Part 15

Nousuveden taas aletessa nähtiin suunnattomia lohkareita lionnutta pehmeätä rantapengertä irtautuvan ja syöksyvän virtaan kannattaneensa jättiläispuiden painosta. Kelluvina saarina tempautui virran mukaan ryteikköä, juuria, multaa ja köynnöskasveja. Toisia ajautui matalikoille keskelle virtaa, toisia tarttui rantojen niemekkeihin, ja niitä vasten keräytyi uutta murrokkoa, kunnes kaikki sortui veden painosta ja keinui merta kohden. Täällä täytyi pitää silmät auki, sillä milloin hyvänsä saattoi törmätä pohjaantarttuneeseen puunrunkoon ja kellahtaa kumoon.

Syväntöjä oli myöskin, ja virran vauhti oli kolme neljännesmetriä sekunnissa. Ja usein oli hyötyä tuulesta. Metsän vaihtelevasta ulkomuodosta opittiin pian päättämään, missä sopi ja missä ei sopinut poiketa maihin. Missä lehtipuiden kuninkaalliset latvukset kohottivat aaltomaiset kaarensa palmujen yli, siellä tiesi tapaavansa kuivaa kamaraa. Mutta jos palmut kohottivat rehevän vehmaat viuhkansa yli matalamman lehtimetsän, tiedettiin rannan olevan tulvaveden peitossa.

Jos matka tuolla eksyttävällä virralla oli salavainoinen, niin uhkasivat espanjalaisia vielä suuremmassa määrin intiaanit, jotka tulivat meloen kanooteissaan ja ahdistivat aluksia myrkyllisillä nuolilla. Suoriutuakseen täytyi espanjalaisten karttaa rantoja niin paljon kuin mahdollista.

Toukokuun lopulla sivuuttivat he Rio Negron suun; pääjoki sai siinä valtaisen vedenlisän, sillä Rio Negro kerää virtansa Columbiasta, Venezuelasta ja Guyanasta sekä vesirikkailta Llanos-alueilta pohjoisesta. Tämä suuri haarajoki levenee viiteenkin penikulmaan asti siellä, missä on saaria sen vuolletta jakamassa.

Siellä pysähtyi Orellana useiksi viikoiksi ystävällisten intiaanien luo, joiden somat majat oli rakennettu puiden oksien alle. Alukset laitettiin hyvään kuntoon ja uusia ruokavaroja otettiin eväiksi: maissia, kanoja, kilpikonnia ja kaloja. Syötäviä kilpikonnia oli vilisemällä, ja intiaanit itse pyydystivät niitä ja keräilivät niiden munia. Ja kaloja oli yhtä runsaasti kuin monenlaisiakin -- eikä ihmekään, kun Amatsoni-virran alueella elää kaksituhatta kalalajia.

Vähän sen jälkeen viilettivät espanjalaiset ohi Madeiran kahden ja puolen kilometrin levyisen suun; siinä tuli lisäys, joka ei ollut paljoakaan vähäisempi päävirran vesimäärää, sillä Madeiralla on lähteensä kaukana etelässä, tullen osaksi Perun ja Bolivian Kordillereilta, osaksi Brasilian ylämaasta.

Kuukauden toisensa jälkeen näki, minne vain katsoi, pelkkiä metsiä ja loputtomia vedenpintoja! Lämpö pysyy läpi vuoden samana; liiallinen ei se ole, harvoin nousten neljäänkymmeneen asteeseen, mutta ilman kosteus tekee sen painostavaksi ja näännyttäväksi. Ja kuitenkaan ei matka ollut yksitoikkoinen. Nojaillen mastoihin ja partaisiin tai veltosti liikutellen airoja voivat soturit ihailla delfiinien hyppyjä virrassa, alligaattorin nopeita nytkähdyksiä, kun se ajoi kaloja vedessä, tai lamantinin (eräs laji sireenieläimiä) kömpelöitä liikkeitä, kun se pureskeli ruohoa rantaäyräällä -- suurena vaarana ankeriaan näköisille keuhkokaloille, joita oli sattunut nousemaan maalle. Kenties näkivät espanjalaiset toisinaan, kuinka intiaanit keveissä kanooteissa ahdistivat harppuuneilla lamantineja ja alligaattoreja, päästäkseen niiden lihaan käsiksi, ja ehkä pöyristytti matkamiehiä joskus Amatsoni-virran jättiläismäisten vesikäärmeiden näkeminen.

