Part 19
Kapteeni Crozier puhuu väelleen. Ne, jotka tunsivat hänet henkilökohtaisesti, uskovat hänen pysyneen toivehikkaana loppuun asti ja elvyttäneen rohkeutta muissakin. Nyt sanoi hän heille, että oli kysymys elämästä ja kuolemasta kullekin, ja että hän odotti joka miehen tekevän velvollisuutensa. Vielä oli sataviisi miestä jäljellä, mutta useat heistä olivat luultavasti sairaita tai kuolevia, kaikki menehdyksissään. Karttuvan päivänvalon mukana lisääntyi kuitenkin mahdollisuus ja halu työhön. Monta rekeä laitettiin kuntoon, raskaita ja jyhkeätekoisia, mutta lujia. Kolme valaanpyyntivenettä, jotka olivat olleet parin vuoden ajan kiinnijäätyneinä taaveteillaan, irrotettiin ja laskettiin alas jäälle. Varastohuoneista kerättiin vielä mitä parasta oli jäljellä, ja veneiden ympärille kohosi korkeat kasat ruokavaroja. Yhä jännittyneemmin mielin nähtiin auringon viipyvän päivä päivältä pitempään näköpiirissä.
Kun kaikki mukaan aiottu oli saatu jäälle, sullottiin varastot, teltit, tieteelliset kojeet, pyssyt ja ampumavarat sekä muut tarpeet rekiin. Nuo kolme valaanpyyntivenettä köytettiin nuorilla kukin rekensä päälle. Sairaita varten oli erityinen reki varustettu patjoilla. Näitä kaikkia puuhattaessa pitenivät päivät, ja lopulta eivät miehet voineet vastustaa lähtöhaluaan. Liian aikainen liikkeellelähtö ratkaisi heidän kohtalonsa. Eivät otukset eivätkä eskimot tule niin kauvas pohjoiseen ennen kuin myöhempään kesällä. Ja täyteen sälytetyin kelkoin saattoivat ruokavarat riittää ainoastaan neljäkymmentä päivää.
Lähtöpäivän aattona tarkastaa kukin vielä viimeiseen kertaan omaisuutensa. Onhan jokaisella kotimuistoja, lahjoja äideiltä, puolisoilta tai sisarilta, joista ei henno luopua. Raamatun -- viimeisen toivon -- ja kellon, joka ilmottaa vitkallisen ajan kulun, pitää jokainen noista koetelluista meriurhoista taskussaan. Upseerit menevät viimeisen kerran autioihin hytteihinsä katsomaan, ettei mitään sellaista ole unohtunut, jolla on jotakin merkitystä. Mutta kun he jättivät laivat, jäi kuitenkin vielä suuret määrät tavaroita, kirjoja ja papereita, työkaluja ja laatikoita, pieluksia ja vaatteita sikin sokin hytteihin, käytäviin ja upseerien asuntoihin. Siellä näytti samanlaiselta kuin talossa, joka hyljätään tulvan tähden, ehtien pelastaa vain välttämättömimmät tarpeet.
Huhtikuun 22. p:nä 1848 kuuluu lähtömerkki, ja liian raskaiksi sälytetyt reet narisevat toivottoman hitaasti ja nykäisyin yli lumipeittoisen ryhmyjään. Kirveet, rautakanget ja lapiot ovat herkeämättömässä työssä, raivaten pois teräviä särmiä ja pidättäviä lohkareita. Matkaa Kuningas Williamin saarelle on vain puolenkolmatta penikulmaa, ja se vaatii kuitenkin kolme päivää. Liian hitaasti painuvat "Erebuksen" ja "Terrorin" mastot ja rungot, mutta häviävät kuitenkin viimein näkyvistä.
