Part 17
Huhtikuun 21. p:nä olivat nuo kolme jäljellejäänyttä asemaleirin näkösällä, jossa heidän toverinsa olivat saaneet käskyn odottaa heidän paluutansa. Burke luuli jo näkevänsä heidät etäältä. Kuinka he ikävöivätkään sinne! Siellähän oli kaikkea, mitä he tarvitsivat, ja etenkin pelastus nälkäkuolemasta, joka jo oli vienyt heistä neljännen.
Mutta paikka oli tyhjä! Ei ainoatakaan sielua ollut jäljellä. Erääseen puunrunkoon vain oli piirretty: _Kaivakaa. Huhtik. 21 p._ He kaivoivat ja löysivät kirjeen, jossa kerrottiin, että heidän toverinsa olivat lähteneet paikalta tänä samana päivänä, ainoastaan muutama tunti takaperin! Onneksi löysivät he myös varaston jauhoja, riissiä, sokeria ja kuivattua lihaa, riittämään heidän matkaansa varten englantilaisille asemille. Mutta missä olivat vaatteet, jotka olisi saanut vaihtaa risojen tilalle, ne kun tuskin pysyivät enää koossakaan heidän verhonaan riippumassa? Neljän kuukauden vaivaloisen matkan ja alituisten kärsimysten jälkeen olivat he niin lopen uupuneita, että jokainen askel tuntui ponnistukselta, ja nyt tulivat he asemaleirille ainoastaan saadakseen tietää, että toverit olivat samana päivänä menneet tiehensä ja heittäneet sikseen velvollisuutensa! Armottomammin ei olisi kohtalo voinut heitä pidellä.
Burke kysyi Willsiltä ja Kingiltä, luulivatko he voivansa saavuttaa toverit, mutta kumpainenkin vastasi kieltävästi. Heidän viimeiset kaksi kameeliansa olivat menehdyksissä, toverien juhtain ollessa täysissä voimissa, kirjeen mukaan. Viisas mies olisi kaikessa tapauksessa koettanut tavottaa poistuneita tai ainakin seurannut heidän jälkiään. Tätä tahtoivat myös Wills ja King. Mutta Burke ehdotti läntisempää tolaa, jota hän luuli paremmaksi ja varmemmaksi ja joka johti Adelaiden kaupunkiin Etelä-Australiaan. Se kulkee ohi "Epätoivon vuoren" -- pahaenteinen nimi.
Aluksi kävi kaikki hyvin, niin kauvan kuin heillä riitti riissiä ja jauhoja, ja alkuasukkailta he saivat kaloja ja "nardoa", jonkunlaisia survottuja apilansiemeniä. He saivat rottiakin, paistettuja kokonaisina hiilostalla nahkoineen ja kaikkineen, ja ne olivat varsin maukkaita. Toinen kameeli sortui, ja toinen piankin kieltäytyi kävelemästä. Sen lihaa otettiin varastoksi. Mutta ruokavarat loppuivat, ja pahinta oli se, että vesikin ehtyi matkalla "Epätoivon vuorelle".
Silloin he päättivät kääntyä takaisin hyljätylle asemaleirille. Matkalla sinne pitivät he itseään hengissä kalalla, jota toisinaan saivat alkuasukkailta, ja muuten ei heillä ollut muuta kuin nardo-siemeniä, joita he poimivat apilakentiltä. Puolikuolleina nälästä ja väsymyksestä saapuivat he asemaleirille.
Keskitalvi, kesäkuun loppu, oli käsissä, ja yöt olivat kylmiä. He päättivät, että Burke ja King lähtisivät vaanimaan alkuasukkaita. Wills ei jaksanut mennä mukaan, mutta sai pienen varaston siemeniä ja vettä.
