Part 2

Edessämme ja takanamme ulottuu ajopelejä moninkertaisena rivinä niin kauvas kuin silmä kantaa. Se näyttää loppumattoman pitkältä sekajunalta, jossa matkustaja ja tavaravaunut vaihtelevat keskenään. Se lipuu hitaasti eteenpäin. Voin lukea satakunta raitiovaunua, isoja, raskaita, punaisia könttyröitä, toiset moottorin käyttämiä, toiset hevosten vetämiä, seinät ilmotusten peitossa. Katolla istuu huopalakkisia herrasmiehiä piippu hampaissa lueskellen sanomalehteä; naiset taasen katoavat pesuvadin kokoisten hattujen alle. Puukuutioilla lasketusta kadusta ei näy montakaan neliömetriä. Sillä raitiovaunujen välissä on se tiheään täynnä automobileja ja ajurinrattaita, kuomuvaunuja ja uhkeita avoimia kaleeseja, ilmotusvaunuja ja korkeapyöräisiä yhden hevosen vedettäviä kärryjä sekä laatikoilla, laudoilla ja puuastioilla lastattuja vankkureita. Niiden lomissa puikkelehtii pieniä banaaneilla ja appelsiineilla täytettyjä työntökärryjä, ja siellä täällä pyrkii joku nuorukainen polkupyörälläkin eteenpäin suunnattomassa tungoksessa.

Kadun toinen puolisko on ahdattu samaan tapaan, vaikka vastakkaiselle suunnalle soluvaksi. Voimavaunujen törähteleminen ja puhkuminen ei koskaan lopu sen paremmin kuin ruoskienkaan läiske, ja alituiseen korvissamme humisevaksi kohuksi yhtyvät kaikki maailmankaupungin selittämättömät äänet, sulautuen kavioiden kopseeseen, jalkamiesten kiireiseen tömistelyyn ja sanomalehtipoikien huutoihin, näiden kaupitessa lehtiänsä.

Tuon tuostakin näkee pikku poikia, jotka joutuisasti lakaisevat koolle ja korjaavat pois, mitä hevosilta on kadulle jäänyt. He vilistävät pahimpaankin tungokseen toimittamaan tehtäväänsä. Ihme kerrassaan, etteivät he likisty kuoliaaksi, joudu tallatuiksi tai kaadu pyörien alle.

Nyt pysähtyy jono tykkänään. Takanamme vaunut sulloutuvat kiinteäksi röykkiöksi. Mustakypäräinen poliisi on astunut esiin ja ojentanut kätensä, ja paha perii ajurin tai automobilinkuljettajan, joka ei siekailematta seisahdu. Poliisi ja hänen virkaveljensä, joka hoitaa kadun toista puoliskoa, ovat keskeyttäneet liikenteen antaakseen kaikkien poikkikadulle keräytyneiden ajoneuvojen mennä Piccadillyn yli siten syntyneestä aukosta. Ne syöksähtävät ohitse, mutta parin minuutin kuluttua toiset poliisit sulkevat poikkikadun, ja silloin lähtee taas meidän vaunujonomme liikkeelle, kunnes seuraavan poikkikadun kohdalla pysähdytään jälleen.

Täällä vaaditaan kärsivällisyyttä, sillä mitään mahdollisuutta ei ole edetä nopeammin kuin kaikki muut. Vihdoin johtaa Piccadilly pienelle ympyriäiselle aukiolle, jolta avautuu katuja kahdeksalle taholle. Siellä vilisee ajavien ja kävelevien paljous kurimuksena, jossa virkku poliisi rauhallisesti järjestelee liikennettä, saaden jokaisen tottelemaan silmänräpäyksessä. Lontoon poliisivoima on mitä parhaissa väleissä yleisön kanssa. Kaikki oivaltavat, että poliisit toimivat yhteiseksi parhaaksi. Sentähden on järjestys kaduilla mallikelpoinen.

Nyt kääntyy raitiovaunu oikealle ja hyrisee lyhyttä, mutta tärkeätä katua myöten Trafalgar-torille, joka on Lontoon avoimista paikoista kauneimpia ja eloisimpia. Sen keskeltä kohoaa neljänviidettä metrin korkuinen kolonni, jonka laelta voitollinen merisankari Nelsou katselee yli kaupungin. Tori on saanut nimensä Trafalgar-niemestä, joka vähän matkaa Gibraltarin länsipuolella pistäytyy Espanjan rannikosta Atlantinmereen. Siellä voitti Nelson Napoleonin laivaston v. 1805 ja teki tyhjäksi Ranskan keisarin aikeet hyökätä vallottamaan Englantia. Verisessä taistelussa sai Nelson itse surmansa. Kolonnista luemme ohi ajaessamme hänen kuuluisat sanansa: "Englanti odottaa joka miestä tekeväksi velvollisuutensa".

