Part 16
Riutat ovat erimuotoisia ja laajuudeltaan vaihtelevia. Se iso "valliriutta", joka saartaa Australian koillisrannikkoa, on kaksisataa penikulmaa pitkä. Atolleiksi nimitetään renkaiksi muodostuneita riuttoja. Tuulten, lintujen ja merivirtojen välityksellä kulkeutuu kasvinsiemeniä merelle. Ne juurtuvat ja versovat niissä osissa riuttaa, jotka ovat nousuveden pinnan yläpuolella. Pitkän ajanjakson kuluttua on atolli valmis, eläinten ja kasvien rakentamana. Ja "Saaripilvi" on maailman suurin yhtenäinen atollialue. Nuo rengasmaiset korallisaaret näyttävät aalloille heitetyltä seppelekasalta. Jokaisen seppeleen keskessä on laguuni eli järvi, joka on meren yhteydessä. Sisäpuolella saattaa vesi olla seitsemänkymmentäkin metriä syvää, ja muutamien atollien laguuneissa olisi tilaa kaikille maailman laivastoille. Mitättömän pienet korallieläimet antavat aherruksellaan suojaa isoimmillekin laivoille.
Monilla atolleilla kasvaa kookospalmuja, ja ainoastaan siellä, missä niitä on, ovat nuo rengassaaret asuttavia. Kuinka ihmeellisiltä ne näyttävätkään laivasta, joka lähestyy niitä! Näkee ainoastaan palmujen latvat taivaanrannan yläpuolella; itse saari on liian matala näkymään. Voisi luulla kulkevansa meren rajattoman Saharan keidasta kohti. Viimein esiintyy saaren kiinteä korallikamarakin. Renkaan ulkopuolella pauhaavat meren aallot, mutta laguuni päilyy kirkkaana kuin kuvastin korallien ja palmujen suojassa.
Seitsemäntuhatta polynesialaista alkuasukasta elää "Saaripilvessä", parisataa kullakin atollilla. He ansaitsevat toimeentulonsa helmillä ja perlamutilla ja vaihtavat itselleen europalaista rihkamaa ylen korkeihin hintoihin. Joillakuilla saarilla viljellään leipäpuita, ananaseja ja banaaneja. Alkuasukkaat ovat mitä oivallisimpia merimiehiä, ja he eivät olekaan mitään elinkautisia vankeja saarillaan. He käyttävät naisten kutomia mattoja purjeina ja peräriukuja, jotka auttavat veneiden tasapainoa, ja he kulkevat pelottomina saarelta toiselle. Ranska on kohottanut kolmivärisen lippunsa "Saaripilven" atolleille ja niiden lähimmille läntisille naapureille.
Seuratkaamme vielä albatrossin lentoa Seurasaarille. Ryhmän isoin, Tahiti, on kaikista Etelämeren saarista kaunein ja kuuluisin. Siellä näkee se taas tulivuoria, jotka ovat ammoin sammuneet, jylhän ihania kallioita, jotka kasvavat sankkaa metsää, läpipääsemättömiä saniais- ja heinätiheikköjä, ja pitkin rinteitä solisee vilkkaita puroja alas laguuneihin, joita erottavat merestä korallien mestarillisesti rakennetut aallonmurtajat. Rannalla kasvavat nuo ikuiset kookospalmut, jotka ovat yhtä erikoisia Etelämeren saarille kuin taatelipalmut vanhan maailman aavikkoseuduille. Täällä on mitä herttaisin ilmanala, lämmin, tasainen, troopillinen meri-ilmasto, jossa kesän ja talven erotuksena on ainoastaan pari astetta. Kaakkoispasaati puhaltelee kaiken vuotta. Myrskyt ovat harvinaisia, sataa parahiksi, ja kuumetaudeista ei ole tietoakaan.