Nyt oivalsi Crozier, että tähän tapaan ei voitu jatkaa. Koko kuormasto tarkastettiin uudelleen, ja hyljättiin kaikki, mitä ilman tultiin toimeen. Eräs apuretkikunta löysi siltä paikalta suuret joukot tavaroita, univormun osia, messinkinappeja, metalliesineitä ja sen sellaista, mitä varmaankin oli pidetty soveliaana vaihtokauppaan eskimoitten ja intiaanien kanssa. Ainoastaan ruoka- ja ampumavaroja ei jätetty; kun edelliset loppuisivat, olisi jälkimäisistä saatavana ainoa pelastus.
Keventynein kuormin jatkettiin matkaa pitkin saaren länsirantaa. Pitkälle ei oltu ehditty, kun luutnantti John Irving "Terrorista" sortui. Puettuna siniseen univormuunsa, kiedottuna purjekankaaseen ja silkkiliina pään ympärillä hänet haudattiin kyljelleen pystytettyjen kivien väliin, jotka katettiin laakakivillä. Pään viereen pantiin hopeamitali, jonka nurealla puolella oli kirjotus: "Toinen matematiikan palkinto kunink. merisotakoulusta, annettu John Irvingille juhannuksena 1830." Mitalista tunnettiin vainaja monta vuotta jälkeenpäin, ja hän pääsi senvuoksi lepäämään syntymäkaupunkiinsa.
Kaksi lahtea Kuningas Williamin saaren länsirannikolla on saanut nimensä onnettomien laivojen mukaan. Pohjoisemman -- Erebus-lahden -- rannalla olivat englantilaisten merimiesten voimat niin menehdyksissä, että he hylkäsivät kaksi venettä ja ne reet, joita he olivat tarpeettomasti laahanneet niin pitkälle. Paljon muita tavaroita uhrattiin samaten. Sinne tänne jätettiin myöskin hauta, yhä yksinkertaisempi mitä eteläisempi.
Terror-lahdelle tultua ei matkailijoita enää pitänyt toveruuden side koossa. Päällystö ei kenties enää voinut vallita miehistöä, tai kenties sovittiin erosta rauhallisen harkinnan jälkeen. Vielä oli melkein sata miestä jäljellä. Nämä jakautuivat kahteen, luultavasti yhtä suureen osastoon. Toinen kääntyi takaisin laivoja kohti, missä ainakin oli suojaa pakkaselta ja tuulelta ja missä myös oli vielä ruokavaroja. Toinen joukkue pitkitti kulkuaan etelärannikkoa myöten, valaanpyyntivene mukanaan, aikoen samota mantereelle ja pyrkiä Suurelle Kalajoelle. Varmaankin oli jälkimäisen osaston tarkotuksena palata hädänalaisten toveriensa luo, sitte kun itse olivat tavanneet apua.
Epätoivoista kaiketi oli takaisin kääntyneiden vaellus, epätoivoista etenevienkin. Edellisestä joukosta ei tiedetä suorastaan mitään. Jälkimäiset vaelsivat ja vaelsivat, laahaten raskaita rekiään, kunnes he perätysten sortuivat. Ei kukaan huolinut enää haudata ruumiita. Kukin sai vastata itsestään. Jos joku kuoleva jäi jälkeen, niin ei hänen vuokseen voitu pysähtyä. Jotkut kuolivat kävelevältä jalalta. Se näkyi sittemmin luurangoista, joita löydettiin silmilleen kaatuneina. Riistan jälkeäkään ei esiinny saarella touko- ja kesäkuussa, ja turhaan laahasivat matkalaiset painavia ampumavaralaatikoitaan ja kiväärejään mukanansa, saamatta ampua laukaustakaan.
Yhä vähemmän jäi jäljelle ampumaan ja venettä vetämään jään tai lumen yli maihin. Nyt odotettiin vain veden aukeamista päästäkseen salmen yli mantereelle. Jäät lähtevät tavallisesti heinäkuun alussa, ja on syytä otaksua, että henkiinjääneet juuri siihen aikaan menivät yli, sillä vene löydettiin jälkeenpäin lahdesta, jota nimitetään Kuoleman lahdeksi. Jos paikalta olisi löydetty ainoastaan vene, niin se olisi yhtä hyvin voinut joutua sinne tuulen ja aaltojen kuljettamana, mutta tavattiin myös luurankoja ja esineitä sekä veneestä että ulkopuolelta, ja ne todistavat sen olleen miehitetty tullessaan salmen yli maihin.
