Part 18
Nyt tiedetään, että tuota viimeistä pinnistystä navalle kesti neljätoista päivää. Saattaa kuvitella, miten päämäärän läheneminen kannusti vaeltajia yliluonnollisiin ponnistuksiin. Ja mitkä olivat seurueen tunteet, kun ihmeellinen sattuma perillä osutti heidät juuri siihen kohtaan, mihin uljas Amundsen oli jättänyt telttinsä kirjallisine todistuspapereineen navan vallotuksesta sekä pystyttämänsä Norjan lipun? Kohtalon ivaa. Paluumatkalla ei retkeläisiä ollut entinen innostus elvyttämässä. Sen sijaan he joutuivat hirvittävään taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ankarat sääsuhteet ja muut vastukset saivat paluun joutumaan kaksin verroin hitaammin kuin Amundsenilla. Tasan kuukautta myöhemmin kuin oli etelänavalle päästy kohtasi sairas Evans tapaturmaisen kuoleman. Jälleen kului kuukausi, ja maaliskuun 17. p:nä paleltui kuoliaaksi Wates. Nuo kolme jäljellejäänyttä laahautuivat näännyksissä yhä eteenpäin. Loppu tuli maaliskuun viimeisinä päivinä; muistiinpanot liikuttavine jäähyväisineen päättyivät 29. p:nä. Se teltti, josta "Terra Novan" apuretkikunta löysi ruumiit, oli ainoastaan 17 kilometrin päässä runsaasti varustetulta varastoasemalta. Siihen taipaleeseen eivät matkalaisten voimat olleet enää riittäneet.
Sellainen oli viesti, jota vastaanottamaan Scottin puoliso oli matkustanut kotimaasta. Niin pettäviä ovat ihmistoiveet. Brittein valtakuntaa ei ollut sen kansallisylpeyden kannustamissa tieteellisissä harrastuksissa niin suuri suru kohdannut sitte Franklinin retkikunnan päivien, jolloin kaikkein kaameimmat sivut liittyivät naparetkien historiaan.
21. Suuren retkikunnan kohtalo.
Maapallon navoilla leviävät silmänkantamattomat jääkentät eivät voineet ainiaaksi pidättää rohkeita ja lujatahtoisia merenkulkijoita loitolla. Toinen alus toisensa jälkeen haaksirikkoutui miehineen päivineen, mutta alituiseen kyntivät Jäämerta uudet kölit. Pohjoisnavalla oli suurin vetovoima, sillä se on lähinnä Europaa. Sitä ympäröi Pohjois-Jäämeri, jota Aasian, Europan ja Pohjois-Amerikan rannikot rajottavat.
1840-luvulla etsivät englantilaiset ja amerikalaiset luoteisväylää, s.o. purjehduskelpoista tolaa laivoille, jotka Pohjois-Atlantin valtamereltä tahtovat purjehtia suorinta tietä Tyynellemerelle.
John Franklin oli englantilaisen sotalaivaston upseeri. Hän oli johtanut retkikuntia sekä merellä että maalla, sekä pohjoisella että eteläisellä pallonpuoliskolla, ottanut osaa meritaisteluihin ja kartoittanut melkoisia aloja Amerikan pohjoisrannikosta Beringin salmen itäpuolelta. Suurin osa mantereen rannikkoa oli niin muodoin tunnettua, ja jäljellä oli ainoastaan vesiväylän löytäminen sen pohjoispuolella sijaitsevien isojen saarten välitse. Sellainen täytyi olla olemassa, mutta kelpasiko se merenkulkuun, siitä ei ollut tietoa. Joukko oppineita ja kokeneita miehiä päätti lähettää suuren ja hyvin varustetun retkikunnan, jonka tehtävänä oli täydentää luoteisväylän tutkiminen.
Koko englantilainen kansa kannatti suunnitelmaa innostuneesti, ja sadoittain tarjoutui rohkeita miehiä osanottajiksi. Amiraali, sir John Franklin, joka oli ennen ollut niillä tienoin, halusi kaikesta sielustaan päästä suuren yrityksen johtajaksi. Mutta kun hän ilmottautui amiraalikunnan päällikölle, jonka päätösvallassa asia oli, epäröitsi tämä, sillä hän pelkäsi, että Franklin oli liian vanha miehenä, jolla oli kuusikymmentä vuotta hartioillaan. "Ei", vastasi Franklin, "se ei ole totta: minä olen vain viidenkymmenenyhdeksän vanha". Ja niin oli asia päätetty, ja hänestä tuli retkikunnan pääjohtaja.