Alkuasukkailla on iloinen ja valoisa elämänkatsomus. He koristelevat hiuksiaan kukkasseppeleillä, heidän käyntinsä on kevyttä ja vapaata, eivätkä he tunteneet mitään suruja, ennen kuin valkoihoiset tulivat tärvelemään heidän elämänsä ja vapautensa. Mutta valkoihoisten keskuudessa kirjoteltiin runoja ja satuja, joissa oli Tahiti näyttämönä, ja monien kirjailijain mielikuvituksessa muuttui saari maiseksi paratiisiksi.
Nyt kuolevat Tahitin nuoret miehet ja naiset, ja heidän tilalleen tulee kiinalaisia, europalaisia ja luoteisten saarten alkuasukkaita. Jäljelläolevat viljelevät kuitenkin vielä peltojaan ja kulkevat kalastuskanooteillaan rantalaguuneilla sekä keräävät kookospähkinät oikealla ajalla. Hiuksillaan kantavat he vielä kukkasseppeleitä -- viimeisenä heijastuksena onnellisemmasta elelystä. Kyyhkyset kuhertelevat puissa, vihreät ja vaaleansiniset papukaijat kirkuvat vihlovasti. Hevoset, nautaeläimet, lampaat, vuohet ja siat kuuluvat uusiin tulokkaisiin; sisiliskoja, skorpioneja, kärpäsiä ja moskiitoja on suunnattomasti.
Reheviä puutarhoja ja viehättävää luontoa ei europalaisten ole onnistunut tärvellä. Ja fregattilintu, meren kotka, jonka pyrstösulilla Tahitin päälliköt muinoin koristelivat päälakiaan, yöpyy vielä nytkin rannan puihin ja etsii saaliinsa kaukaa ulapalta.
Albatrossin katse ei ole hiukan synkistymättä, kun se havaitsee fregattilinnun. Se näkee siinä kilpailijan. Niin laajoja matkoja ei fregattilintu tee kuin albatrossi; niin kauvas merelle se ei uskaltaudu, mutta se on erinomainen lentäjä ja esiintyy mitä häikäilemättömimpänä rosvona. Se seuraa delfiinejä ja petokaloja, riistääkseen niiltä saalista, ja muita lintuja pakottaa se julkeasti luovuttamaan sille ruuan juuri kun ovat sitä nielemässä. Kun kalastajat ovat ulkona verkkojaan kokemassa, viistää se niin läheltä venettä, että sitä voi hotaista airolla. Ja se on niin ihastunut heleihin ja räikeihin väreihin, että se ajattelematta syöksyy alas fregattien punaisiin viireihin, jotka liehuvat tuulessa, heiluen sinne ja tänne laivan vaaruessa. Se kohoaa huimaavaan korkeuteen kuten kotka, eikä mikään ihmisten kaukoputki vedä vertoja sen terävänäköisyydelle. Sieltä ylhäältä se näkee pienimmänkin kalan, joka leikkii veden kalvossa. Mieluimmin vaanii se lentokaloja ja sieppaa niitä ilmasta juuri kun ne levitetyin evin leijailevat aaltojen yläpuolella; myöskin pyytää se uppisukelluksilla niitä syvyyksistä. Saatuaan kalan kohoaa se ylös, ja jos kala on epämukavasti sen nokassa, laskee se sen irti, mutta sieppaa sen kiinni uudelleen ennen kuin se on ehtinyt veden pintaan; ja sen tempun se uudistaa kerran toisensa perästä, kunnes kala on vaivattomasti nielaistavissa.