Kaksi päivää laahustettuaan ei Burke jaksanut edemmä. King ampui variksen, jonka he söivät, mutta Burken voimat olivat lopussa. Eräänä iltana sanoi hän palvelijalleen: "Toivoakseni pysytte luonani, kunnes olen aivan kuollut... Jättäkää minut sitten hautaamatta minua". Seuraavana aamuna hän oli hengetön.
Silloin King riensi takaisin Willsin luo ja tapasi tämänkin kuolleena. Viimeiset sanat, mitä hän oli neljää päivää aikaisemmin kirjottanut muistikirjaansa, kuuluivat: "Voin elää korkeintaan neljä tai viisi päivää vielä, jos tulee lämmin. Valtimo 48 lyöntiä, hyvin heikko."
Kun ei matkailijoita kuulunut, peljättiin pahinta. Apuretkikuntia lähetettiin Melbournesta, Adelaidesta ja Brisbanesta, ja Sydneyssä ja muissa kaupungeissa puhuttiin levottomasti Burken kohtalosta. Viimein löydettiin King, joka oli voittanut alkuasukasten luottamuksen ja pari kuukautta asunut heidän luonaan, eläen heidän tavallaan. Hän oli käynyt tuntemattomaksi ja oli puolittain järjiltään, mutta tointui sen hellän hoidon varassa, jota hänelle annettiin. Molemmat kuolleet haudattiin, Burke käärittynä Englannin lippuun. Myöhemmin kuljetettiin heidän tomunsa Melbourneen, missä komea muistopatsas pystytettiin heidän haudalleen. Siinä on melkein kaikki, mitä on jäljellä retkikunnasta, joka alotti matkansa niin valoisin toivein ja teki haaksirikon "Epätoivon vuoren" juurella.
20. Etelänavalle.
Satakunta vuotta takaperin alkoivat europalaiset merenkulkijat lähestyä sen salaperäisen mantereen rannikoita, joka leviää maapallon eteläisen navan ympärillä. James Ross, joka oli v. 1831 keksinyt magneettisen pohjoisnavan, purjehti kymmentä vuotta myöhemmin kahdella kuuluisalla laivalla, joiden nimet olivat "Erebus ja Terror", pitkin maailman eteläisimmän meren rannikkoa, sen meren, jolla vieläkin on hänen nimensä. Hän keksi lähes neljätuhatta metriä korkean toimivan tulivuoren ja nimitti sen Erebukseksi, ja sammuneenkin tulivuoren hän tapasi, ja sille annettiin nimeksi Terror. Hän näki korkean jääsulun, sisämaajäätikön reunan, joka paikotellen nousi kahdeksankymmenen metrin korkeuteen.
Vähitellen alkoivat yhä useammat Europan kansat kilpailla tietojemme kartuttamisessa kuudennen maanosan suhteen, ja sitten oli varsinkin viime vuosikymmen mitä vilkkainta toiminnan aikaa etelänapa-tutkimuksen alalla. Tämän uuden jakson sai alkuun v:n 1898 belgialainen retkikunta, jonka onnistui ensi kerran talvehtia etelänavan seuduilla. Sen palattua varustettiin saksalainen, englantilainen, skotlantilainen ja ruotsalainen retkikunta, jotka kaikki jokseenkin samaan aikaan läksivät eri kohtiin napa-aluetta.
Hyvin onnistuneen retken teki siten ruotsalainen Otto Nordenskjöld "Antarktik"-laivalla v. 1901. Johtaja asettui viiden toverin kanssa saarelle, jolle annettiin nimeksi Lumikunnas. Siellä he liittivät kokoon Ruotsista tuomansa rakennuksen; ruokavaroja oli heillä kahdeksikymmeneksi kuukaudeksi. Niin kauvan aikoivat he oleskella autiolla saarella, tehdä havaintoja ja tutkimusretkiä seudulla. Sitte piti "Antarktikin" palata noutamaan heitä.