Tuossa kohtalokkaassa vaelluksessa on paljon hämärää. Miksi laahattiin raskasta valaanpyyntivenettä pari kuukautta mukana, kun jo vuosi takaperin olisi pitänyt nähdä manner etelässä sillä retkeilyllä, joka tehtiin amiraalin ollessa kuolemaisillaan? Soukimmalta kohdaltaan on salmi ainoastaan puoli penikulmaa leveä, ja sitäpaitsi olisi mistä hyvänsä voitu mennä jään yli. Mutta kun kaikki kuolivat eikä päiväkirjan riviäkään ole nähty, on mahdoton tietää mitään sen lähemmin.
Kun Franklinista ei kuulunut mitään, alettiin jo parin vuoden kuluttua toimittaa ensimäistä apuretkikuntaa matkalle. Aika kului, ja kävi yhä ilmeisemmäksi, että Franklin ja hänen miehensä olivat avun tarpeessa. Syksyllä 1850 oli viisitoista laivaa heitä etsimässä. Miehuullisin ja tarmokkain oli Franklinin puoliso, joka ei vuosikausiin heittänyt jälleennäkemisen toivetta. Hän uhrasi kaiken omaisuutensa apuhankkeisiin. Kuuden vuoden kuluessa maksoi Englannin hallitus 25 milj. markkaa uusiin apuretkikuntiin. Kaikki turhaa; niiden lähtiessä oli muuten onnettomuus jo tapahtunutkin.
Vuonna 1854 pyyhittiin Franklinin, Crozierin ja kaikkien muiden nimet englantilaisen sotalaivaston matrikkelista. Franklinille pystytettiin patsas hänen syntymäkaupunkiinsa ja Westminster Abbeyhin marmorinen muistomerkki, johon oli kaiverrettu kaunis Tennysonin lauselma.
Vielä kolmekymmentä vuotta jälkeen Franklinin retkikunnan tuhoutumisen lähti luutnantti Schwatka niille seuduille, missä onnettomuus oli tapahtunut, päästäkseen arvotuksen perille. Monetkin onnettomuuteen joutuneet olivat tietysti pitäneet päiväkirjaa. Yksi sellainen olisi riittänyt selittämään kaikki.
Schwatka etsi ensiksi käsiinsä ne eskimoheimot, joiden oli tapana metsästysretkillään kesäisin saapua lähimmäksi kuningas Williamin saarta. Useilla heistä näki hän esineitä, jotka olivat kuuluneet retkikunnalle. Merkillisimpiä olivat kuitenkin ne kertomukset, joita hän kuuli vanhoilta eskimoilta.
Eräs eukko oli miesvainajansa ja parin muun perheen kanssa kulkenut Kuningas Williamin saaren poikki hylkeenpyyntiin. He olivat hämmästyneet ja peljästyneet, kun eräänä päivänä näkivät joukon muukalaisia, jotka vetivät venettä perässään. Ensin aikoivat he juosta pakoon, mutta kun jotkut muukalaiset riensivät heitä vastaan, pysähtyivät he. Viittomalla oli saatu haastelluksi, ja eskimot käsittivät, että matkalaiset olivat valkoisia merimiehiä haaksirikkoutuneesta laivasta. He olivat hirveän näköisiä, laihoja ja nälkiintyneitä, silmänympärykset ja suu mustina. Neljä päivää olivat eskimot viipyneet heidän luonaan ja jakaneet heidän kanssaan hylkeen lihat sekä saaneet taskuveitsen korvauksekseen. Valkoihoiset viettivät yönsä osaksi veneessä, osaksi pienessä teltissä. Mitään ruokavaroja ei heillä näkynyt olevan. Muuan miehistä oli kookas ja harmaapartainen. Erästä toista sanottiin "doktukiksi" -- tohtoriksi, ja hänellä oli valkoiset silmälasit, kaikilla muilla tummat. Jäidenlähtö oli yllättänyt eskimot, ja heidän täytyi viipyä saarella koko kesä. Sillaikaa hävisivät muukalaiset näkyvistä.