Albatrossi lohduttautuu pian fregattilinnun patustelusta ammatissaan ja jatkaa läntislentoaan Samoa-saaria kohti. Sinne on sillä melko taival avointa merta oikaistavana. Se miettii kaikkea ihmeellistä, mitä on kokenut tuhatpenikulmaisilla matkoillaan kaikilla maapallon merillä. Se on nähnyt meteorikiviä poksahtavan lumpeen avoimella valtamerellä, tiedonhaluisten ihmisten koskaan saamatta siitä aavistustakaan. Se on kuullut kumeata jymyä meren sylistä, kykenemättä käsittämään, että syvyydessä tapahtui tulivuorenpurkauksia yhtä salassa sen kuin ihmistenkin silmiltä. Se on nähnyt saaria muodostuvan ja taas häviävän, ennen kuin niitä on merkitty millekään merikortille, ja se on nähnyt vaarallisia kareja kohoavan ylös siitä missä vesi oli ennen syvää ja missä laivat mitään pahaa aavistamatta ovat menneet turmioon.
Mutta mitä syvyyksissä tapahtuu, sen tietävät ihmiset paremmin kuin se. Tosin eivät he ole uskaltautuneet kuuttakymmentä metriä syvemmälle, kun taasen kolmenkymmenen metrin syvyydessä voivat sukeltajat viipyä pari tuntia työskentelemässä siltarakennuksissa, uponneiden laivojen pelastamisessa ja sen sellaisessa. Sitä vastoin on valtameriä luodattu melkein kaikkialta ja otettu pohjanäytteitä lähes penikulmaa syvältä. Tiedetään, että valtamerten pohja on kaikkein suurimmalta osaltaan elimellisen liejun ja punaisen saven peittämää, ja että kasvielämä sammuu auringonvalon mukana jo kahden- tai kolmensadan metrin syvyydessä, kun sitävastoin eläinkunta ei tiedä mitään rajoja. Kaikkein syvimmissäkin paikoissa elää pieniä olioita, jotka eivät vähintäkään kärsi koko valtameren raskaasta painosta. Pohjaa kohti painuu alituisena sateena kalkkikuona myriadeista pikkuelävistä, jotka viihtyvät kaikkialla meressä. Niiden kuorista keräytyy mittaamattomien ajanjaksojen kuluessa valtaisia kerrostumia tuolla pilkkopimeässä syvyydessä, missä jotkut kalat ovat omavaloisia, toisten elävien oleskellessa ikuisessa sokeudessa ja läpitunkemattomassa yössä.
Kuinka usein onkaan tapahtunut, että pitkälle matkalle lähtenyt laiva ei ole milloinkaan saapunut määräpaikkaansa eikä milloinkaan palannut! Myöskin meren suurella taistelutantereella voi puhua haavottuneista, kuolleista ja kadonneista. Voidaan turhaan odottaa tietoja kuukausia ja vuosia. Albatrossi voisi selittää asian, sillä se näki, kun alus meni karille ja vajosi. Se ja sen esi-isät ovat nähneet paljon sellaista elämänsä päivinä. Sehän on seurannut lukemattomia laivoja edes takaisin.
Arvotuksellinen ja kaamea on vesipeittoinen maanpinta täällä viiden kilometrin syvyydessä. Loppumattomat lakeudet levittäytyvät kaikille tahoille. Penikulmittain on meren pohja tasainen kuin pöytä. Me ihmettelisimme tätä lohdutonta tasaisuutta, jos jättiläismoisen valonheittäjän hohteessa vaeltaisimme tuolla alhaalla. Vihdoin tulisimme seudulle, missä meren pohja kohoaisi, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin ja jyrkemmin. Jos seuraisimme rinnettä ylöspäin läpi vesikerrosten, huomaisimme päivän alkavan valjeta, niinkuin aamun lähestyessä, ja me saavuttaisimme vesikerroksen, jonka läpi itse aurinkokin näkyisi. Sekin lisääntyisi valovoimaltaan. Syvyydessä, missä laiva pysyy tuomiopäivään asti, on vesi jääkylmää, tuskin enempää kuin puolitoista astetta lämmintä. Mutta minkä ylemmä tulemme, sikäli lämpömäärä kohoaa, aluksi hitaasti, sitten yhä joutuisammin, ja viimein on vesi haaleata, auringon paistaessa kirkkaasti läpi suolaisen kristallin ja alkaessamme tuntea aavistusta aallokon keinunnasta.