Toria kaunistavat muidenkin maatansa palvelleiden suurmiesten muistomerkit. Nelsonin neljän pronssisen jättiläisleijonan taakse on pystytetty Gordonin patsas. Hänestä tulee tuonnempana puhetta.

Raitiovaunu etenee yhä kauvemmas itää kohti loppumattomia katuja pitkin ja valtaisten myymälä- ja liikehuoneustorivien välitse. Kaikkialla näkee vilinää ja kuhinaa kuin mehiläispesissä ja muurahaiskeoissa. Jokaisella on kiire. Kukin rientää konttoriinsa, myymäläänsä tai pankkiinsa. Siinä tuoksinassa unohtuu, että tienvarressa kohoaa ikivanhoja rakennuksia, ja että ympäristössä tuskin on taloa, jonka pääovet, harjakoristeet tai kaivot eivät kätke muinaisten päivien muistoja. Tulee ajatelleeksi vain rahanhaalimista, kun ahtaita tungoksen täyttämiä katuja pitkin ajelee Cityssä, "Lontoon pääkaupungissa". Sillä siellä vierii kulta punakeltaisina virtoina vuoden läpeensä, siellä on maailmankaupan ja siirtomaaliikkeen sydän, siellä on lukemattomia pankkeja, siellä ovat kaupunginvaltuuston huoneet, siellä vanhain ammattikuntain talot kääntävät julkipuolensa soukille kaduille, ja siellä sijaitsevat suurten sanomalehtien konttorit. Siellä kohoaa myös muuan kristikunnan isoimpia ja kauneimpia temppeleitä, Pyhän Paavalin tuomiokirkko, niin painuneena tähän harmaiden, tummien rakennusten mereen, että sen suuremmoisuutta tuskin saa oikein tajutuksi. Sisältä se on kuin suurten miesten muistosuojama. Sielläkin tapaamme Gordonin, pronssiin valettuna lepäämässä kiviarkun päällä. Joitakuita vereksiä palmunlehviä on laskettu pääpuoleen. Vähän matkaa edempänä on Englannin pankki, todellinen linnotus, ikkunaton; milloinkaan ei sen holveissa ole vähemmän kuin kuudensadan miljoonan markan arvosta kultaa.

Siten voisimme ajella päivän toisensa jälkeen ja valita joka retkeilyymme uuden tien ja uuden päämäärän. Tehkäämme nyt vaihteen vuoksi venematka Thamesille.

Taaskin seuraa automobilimme Hyde Parkin rautaristikkoaitaa, mutta Piccadillyn alkupäästä poikkeamme oikealle, kiidämme Buckingham-palatsin ohi, missä kuningas asuu, ja jätämme sitte vasemmalle rivin valtaisia rakennusryhmiä, joissa hallituksella, armeijalla ja laivastolla on virastonsa. Oikealla erotamme kuuluisan Westminster Abbeyn, tuomiokirkon, jossa Englannin kuninkaat kruunataan; siellä myös monet suurmiehet uinuvat haudoissaan. Ja tuomiokirkon sivulle on rakennettu jättiläismoinen parlamenttitalo, missä ylihuone ja alihuone kokoontuvat uhkeihin suojiinsa ratkaisemaan mittaamattoman valtakunnan kohtaloita.

Parlamenttitalon pitkä, komea julkipuoli ja sen tornit luovat kuvaisensa Thamesiin, samoin kuin vastapäisellä, oikeanpuoleisella rannalla Pyhän Tuomaan iso sairaala. Näiden välillä kulkee Westminster-silta virran yli. Me astumme valkoiseen siipilaivaan, joka heti alkaa velloa sameanharmaata vettä. Alas virtaa kyllä menemme, ja kuitenkin vastavirtaan: kello lähenee nimittäin kahtatoista, ja luode nousee merestä. Lukemattomat lotjat ja tavaralaivat käyttävät nousuvettä hyväkseen, helpommin päästäkseen Lontooseen.

