, Nindemannin ja Norosin, ja kysyi heiltä, lähtisivätkö he menemään edellä niin nopeasti kuin mahdollista, etsiäkseen apua. Nämä pyysivät saada lähteä heti. De Long antoi heille oppaaksi pienen kartan Lenan alajuoksusta ja neuvoi heitä pysyttelemään länsirannalla, sillä ainoastaan siellä oli kyliä ja majoja. He saivat mukaansa toisen kiväärin ja viisikymmentä patruunaa. Jos heidän onnistuisi parin päivän kuluessa ampua poro, tulisi heidän pyörtää takaisin. Liikuttavien jäähyväisten jälkeen ja kolminkertaisen eläköön-huudon kajahtaessa lähtivät he matkalle.
Nindemann ei ollut ensi kertaa seikkailemassa. Hän oli ottanut osaa "Polariksen" retkikuntaan luoteisen Grönlannin salmessa. "Polaristakin" oli jää ankarasti ahdistanut. Eräänä pimeänä lokakuun yönä 1873 oli pari valtaista jäälaattaa kohottanut laivan vedestä. Oli varustauduttu pahimman varalta, ja kaikki oli valmiina kannella. Veneitä ja ruokavaroja vietiin uiskentelevalle jäälautalle, joka ankarassa myrskyssä hajosi. Yhdeksäntoista miestä -- niiden joukossa yhdeksän eskimoa ja Nindemann -- ajelehti suuremmilla ja pienemmillä jäälautoilla meren kuohuissa ja pilkkosen pimeässä. Keskipäivän kajastuksessa näkyi laiva etäällä. Neljätoista miestä oli vielä laivassa. Kävi mahdottomaksi koettaa yhtyä heihin, sitte kun "Polaris" oli hävinnyt näkyvistä. Hätään joutuneet kokoontuivat suurelle jääkentälle, missä he rakensivat lumesta ja jäästä majoja ja kasasivat varastonsa koolle. Tällä jääkentällä he ajelehtivat kerrassaan kahdeksan kuukauden ajan etelää kohti. Kauhistuvin mielin huomasivat he kevään tullen, kuinka kenttä pieneni laajuudeltaan. Aallokko lohkoi jäästä isoja möhkäleitä ja syövytti sitä joka puolelta. He olivat jo ehtineet kauvas Kap Farewellin eteläpuolelle, kun vähissä voimin pelastuivat erääseen laivaan. Nekin neljätoista, jotka olivat jääneet "Polarikselle", saivat nähdä kotinsa.
Nyt, seitsemän vuotta jälkeenpäin, oli Nindemannilla taas elämä kysymyksessä. Toverinsa Norosin kanssa kiirehti hän etelään päin. Sokaiseva lumimyrsky tuiskusi suoraan vastaan. Monien kärsimysten ja vaiheitten jälkeen nämä hengestään sitkeästi taistelleet miehet olivat turhaan apua etsien samonneet kaksikymmentä penikulmaa, kun he lokakuun 19. p:n iltana näkivät kolme majaa etäällä ja riensivät sinne iloissaan, että pääsivät yöksi suojaan. Sieltä he eivät ainoastaan saaneet suojaa, vaan myös pelastuksensa. Eräästä majasta he löysivät pienen varaston puristettuja kaloja, ja reki, joka oli ulkopuolella, käytettiin polttopuiksi.
Kahden päivän levon jälkeen aikoivat miehet pitkittää matkaansa, mutta olivat niin uupuneita, että päättivät pysähtyä vielä päiväksi. He olivat juuri valmistamassa päivällistä lokakuun 22. p:nä, kun kuulivat majan ulkopuolelta kummallista ääntä, joka muistutti siipien räpytystä. Nindemann meni ovelle, kurkisti ulos ja riensi heti pyssyään noutamaan. Hän oli nähnyt kaksi poroa. Kun hän oli hiipimäisillään ulos, näyttäytyi kynnyksellä -- tunguusi!