Retkeä varten valitut laivat olivat "Erebus" ja "Terror". Me tunnemme ne etelänapamatkaltaan. Terror merkitsee kauhua, ja Erebus on manala, kuolleiden valtakunta -- ne olivat nimiä, jotka eivät ennustaneet mitään hyvää. Nyt laitettiin ne mitä parhaimpaan kuntoon kölistä mastonhuippuun asti. Kapteeni Crozier tuli retkikunnan toiseksi mieheksi ja "Terrorin" päälliköksi, Franklinin kohottaessa amiraalilippunsa "Erebuksella", missä kapteeni Fitzjames oli hänen lähin miehensä. Upseerikunta valittiin tarkan harkinnan mukaan. Ainoastaan voimakasrakenteisia, kelpo miehiä, meren karaisemia ja perusteellisesti opiskelleita otettiin mukaan. Ja kun kaikki oli hyväksytty, oli laivoissa kaksikymmentäkolme upseeria ja satayksitoista miestä. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi, ja runkoon sovitettiin pieniä höyrykoneita, jollaista ei oltu koskaan ennen koeteltu napamerillä.
Asianomaiselta virastolta sai Franklin matkasuunnitelman noudatettavakseen, mutta hänellä oli kuitenkin vapaus toimia oman harkintansa mukaan, kun asianhaarat niin vaativat. Pääasia oli purjehtia Amerikan pohjoispuolitse Atlantin puolelta ja tulla Tyynellemerelle Beringin salmen kautta. Tämä oli luoteisväylä.
Toukokuun 19. p:nä 1845 lähtivät "Erebus" ja "Terror" Englannista. Kaikkia, päällystöä ja miehistöä, elähyttivät mitä valoisimmat menestyksen toiveet, ja he olivat päättäneet uhrata kaikki voimansa päämääränsä saavuttamiseksi. He uneksivat jo Tyynenmeren lauhkeista tuulista ja katoamattomasta kunniasta, joka tulisi heidän osakseen, kun he purjehtisivat peräntakaisella etelään Aasian ja Amerikan välitse.
Merellä puhui amiraali miehistölleen; hän terotti mieliin, mistä oli kysymys, ja sanoi odottavansa, että joka mies tekee velvollisuutensa. Laivat pistäytyivät ohi Orkney-saarten, ja juhannuspäivänä nähtiin Grönlannin eteläisen kärjen Kap Farewellin (Jäähyväisniemen) häipyvän ylähangan taa. Tämäkin nimi kuulostaa kuin ikuiselta hyvästiltä "Erebuksesta" ja "Terrorista". Päivää myöhemmin kohdattiin ensimäiset jäät: ne olivat valtaisia uiskentelevia jäävuoria, jylhiä ja särmikkäitä tai vesirajassa aallokon huuhtomia ryhmyisiksi möhkäleiksi. Suurimmalle osalle miehistöä oli tämä näytelmä uutta. He seisoivat kannella ihailemassa jääröykkiöiden kummallisia muotoja, kun ne kohottivat harjojaan isonmaston viirin yläpuolelle. Toisinaan kaatui jäävuori ja meri alkoi kuohua, kun jäävuori käänsi veden syövyttämän alapuolensa ylöspäin.
Kymmentä päivää myöhemmin laskivat laivat ankkurinsa lähelle Disko-saarta Grönlannin länsirannikolla. Siellä kohtasivat he kolmannen englantilaisen laivan; tämä oli tullut tuomaan lisää ruokavaroja ja varustuksia. Sen kapteeni sanoo kertomuksessaan, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin oivallista meriväestöä, niin hyvin varustettuja ja asiaansa innostuneita. Hän uskoi heidän voivan tunkeutua eteenpäin missä hyvänsä. "Olkoon heidän suotu tulla takaisin", toivottaa hän, "Beringin salmen kautta kotimaahan, katoamattoman kunnian kirkastamina". Hän toi heidän viimeisen postinsa. Muutamat kirjeiden lähettäjät antoivat osotteekseen Kamtshatkan, Sandwich-saaret ja Panaman, ja he luulivat ehtivänsä takaisin Englantiin vuoden kuluessa. He kirjottivat innostuneesta mielialasta, joka vallitsi upseerien kesken, ja vanhasta amiraalistaan, joka ahavoittuneen meriurhon tavoin ei kovallakaan ilmalla suostunut supistamaan purjepintaa. Hän tiesi, että saattoi ainoastaan lyhyeksi ajaksi loppukesällä odottaa tapaavansa avovettä, joten hän antoi huilata niin nopeasti kuin raskaasti lastatut, syvässä kulkevat laivat sietivät. Heillähän oli ruokavaroja kolmeksi vuodeksi, ja kannellekin oli kasattu isot röykkiöt laatikoita ja tynnyreitä.