Talvi tuli, tuoden mukanaan purevan pakkasen. Kaikki vesi jäätyi sisällä, jääkimpaleita muodostui joka soppeen, home menestyi seinillä, ja kaikki kävi kosteaksi ja hankalaksi. Tämä ei sentään vähääkään vaikuttanut nuorten ruotsalaisten reippauteen, ja he työskentelivät aamusta iltaan sekä sisällä että ulkosalla.
Pakkanen paukkui nurkissa, eikä ollut helppo pistäytyä observatorioon eli havaintotorniin lämpömittarin pysyessä neljässäkymmenessä asteessa alapuolella nollan, hyytävässä tuulessa ja jauhohienossa tuiskussa. Siellä tuuli usein ja peräti vimmatusti; tuulen vauhti oli sama kuin kirjekyyhkynen ja kotka kykenevät saavuttamaan eli kolmekymmentä metriä sekunnissa, paljoa nopeampi siis kuin pikajunan ja kilpa-ajohevosen. Pikku kiviä rapisi majan seiniin tuulen puolella, ja kerran sinkosi heidän isoin veneensä melkoisen matkan päähän jäälohkareiden yli, rusentuen pirstaleiksi.
Keväällä, syyskuussa, pyydettiin hylkeitä ja pingvinejä seuraavan talven ruokavaroiksi. Kuukautta myöhemmin teki Nordenskjöld erään kumppaninsa kanssa rekiretken pohjoiseen päin pitkin jäätikköä. Saattaa arvata heidän hämmästyksensä, kun he muutamia päiviä samottuaan suurella jäälakeudella ja kaksikymmentä kuukautta yksinäisyydessä vietettyään yhtäkkiä näkivät kolme mustaa pilkkua kahlaamassa heitä kohti lumen läpi ja piankin tunsivat heidät ihmisiksi. He olivat parrakkaita, sysimustia ja repaleisia. Ihmeellisiltä he näyttivät, ja ihmeellistä oli tavata heitä asumattomalla napaseudulla. Pian sai arvotus ratkaisunsa -- nuo kolme olivat "Antarktikin" miehiä.
Kun "Antarktik" tuli lämpimämmiltä meriltä takaisin noutamaan Lumikunnaalle jättäytynyttä retkikunnan osaa, laskettiin nuo kolme maihin Toivon lahdessa, heidän tunkeutuakseen saarelle, sillä laivaa pidättivät jääesteet. Riittämättömin ruokavaroin täytyi näiden talvehtia viheliäiseen kivimökkiin, jonka olivat itse rakentaneet. Varastojensa puutteen he korvasivat hylkeiden ja pingvinien pyynnillä, ja keväällä pääsivät he viimeinkin pyrkimään Lumikunnasta kohti. Onni suosi heitä, ja jo ennen päämääränsä lähenemistä kohtasivat he Nordenskjöldin. Heidän ihmetyksensä ei ollut vähäisempi kuin hänen, ja mitä iloisimmin mielin läksivät he kaikin asemalle.
Retken menestyksen tai vastoinkäymisen ratkaisee usein sarja sattumia. Sen näimme Burken matkalla Australian halki -- jolloin retkeläisillä oli kova onni. "Antarktikin" matka oli onnellinen. Ainoastaan itse laivaa kohtasi perikato. Sitte kun nuo kolme oli laskettu maihin Toivon lahdessa, joutui laiva etelämyrskyssä ajojään puserrukseen ja kulkeutui takaisin pohjoiseen päin. Valtainen jäämöhkäle puristui "Antarktikin" pohjan alle, repäisi pois kölin ja peräsimen ja mursi muutamia laahkoja rungosta. Vesi tulvasi ruumaan, koetettiin tukkia vuotoa, ja pumput olivat käynnissä. Siten ajelehti "Antarktik" jäissä kolme viikkoa, ja jään harvennuttua kohotettiin purjeet ja pyrittiin saavuttamaan Paulet-saari. Jos vain onnistuttiin saamaan laiva ajoissa rantaan, niin voitaisiin pelastaa kaikki kokoelmat ja muu irtain. Veneet, ruokavarat ja aseet siirrettiin alas jäälle. Mutta se tapahtui viime hetkessä, sillä nyt täyttyi laiva nopeasti ja upposi; viimeisenä katosi aaltoihin "Antarktikin" nimeä kantava viiri. Siten oli tämäkin alus yhtynyt niihin suuriin laivastoihin, jotka ovat joutuneet meren pohjaan.