Tämä haki paikalle kaksi heimolaistaan ja useita rekiä. Reissä oli heillä turkkeja, saappaita ja jäätynyttä kalaa, jota he antoivat hädänalaisille. Nämä söivät ja pukeutuivat uusiin lämpimiin vaatekappaleihin. Nyt heillä ei ollut enää mitään vaaraa. Keskiyön aikaan laittautuivat he hyvin kääriytyneinä rekiin ja luistivat tunguusien kanssa kylään, jossa oli kaksi suurta telttiä ja kymmenen asukasta. Nämä omistivat seitsemänkymmentäviisi poroa ja kolmekymmentä rekeä. Toisessa teltissä kiehui tuoretta poronlihaa padassa. Miehiä kehotettiin käymään käsiksi ruokaan, ja rasvainen liemi kaadettiin puukulhoihin heidän nautittavakseen. Hyväntahtoiset tunguusit tarjosivat heille myöskin teetä. Sitte levitettiin heille lämpimät, pehmeät poronnahkaturkit maahan vuoteiksi. Sellaista yötä he eivät olleet saaneet moneen kuukauteen.
Seuraavana päivänä jatkoivat kaikki tunguusit ja heidän vieraansa rekijonossa matkaa toiseen kylään, tullen perille lokakuun 25. p:nä. Nyt Nindemann toden teolla ajatteli kapteenia ja onnettomia tovereitaan. Hän ei kyennyt vaihtamaan tunguusien kanssa yhtään sanaa, mutta hän koetti selittää heille asemaansa merkkien avulla. Tunguusit nyökyttelivät päätään ja puhuivat keskenään käsittämättömiä sanoja. Mutta vaikka matruusit kuinka moneen kertaan vatvoivat samaa asiaa, eivät he näyttäneet ymmärtävän tahi eivät tahtoneet ymmärtää, peljäten kolkkoa talvista tundraa. Lopulta alkoi Nindemanni itkeä epätoivoissaan. Silloin yrittivät tunguusit lohduttaa häntä, taputtaen häntä olkapäälle ja näyttäen myötätuntoisilta.
Seuraavana päivänä saapui eräs maanpakolainen, jonka nimi oli Kusma. Hän näytti olevan tunguuseja lahjakkaampi, ja Nindemann vetosi hänen kykyihinsä perusteellisesti. Hän näytti käsittävän. Yksitoista harhaanjoutunutta miestä! Hän koetti vuorostaan selittää Nindemannille, että nämä oli pelastettu. Mutta Kusma tarkotti Melvillen joukkuetta, johon myöskin kuului yksitoista miestä. Ja sitten otti hän molemmat matruusit mukanaan Buluniin, missä he marraskuun 2. p:nä tapasivat Melvillen väen.
Kun Melville kysyi heiltä De Longia, alkoivat he nyyhkyttää ja pyysivät saada seurata häntä takaisin pohjoiseen. Hän katsoi heidät liian heikoiksi ja matkusti yksin. Hän tapasi jätteitä De Longin matkalta, lipun, tieteelliset kojeet ja rohtolaatikon, mutta ei voinut lumen ja tunguusien vastahakoisuuden takia pitkittää etsiskelyä.
Vasta maaliskuussa 1881 lähetettiin useita hakuretkikuntia Lenan suistomaalle. Ja Melville läksi sinne myös. Silloin tavattiin onnettomista kahdeksan kylmään ja nälkään menehtyneinä. Viimeinen leiripaikka oli lumen peitossa. De Longin käsi pisti esiin lumesta ikäänkuin osottaakseen paikkaa. Hän, tohtori Ambler, Collins, kiinalainen ja matruusit olivat osittain teltin verhoamina. He olivat viimeiseen asti koettaneet pitää tulta vireillä. Pakkanen oli ahdistanut heitä. Parilta oli palanut kädet ja vaatteet -- he olivat ryömineet niin liki tulta. He olivat leikelleet palasiksi nahkasaappaat, käristäen niitä tulella nälkänsä lieventämiseksi. Collinsin kasvot oli peitetty huivilla, nähtävästi olivat sen viimeisen palveluksen tehneet De Long ja tohtori Ambler. Kapteenin päiväkirja ja lyijykynä olivat maassa. Hänellä ei ollut riittänyt voimia viimeisen muistiinpanon jälkeen pistää kynää taskuunsa. Mutta päiväkirjasta näkyi, että he olivat lokakuun 9. päivän jälkeen seuranneet Nindemannin ja Norosin jälkiä. Heidän voimansa kuluivat loppuun. He laahautuivat eteenpäin askel askeleelta. He keittivät lientä kaisloista. "Uskon kuitenkin, että Jumala auttaa, ja ettei hänen tarkotuksensa ole antaa meidän kuolla nälkään."