Heinäkuun 26. p:nä näki eräs englantilainen valaanpyytäjä "Erebuksen" ja "Terrorin". Sen päivän jälkeen verhosi tuon onnettomimman kaikista naparetkikunnista pimeys, paljoa sankempi kuin Gordonin Kartumissa sähkölennättimen tultua katkaistuksi. Se mitä tiedetään on saatu selville monta vuotta jälkeenpäin apuretkikuntien tutkimusten nojalla tai eskimoitten kiertelevien yhteiskuntien suupuheista.
Matkaa pitkitettiin edelleen luoteista kohti ja tultiin Lancaster-salmeen kahden ison saaren väliin. Pian ehkäisivät eteenpäin pääsyn voittamattomat ajojäät. Höyrykoneet olivat niin heikot, että niitä voitiin käyttää ainoastaan tyvenessä avovedessä. Eräässä toisessa salmessa, pohjoisempana, oli vesi avointa, ja siinä päästiin etenemään kaksikymmentäviisi penikulmaa, ennen kuin jää määräsi järkähtämättömästi: Tähän asti! Sitten kuljettiin kolmatta avointa salmea takaisin etelään päin. Aikainen syksy oli käsissä. Kaikki vuoret ja kukkulat olivat lumen peitossa, ja uutta jäätä muodostui salmeen. Franklin asettui talviasemiin "Erebuksen" ja "Terrorin" kanssa, sitte kun he olivat tavanneet erään pienen saaren rannalta jonkun verran suojaisan sataman.
Millaiseksi elämä muodostui laivoilla tuona pitkänä talviyönä, sitä ei tiedetä. Saattaa vain arvata, että upseerit lueskelivat ja tutkiskelivat, ja että miehistöä pidettiin työssä lumivallien luomisessa laivan partaita korkeammiksi, suojaamaan väestöä kylmältä, että lumimajoja rakennettiin jäälle ja maalle tieteellisiä havaintoja varten ja että pidettiin yötä päivää auki avantoa, jotta oli vettä aina saatavissa, jos tuli pääsisi irti ja pumput olisivat hyhmääntyneitä jääpilareiksi. Kun tuo pitkä yö oli kulunut ja helmikuussa alkoi näkyä heikkoa kajastusta etelästä, ja kun tuli valoisampaa päivä päivältä, kunnes viimein saatiin tervehtiä auringon paluuta, silloin päällystö ja miehet arvatenkin tekivät pyyntiretkiä läheisille saarille. Heidän toiveensa heräsivät lisääntyvän valon mukana. Ainoastaan 42 penikulmaa tuntematonta rannikkoa oli jäljellä luoteisväylästä, ja kaikki luulivat vuoden varrella pääsevänsä takaisin kotiinsa. Yhä useampia tunteja pysyi aurinko näköpiirissä, ja lopulta valkeni pitkä napapiirin päivä, jolloin aurinko ei laske.
Kun "Erebus" ja "Terror" jälkikesällä vapautuivat jäävankilastaan ja viimeinkin päästiin lähtemään liikkeelle pikku saarelta, oli kolme matruusia jätetty jälkeen rannalle. Heidän hautapatsaansa muutamine yksinkertaisine muistosanoineen tapasi viisi vuotta jälkeenpäin muuan apuretkikunta, ja ainoastaan siitä tiedetään, että Franklin oli talvehtinut juuri siinä paikassa.