Seuraavana keväänä olivat samat eskimot palanneet saaren etelärannikolle ja tavanneet teltin. Sen ulkopuolella oli useita ruumiita. Ainoastaan kaksi oli peitetty hiekalla ja kivillä. Teltissä makasi useita kuolleita yksinkertaisilla vuoteillaan, vaatteissaan, saappaat jalassa ja peitteet yllä. Oli selvää, että ulkosalla makaavat olivat eloonjääneitten kumppaniensa siirtämiä sinne. Veitset, lusikat, kellot, paperit, työkalut ja kaiken muun, mitä teltissä tapasivat, olivat eskimot vieneet mukanaan.
Toiset eskimot kertoivat mantereelta löytäneensä veneen, jossa oli ollut monen miehen luurangot -- kuinka monen, sen he olivat unohtaneet. Veneen vieressä virui neljä kuollutta. Ainoastaan yhdellä onnettomuuteen joutuneista oli vielä tukka ja nahka jäljellä; hiukset olivat vaaleanruskeat. Hän ei ollut voinut olla kuolleena enempää kuin muutaman kuukauden, kun he tulivat veneelle. Sormessa oli sormus ja korvissa renkaat, ja kello oli hänellä vitjoissa. Hänen vieressään oli pari sinisiä silmälaseja. Kaikki arvoesineet olivat eskimot ottaneet mukaansa veneestä, muun muassa sahan, savipiippuja, peltirasioita, purjekangasta, vaatteita, kompassin, tupakkalaatikon ja peltivakan, jossa oli kirjoja. Viimemainitut oli annettu lapsille leikkikaluiksi, ja vuosien kuluessa olivat kaikki joutuneet hukkaan. Varmasti olivat juuri siinä kallisarvoiset lokikirjat, kaikki muistiinpanot tehdyistä havainnoista ja kaikki kolmen vuoden kuluessa piirretyt kartat. Papereista, jotka eskimolapset olivat hajotelleet tuuliajolle, olisi Englanti mielellään maksanut miljoonia.
Lopuksi kertoi muuan vanha ukko, että hän ja hänen heimolaisensa olivat kolmisenkymmentä vuotta takaperin tavanneet laivan sulkeutuneena jääkenttään lähelle mannermaan rannikkoa. Syksyllä he sen olivat nähneet, havaiten myös ihmisjälkiä lumessa. Seuraavana keväänä he olivat taas menneet laivalle, mutta silloin ei enää näkynyt mitään jälkiä, ja laivassa oli ollut hiljaista kuin haudassa. Luultavasti oli koko kansi edellisen talven jäljiltä kokonaan lumen peitossa, ja eskimot, jotka eivät olleet koskaan käyneet missään laivassa, eivät tienneet, miten päästä sisälle. He kolkuttivat ja takoivat, mutta vastausta ei kuulunut. Laivan luukkuja he eivät keksineet. Sitte hakkasivat he kirveellä reiän rungon kupeeseen. Siitä he ryömivät varovasti sisälle. Siellä oli pimeätä ja synkkää. He rohkaisivat mielensä ja talsivat läpi käytävien ja nuuskivat hyttejä. Ainoastaan yhdessä kojussa oli miehen ruumis. Pöydällä hänen edessään oli peltilaatikko, jossa oli muutamia lihanpaloja. Kun jää hajosi kesällä, täyttyi laiva runkoon hakatusta aukosta vedellä ja upposi. Saman kertomuksen vahvistivat muutkin eskimot. Mutta oliko se "Erebus" vai "Terror" -- Manala vai Kauhu -- sitä ei tiedetä.