Pari kertaa oli De Long merkinnyt, että intiaani oli ampunut riekon, joka jaettiin kaikkien kesken. Toisena päivänä oli merkitty ainoastaan: "Ei ole mitään syötävää, mutta pysymme miehuullisina. Oi, auta meitä, Jumala!" Lokakuun 11. p:nä: "Emme kykene kävelemään. Ei mitään poltettavaa". 13. p:nä: "Emme jaksa ponnistella vastatuuleen ja jäämme tänne nälkäkuolemaan." Muuan matruusi menehtyy. Kapteeni lukee Isämeidän hänen sielunsa rauhaksi. "Hirveä yö lumimyrskyssä."
16. p:nä, sunnuntaina: "Aleksis (intiaani) lopussa." Jumalanpalvelus. 17. p:nä: "Aleksis kuolemaisillaan. Tohtori kastaa hänet. Minä luen rukouksen sairaiden puolesta. Collins täyttää tänään neljäkymmentä vuotta. Aleksis kuoli päivänlaskun aikana väsymykseen ja nälkään. Me peitimme hänet lipulla teltin alle."
Paria päivää myöhemmin leikkaavat he puoli telttiä kaistaleiksi, joita kietovat jalkojensa ympäri. 21. p:nä näkivät tohtori ja kapteeni erään matruusin kuolleeksi välissään. Puoleltapäivin kuoli toinen matruusi. Henkiinjääneet ovat liian heikkoja hautaamaan vainajia jäähän. He vain siirtävät ruumiit ulos, päästäkseen näkemästä niitä. Seuraavana sunnuntaina luettiin ainoastaan osa jumalanpalveluksesta, ja sitten etsittiin polttoaineksia yöhön asti.
Lokakuun 24.: "Julma yö." Sitte kaksi sanatonta päivää. 27. p:nä mainitaan erään matruusin tekevän kuolemaa, ja seuraavana päivänä, että hän on kuollut. 29. p:nä kuolee taaskin matruusi.
Lokakuun 30. p:nä, sunnuntaina, 140 päivää "Jeannetten" tuhoutumisen jälkeen, ei enää pidetä mitään jumalanpalvelusta. Viimeisiksi sanoikseen kirjotti De Long, ennen kuin kynä luisui hänen kädestään: "Boyd ja Gortz kuolivat yöllä. Collins henkitoreissaan."
Kolme vuotta "Jeannetten" haaksirikon jälkeen löydettiin Kap Farewellin läheltä joukko esineitä, jotka olivat kuuluneet tähän laivaan. Ne olivat jäätyneet jäämöhkäleen sisään, ja niiden alkuperästä ei voinut olla mitään epäilystä, kun tavattiin m.m. ruokatavarain luettelo, jonka oli De Long omakätisesti vahvistanut allekirjotuksellaan, selonteko "Jeannetten" veneistä, pari öljykangashousuja, joihin oli merkitty "L. Noros", ja kynttilänvarjostin, jossa oli Nindemannin nimi. Oli selvää, että nämä esineet olivat kulkeutuneet jään mukana koko matkan Uuden Siperian saarilta Grönlannin eteläkärkeen, ja kenties olivat ne tällöin tulleet suoraan yli pohjoisnavan. Tiedettiin myöskin, että suuri paljous ajopuita, jotka kerran olivat muodostaneet metsiä. Siperian jokien rannoilla, keräytyi alituiseen Grönlannin rannikolle.
Kaikesta tästä ja monista muista maapallon pohjoisen patalakin reunoilla havaittavista merkeistä teki eräs norjalainen, Fridtjof Nansen, sen johtopäätöksen, että keskeytymättömän merivirran täytyy liikkua Beringin salmen seuduilta Grönlannin itärannikolle.
Nansen päätti käyttää tätä virtaa hyväkseen. Toiset olivat menneet pohjoiseen Atlantin puolelta, ja virta oli ajanut heidät takaisin. Hän tahtoi alottaa vastakkaiselta puolelta ja saada virran avukseen. Toiset olivat peljänneet ja välttäneet ajojäitä. Hän aikoi tavottaa ne ja hyvällä antautua vangiksi. Muut olivat menneet sopimattomilla laivoilla, jotka olivat pähkinänkuoren tavoin rusentuneet jääkenttien väliin. Hän päätti rakennuttaa laivan, jonka sisäänpäin viettävät kyljet eivät antaisi jäälle mitään otetta. Mitä pahemmin jää puristaisi, sitä varmemmin kohoaisi tämä laiva ylös vedestä ja kulkeutuisi jään selässä vahingoittumattomana virran myötä.