Täällä katseemme hurmaantuisi näyistä yhtä kauneista, mutta heleämmistä ja värikkäämmistä kuin maan kuivalla pinnalla. Me vaeltaisimme läpi reheväin tummanvihreiden, vaaleanvihreiden, keltaisten, punaisten ja lasikirkkaiden leväpuistojen ja samoaisimme hämyisiä ruskoleväkorpia. Toisinaan metsä harventuisi ja jättäisi vapaan näköalan läpi sinertävän veden, missä ihmeelliset kalat ajavat nuolennopeasti toisiaan. Meren pohjan pehmeän hiekan yläpuolella näkisimme leveitä, latuskaisia kaloja uiskentelevan lappeellaan, mutta meidän lähestyessämme ne painautuisivat pohjaa vasten ja tekisivät muutamia nopeita liikkeitä evillään, peittäytyäkseen hiekkaan ja piiloutuakseen vihollisen näkyvistä. -- Siellä me näkisimme pääjalkaisia, noita pehmeitä nilviäisiä, joilla on pitkät liikkumis- ja tarttumisraajat. Ja kun me saapuisimme, pusertaisivat nuo hirviöt "mustepussistaan" mustaa nestettä, joka tekisi veden sameaksi niiden ympärillä ja kätkisi ne ahdistajiltaan. Silloin johtuisivat mieleemme ne eriskummalliset mustekalat, joista merimiehet kertoilevat, että ne ovat vaarallisia isoille laivoillekin. Mutta me emme hymyilisi niille kertomuksille, sillä meri kätkee kenties paljonkin sellaisia salaisuuksia, joita ihmiset eivät vielä tähän asti ole päässeet näkemään.
Jokaisella askeleellamme näkisimme me sienien ja korallisärkkien välissä kummallisia merisiiliä ja meritähtiä, komeita näkinkenkiä ja simpukoita. Ja kauvan viipyisimme erakkoäyriäisten seassa. Jos tarkastaisimme niitä lähemmin, niin huomaisimme niiden takaosan niin pehmeäksi ja paljaaksi, että eläimen sitä suojellakseen täytyy etsiä tyhjä näkinkenkä, jonka sisään se saa ryömityksi takaperosin. Ainoastaan kova eturuumis ja saksijalat pistävät esiin näkinkengän suusta, ja erakkoäyriäinen laahaa ryöstämäänsä suojusta mukanaan, mihin ikänä sen tie kulkee. Mutta kun äyriäinen kasvaa ja näkinkenkä käy liian ahtaaksi, menee viisas erakko toiseen, tilavampaan kuoreen. -- Juhlallisin tuntein ja lumoutuneina tuosta ihalasta, satumaisesta, hiljaisesta elämästä alhaalla syvyyden sinivihreissä, milloin pimeissä, milloin päivän himmeästi valaisemissa vesiluolissa, me unohtaisimme todellisuuden ja uskoisimme kaiken olevan unta. Ainoastaan aaltojen solinan ja tuulten suhinan ajatteleminen saisi meidät eroamaan merenpohjasta ja sen ihanuuksista, palataksemme palmusaaren kamaralle.
19. Australian halki.
Yhä lännempänä kohoavat Samoa-saaret korkeine tulivuoriperäisine kallioineen, hohkakivi- ja laavakerroksineen, uhkeine metsineen ja vesiputouksineen, jotka ovat kaksikinsataa metriä korkeita ja mitä rehevimmän kasvullisuuden ympäröimiä. Vesaikkojen ja saniaisten, köynnöskasvien ja Intiaa muistuttavien yrttien yläpuolella liihottelee komeita perhosia. Öisin ovat yölepakot kuutamolla parveilemassa.