Ja ken oli se erakko? Minkä sijan oli hänen nimensä saanut alkuperäisessä laivaluettelossa, kun päällystö ja miehet mynsträttiin Englannissa? Värisyttää ajatella hänen kohtaloaan. Hän oli viimeinen niistä viidestäkymmenestä, jotka kääntyivät takaisin laivalle Terror-salmelta. Sitten kun kaikki toverit olivat kuolleet, oli hänellä ollut vielä voimia päästä laivalle asti. Hyteissä oli kaikki epäjärjestyksessä, niinkuin oli lähtökiireessä jäänyt paria kuukautta aikaisemmin. Hän etsi esille ruokavaroja, jotka kantoi hyttiinsä. Huopapeitteitä oli runsaasti, joten hän kykeni laittamaan vuoteensa mukavaksi. Kesäpäivä läheni loppuaan, yhä kauvemmin viipyi aurinko taivaanrannan alla. Kuinka vähän aavistikaan hän, että eskimoita seisoi ulkopuolella katselemassa, uskaltamatta tulla laivaan. Ja kuitenkin kävi hän toisinaan kannella ja jäällä, turhaan vaanien apua maalta. Sitte tuli hämärä ja pimeys. Silloin pysytteli hän hytissään. Hän kuunteli, mutta kuuli vain tuulen ulvonnan taklaasissa ja köysissä tai laivanrungon narisevat huokaukset jään likistyksessä. Haaskiolle heitetyn laivan yksinäisyys on kamalampaa kuin mikään vankila. Se pimittäisi useimmilta ihmisiltä järjen. Mutta tämä mies odotti hetkeänsä arvokkaasti, neljäs talvi oli hänelle liikaa, ja seuraava päivännousu oli liian etäällä.
22. Pohjoisnavalle.
Gordon Bennett -- se mies, joka oli kerran sanonut Stanleylle: "Ottakaa selvä Livingstonesta!" -- ei tyytynyt uhraamaan suuria summia troopillisen Afrikan tutkimiseen. Hän tahtoi lähettää retkeilijöitä myöskin pohjoisnavalle. Itse oli hän tutkinut naparetkien historiaa ja pannut tähdelle, että useat laivat, jotka olivat menneet pohjoiseen päin Atlantin mereltä, olivat joutuneet jäiden täyttämään merivirtaan, joka pakotti ne kääntymään takaisin etelää kohti. Jos hän siis lähettäisi laivan Beringin salmen kautta, pitäisi sillä olla hyötyä virroista, ja kenties kulkeutuisi se suoraan yli navan, toiselta puolen tullen ulos Atlantille.
Hän osti laivan, joka oli aikoinaan ollut mukana etsimässä Franklinia. Sen nimeksi pantiin "Jeannette", ja kastetilaisuudessa oli saapuvilla vasta kotimaahan palannut Stanley. "Jeannette" vietiin koko Amerikan ympäri Magellanin salmen kautta San Franciscoon. Siellä täydennettiin varustukset. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi. Kapteenina ja ylijohtajana oli De Long. Ensimäisen koneenkäyttäjän nimi oli Melville, lääkärin Ambler. Niiden lisäksi tuli vielä viisi muuta upseeria. Miehiä oli kaksikymmentäneljä, joukossa kaksi intiaania, taitavia metsästäjiä, ja yksi kiinalainen, jolla oli keittiötehtävät hallussaan. Koko yritys tuli maksamaan kolmatta miljoonaa markkaa.
Bennett oli antanut De Longille kolme erityistä tehtävää. Ensiksikin piti hänen koettaa päästä pohjoisnavalle. Edelleen piti hänen täydentää koillisväylän purjehtiminen, mutta päinvastaisessa suunnassa kuin "Vega". Ruotsalaisesta retkikunnasta ei silloin tiedetty mitään. "Vega" oli ollut poissa vuoden, ja sen kohtalosta ei oltu saatu lainkaan vihiä. Se saattoi olla pikaisen avun tarpeessa. Sentähden piti De Longin tehdä kaikkensa avustaakseen ja tukeakseen ruotsalaisia.