Hitaasti joutuisi matka, sen käsitti siitä, että "Jeannetten" tavarat olivat olleet taipaleella kolme vuotta. Mutta silloin saisi nähdä maapallosta seutuja, missä ei kukaan ollut ennen käynyt, ja tarjoutuisi hyviä tilaisuuksia tutkia meren syvyyttä, säätä ja tuulia. Juuri sen pisteen saavuttamista, jota sanotaan pohjoisnavaksi, piti Nansen vähempiarvoisena seikkana.
Niiden monien joukosta, jotka pyrkivät mukaan, valitsi hän kaksitoista parasta. Laivalle annettiin nimeksi "Fram", ja kapteenina oli Sverdrup. Hän oli ollut ennen Nansenin mukana seikkailemassa, silloin, kun he samosivat Grönlannin sisämaajään yli rannasta rantaan. Ruokavaroja heillä oli viideksi vuodeksi, ja he olivat mitä parhaimmin varustettuja.
Ensin piti päästä Uuden Siperian saarille. Sinne oli "Vega" osottanut tien, ja "Framin" tarvitsi vain seurata sen tolaa. Heti näiden saarten länsipuolelta suunnattiin kulku pohjoista kohti; pian oli laiva jäiden puristuksessa, ja aivan kauniisti kohosi se jään pinnalle, saamatta pienintäkään vuotoa. Sikäli kävi kaikki Nansenin laskelmien mukaan, ja ne kokeneet napamatkailijat, jotka olivat vakuuttaneet koko suunnitelmaa järjettömäksi, saivat sittemmin tunnustaa, että heidän viisautensa oli ollut riittämätön.
"Fram" ajautui, aivan kuten Nansen oli ennustanut, luoteiseen ja kulki yli suunnattomien merensyvyyksien, missä kahdentuhannen metrin naru ei tavannut pohjaa. Joulu vietettiin pohjoismaalaisella juhlimisella; kun kahdeksaskymmenes leveysaste sivuutettiin, pidettiin iloiset kekkerit, mutta suurinta riemua herätti kuitenkin auringon paluu helmikuun 20. p:nä.
Kevät ja kesä kuluivat ilman merkittäviä tapauksia. Jo kauvan oli Nansen hautonut rohkeata suunnitelmaa. Hän aikoi koiranreillä tunkeutua niin pitkälle pohjoiseen kuin mahdollista ja kääntyä sitten etelään, Frans Josefin maahan. "Fram" saisi sillaikaa jatkaa ajelehtamistansa, ja laivalla tehtäisiin tavalliset havainnot. Ainoastaan yksi mies seuraisi häntä. Hän oli valinnut luutnantti Johansenin. Vasta marraskuussa 1894 puhui hän tämän kanssa. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta; Johansen saisi pari päivää ajatusaikaa ennen vastauksen antamista. Mutta hetkeäkään miettimättä vastasi tämä myöntävästi. "Siinä tapauksessa alotamme valmistukset aamulla", sanoi Nansen..
Siihen meni koko talvi. He laittoivat kaksi yhden miehen kajakkia, jonkun verran isompia ja vähemmän vaapperia kuin eskimot käyttävät kalastusmatkoilla tai hylkeenpyynnissä. Kehykset liistoista sommiteltuina ja purjekankaalla päällystettyinä painoivat nämä palkoveneet ainoastaan kahdeksantoista kiloa. Ne olivat umpikantisia, ja kun soutaja oli asettunut istuinsijalleen keskelle ja tiivistänyt tarkoin ympäriltänsä, saivat aallot roiskua sekä hänen että kajakin yli, tuottamatta mitään haittaa.