Sokeriruo'on lehdillä katettujen pitkulaisten majojen ympärillä, joiden multapermanto on peitetty kookosmatoilla, askartelee kellanruskeita polynesialaisia, joilla on voimakas ruumiinrakenne ja ylpeä ryhti. Heillä on yläruumis paljaana, he käyttävät simpukoista ja hampaista liitettyjä kaulakoristeita, somistautuvat kukkasiin ja höyheniin, voitelevat ruumiinsa kookosöljyllä ja tatuoivat ihoansa osittain. Säveinä ja hilpeinä luonteeltaan ovat hekin joutuneet valkoihoisten häiritsemiksi, ja heidän on ollut pakko luovuttaa saariryhmänsä Saksalle ja Pohjois-Amerikalle.
Samoa-saarilla sataa runsaasti. Mustat pilvet painuvat merenpintaa kohti; rajut pilvenpatsaat imevät vettä kierukanmuotoisina pylväinä, laajeten yläpäästään kuin männyn latvus; rankkasade puhkeaa, ja sitä voi kestää viikkokausia. Joka paikka käy märäksi ja liejuiseksi, ja tulitikkuja on turha koettaa raapia syttymään. Melkein jokavuotisena vitsauksena ovat saarille tuhoisat pyörremyrskyt. Ne tulevat äkkiä. Rannikolle paiskautuu laivoja pirstaleiksi. Pellot ja istutukset tärveltyvät. Kookospalmujen lehtiä lentelee ilmassa kuin sulkia, ja jos myrsky on pahinta laatua, niin kaatuvat puutkin pitkinä riveinä kuin jättiläisviikatteella niitettyinä.
Samoa-saaret ovat säännöllisessä liikeyhteydessä Sandwich-saarten kanssa, ja viimemainituista säteilee höyrylaivalinjoja Aasiaan, Amerikaan ja Australiaan, kuin tähtenä. Fidschi-saaret sivuuttaa sähkölennätinkaapeli, joka on laskettu pitkin Tyynen valtameren pohjaa. Me jätämme sikseen Fidschi-saaret, Salomo-saaret ja kaikki muut, jotka ovat kuin sortuneen sillan pylväinä matkalla Aasian rannikolle. Vaikka Uusi Kaledonia onkin niin lähellä länsipuolella, ei meitä houkuttele tämä saari, jota ranskalaiset käyttävät rangaistussiirtolana.
Mieluummin ohjaamme kulkumme etelään ja näemme ennen pitkää Uuden Seelannin pohjoisen saaren tunturien pistäytyvän esiin taivaanrannalta. Niiden joukossa kohoaa Tongariron toimiva tulivuori, jolla on seitsemän kraateria, ja siitä koilliseen kiehuu kraaterijärvi Taupo honkakivikallioiden välissä. Ja tämän järven pohjoispuolella on monta pienempää järveä, joiden ympärillä kohoilee höyrypilviä kuumista lähteistä, ja monet korkeat geisirit pursuavat taivasta kohden kuin suihkukaivot.
Eteläisen saaren vuoret kulkevat pitkin länsirannikkoa aivan kuin Skandinavian ja Amerikan tunturijonot, mahtavia jäätikkökielekkeitä pistäytyy niiden ikuisista lumikentistä, ja niiden joet juoksevat mitä ihanimpiin alppijärviin. Me luomme ohimennen silmäyksen siihen jättiläiskorkeaan vuoreen, joka on saanut nimensä suuren merenkulkija Cookin mukaan. Tasangoilla ja rinteillä kulkevat paimenet suunnattomine lammaslaumoineen. Metsä viheriöitsee ikuisesti. Pohjoisessa kasvaa havupuita. Niiden rungot ovat kuin pilarikäytavinä, niiden latvat kuin kunnianarvoisten tuomiokirkkojen holvit. Siellä kasvaa pyökkejä ja saniaispuita ja kiertokasveja, mutta palmut loppuvat eteläisen saaren puolivälissä, sillä tämän alapää on liian kylmä niille.