Me kuljemme rautatiesillan alitse. Vasemmalla viittaa laiturilta korkeutta kohti "Kleopatran neula", egyptiläinen obeliski, ja loitompana kohoaa muutamia jättiläishotelleja. Waterloo-sillan takana saamme näkyviimme sen korkean kauniin kupulaen, joka kaareutuu Pyhän Paavalin tuomiokirkon kattona. Mustienmunkkien-silta ja muuan rautatiesilta ovat niin lähekkäin, että niiden väliä on tuskin kahtakymmentä metriä. Niiden toisella puolella ulottuvat talot ihan virran partaalle. Oikeanpuoleisen rannan ovat saaneet haltuunsa tehtaat ja vaatimattomammat asuinrakennukset.

Sitte pujahdamme kolmen sillan alitse, jotka ovat ihan lähekkäin. Kolmas on nimeltään Lontoon-silta, ja se on tärkeä liikennevaltimo. Alituiseen avautuu uusia näköaloja. Nyt näemme Tornin (The Tower), Englannin muinaisjäännöksistä kaikkein kuuluisimman. Se on ikivanha linnotus ja valtiollisten vankien talletuspaikka, niin muistorikas rakennus, että sitä tuskin voi kuvailla eksymättä Englannin historiaan. Siellä säilytetään muiden kalleuksien mukana kruunun jalokiviä ja kuningasvallan ulkonaisia tunnuksia.

Edessämme on nyt kummallinen Torni-silta, joka lepää kahden virtaan rakennetun tornin varassa. Sen keskiosa on kaksikerroksinen, ja kun alisilta avautuu korkeamastoisille laivoille, viedään jalankulkijat nostolaitoksella toista tornia ylös ja toista alas, jotta heidän ei tarvitse odottaa. Isoimmat laivat eivät kuitenkaan tule näin kauvas virtaan. Amerikan-laivat käyttävät englantilaisina lähtösataminaan Liverpoolia, Southamptonia ja Bristolia, ja ne itäaasialaiset ja australialaiset laivat, joista puhuimme Bombayssa ja Colombossa ollessamme, laskevat ankkurinsa alemmaksi virran varrelle.

Torni-sillan alapuolella rannat käyvät vähemmän miellyttäväksi silmälle. Telakat, tehtaat, tavara-aitat, veistämöt, nostovivut ja varastot joutuvat komeiden rakennusten sijalle. Joukottain höyry- ja purjelaivoja sekä lotjia on kiinnitetty laitureihin molemmin puolin. Kuljemme virranalaisen tunnelin yli, kuten sen alaspääsytornit ilmaisevat. Vihdoin astumme maihin Greenwichissä, jonka mainehikkaan tähtitornin puolipäiväpiiri on hyväksytty maapallon ensimäiseksi. Sentähden lasketaan itäinen ja läntinen pituus kaikilla maailman kartoilla Greenwichistä käsin. Täällä olemme virran oikeanpuoleisella rannalla. Vasemmalle rannalle siirtyäksemme ajamme hevosraitiovaunun katolla Mustanmuurin tunnelin läpi Thamesin alitse. Se on sementistä muurattu putki, jossa on kaksi kävelyrataa ja keskellä ajorata. Pituutta on kaksi kilometriä, ja kaiku pauhaa seinien välissä, joista virran vettä tiukkuu sisälle. Päämme päällä höyrylaivat kyntävät vakojaan Thamesiin.

Ja lopuksi pistäydymme putkirautatiellä. Sellaisia kulkee ristiin rastiin Lontoon alitse kuin suunnattomina myyränkäytävinä. Keskimäärin ovat ne kaksikymmentä metriä kadunpinnan alapuolella, mutta jotkut ovat viisikymmentä metriä syvällä. Niiden avulla voi pikku lantista ja hyvin lyhyessä ajassa siirtyä toisesta päästä Lontoota toiseen. Mutta silloin myös menettää päivänvalon jännittävän ja kirjavan vilinän.

Mitä muuta kertoisin? Elämästä virran varrella Lontoon länsipuolella, missä lukemattomat huvilat ja rehevät puistot reunustavat rantoja, ja missä nuoriso keveissä kesäpukimissaan tekee retkeilyjä pitkillä, kapeilla veneillä, milloin sauvoen, milloin meloen, mutta aina loruillen ja naurellen iloisena sunnuntaileponsa viettämisestä luonnon helmassa?