Koiranreet, valjaat, kahden hengen makuusäkki, sukset, sauvat, ruokavarat, öljyuuni, -- kaikki laitettiin valmiiksi. Kaksi kertaa lähtivät Nansen ja Johansen pohjoiseen, mutta kääntyivät takaisin. Toisella kerralla oli reki mennyt rikki, toisella oli kuormasto ollut liian raskas. Maaliskuun 14. p:nä lähtivät he "Framilta" viimeisen kerran ja suuntasivat matkansa pohjoiseen. Heillä oli kolme rekeä ja kaksikymmentäkahdeksan koiraa. Itse he hiihtivät, pitäen silmällä valjakkojaan. Aluksi oli jää tasaista, ja matka kului nopeasti. Sitten se kävi ryhmyiseksi ja epätasaiseksi, ja kulku oli vitkallista. Milloin mikin reki tarttui kiinni.
Parin päivämatkan jälkeen oli heillä neljäkymmentäkolme astetta kylmää, ja pienessä silkkiteltissä tuntui viileältä. He voivat kävellä yhdeksän tuntia, ja jään ollessa tasaista näyttivät nuo loppumattomat valkoiset lakeudet saattavan ulottua aina navalle saakka. Niin kauvan kuin he olivat liikkeellä, eivät he tunteneet pakkasta, mutta haihtuminen jäätyi vaatteisiin, ja he kulkivat jääpanssareissa, jotka natisivat joka askeleella. Puukovat hihat kalvoivat Nansenin ranteet verille, ja haavat eivät parantuneet ennen kuin myöhään kesällä.
Leiripaikaksi valittiin aina joku suojainen jään notkelma. Johansen hoitaa koiria ja antaa niille ruokaa. Nansen pystyttää teltin ja täyttää padan jäällä. Illallishetki on heille hauskin koko päivästä, silloin he ainakin lämpenevät sisällisesti. Sitte rientävät he makuusäkkiin. Siellä sulaa jää heidän vaatteistaan, ja he makaavat kuin kylmissä kääreissä koko yön. He uneksivat reistä ja koiravaljakoista, ja unessaan huudahtelee Johansen: "Kiirehtikää, senkin rakit, sivaan -- ei, nyt menee päin honkia."
Kovin usein on jää epäsuotuisaa, reet tarttuvat kiinni, niitä täytyy kantaa ja työntää töyryjen ja railojen yli. Molemmat matkailijat pinnistävät yhä pohjoista kohti, yksi leveysaste on voitettu. Väsyttävää on kulkea ja laahustaa tällä tavoin. Toisinaan ovat he niin näännyksissä, että he melkein nukkuvat hiihtäessään, koirien hiljaa sipsutellessa heidän vierellään. Koiratkin uupuvat punnerrukseen. Pari on teurastettava. Ne palotellaan ja jaetaan kumppanien kesken, joista jotkut kuitenkin kieltäytyvät syömästä sellaista ruokaa.
Kun jää yhä huononi ja kylmä valkoinen aavikko näytti yhtämittaiselta kiviröykkiöltä niin kauvas kuin silmä kantoi pohjoiseen päin, päätti Nansen kääntyä takaisin. Mahdoton oli enää tavata "Framia". Monet tuiskut olivat lakaisseet umpeen kaikki jäljet. Ei auttanut muu kuin suunnata kulkunsa sitä saariryhmää kohti, jota nimitetään Frans Josefin maaksi. Tosin oli sinne seitsemänkymmentä penikulmaa, ja ruokavarat olivat loppumaisillaan. Mutta kun tulisi oikein kevät, tavattaisiin kai riistaa, ja miesten kahta pyssyä varten oli varattu 180 luotipatruunaa ja 150 haulipanosta. Koirien laita oli pahempi; niiden olo oli todellista koiranelämää tuolla Pohjolan perukoilla. Voimakkaammat saisivat vähin erin syödä heikommat. Niinpä kääntyivät vaeltajat takaisin ja tekivät pitkiä päivämatkoja mukiinmenevää jäätä myöten.
Toukokuun alussa oli ainoastaan kuusitoista koiraa jäljellä. Nyt teki pitkä kesäpäivä tuloaan napamerelle, ja kun oli vain yksitoista astetta kylmää, puhkuivat Nansen ja Johansen lämpimissään. Mutta jää oli viheliäistä. Alinomaa täytyi heidän retustaa rekiä yli syvien railojen ja korkeiden jääröykkiöiden, joita oli puristus läjännyt. Uuvuttavien ponnistustensa jälkeen hoipertelivat he suksilla eteenpäin. Koirille kävi eteneminen yhä raskaammaksi, mitä vähemmän niitä jäi jäljelle, mutta ruokavarat vähenivät myöskin.