Haaksirikkoiset laahaavat veneensä jään yli ja reunalle päästyään laskevat ne mereen sekä täyttävät ne niin runsailla ruokavaroilla kuin mahtuu. Loput he aikovat hakea sittemmin. He pääsevät saarelle. Yöllä nousee tuima luoteismyrsky. Jos sen rajuus olisi kohdannut heitä jäällä tai veneissä, niin he olisivat olleet hukassa. Kaikki jäälle jätetyt laatikot ja varastot hupenivat tässä myrskyssä kuin akanat tuuleen.
Nyt ei auttanut muu kuin alistua kohtaloonsa. Toinen kysymys oli, miten apua odottavat miehet saattoivat tulla toimeen Lumikunnaalla. Rakennettiin kivimökki, joka katettiin purjekankaalla ja hylkeennahoillla, ja siellä oli makailtava kahdeksan kuukautta sekä eleltävä pingvineillä ja hylkeillä.
Vihdoin läksi kapteeni Larssen viiden kumppanin keralla Toivon lahteen, missä jälkeenjätetty kirjelmä ilmotti, että siellä olleet kolme miestä olivat suunnanneet kulkunsa Lumikunnasta kohti. Silloin kiiruhti hänenkin seurueensa sinne. Vain muutamia tunteja aikaisemmin oli muuan argentinalainen avustuslaiva tunkeutunut Lumikunnaalle, ja ilman uskollista "Antarktikiansakin" pääsivät siis nyt kaikki ruotsalaiset tutkijat kotiin runsaine saaliinensa.
Edellämainittua englantilaista retkikuntaa johti kapteeni Robert Scott, joka nyt saavutti ensimäisiä kokemuksiaan napaseutujen tutkijana. Hänen "Discovery"-laivansa oli vasiten rakennettu retkikunnan käytettäväksi ja tehty hyvin vankaksi, jotta se kykenisi kestämään jäiden puristusta. Itse matkue oli myös varustettu mitä huolellisimmin. "Discovery" läksi Lytteltonista Uudesta Seelannista joulukuun 21. p:nä 1901. Tammik. 9. p:nä saavuttiin Viktoria-maalle ja jatkettiin matkaa itäänpäin pitkin suurta jääsulkua. Ensimäisenä talvena tehtiin pikku tutustumisretkeilyjä sisämaahan. Muuan sellainen joukkue joutui niin ankaraan lumimyrskyyn, että eräs matruusi menetti henkensä. Kun lämpömittari laski 52 asteeseen alle nollan ja 130-170 kilometriä tunnissa pyyhältelevät myrskyt alkoivat olla jokapäiväisiä ilmiöitä, täytyi luonnollisesti luopua kaikista retkeilyistä.
Kevään tullen tehtiin rekimatkoja, joista pisin kesti kolme kuukautta ja tuotti suunnattomia ponnistuksia. Eteläisin saavutettu kohta oli 82° 17'. Syynä siihen, että Scott ei yrittänyt tunkeutua edemmäs, oli parhaastapäästä se, että hän näki edessään valtaisen vuorijonon, jonka huippujen laskettiin kohoavan 3.000-4.000 metriin korkealle merenpinnasta. Paluumatka kävi kovin tukalaksi siitä syystä, että kaikki koirat kuolivat ravinnon puutteeseen, joten miesten täytyi itse kiskoa rekiä. Helmikuun 3. p:nä palasi Scott laivalleen.