Lähtöpäivä oli heinäkuun 8. 1879. Patterien tervehtimänä solui "Jeannette" ulos San Franciscon satamasta, suuren höyrylaiva- ja pursijoukon seuraamana. Rouva De Long saattoi miestänsä, kunnes saavuttiin aavan meren äärelle. Silloin annettiin pysähdysmerkki. Saattaja jätti hyvästi päällystölle ja miehistölle, ja pienellä laivaveneellä seurasi hänen miehensä häntä odottavaan höyrylaivaan. Siellä jättivät he viimeiset jäähyväiset toisilleen -- pitkät jäähyväiset. De Long souti takaisin "Jeannettelle" ja määräsi täyden vauhdin. Rouva De Long nojasi laivansa partaaseen niin kauvan kuin naparetkeläislaivan savupatsaista näkyi häämyäkään. Sitte tuotiin hänet takaisin San Franciscoon, ja kaikki, jotka olivat mukana laivassa, ihmettelivät hänen miehuullisuuttaan ja horjumatonta jälleennäkemisen toivoaan.
Alaskan rannikolta otettiin eskimolaisia koiria laivaan. Kumppanit söivät pian yhdeksän niistä, ja tilalle otettiin uusia. Intiaanit oli otettu mukaan noiden neljänkymmenen hoitajiksi, kuten metsästäjiksikin. St. Lorens-saarella sai De Long tietää, että "Vega" oli ollut siellä ja jatkanut matkaa etelään päin kolme kuukautta sitten. Epäilemättä se uutinen teki häneen omituisen vaikutuksen. Kaksi hänen tehtävistään oli nyt rauennut. Koillisväylä oli löydetty, ja Vega-miehet eivät tarvinneet apua. Jäljellä oli ainoastaan pohjoisnapa, ja siihen hän kohdisti kaiken huomionsa.
Mutta "Jeannette" joutui matkalla pohjoiseen jo syyskuun alussa tiheään irtojäähän, ja sitte kun se ei enää päässyt tuumaakaan eteenpäin, kiinnitettiin ankkuri ajojääkenttään, ja tulet sammutettiin höyrykattilain alta. Seuraavana päivänä olivat matkamiehet joka puolelta suljettuina ja kahlehdittuina yhdeksikolmatta kuukaudeksi. He ottivat asemansa tyyneltä kannalta ja toivoivat jäiden piankin hajaantuvan. Miehistö luisteli jäätyneillä vesilammikoilla, joita oli muodostunut jäälaatoille. Toiset metsästelivät, toiset lueskelivat. Pari mursua ja jääkarhua ammuttiin.
Pian huomattiin, aurinkoa ja tähtiä tarkattaessa, että laiva ainoastaan näennäisesti pysyi paikoillaan, jäähän kiinnitettynä. Koko jääkenttä liikkui säännöttömän merivirran painamana luoteiseen päin. Jos se vain olisi kulkenut hiukan nopeammin, niin tuskin olisi voinut ajatella mukavampaa tapaa päästä yli napameren. Mutta se liikkui toivottoman hitaasti. Usein ajautui jäälautta takaisin pitkiä taipaleita, mutkitellen ja kierrellen. Ja matkaa kesti lähes kaksi vuotta Wrangel-saaren ja Uuden Siperian saariryhmän välillä.