Kesäkuu saapuu. Jäälokkien kirkuna vihloo ilmaa. Miehet pysähtyvät viikoksi leirille laittamaan kajakkinsa merikuntoon. Heillä on vielä leipää hyvinkin kuukaudeksi. Ainoastaan kuusi koiraa on hengissä. Kun on enää kolme jäljellä, täytyy heidän itse valjastautua rekien eteen.
Laskien kajakkinsa suureen pitkään avantoon ja kiinnittäen nämä yhteen suksilla, meloivat he jään reunaa pitkin. Toisella puolella ampuivat he kaksi hyljettä ja kolme jääkarhua, saaden siten lihaa pitkäksi aikaa. Viimeiset kaksi koiraakin saivat syödä itsensä kylläisiksi.
Vihdoin näkyi kaivattu maa etelässä, ja he riensivät sitä kohden. Kerran piti heidän mennä kajakilla railon yli. Nansen piti kiinni jään reunasta, kun kuuli Johansenin huutavan: "Ota pyssy!" Nansen kääntyi katsomaan ja näki ison karhun, joka oli lyönyt kumoon Johansenin ja seisoi nuuskimassa häntä. Nansenin piti siepata pyssy,. mutta samassa luisui kajakki loitomma, ja kun hän veti sitä takaisin, kuuli hän Johansenin huutavan aivan tyynesti: "Nyt saatkin kiirehtiä, muutoin on myöhäistä!" Viimein ulettui hän pyssyyn, ja karhu sai surmanlaukauksen.
Viisi kuukautta olivat he laahustaneet jäätä pitkin, kun elokuun alussa saapuivat jäänreunalle ja näkivät avovettä saarten luona. Nyt alkaisi merimatka, ja heidän täytyi erota kahdesta viimeisestä koirastaan. Se oli katkera hetki. Nansen otti Johansenin koiran ja Johansen Nansenin, ja pari luotia oli niiden uskollisuuden palkkana.
Matka jatkui helpommin ja nopeammin, kajakit olivat yhteen sidotut, niissä oli masto ja purje, ja ne pyyhälsivät ohi tuntemattomien saarten. Ankara aallokko pakotti heidät nousemaan maihin eräälle saarelle. Heidän parhaillaan vetäessään kajakkeja ylös tuli valkoinen mesikämmen juosta lönköttäen, vainusi heidät ja alkoi nuuskia heidän jälkiään. Kovin typeriä ovat nuo karhut, mutta nehän eivät ymmärrä paremmin. Matkailijoillemme merkitsi kontion vierailu ruokavaroja pitkäksi aikaa.
Nansen ja hänen matkatoverinsa tarkastelivat uutta valtakuntaansa, samosivat saaren sisäosaan ja palasivat sitte jääkarhupäivälliselleen, joka lisäsi hyvää vointia. He rakensivat pienen kivimajan, joka katettiin suksilla ja silkkiteltillä. Päivä ja tuuli pilkistivät joka lävestä, mutta heillä oli kyllä hyvä ollakseen, ja lihapata porisi ihratulella.
Nansen päätti talvehtia tällä saarella. Ne saaret, joita he olivat tähän asti nähneet, eivät olleet Frans Josefin maan tunnettujen osien näköisiä, ja Nansen ei oikein tiennyt, missä hän oli. Ei voitu uskaltautua avoimelle merellekään kajakeilla. Parempi oli siis kerätä talvivaroja, sillä pian tulisi pimeys, ja kaikki riista häviäisi.
Ensiksikin piti rakentaa mukava maja. Kiviä ja sammalia oli runsaasti saatavissa; ajopuun rungosta, joka löytyi rannalta, saataisiin kurkihirsi, ja jos vielä tavattaisiin pari mursua, silloin olisi kattauskin tiedossa.
Iso mursu loikoili juuri puhaltelemassa ulapalla. Tuossa tuokiossa työnnettiin yhteensidotut kajakit vesille, ja niistä pommitettiin jättiläistä. Se sukelsi, mutta tuli uudelleen ylös toisen purren alta, ja koko hökötys oli keikahtaa nurin. Lopuksi sai se kuolettavan vamman, mutta se vajosi juuri kun Nansenin piti iskeä siihen harppuuna.