Sillävälin oli Englannissa jo alettu peljätä pahinta, ja sieltä oli lähetetty apuretkikunta, joka oli tavannut "Discoveryn" tammikuun 23. p:nä. Vaikka Scott oli hyvinkin rasittunut kaikista vaivoistaan, päätti hän viipyä talven lisää eteläisellä napaseudulla, kuten nyt kävi laatuun hänen saatuansa uusia ruokavaroja. "Morningilla" -- se oli apulaivan nimi -- palasi yhdeksän matruusia ja luutnantti Shackleton, Scottin matkakumppani, jonka tutkijaura läheisesti liittyy kapteeninsa saavutuksiin. Scott itse saapui vasta huhtikuussa 1904 Uuteen Seelantiin. Hänen matkansa tärkeimmät tulokset olivat runsaat magneettiset ja säätieteelliset määräykset. Sitäpaitsi oli hän tehnyt varsin tärkeitä havaintoja eteläisen napaseudun eläinmaailmasta ja saanut todistetuksi, että jääsulku ei ollut maan kamaralla.
Jo tuon ensimäisen matkansa perusteella on Scott jäänyt toistaiseksi siksi etelänapa-tutkijaksi, joka on enimmin hyödyttänyt tiedettä. Hänen sitä koskeva suuri julkaisunsa, johon hän on itse kirjottanut useita niteitä, on etelänavan seutujen tuntemuksen perusteoksia. Mutta vielä enemmän kuuluisuutta, joskaan ei aivan yhtä suuria tieteellisiä ansioita, saavutti luutnantti Shackleton, joka nyt läksi jatkamaan entisen johtajansa työtä.
Shackleton päätti talviasemaltaan koettaa tunkeutua niin lähelle etelänapaa kuin mahdollista. Hän lähti matkalle lokakuun lopulla 1908. Hänellä oli ainoastaan kolme miestä mukanaan, ja hänen neljää rekeään veti yhtä monta pientä jäntevää hevosta, jotka oli hankittu Mandshuriasta. Niitä ruokittiin maissilla, puserretulla rehulla ja voimarehulla. Ja kun niiltä matkalla niukennettiin ruoka-annoksia, söivät ne hihnoja, köydenpätkiä ja toistensa häntiä. Noilla neljällä miehellä oli koko kolmen kuukauden ruokavarat.
Savun noustessa Erebuksen kraaterista suuntasi Shackleton kulkunsa etelään päin yli lumen peittämän jäätikön. Toisinaan oli lumi pehmeää ja vaivaloista, toisinaan kovan hangen peittämää, kätkien mahtavan jään väijyviä halkeamia. Leiripaikoilla matkamiehet pystyttivät molemmat telttinsä ja ryömivät makuusäkkeihinsä, hevosten nukkuessa loimilla verhottuina seisaallaan ulkopuolella. Väliin täytyi heidän pysytellä paikoillaan päivä tai useampikin, kun lumimyrsky ehkäisi heidän matkansa.
Kun aurinko peittyi pilviin, oli valaistus kiusallista. Mitään varjoja ei ollut osottamassa lumikentän epätasaisuuksia, kaikki oli valkoisen valkoista, ja missä luuli kulkevansa tasaisella maalla, siinä saattoi äkkiarvaamatta tuupertua nenälleen alas pikku vierua. Kerran kuului kumeata jymyä kaukaa idästä. Se kuulosti kanuunanlaukauksilta, mutta luultavasti siellä vain valtainen sisämaan jää "vasikoitsi". Kun jää alituisessa, mutta verkallisessa liikkeessään rannikoita kohti soluu mereen, nousee jääreuna sitä raskaamman veden kohottamana, ja tavattomia lohkareita ja jäävuoria murtuu silloin irti, sitten uiskennellakseen omin päin ympäri merta. Kun nämä möhkäleet vapautuvat, sanotaan sisämaan jään "vasikoitsevan".