Uuden Seelannin runsaassa lintumaailmassa ei mikään herätä ihmettelyämme suuremmassa määrin kuin kivi-linnut, kun ne sipsuttelevat tukevilla jaloillaan ja poimivat matoja ja toukkia pitkillä nokillaan. Noilla viheliäisillä lintupahaisillahan ei ole siipien tynkääkään, ja höyhenien sijasta on niillä karvapeite. Muuan kauvan sitte sukupuuttoon kuollut Uuden Seelannin lintujättiläinen -- sekin pelkkä juoksija, -- saattoi kasvaa kerrassaan neljän metrin korkuiseksi. Luullaan monien Uuden Seelannin lintulajien siipien surkastuneen siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät tarvinneet niitä. Niillä ei ollut vihollisia, joiden tieltä olisi tarvinnut lentää pakoon, ja ravintonsa ne löysivät maasta, kuten vieläkin kivi-lintu.
Muinoin olivat molemmat saaret maorien asumia. Nämä tatuoivat koko ruumiinsa aistikkaiksi ja hienoiksi kuvioiksi. He olivat ihmissyöjiä ja pistivät vihollistensa päät paaluihin kyliensä ympärille. Nyt on enää neljäkymmentätuhatta jäljellä, ja hekin varmasti häviävät valkoihoisten tieltä. Entiseen aikaan kulkivat maorit sotanuija olalla, nyt raatavat he päivätyöläisinä valkoihoisten palveluksessa.
Keksijänsä mukaan Tasmaniaksi nimitetyn ison saaren yli siirrymme nyt Viktoriaan, Australian valtioliiton kaakkoisimpaan siirtokuntaan.
Vielä nytkin on viidennen maanosan keskessä ja länsiosissa alueita, missä europalaiset eivät ole milloinkaan käyneet. Siellä leviää suunnattomia hieta-aavikoita, ja maa on hyvin kuivaa, sillä kaakkoispasaati tuo sateita ainoastaan idän vuorijonoille, millä puolella maata myöskin joet virtailevat. Mutta viisikymmentä vuotta takaperin tiedettiin vielä vähemmän Australian sisäosista, ja suuri palkinto oli luvattu sille, joka ensimäisenä samoaisi maanosan halki merestä mereen.
Sitten saatiin suuri retkikunta muodostetuksi. Sen varusti Viktorian siirtomaa. Suuria rahasummia uhrattiin. Robert Burke valittiin johtajaksi. Hän oli rohkea ja kelpo mies, mutta häneltä puuttui täydellisesti se kylmäverisyys ja tyyni, varma harkintakyky, jota tarvitaan karavaanin johtamiseen tuntemattomien, autioiden maiden halki. Kaksi tusinaa kameeleja sekä ajajia hankittiin Luoteis-Intiasta. Ruokavaroja varattiin vuodeksi, ja kaikki valmistukset olivat pienimpiäkin seikkoja myöten parhaita mitä rahalla voitiin saada aikaan. Siten varustettuina olisi voitu vallottaa Australia pala palalta. Kun seurue lähti liikkeelle Melbournesta, Viktorian pääkaupungista, oli koko väestö jalkeilla, ja juhlatunnelma vallitsi kaikkialla. Monet olivat oikeastaan vain kameeleja katsomassa, sillä sellaisia ei oltu nähty koskaan ennen, mutta useimmat odottivat riemuvoittoa koituvaksi maantieteellisen tutkimuksen palveluksessa.
Burke ei ollut yksin. Hänellä oli puolitoistakymmentä europalaista mukanaan. Jotkut näistä olivat tiedemiehiä, joiden piti tutkia maan erikoista kasvistoa sekä pussieläinten kummallisia sukuja, vuoriperän ominaisuuksia, ilmanalaa ja muuta. Eräs heistä oli nimeltään Wills. Toiset olivat palvelijoita, joiden tuli hoitaa hevosia, kameeleja ja kuormastoa.