Taikka vanhuksesta, menneen ajan viimeisestä miehestä? Hänen maatilalleen Lontoon ulkopuolelle ajoin eräänä päivänä eversti Younghusbandin seurassa, saman miehen, joka joitakuita vuosia takaperin marssi englantilaisten joukkojen etunenässä Lhasaan. Ovikelloa soittaessamme tuli suuri vanhus itse eteiseen meitä vastaan. Hän on 95 vuoden vanha, ja hänen nimensä on Sir Joseph Hooker. Hän on ollut Lontoon suuremmoisen kasvitarhan johtajana, ja vielä elämänsä myöhäisenä talvena istuu hän mikroskooppinsa yli kumartuneena ja kirjottelee oppineita tutkielmia kasveista ja niiden elämästä. Häntä ilahuttaa käyntimme, sillä hän oli tunkeutunut Tibetin rajalle kahtakymmentä vuotta ennen meidän syntymäämme. Ja mitä eloisimmin kertoi hän matkastaan Eteläiselle Jäämerelle. Hän oli lääkärinä James Rossin laivalla. Se retki alkoi v. 1839, ja kaksikahdeksatta vuotta oli nyt siitä asti kulunut. "Onko mahdollista, että te muistatte, mitä matkalla tapahtui?" kysyin minä; minusta tuntui siltä kuin olisi James Ross pikemmin kuulunut historian kuin yksilöllisen muiston maailmaan. "Kyllä", vastasi hän, "minä muistan sen matkan paremmin kuin mitä viime vuonna on tapahtunut". Ja sitte kuvaili hän jääsuhteita ja matkalaisten oloja. Ja lämpimästi puhui hän uudemman luonnontutkimuksen suuresta uranuurtajasta Charles Darwinista, joka oli ollut hänen paras ystävänsä. [Sir Hooker kuoli helmikuussa 1912. Suom.]

Niin, näet itsekin, kuinka toivoton on yritykseni. Me emme ehdi tutustua kaikkeen. Brittiläiseen museoon, jossa vietin pari päivää, voimme hädin luoda pikimältään silmäyksen. Siellä joutuu vanhimpaan muinaisuuteen, kuusituhatta vuotta takaperin hakattujen sfinksien ja graniittipatsaiden joukkoon. Ja siellä seisahdumme ruumisarkun ääreen, johon muuan egyptiläinen kuningas laskettiin 5,500 vuotta sitten, rakennutettuaan Kairon ulkopuolelle yhden sikäläisiä juhlallisia hautapyramideja. Ninivesalissa kiinnittävät mieltämme kiilakirjoituksella savitauluihin kaiverretut vanhat asiakirjat ja kirjeet. Sanheribin ja Sardanapalin päiviltä, seitsemänsataa ja kuusisataa vuotta ennen Kristusta, polveutuu babylonialais-assyrialainen kertomus luomisesta ja vedenpaisumuksesta hyvin samanlaisena kuin raamatusta tuntemamme. Siinä selitetään, miten jumalat päättivät rangaista ihmiskuntaa kaikkituhoavalla tulvalla. Sit-napistim, babylonialainen Nooak, sai kehotuksen rakentaa itselleen laivan, joka olisi turvana ja pelastuksena hänelle perheineen ja karjoineen. Tulva peitti kaiken maan, ja veden laskeuduttua pysähtyi laiva Nizir-vuorelle. Seitsemäntenä päivänä päästettiin kyyhkynen, pääsky ja korppi tuomaan sanomaa. Tämä kertomus on saatu Niniven kirjastosta, jota Sardanapal laajensi.

Ajatuksiin vaipuen jäämme toviksi seisomaan Ramses II:n patsaan eteen. Hän oli se farao, joka sorti Israelin lapsia orjuudessa. Kun sitte harhailemme roomalaisiin suojamiin ja tarkastelemme Caesarin rintakuvaa, tunnemme jo olevamme ikäänkuin tukevammalla kamaralla. Ja kun "Kuninkaan kirjastossa" silmäilemme v. 1455 painettua raamattua, jonka arvellaan olevan Gutenbergin kirjapainosta lähtöisin, olemme mielestämme ihan lähellä omaa aikaamme. Käsiala-kokoelmassa on näytteillä joukko merkillisiä kirjeitä Englannin historiasta. Ja koska jo olemme puhuneet Trafalgarin meritaistelusta, niin lukekaamme Nelsonia omakätinen taistelusuunnitelma, ja hyvin kannattaa meidän myös tutustua Gordonin päiväkirjan viimeisiin sivuihin.