Etelään päin oli kulkuvesi avoinna. Sen arvaa, että matkailijat olivat iloissaan. Lännessä päin levisi paksu jääkenttä, mutta eteläinenkin väylä kyllä aikanaan kääntyisi länteen. Penikulman toisensa jälkeen lipuivat laivat etelää kohti, varovasti väistellen ajojäitä. Idässä ja lännessä näkyi isojen saarten rantoja, ja kaukana edessä päin sijaitsevaksi tiedettiin Kuningas Williamin maa, laaja saari, joka on mantereen läheisin naapuri. Sinne ehdittyä olisi luoteisväylä enimmältä osaltaan kuljettu, sillä tuskin kahtakymmentä penikulmaa oli enää jäljellä jo ennestään tunnettuihin läntisiin rannikoihin asti. Kuinka toivottoman pitkältä tuntuikaan silti tämä taival, kun laivat muutamia päiviä myöhemmin uudestaan joutuivat kahleisiin! Yhä tiukemmin puristui jää "Erebuksen" ja "Terrorin" ympärille. Tuulten ja merivirtojen ajamina kokoontuivat lohkareet yhteen ja jäätyivät kivikovaksi röykkiöksi. Vielä ei oltu menetetty irtipääsyn toivoa. Syksy oli tosin tullut, mutta mahdollisesti kovat kevättuulet rikkoisivat jään ja ajaisivat sen pohjoiseen. Mutta se vain puristuikin yhä lujemmin rungon ympäri. Sitten ei enää voitu toivoa vapautusta sinä vuonna. Päivät kävivät yhä lyhyemmiksi. Toinen talvi lähestyi nopeasti, ja kuten edellisenäkin vuonna valmistautui miehistö sitä vastaanottamaan. Laivat olivat juuttuneet jäähän seitsemännellekymmenennelle leveysasteelle. Asema oli siis jonkun verran eteläisempi Nordkapia, mutta siellä ei ollut Golf-virtaa pitämässä lämpimällä vedellään merta avoinna. Vähänpä aavisti päällystö tai miehistö, ettei aalto enää milloinkaan huuhtelisi "Erebuksen" ja "Terrorin" runkoa.
On käsitettävissä, että tämä toinen talvi oli vähemmän hauska kuin edellinen. Laivat olivat jäätyneet pahaan asemaan avoimelle väylälle ilman minkään rannikon suojaa. Ne olivat kuin ruuvipihdissä ja saattoivat musertua ahtojään puserrukseen. Rungot natisivat ja nauskuivat alituisen paineen kiristyksessä. Elämä siten likistetyssä laivassa ei voi olla muuta kuin ainaista huolestusta. Tuntuu kuin laiva vaikeroisi ja valittaisi ja pyytäisi päästä takaisin aalloille. Aprikoidaan kuinka kauvan se pysynee koossa, ja täytyy aina olla valmistautunut huumaavaan jymyyn, kun puuaines kenties luhistuu ja laiva rusentuu niinkuin pähkinänkuori, heti upotakseen. Mutta pahinta on kuitenkin pimeys, kun aurinko on laskenut viimeistä kertaa. Silloin hiivitään kuin varjot pimeissä käytävissä kannen alla, missä ilma on ummehtunutta, kosteata ja katkuista. Mitä voisikaan tehdä ulkosalla! Siellä on yhtä pimeätä, eikä siellä näe liikkua. Mieluummin pysytään kojuissaan, maataan ja lueskellaan himmeässä kynttilänvalossa. Jos laiva on jään puristuksesta joutunut kallelleen, on asema vielä tukalampi, ja ainoastaan vaivoin saa silloin kompuroiduksi eteenpäin kannen alla pilkkopimeissä käytävissä sekä laatikoiden ja kääröjen välissä. Ainoan keskeytyksen suo soittokello, joka kutsuu vangit saamaan ruumiillista tai henkistä ravintoa. Keskustelut käyvät yhä harvasanaisemmiksi. Jokainen tuntee toisensa läpikotaisin, eikä kellään ole mitään uutta kerrottavaa tai kysyttävää. Ihminen väsyy samojen kasvojen alinomaiseen näkemiseen ympärillään, ja lopuksi kartellaan toisiaan ja etsitään yksinäisyyttä hyteistään. Pimeys on hirvittävä, tuo pitkällinen, julma pimeys.
Muuan kehno kolttonen, niin häpeällinen, että sen mainitseminenkin tympäisee, oli myös kohdannut Franklinin retkikuntaa. Kauppias, joka oli saanut hankkiakseen retkikunnalle säilykelihan, oli pannut peltirasioihin mädäntynyttä lihaa, sahajauhoja ja soraa. Sellaisia rasioita löydettiin myöhemmin tuhansittain rannikoilta, joilla laivat olivat käyneet. Senvuoksi eivät ruokavarat voineet kestää kolmea vuotta. Kauppias ei ollut englantilainen. Jääköön hänen nimensä mainitsematta. Hän ei välttänyt rangaistustaan. -- Jo toisena talvena värisytti luultavasti mieliä ajatus, että elintarpeet hupenevat, ja voitiin helposti laskea, että ellei apua tulisi ennen kolmatta talvea, olisi asema epätoivoinen.