Edeten kaksi ja kolme penikulmaa päivässä lähestyi Shackleton napaa. Hänen pieni seurueensa hävisi kuin pienet mustat pilkut tuossa äärettömässä jään ja lumen erämaassa. Ainoastaan lännessä näkivät he rivin vuorenhuippuja, jotka muistuttivat torneja ja rakennusten harjoja. Heistä tuntui kuin olisivat kulkeneet valkoista muuria kohden, jota eivät milloinkaan voineet saavuttaa.
Hevosista ammuttiin yksi marraskuun 21. p:nä ja lihat korjattiin ruokavarastoksi. Reki, jota se oli vetänyt, nostettiin pystyyn ja tuettiin tienviitaksi paluumatkaa varten. Viittä päivää myöhemmin oli Shackleton saapunut Scottin eteläiseen päätekohtaan, ja niitä korkeita vuoria jyrkkine, mustine kallioseinineen, jotka hän sittemmin näki matkansa varrella, ei ollut koskaan ennen tutkija lähestynyt.
Kului pari päivää, ja toinen hevonen ammuttiin. Ja vähän sen jälkeen täytyi kolmaskin, joka ei jaksanut pitemmälle, uhrata häviölle. Viimeinen hevonen hirnui ikävissään tovereitaan kaivaten. Se tunsi itsensä yksinäiseksi etelänavan sisämaassa. Se reutoi yhäti rekeänsä, noiden neljän miehen vetäessä toista.
Vuorijono, joka tähän asti on ollut oikealla kädellä, kaartuu nyt suuresti itään. Mutta onneksi murtaa sen valtainen jäätikkö, "suuri valtatie", joka johtaa navalle. Matkailijat nousevat jäätikölle ja samoavat läpi graniittipylväiden soukentaman pikku vuorensolan. Nyt ovat he korkeiden vuorien ympäröiminä. Jää on repeillyt vaarallisiksi halkeamiksi, ja ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen saavat he kierretyksi näitä, menettäen paljon aikaa mutkateillään. Yksinäinen lintu lentää heidän ylitseen, luultavasti lokki. Mitä saattoi se etsiä täältä ikuiselta jäältä?
Eräänä päivänä veti kolme englantilaista yhtä rekeä, neljännen miehen ajaessa hevosta, joka veti toista. Äkkiä huomasi ajaja elukan häviävän, jään suorastaan nielemänä. Lumisilta oli murtunut hevosen painon alla, ja eläin oli syöksynyt alas kolmensadan metrin syvyiseen railoon. Kun he kumartuivat mustan aukon reunan yli, eivät he kuulleet äännähdystäkään sen pohjasta. Onneksi oli reen etumainen poikkiliista katkennut, niin että reki ja mies jäivät aukon reunalle. Jos kallisarvoinen ruokavarasto olisi seurannut hevosta jään sisustaan, niin olisi Shackletonin ollut pakko kääntyä heti takaisin.
Menetettyään viimeisen vetäjäapurinsa täytyi matkailijain nyt itse ponnistella ylös jäätikköä kallioiden ja liuskakivikerrosten välitse, missä esiintyi kivihiiltäkin. Joulupäivinä, etelänavan kesän aikaan, oli siellä 44° kylmää. Ihana juhannus!
Vihdoin ovat nuo neljä miestä jättäneet kaikki vuoret taakseen, ja nyt avautuu heidän eteensä ylätasanteena pelkkää lumen peittämää jäätä. Mutta alinomaa kohoaa jään pinta etelänavan maanosan sydäntä kohden, ja se jumottava päänkipu, josta miehet kärsivät, johtuu suurissa korkeuksissa olemisesta. Bamburuovon päähän pystytetään lippu tienviitaksi.