Turvallinen ei "Jeannette" suinkaan ollut kahleissaan. Jää pusersi ja väänsi hirveästi. Peräsin nostettiin paikoiltaan. Potkuri sai vielä jäädä, mutta sen ympäriltä hakattiin uhkaavia jäänlohkareita. Tieteelliset kojeet vietiin usean sadan metrin päähän laivasta, observatorio rakennettiin ja yhdistettiin puhelimella laivaan. "Jeannettet" oli kahden metrin paksuisessa jäässä, mutta kun eri jääkentät likistyivät toisiinsa ja puristuivat päällekkäin, kävi jää paikotellen kuudenkin metrin vahvuiseksi. Sellaisissa työntäyksissä jyrisi "Jeannetten" ympärillä kuin ukkosilmalla, ja alituiseen täytyi olla varuillaan.
Oli luultu, että Wrangel-saari ulottui kauvas napaa kohti kuin toisena Grönlantina. Mutta "Jeannetten" ajautuminen osotti, että saari oli aivan pieni. Sen rannoilla oli meri vielä enimmäkseen avoinna. Hylkeitä ja mursuja siellä näkyi hyvin runsaasti, mutta vain kaksi maitovalasta.
Tammikuussa pusertui laiva kamalasti ja sai vuodon. Ei tiedetty, missä vuoto oli, mutta vesi nousi eturuumassa, ja pumput pantiin käyntiin. Höyryvoiman avulla pidettiin niitä sitten toimessa kahdeksantoista kuukautta.
Se oli pitkä ja kärsivällisyyttä koetteleva aika! Taivaallinen valaistus supistui vähitellen syksyn mittaan, ja sitten alkoi toinen neljännesvuoden pituinen yö. Vangittujen terveys kärsi enemmän kuin ensimäisenä talvena. Täälläkin ilmaantui keripukin oireita, tuhoisan napaseututaudin, joka on vienyt paljon ihmishenkiä; tohtori Amblerilla oli runsaasti työtä.
Toukokuun 18. p:nä näki jääluotsi märssytynnyristä maata lounaassa, sellaisessa osassa Jäämerta, missä ei ennestään maata tunnettu. Se oli vain pieni saari, ja se sai ikuisiksi ajoiksi jään kahlehtiman laivan nimen. Muutamaa päivää myöhemmin nähtiin vielä toinen pieni saari. "Jeannette" ajelehti hiljalleen sen ohi. Kesäkuun alussa syntyi ammottavia halkeamia laivan ympärille. 10. p:n illalla tuntui kovia töytäyksiä, ja päiväpaisteisen kesäyön hetkinä avautuivat jääkentät, joten "Jeannette" pääsi melkein irralleen. Suuria vesipintoja näkyi yltympärillä. Peräsin sovitettiin jälleen paikoilleen, kattilain alle viritettiin tulet, riemastunein mielin toivottiin saatavan laiva viedyksi pois ahtojäistä.
Tähän päättyy De Longin lokikirja. Mutta hän jatkaa päiväkirjassaan ja kertoo, että 11. p:n aamupäivänä irtautui "Jeannette" täydellisesti jäistä. Tuntui kuin se olisi solunut telakalta. Ne, jotka olivat hyteissään, ryntäsivät kannelle, ja ilahtuivat nähdessään "Jeannetten" kelluvan kristallikirkkaassa, heleänsinisen veden täyttämässä altaassa.
Ankkuroitiin jäänreunaan odottamaan kulkuväylän avautumista. Turha odotus! Jää tunkeusi takaisin joka puolelta, ja kesäkuun 12. p:nä pusertui laiva niin kauheasti, että runko lopultakin rusentui ja vesi syöksyi sisään monista raoista. Päällystö ja miehistö tekivät työtä kuin kaleeriorjat. Matruusit seisoivat vyötäisiään myöten vedessä ja ojentelivat ylös ruokalaatikoita toisille, jotka muodostivat ketjun. Kun miehet yhä seisoivat nousevassa vedessä kannen alla, käski kapteeni heidän lähteä vaaralliselta paikaltaan. Rekiä, veneitä ja ruokavarastoa oli jo kauvan pidetty varalla turvallisessa paikassa melkoisen matkan päässä laivasta. Kaikki pelastettu kannettiin leiriin, johon oli pystytetty telttejä. Varhain seuraavan päivän aamuna upposi laiva. Miehet seisoivat hiljaisina katselijoina kuin hautajaisissa, ja pari koiraa ulvoi surkeasti. Leiri järjestettiin, teltit tehtiin mukaviksi ja lämpimiksi. Kaikki olivat reippaalla tuulella. Olivathan he aivan lähellä Uuden Siperian saaria ja pääsisivät helposti meren yli Lenan suistomaalle. Illalla laulelivat matruusit hanurin säestyksellä.