Talvi kului, ja aurinko tuli takaisin. Kannen alla alkoi käytävissä vähitellen valjeta, eikä enää tarvinnut sytyttää talituikkua, nähdäkseen lukea iltasin. Pian ei ollut iltaa ollenkaan, vaan pelkkää säteilevää päiväpaistetta läpi vuorokauden, sitä häikäisevämpää, kun laivoja ympäröi hohtava jää ja lumi. Kaukana etelässä ja idässä häämöttivät Kuningas Williamin saaren kukkulat. Kun jää vain hellittäisi ja lähtisi liikkeelle! Mutta lännessä pysyi ahtojää paikoillaan, ja luultavasti olivat alukset vikaantuneet jään puristuksesta.
Kuuden miehen kanssa teki kaksi upseeria jalkamatkan Kuningas Williamin saaren etelärannikolle, mistä Pohjois-Amerikan manner siintää näkyviin selkeällä säällä. Takaisin kääntyessään he tallettivat kiviröykkiöön lyhyen kertomuksen tärkeimmistä tapauksista, mitä oli siihen asti sattunut retkikunnan matkalla. Tuo pikku kirjelmä löytyi monia vuosia myöhemmin.
Vaeltajat palasivat hyvin viestein ja valoisin toivein. Mutta laivoissa vallitsikin nyt suru. Amiraali Franklin makasi kuolinvuoteellaan. Odotus oli käynyt hänelle liian pitkälliseksi. Hädin ennätti hän kuulla, että luoteisväylä voitiin katsoa keksityksi. Joitakuita päiviä myöhemmin hän kuoli, kesäkuussa 1847. Ja se oli hänen onnensa. Hänen elämänsä oli ollut miehuuden ja uljuuden uraa, ja varmaan ummisti hän silmänsä onnekas voitonhymy huulillaan.
Millaiselta näytti "Erebuksella" sinä päivänä? Sitä ei kukaan tiedä. Pitkä napapiirin päivä oli silloin puolivälissään, ja auringon säteet taittuivat teräviin jäänkulmiin, hajautuen kaikiksi särmiön väreiksi. Mutta laivassa oli hiljaista, ja mesaanimastossa riippui Englannin lippu puolitangossa. Vakavia miehiä käyskenteli käytävissä ja kuiskaili amiraalin hytin läheisyydessä. He olivat kalpeita ja väsyneitä, ja nyt olivat he menettäneet johtajansakin, joka tunsi etelän mannermaan paremmin kuin kukaan muu heistä. Laivan kirvesmies kyhäsi arkun, johon amiraali laskettiin univormuunsa puettuna. Ja kenties kiedottiin arkku englantilaiseen lippuun, kun päällystö kantoi sen juhlallisen saattueen seuraamana kannen yli jäälle. Lasikirkkaaseen jäähän oli hauta hakattu. Siihen laskettiin arkku, ja hauta luotiin umpeen jään siruilla, sulkien kylmään syliinsä kunnon urhon. Epäilemättä astui uusi päällikkö, kapteeni Crozier, ristin luo kummulle ja lausui rauhan sanoja vainajalle, toisten kuunnellessa paljastetuin päin. Yhtä varmaan veisasivat nuo kalpeat miehet kuluneissa napaseutu-puvuissaan kotimaan hautausvirsiä. Juhlallisena ja liikuttavana sointui heidän laulunsa jääkenttäin yli. Hiljaisina palasivat he "Erebukselle" ja "Terrorille", missä he nyt viihtyivät huonommin kuin milloinkaan ennen ja missä he olivat tuomitut viipymään vielä vuoden.