Tammikuun 7. ja 8. p:nä 1909 täytyi matkamiesten pysyä paikoillaan kovan lumimyrskyn vuoksi, ja lämpömittari laski 56 pakkasasteeseen. Kun etelänavan kesä on sellainen, niin täytyy talven olla jotensakin viileä. Tammikuun 9. oli heidän viimeinen vaelluspäivänsä etelää kohden. Ilman kantamuksia ja rekiä riensivät he eteenpäin ja pysähtyivät 88° 23' eteläiselle leveydelle.
Heillä oli enää ainoastaan kahdeksantoista penikulmaa etelänavalle. Mutta siitä täytyi heidän kääntyä takaisin ruuanpuutteen takia. He olisivat voineet jatkaa, he olisivat kyenneet pääsemään navalle asti, mutta siinä tapauksessa he eivät olisi tulleet milloinkaan takaisin. Ja sitenhän kävi seuraavalle englantilaiselle retkikunnalle.
Ylätasanne oli nyt enemmän kuin kolmetuhatta metriä korkealla merenpinnasta, ja heidän edessään aukeni navalle päin loppumaton kenttä sisämaan jäätä. Englannin lippu kohotettiin, ja he asettivat lieriöön kirjallisen selityksen matkastaan. Shackleton loi viimeisen silmäyksen yli jään napaa kohti ja antoi kirvelevin sydämin käskyn paluumatkaan.
Että hän kykeni seuraamaan jälkiään takaisin ja että hän onnellisesti saapui talvimajalleen sekä pääsi laivalla taas kotia, se on aivan varmaa, sillä jo saman vuoden syksynä oli hän Europassa ja kertoi kokemuksistaan. Hän oli suorittanut suurtyön, joka oli enää voitettavissa ainoastaan vaivaisilla kahdeksallatoista penikulmalla. Nyt on tämäkin tapahtunut, mutta etelänavan ensimäinen löytäjä ei jää Antarktiksen sydämen varsinaisen vallottajan asemaan.
Shackletonin suuremmoinen saavutus elvytti taas useissakin maissa innostusta etelänapa-tutkimuksiin, joiden yhtenä pyrkimyksenä oli itse navalle pääseminen. Parhaiten varustetuksi tuli Shackletonin entisen kapteenin Scottin retkikunta; Englanti katsoi kunnia-asiakseen, että sen miehen täytyi olla britti, joka ensimäisenä suoriutui noista viimeisistäkin penikulmista. Scott oli peittynyt napaseudun yöhön; arveltiin hänen sentään jo v. 1912 alkupuolella päässeen navalle, kun maailmaa hämmästytti urhea norjalainen löytöretkeilijä, luoteisväylän kuuluisa purjehtija, kapteeni Roald Amundsen, pistäytymällä etelänavalle kuin ohimennen, valmistautuakseen suurta, monivuotista pohjoisen napaseudun tutkimusta varten! Hän siis voitti kilpailun ja tuotti suurta kunniaa pienelle kansalle, joka oli jo ennenkin suuresti kunnostautunut maantieteellisen tutkimuksen historiassa. Etelänapa oli vallotettu, ja miten se tapahtui, siitä ovat viestit vasta vähän aikaa takaperin kierrelleet jännittyneen maailman tarkattavina. Inhimillinen lannistumattomuus oli jälleen osottautunut pystyväksi suoriutumaan sellaisestakin tehtävästä, joka oli tuottanut voittamattomia vastuksia monille edeltäjille, vaikka nämä olivat olleet ihmiskunnan tarmokkaimpia ja alallaan taitavimpia edustajia.
Entä Scott? Niin, se synkkä tarina, traagillisimpia napaseutujen tutkimushistoriassa, värähdyttelee parhaillaan sydämiä koko sivistyneessä maailmassa. Hän ei ainoastaan uhrannut suunnattomia ponnistuksiaan vallotukseen, jonka sitten voitonriemunsa hetkenä näkikin jo kuuluvaksi toiselle, vaan sai vielä maksaa pettymyksensä omalla ja toverien hengellä.