Jos tuntee mieltänsä painostavan kirjastossa, jossa on puolenkolmatta miljoonaa nidettä ja likemmä kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta hyllyjä, herättävät toiselta puolen suurta kunnioitusta lukemattomat menneiden vuosituhansien muistomerkit ja ihailua meidän aikamme tutkijain nero, joka on kyennyt lukemaan ajan kellon tunnit ja viitoittamaan ne loppumattomat tiet, jotka muinaisuuden suurten kansain on ollut taivallettava ennen kuin ovat päätyneet määränpäähän -- häviöön.

Ylen runsaasti on elämässä jyrkkiä vastakohtia ja räikeitä vääryyksiä! Vain puolen tunnin matkan päässä Westminster Abbeyta ympäröivästä komeudesta ja rikkaudesta sijaitsevat köyhien korttelit East Endissa ja Lontoon kaakkoisissa osissa. Sinne suuntasimme eräänä päivänä askeleemme. Olimme pukeutuneet yksinkertaisimpiin vaatekappaleihimme, ja meitä saattoi muuan hyvin ystävällinen lähetyssaarnaaja, sillä hädänalaisten kaduilla ei ole turvallista. Siellä puhutaan murhista ja tietämättömiin kadonneista kävijöistä. Viisasta on jättää kotiin kello tai ainakin perät, ja naishenkilön ei sovi kuljettaa rahojaan käsilaukussa. Voi tulla rosvotuksi jollakin takakadulla.

Monia teoksia on kirjotettu Lontoossa tavattavasta köyhyydestä. Se on sydäntäsärkevä, se on julma ja väärä, ja se huutaa taivaalta kirousta maapallon isoimmalle ja rikkaimmalle kaupungille. Niin syvälle, sellaiseen kurjuuteen kuin Lontoossa, eivät köyhät suistu missään muussa maassa, eivät Aasiassakaan. Koko heidän elämänsä on herkeämätöntä taistelua mitä kamalinta hätää ja mitä toivottomampia huolia vastaan, ponnistelua tuhoisain tautien, lian ja syöpäläisten sekä juoppouden keskellä. Niistä lapsista, jotka jäävät henkiin, varttuu arvottomia, huonosti ravittuja ihmisiä, jotka eivät kelpaa muuhun kuin kerjäämään.

Saattajamme vei meidät erääseen kortteliin, jossa pari kujaa oli niin soukkaa, ettei olisi mitenkään voinut sivuuttaa vastaantulijaa muutoin kuin kyljittäin. Mutta siellä oli lähetystyö tehnyt paljon hyvää ja kohottanut köyhiä askelmaa ylemmäksi pimeydestä. Lähetysseuralla oli oma talonsa, klubinsa, kirkkonsa ja kokoushuoneustonsa. Hauska oli nähdä, miten iloisina köyhälistön pojat tulvivat sinne. Erään rakennuksen katolle olivat he saaneet potkupallokentänkin, jolla sopi harjottaa englantilaisia ulkoilmakisoja. Heillä oli tilava voimistelusali, pikku kirjasto ja partiopoikaklubi. East Endin kurjimpien korttelien keskessä tapaa siellä täällä lähetysaseman, missä armeliaat ihmiset viettävät osan aikaansa seurustellakseen köyhien kanssa, neuvoakseen ja auttaakseen heitä. He pelastavat monia turmiosta ja tekevät heistä onnellisempia ihmisiä. Mutta kuinka monet joutuvatkaan järjettömästi hukkaan tässä puutteen, rappeutumisen ja rikoksen kurimuksessa!

Partiopoika-kenraali Baden-Powellin kanssa olin eräänä iltana ollut silkkikauppiasten ammattikunnan päivällisillä. Tämä on Lontoon vanhimpia ammattikuntia, suunnilleen kahdeksansadan vuoden ikäinen, ja nykyään ei ainoakaan jäsen ole silkkikauppias. Kuka hyvänsä ei ammattikunnan jäseneksi pääse -- se kunnia menee perintönä isältä pojalle. Mutta lahjoitusten ja perintöjen johdosta on ammattikunnan käytettävänä huikeita pääomia, joiden tuotanto kokonaisenaan luovutetaan armeliaisuustarkotuksiin. Ammattikunnan talo Cityssä on ikivanha rakennus keskiajan loistavaa tyyliä, ja siellä on satojen vuosien ajoilta paljon kultaisia ja hopeisia kannuja, pikareita ja vateja. Järjestö omistaa Lontoossa noin kaksituhatta taloa ja pitää käynnissä monia kouluja. Tällä tavoin tehdään paljon hyvää köyhille, ja vapaaehtoista tietä saavat kaikki Lontoon sairaalatkin kannatuksensa. Mutta riittämätöntä on apu sittekin.