Taas oli se aika käsillä, jolloin jää alkoi liikkua ja voitiin toivoa avovettä. Varmaankin tehtiin tähystysmatkoja joka suunnalle katsomaan, missä suolaisen veden aallokko oli lähinnä. Kenties käytettiin jääsahoja ja ruutia päästäkseen irti. Kaikki oli turhaa. Jää piti laivoja paikoillaan. Ilokseen huomasivat he kuitenkin, että koko jääkenttä liikkui etelään päin. Entä jos voitaisiin saavuttaa mannermaa tällä tavoin! Eräällä suurella amerikalaisella yhtiöllä, joka on saanut nimensä Hudson-lahden mukaan, on pieniä kauppa-asemia kaukana pohjoisessa. Kun vain voisi päästä jollekin niistä, silloin oltaisiin pelastettuja! Syksy joutui edelleen. Irtipääsemisen toivo meni tyhjiin. Mahdotonta oli nyt talven lähetessä yrittää pyrkiä mantereelle, sillä tiedettiin, ettei noissa äärettömissä erämaissa ollut talvisin riistaa, ja vaellus etelään olisi senvuoksi ollut samaa kuin nälkään kuoleminen. Kesällä sitävastoin voitiin toivoa hyvinkin aikaisin tavattavan poroja ja myskihärkiä, noita kummallisia napaseudun eläimiä, jotka ovat yhtä paljon lampaan kuin häränkin näköisiä ja elävät jäkälistä ja sammalista eivätkä tule kauvemmas etelään kuin kuudennellekymmenennelle leveysasteelle. Pohjois-Amerikan länsipuoliskossa myskihärän eteläinen raja on jokseenkin sama kuin pohjoinen metsänraja. Yksi parin- kolmenkymmenen myskihärän lauma olisi pelastanut Franklinin hädänalaiset merimiehet. Kunpa olisi edes jääkarhuja tavattu! Ja vielä mieluummin hylkeitä tai mursuja, joilla on paksu rasvakerros nahan alla! Eikä napajänistäkään olisi halveksittu, jos sitä olisi sattunut esiintymään riittävässä määrin. Tunturikettu, joka elää linnunmunista ja -poikasista ja talvella valkoisen turkkinsa hyvin salaamana ajaa kiirunoita lumihangella, olisi ollut vähemmän houkutteleva.
Mutta nyt oli vuodenaika joutunut liian pitkälle, ja otukset olivat peräytyneet pakkasen ja runsaan lumen tieltä, joka peittää niukan ravinnon. Varmaan neuvottelivat upseerit, mitä suunnitelmaa olisi noudatettava. Heillä oli karttoja ja kirjoja laivassa, ja he tiesivät tarkkaan, kuinka pitkä matka oli Hudson-lahden ensimäisille kauppa-asemille. Ja matkalla sinne oli heillä kaikki mahdolliset toiveet tavata riistaa ja eskimoja. Päätettiin pysyä kolmas talvi laivoilla.
Minkätähden eivät matkailijat käyttäneet syksyä kuljettaakseen valaanpyyntiveneitä, rekiä, telttejä, työkaluja ja ampumatarpeita -- kaikkea sitä raskasta sälyä, minkä piti kulkea mukana etelään -- maihin Kuningas Williamin saarelle? Hupenevassa valossakin olisivat he voineet työskennellä monta tuntia päivässä. He pitivät parempana vetäytyä talvehtimaan hytteihinsä. Varmaankin olivat he kovin masentuneita ja murheellisia, odottaen pimeyttä kauhun tuntein. Kylmyys lisääntyi päivä päivältä, ja päivät taas yhäti lyhenivät. Aurinko nousee vielä, kiertää matalassa kaaressa eteläisen taivaan ja laskee puolentoista tunnin kuluttua. Pian kestää päivää ainoastaan puoli tuntia, valoisat minuutit käyvät yhä harvemmiksi. Eräänä päivänä nähdään ainoastaan vilaus auringon yläreunasta; niinkuin hohtava rubiini pilkahtaa se silmänräpäykseksi taivaanrannan yli. Seuraavana päivänä vallitsee hämärä kello kahdentoista aikana, mutta näkyy kuitenkin heijastusta kuin iltaruskona. Nousevalla viikolla käy hämy yhä synkemmäksi. Puoleltapäivin valkenee sentään vielä huomattavasti, ja veripunainen viiru paistaa etelässä, luoden heikon purppurahohteen jääkentille. Sekin valo sammuu. Sillä leveysasteella kestää napaseudun yötä kuusikymmentä vuorokautta, mutta pohjoisnavalla puoli vuotta, ja tähdet tuikkivat kirkkaina sinisenmustalla pohjalla silloinkin kun kello lyö puoltapäivää upseerien seurusteluhuoneessa.