Häntä pidettiin kuin luotuna etelänavan saavuttajaksi tavattomalla tarmollaan, sitkeydellään ja huolellisella harkinnallaan. Hän varustausi aina mitä seikkaperäisimmin -- kenties sentään liiaksikin ottaen lukuun kaikkia mahdollisuuksia ja siten johtuen ottamaan mukaan niin paljon ainehistoa, että välttämättömintä ei tullut kylliksi varastoon. Hänen viimeinen retkikuntansa oli uusimpien huomioiden ja keksintöjen perusteella varattu mitä parhain välinein. Elokuussa v. 1910 läksi Scott jälleen Englannista. Australiasta suunnattiin kulku kohti Erebus-vuorta ja sieltä päin pyrittiin laivalla niin pitkälle etelää kohti kuin mahdollista.
Sitte jatkettiin matkaa reillä, etupäässä perustellen varastoasemia, jotka olisivat tukikohtina varsinaiselle navantavottamisretkelle. Vetojuhtina käytettiin taaskin mandshurialaisia poneja, jotka eivät kuitenkaan kyenneet kestämään ankaraa ilmanalaa; useita niistä menehtyi. Marraskuun 2. pnä 1911 alotti Scott matkansa navalle, 14 päivää myöhemmin kuin vähän syrjemmästä Amundsen, jonka lähdöstä hän sai viime hetkessä tiedon. Pääasiallisesti seurasi hän samaa tolaa kuin Shackleton neljää vuotta aikaisemmin. Tammikuun 2. p:nä 1912 oli hän päässyt 87° 22' eteläiselle leveydelle. Niin pitkälle oli Amundsen ehtinyt jo kuukautta ennemmin -- hän oli harjottanut miehensä nopeampaan kulkuun.
Scott oivalsi nyt, ettei hän voinut mitenkään ehtiä etelänavalle ja sitte takaisin "Terra Nova" laivalleen ennen pitkän talviyön alkua. Mutta hän päätti jäädä vielä kerran talvehtimaan talvileiriinsä. Osa retkikuntaa palautettiin laivalle, mukanaan siihen asti kertyneet ainekset ja viimeiset viestit matkan vaiheista; ne tulivat maailman tietoon heti Amundsenin paluun jälkeen. Vaikea oli Scottin valita seurueestaan niitä neljää, jotka pääsisivät ottamaan osaa lopulliseen ryntäykseen navalle; kaikki pyrkivät kiihkeästi mukaan. Hänen kohtalonsa osallisiksi tulivat tieteellisen osaston johtaja, t:ri Wilson, ratsuväenkapteeni Wates, luutnantti Bowers ja aliupseeri Evans. Lähtiessään olivat kaikki urhealla mielellä, tahtoen ponnistaa viimeisetkin voimansa -- kuten Scott kertoi jäähyväiskirjeessään.
Lähtijät olivat lujasti päättäneet onnistua, ja heidän menestykseensä luottikin koko maailma. Koska Scott oli ilmottanut talvehtivansa napaseudulla, niin odotettiin ensimäisiä tietoja etelänavan tapaajista saataviksi vasta helmikuulla 1913. Ja kaikki laskelmat pitivät paikkansa -- yhtä ainoata seikkaa vain ei oltu otettu lukuun: oltiin niin totuttu retkikuntien menestykselliseen paluuseen nykyaikana, että Scottin matkueen täydellinen perikato tuntui uskomattomalta! Likeisimmät asiantuntijat sanoivat suoraan, että juttu oli perätöntä huhua, kun lyhyt sähkösanoma pienestä uusseelantilaisesta kaupungista lähetettynä helmikuun 10. p:nä 1913 ilmotti maailmalle englantilaisen etelänaparetken järkyttävän päättymisen.