3. Maailman pääkaupunki.

Useaankin kertaan olen matkustanut Lontoon ja Parisin välin. Siihen menee vain muutamia tunteja. Mukava englantilainen juna vie minut Doveriin, ja Kanaalin kapeimmalta kohdalta kuljen ylitse Calaisiin. Sitte kiidän rautateitse Ranskan koillisosan halki. Mielihyvällä kuuntelen kaikista ihmiskielistä kauneinta, -- kieltä, joka heläjää kuin soitto ja laulu. Tyytyväisenä tarkkailen noita hilpeitä ja vilkkaita ihmisiä, jotka säestävät kaikkia sanojaan liikkeillä, olkapäiden nytkäyttelyillä ja kasvonilmeillä. Matkalla Pariisiin tuntuu minusta kuin olisin menossa juhlaan. Pelkässä Parisin nimessä piilee ehtymätön määrä elämäniloa ja suruttomuutta, ylpeyttä ja isänmaanrakkautta, vapautta, urhoollisuutta ja mainetta.

Ja nyt olen taas matkalla Lontoosta Parisiin. Ääretön on ero näillä naapuruksilla! Olkoonkin Lontoo laajojen yhteyksiensä perusteella maapallon tärkein polttopiste. Hallitkootkin Suur-Britannia ja englanninkieli meriä ja satamia. Mutta Parisi on kuitenkin maailman pääkaupunki, ja ranska on hienon sivistyksen ja valtiotaidon kieli. Parisissa ovat tieteellinen työskentely ja kaunokirjallisuus kukoistuksen huipulla, ja Bolognan jälkeen on Parisin yliopisto maailman vanhin. Ranskalaisten hienostunut maku ja ylellisyys seuraelämässä, taiteessa ja teollisuudessa ovat saavuttamattomia, ja muille kansoille laativat he lakeja kaikesta, mikä koskee pukeutumista, keittiötä ja viinikellaria.

Viljavien seutujen halki kiitäen pääsemme piankin perille maailmankaupunkiin, missä Seinen yli kulkee kolmisenkymmentä siltaa, sen kaartuessa tällä kohdalla, ennen kuin se mitä jyrkimpinä mutkina polvittelee edelleen luoteista kohti Roueniin ja Le Havreen.

Ensimäisinä pistävät Parisissa silmäämme bulevardit: leveät, muhkeat kadut, joille on istutettu tuuheita puita lehtokujiksi suurten palatsimaisten rakennusten, teatterien, kahvilain ja myymäläin muodostamain rivien väliin. Vanhimmat, varsinaiset bulevardit olivat aikoinaan linnotusmuureja, jotka torneilla varustettuina saarsivat kaupunkia. Bulevard merkitseekin paalutusta. Ludvig XIII, joka kaunisti ja laajensi Parisia, revitytti paalutukset ja rakennutti niiden sijalle ensimäiset bulevardit. Ne ovat Seinen pohjoisrannalla ja kulkevat yhtämittaisena jonona, vaikka niillä on oma nimensä kullakin: Madeleine, Capucines, Italien ja Montmartre. Tämä bulevardijakso on Parisin viehättävimpiä. Siellä vilisee suunnaton paljous automobileja, raitiovaunuja, vuokra-ajurien ja yksityisiä ajopelejä sekä loppumaton tulva kävelijöitä. Näkeepä iltaisin keskellä tungosta ilomielisten ihmisten tanssivankin katukäytävillä parittain soitannon säestyksellä.