Pilkkosen pimeä ei toki ole aina. Paitsi tähtiä, jotka selkeässä ilmassa ja purevassa pakkasessa loistavat kirkkaammin kuin parempiosaisissa maissa, täyttää kuu tehtävänsä. Mutta sen kumotus tekee jääerämaan vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi kuin muutoin. Pimeässä ei ainakaan näe, kuinka autiota on joka taholla. Kuu siirtää pimeyden esiripun syrjään, ja sen paisteessa kohoavat yhteen sulloutuneet ja kiinnijäätyneet jäälohkareet kuin valkoisina aaveina yössä.
Se, joka ensi kertaa talvehtii kaukaisessa Pohjolassa, huomaa napaseudunkin yössä ihmeellistä viehätystä. Häntä hämmästyttää kylmän pimeyden syvä hiljaisuus, lumimyrskyn puuskuileva, valittava ulvonta sekä lamauttava yksinäisyys ja kaiken elämän puuttuminen. Ei mikään kuitenkaan herätä hänen ihmettelyään ja ihastustaan suuremmassa määrin kuin revontulet. Meidän maassamme näkee niitä myöskin usein talvisin. Tiedetään kyllä, että maan magneettiset ja sähköiset voimat tuolloin tällöin verhoavat melkeinpä koko maapallon kirkkaaseen valovaippaan, mutta silti on tämä ilmiö pysynyt arvotuksellisena. Vanhat viikingit uskoivat revontulten kielujen levittäessä loimuansa yli Pohjolan, että silloin valkyriat ratsastivat hopeahohtoisilla hevosillaan sotaretkelle Valhallasta.
Tavallisesti ovat revontulet epävakaisia. Ne leimahtavat äkkiä loistoon, vipajavat tuokion taivaalla, vaalenevat ja häipyvät. Pysyväisimpiä ovat ne kaarimaiset revontulet, jotka toisinaan ulottavat maidonvalkeat holvinsa korkealle yli taivaanrannan. Väliin on kaaresta ainoastaan toinen puolisko näkyvissä ja kohoaa valopatsaana kohti korkeutta. Toisella kertaa revontulet esiintyvät liekkeinä ja säteinä, alhaalta punaisina ja ylhäältä vihreinä sekä nopeasti syöksähtelevinä yli taivaan. Edempänä pohjoisessa on hohde kellertävämpää. Jos sädesarjoja näyttää suuntautuvan samaan pisteeseen, niin puhutaan revontulten "kruunusta". Komeat värit vaihtelevat nopeasti tässä sädekimpussa, joka kruunaa maapallon laen, mutta vain ani harvoin on valo yhtä voimakas kuin täysikuun. Tenhoisin on kuitenkin hohde, kun se poimutettujen esirippujen muotoisena näyttää laskeutuvan kohtisuoraan alas taivaasta ja on aaltomaisessa liikkeessä, niinkuin tuulessa liehuen.
Jään kammitsoimiin laivoihin jääneiden englantilaisten silmissä olivat revontulten hohtavat kielut menettäneet viehätysvoimansa. Lopen laihtuneina ja tylsistyneinä, tympeytyneinä pilaantuneihin ruokavaroihin, kolmen vuoden odotuksen kiduttamina makasivat he kojuissaan ja kuuntelivat kellon sekuntien tikitystä. Ainoa, millä oli heille mitään arvoa, oli ajan kuluminen. Ainoina tapauksina heidän yksitoikkoisessa olemassaolossaan olivat silloin tällöin kuoleman kyläilyt. Kirvesmiehillä oli täysi työ, ja kapteeni Crozier oppi hautausvirret ulkoa. Yhdeksän upseeria ja yksitoista merimiestä kuoli kahtena viimeisenä talvena, useimmat epäilemättä kolmannen talven kuluessa. Se tiedetään pienestä paperilapusta, joka oli hyvin sinetittynä pantu kiviröykkiöön rannikolle ja löytyi yksitoista vuotta sen jälkeen.
Yön kuukaudet lähenivät loppuaan. Punainen viiru syttyi taas etelässä ja kirkastui vähitellen. Hämärä astui pimeyden jälkiä, ja vihdoin säihkyivät ensimäiset auringon säteet taivaanrannalla. Silloin heräsi miesten toivo viimeisen kerran. Gangeksen rannalla eivät ole bramiinit milloinkaan tervehtineet aurinkoa suuremmalla ihastuksella.