Karavaani lähti matkalle elokuun 20. p:nä 1860. Se oli ensimäinen erehdys, sillä silloin alkaa Australiassa kevät ja poutakausi. Kuitenkin samottiin pelottomasti eteenpäin, mentiin Australian isoimman virran Murrayn yli ja saavuttiin sen sivujoelle Darlingille. Sinne pystytettiin pysyväinen leiri, johon jätettiin suurin osa karavaania. Burke, Wills ja kuusi muuta europalaista jatkoi matkaa luoteiseen päin, mukanaan viisi hevosta ja kuusitoista kameelia, ja he päätyivät kolmen viikon kuluttua Cooper-joelle, joka laskee Eyre-järveen.
Tähän pystytettiin uusi asemaleiri, tehtiin useita retkeilyjä seudulla ja lähetettiin sanansaattaja Darlingiin kiirehtämään jälkeenjääneitä. Mutta lähetti viivyskeli, viikko kului toisensa jälkeen, ja kun ei ketään kuulunut, päätti Burke lähteä ainoastaan kolmen seuralaisen, Willsin ja molempien palvelijain Kingin ja Grayn kanssa -- mukanaan kuusi kameelia, kaksi hevosta ja kolmen kuukauden muonavarat -- tunkeutumaan suoraan pohjoista kohti ja kulkea maanosan halki Queenslannin rannikolle Karpentarian lahteen. Toisten neljän piti jäädä hevosineen ja kameeleineen paikalle, kunnes Burke tulisi takaisin, ja ainoastaan suurimmassa hätätilassa he saisivat poistua sieltä.
Alussa kävi kaikki hyvin, mutta maisema oli ikävää ja hajanaista, luonto karua ja epätasaista. Niin kauvan kuin matkailijat seurasivat Cooper-joen hiekka-äyräitä, tapasivat he vesilätäköitä riittävässä määrin. Varjossa oli veden lämpö 36°, ja jos yöllä saivat sen alenemaan 23 asteeseen, tuntui se suorastaan raikkaalta.
Sitten samosivat he uomalta toiselle, leiriytyen pikku jokien partaille, jotka kuljettivat vettä ainoastaan sadekausina ja joissa tavallisesti oli lammikoita jälellä läpipääsemättömien tiheikköjen, ruoho-, puksi- ja kumipuiden eli eukalyptuksien siimeksessä.
Viimeksimainitut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet samaa lajia kuin maailmankuulu sininen kumipuu, jota kasvaa Viktoriassa ja Tasmaniassa. Tätä pidetään kuumeen lieventäjänä, sillä se kuivaa lammikoita ja epäterveellisiä rämeitä ja kasvaa kahdenkymmenen metrin korkuiseksi seitsemässä vuodessa. Mutta jättiläiskumipuu on vielä ihmeellisempi, sillä se saavuttaa sadankahdenkymmenen metrin pituuden. Eräs toinen eukalyptus-laji kuuluu kohoavan sadanviidenkymmenen metrin korkeuteen, eikä yksikään puu maan päällä kasva sitä korkeammaksi.
Matkailijoilla oli samottavanaan autioita aavikkoja ja hiekkaharjuvyöhykkeitä sekä saviperäisiä seutuja, missä maa oli halkeillut kuivuudesta, ja siellä täytyi heillä olla nahkasäkkinsä täytettyinä vedellä. Toisinaan näkivät he kyyhkysparvia, jotka lensivät pohjoiseen päin, ja he olivat varmoja siitä, että löytäisivät piankin vettä, jos seuraisivat niiden suuntaa. Toisin paikoin oli satanut, niin että oli hiukan ruohoa noussut maasta; paikotellen taasen olivat suolapensaat kuihtuneet kuivuuteen.