Myöhempinä aikoina tehtiin bulevardeja sinnekin, missä ei ollut mitään varustuksia. Ludvig XIV:n ja hänen jälkeistensä hallitsijain aikana kasvoi Parisi ja sai yhä lisääntyvää loistoa ja suuruutta. Parisi oli myös suuren vallankumouksen ja sen kamaluuksien pesäpaikka. Napoleonin päivinä tuli kaupungista sen ajan mahtavimman valtakunnan keskus. Ja Napoleonin kukistuessa vallottivat Ranskan viholliset kahdesti Parisin. Napoleon III:n aikana kaunisteltiin ja järjesteltiin kaupunkia innokkaammin kuin koskaan ennen. V. 1871 vallottivat preussilaiset Parisin. Kommuunin kapinaliitto piti kaupunkia hallussaan samana vuonna, ja raaka roskaväki teki tuhojaan monissa sen kallisarvoisimmissa palatseissa ja museoissa, tärvellen niinikään muistomerkkejä. Silloin syöstiin nurin ihana Vendôme-kolonnikin, joka oli pystytetty Napoleonin voittojen muistoksi, mutta toiset kädet kohottivat sen sitte jälleen paikoilleen.

Sittemmin on Parisi säästynyt hävittäviltä onnettomuuksilta. Mutta vilkasta on yhäti toiminta tässä kaupungissa, missä milloin kuninkaalla, milloin keisarilla, milloin taas tasavallalla on hallitussijansa ja missä ministerit eivät koskaan ole pitkäaikaisia. Parisista tulevat sivistyneen maailman suuret yllätykset, ja kaikki kansat seuraavat jännitetyn uteliaina jokapäiväisiä kuulumisia Seinen kaupungista.

Tehkäämme pikimältään kävely Parisin läpi. Me valitsemme Seinen pohjoisrannan ja kuljemme kaakkoisesta luoteiseen ilmansuuntaan. Alotamme tarkastelumme Bastilji-torilta, missä aikoinaan Bastiljin linnotus ja vankila sijaitsivat. Suuren vallankumouksen alussa, heinäk. 14. p:nä 1789, vallotettiin Bastilji rynnäköllä ja hävitettiin, ja siitä asti on se päivä ollut ranskalaisten suurin kansallispäivä. Keskellä toria kohoaa Heinäkuu-kolonni, jonka harjalta avautuu mitä vaihtelevin näköala yli koko laajan kaupungin.

Nyt seuraamme Rivoli-katua, joka on Parisin isoimpia ja kauneimpia. Vasemmallamme on Hôtel de Ville, kaupungintalo, suuremmoinen palatsi, jossa kaupunginvaltuusmiehet kokoontuvat; loistavia juhlia pannaan toimeen sen uhkeissa saleissa, ja sen lehtereitä koristavat kuuluisain mestarien taulut.

Samalla puolella ihailemme edempänä kaupungin isointa yleistä rakennusta, Louvre-palatsia. Sen sisällön tutkiminen vaatii kuukausia ja vuosia, kuten Brittiläisen museonkin. Sinne on kerätty suunnattomia kokoelmia, ei ainoastaan Aasian ja Europan muinaisten suurten valtakuntain taide-esineitä ja muistomerkkejä, vaan myöskin paljon parahinta, mitä europalaiset kuvanveistäjät ja maalarit ovat kaikkina aikakausina saaneet luoduksi.

Me pitkitämme kulkuamme luoteista kohti Tuileriain ylellisten puutarhain halki ja pysähdymme hetkeksi Place de la Concordelle, Sovinnon aukiolle, nauttimaan joka taholle avautuvista viehättävistä näköaloista: näemme virran laitureineen ja siltoineen, puistoja ja lehtokujia, valtaisia ja hienon taiteellisesti somisteltuja rakennuksia, mainehikkaiden muistomerkkien koristamia loppumattomia aukioita ja ainaisena edes takaisin liehuvana tulvana elämänhaluisia parisilaisia ja parisittaria viimeisen muodin mukaan puettuina ja päässä yksitason kokoiset hatut.

Niin, loppumaton jakso puutarhoja, aukioita, puistoja ja toreja levittäytyy yhtämittaisena sarjana tässä osassa Parisia. Sovinnon aukiolta suuntaamme kulkumme Elyseiläisille kentille (Champs Élysées'ille), mahtavaan puistoryhmään. Iltaisin kaikki nämä puistot ja aukiot ja kadut säteilevät mitä kirkkaimmassa sähkövalaistuksessa, ja silloinkin tenhoo mieltä näköala, katsoopa mille taholle hyvänsä. Puiston pohjoispuolella asuu tasavallan presidentti Elysée-palatsissa.