Kaksikymmentäkahdeksan miestä ja kaksikymmentäkolme koiraa lähti matkalle kuuden päivän kuluttua, jolloin kaikki lähtövarustukset olivat valmiita. Jääluotsi oli mennyt edeltäkäsin ja viitottanut parhaan tolan jään yli pienillä mustilla lipuilla. Kuljettiin yöllä ja levähdettiin keskiyön aikana "päivällistä" syöden -- sillähän ei ollut väliä, kun kerran aurinko paistoi vuorokauden läpeensä! Reet olivat raskaita ja imeytyivät kiinni nuoskeaan lumeen. Samottiin senvuoksi sama taival moneen kertaan, jotta saatiin koko varasto mukaan vähin erin. Ehtimiseen sattui keskeytyksiä ja pysähdyksiä, kun leveät halkeamat ja avoimet vesikourut katkaisivat tien. Niiden yli oli mentävä jäälautoilla. Jokaisen railon äärelle muodostui siten lauttauspaikka, josta reki toisensa jälkeen sauvottiin yli.
Usein marssivat miehet sulausvedessä polviaan myöten. Auringon kilotuksessa tuntui tukahduttavan lämpimältä, he kävelivät paitahihasillaan ja höyrysivät hiestä, taistellessaan pelastuksestaan. Koirat laahasivat pienempiä rekiä, ja niitä elätettiin säilykelihalla, jollei ollut riistaa saatavissa.
Sitte kun he olivat orjien tavoin uurastaneet viikon, huomasi De Long, että jääkenttä oli kulkeutunut kolme sen vertaa luoteiseen kuin vaeltajat olivat edenneet etelään. Vaikka he kulkivat minkä jaksoivat etelää kohti, ajautuivat he siten yhä loitomma päämäärästään. De Long ilmotti ainoastaan kahdelle upseerille tämän surullisen havainnon, joka olisi miehistöön vaikuttanut lamauttavasti.
Jatkettiin kuitenkin matkaa, sitten kun oli purettu taipaleelle yhtä ja toista tavaraa, sillä nyt oli ennen kaikkea pyrittävä avovedelle.
Heinäkuun keskivaiheilla valkenivat toiveet. Pari hylettä, yksi mursu ja jääkarhu tapettiin, ja kaikki olivat hyvillään tuoreesta lihasta ja koirat saadessaan luita jyrsiäkseen. Parasta oli kuitenkin se, että lounaassa tuli näkyviin saari. Lukemattomien vastusten jälkeen ja paksun sumun läpi pääsivät he vihdoin saarelle, jolle annettiin Bennettin nimi. Lippu nostettiin tankoon, ja kolminkertainen eläköön kohotettiin löydön kunniaksi.
Bennettin saarella levättiin useita päiviä. Kun edempänä voitiin jatkaa matkaa veneillä, tehtiin uusi yleinen tavarain katsastus. Aluksi oli aikomus ottaa reet mukaan, mutta ne hyljättiin pian. Koirat olivat myös tarpeetonta painolastia, ja niin katkeraa kuin se miehistä olikin, ampuivat he kuitenkin yksitoista huonointa. Kaksitoista otettiin veneisiin mukaan, mutta ne kammosivat merimatkaa ja pitivät parempana hypätä jääkentille, häviten toinen toisensa jälkeen. Ainoastaan kaksi pysyi uskollisina, seuraten isäntiään märällä ja kuivalla.