Petolliset kangastukset johtivat heitä usein harhaan. Toisinaan syöksyi hillitön rajuilma läpi metsän ja pensaikkojen. Eläinmaailma oli niukkaa. Lyhyissä muistiinpanoissaan mainitsevat he tuskin muuta kuin kyyhkysiä ja sorsia, villihanhia, pelikaaneja, trappeja ja joukon muita kahlaajia, papukaijoja, käärmeitä, kaloja ja rottia. Mutta kengurua he eivät nähneet, tuota kummallista hyppivää ja juoksevaa elukkaa, joka seitsemän kuukautta kantaa poikasiaan ihopussissa vatsan alla ja on yhtä ominainen Australialle kuin lamaeläin Etelä-Amerikalle. Eivätkä he myöskään puhu dingosta, australialaisesta villikoirasta, joka on lammaspaimenten kauhu.
Australian neekereitä he näkivät, asunaan kilvet, pitkät keihäät ja bumerangit, mutta muuta ei. Nämä alastomat, alhaisella asteella olevat villit antoivat heille toisinaan kaloja vastalahjaksi helmistä, tulitikuista ja muista pikku esineistä. He olivat notkeita kuin apinat puissa, kun ajoivat metsäneläimiä, mutta nähdessään kameelit he tavallisesti pinttivät pakoon. Sellaisia kenguruita he eivät olleet koskaan ennen nähneet, yhtä pitkäkoipisia edestä ja takaa ja sitäpaitsi kyttyräselkäisiä.
Sitten kun englantilaiset olivat samonneet erään hiukan vuorisen seudun poikki, ei heillä ollut enää pitkääkään matkaa rannikolle. Viimeiseltä leiriltä etenivät Burke ja Wills jalkaisin läpi rämeiden ja palmumetsäin sekä mangrove-tiheikköjen, mutta Karpentaria-lahden vettä he eivät kuitenkaan saaneet milloinkaan nähdä. Metsä oli edessä, ja räme pidätteli heitä, kun he olivat aivan lähellä.
Burke oli saavuttanut päämaalinsa, hän oli samonnut Australian halki. Mutta hänen urotyöstään ei ollut hyötyä eikä huvia, kaikkein vähimmän hänelle itselleen.
Paluumatka oli yhtenäistä vastoinkäymisten sarjaa; se lienee ollut surullisin matka, mitä milloinkaan on tehty viidennessä maanosassa. Etelään käännyttäessä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat ja satoi rankasti. Pitkäisen tulet välähtelivät niin tiheään, että palmut ja kumipuut olivat keskiyöllä valaistuina kuin ilmi päivällä. Maa muuttui yhtenäiseksi lammikoksi. Säästääkseen kameeleitaan oli Burke laiminlyönyt telttien ottamisen mukaansa. Kaikki kävi kosteaksi, ruumiin hikihuokoset eivät päässeet toimimaan, ja se näännytti matkailijoita. Ja kun sade lakkasi, tuli taas pouta ja sen mukana tukehuttava, painostava kuumuus, jolloin kaipaa yötä kuin ystävää.
Yksi lopen laihtunut hevonen jätettiin. Kahdeksan jalkaa pitkä käärme tapettiin, ja seuraten villien esimerkkiä söivät nuo neljä miestä sen lihaa, mutta sairastuivat siitä. Kun he kerran leiriytyivät erääseen luolaan laakson pohjukkaan, saavutti heidät taas rankkasade, täytti laakson ja uhkasi viedä sekä heidät että heidän leirinsä mukanaan. Moskiitot vaivasivat heitä, ja toisinaan täytyi heidän uhrata kokonainen päivä, kun sade oli liottanut maan liejuksi.
Kun palvelija Gray varasti jauhoja heidän supistuvasta varastostaan, sai hän selkäänsä. Yhden kameelin täytyi menettää henkensä heidän lihavaroikseen. Yksi kurja hevonen meni samaa tietä. Vettä löysivät he tarpeeksi. Gray sairastui ja kuoli.