Ja virta vei heitä edelleen läpi loppumattoman aarniometsän, joka ulottuu Andien juurelta ja Madeiran lähteiltä Orinokon ja Amatsoni-virran suulle -- tämän paksun, rehevän Selvas-maton, joka peittää koko Brasilian alankomaan kuohuvalla ylenpalttisella elollaan ja jota niin täydellisesti kostuttavat troopilliset sateet ja tulvivat virrat. Kaikki sade, mitä valuu Selvas-matolle ja Llanos-lakeuksille, hakee tiensä lukemattomien sivujokien kautta Amatsoni-virtaan ja juoksee mereen sen torvimaisesta suusta. Niin, virta metsineen on kuin suuri, villi, ehtymätön luonnon yltäkylläisyyden sarvi, jossa elämä versoo ja pulpahtelee -- jossa mehuisa, tuotantovoimainen multa porehtii ja käypi -- jossa vilisee eläimiä ja jossa on koppakuoriaisia ja perhosia lukuisammin kuin missään muualla maan päällä sekä verhottuina troopillisen alueen rehevimpään loistoon, -- jossa ikivanhat puut huuhtoutuvat rannoilta virran vietäviksi, toisten maatuessa aarniometsän ummehtuneissa sokkeloissa -- jossa maata alituiseen hedelmöittävät eläinten lanta ja raadot sekä kuolleet kasvit ja jossa alituiseen kasvaa uusia sukuja luonnon ehtymättömän valtakunnan haudoista.

Tekivätkö rohkeat espanjalaiset leiripaikoiltaan tutkimusmatkoja sisämaahan? Siihen heillä ei ollut aikaa. Ja onkin vaikea tunkeutua läpi noiden toivottomasti sotkeutuneiden kiertokasvien, jotka ovat kietoneet puunrungot, oksat, pensaat ja tiheiköt verkkoihinsa. Sisämaassa kaukana vesistöistä, etenkin muutamien suurten eteläisten sivujokien välissä, on aarniometsä tuntemattomana ja hämäränä ammoisista ajoista asti. Kenties asustaa siellä intiaaniheimoja, jotka eivät ole vielä kuulleet, että Amerika on "löydetty", ja jotka voivat ylistää itseään onnellisiksi, kun valkoihoiset eivät hallitse metsää.

Siellä vallitsevat palmut paratiisillisessa rauhassa, ja niiden juurella rehottaa saniaisia, joiden varret ovat kovia kuin puu. Bamburuoko-viidakossa leikkii naarasjaguari poikineen, ja lammen laidassa hyppelee pekarini, pieni sievä villisika, korkeilla, notkeilla koivillaan. Tummanvihreä hämärä häämöttää korkeiden laakeripuiden alla, ja niiden rungot kohoavat latvusholvien suojassa kuin pylväät kirkon laivassa. Siellä viihtyvät mimosat ja viikunalajit, ja kiipijäpalmut kietoutuvat hellien naapuriensa runkojen ympäri. Katsohan noita kuudenkymmenen metrin korkuisia puita, joiden pyöreät puisevat hedelmät ovat lapsen pään kokoisia! Kypsyttyään putoilevat ne alas, kuori aukeaa, ja kolmikulmaiset siemenet putoavat ulos, ja me syömme niitä mielellämme -- nehän ovatkin pelkkiä parapähkinöitä. Katso vaalearunkoisia gummipuita heleänvihreine lehtineen; niiden valkoinen maitomehu kierii jähmettyneessä muodossa automobilin pyörissä pitkin katuja ja maanteitä. Intiaanit vihaavat tuota puuta. Europalaiset hävittävät sitä rosvosaalistuksella, kerätäkseen rikkauksia. Intiaanit työskentelevät kuin orjat, juoksuttaen gummia valkoihoisille, jotta herramiehet ja rouvasväki Europassa voisivat ajella mukavasti matkoillaan.

Ja täällä on muuan puu, jonka kaikki lapset tuntevat. Se kasvaa viisitoista metriä korkeaksi, ja sillä on isot, kiiltävät, nahkamaiset lehdet. Sen kukat puhkeavat esiin rungosta eivätkä lehtien tyveltä. Sen pitkulaiset, kellanpunaiset hedelmät kypsyvät melkein kaikkina vuodenaikoina Amatsoni-maan ikuisessa kesässä. Hedelmässä ovat siemenet riveissä. Puu kasvaa villinä metsässä, mutta sitä viljelivät intiaanit jo ennen valkoihoisten tuloa ja valmistivat sen survotuista siemenistä eräänlaista juomaa nimeltä "chokolatl". Se oli karvasta, mutta sokeri ja vanilja tekee sen maukkaaksi. Puun nimi on kaakao, ja ja miltä suklaa maistuu, sen kyllä tiedät itse.

Vielä kuuluisampi ja suositumpi on toinen juoma -- kahvi. Mutta kahvipuita emme tapaa aarniometsästä, vaan ainoastaan viljelysmailta, ja sielläkin se on vain vieraana, sillä sen kotimaa on Kaffan maakunta Abessiniassa, ja Arabiasta tuli kahvi Konstantinopolin kautta Europaan. Nykyään kasvattaa Brasilia kolme neljännestä maailman kahvituotannosta. Ja koko maailmassa kulutetaan tuhannen miljoonaa kiloa kahvia vuodessa. Riittää siitä toisetkin kahvikestit ja paljous kahvitätejä -- ja entäs minkä verran siten sepitetään juorujuttuja!

Vaniljakasvi kuuluu myöskin aarniometsän kummallisiin olioihin. Jotta tämä metsäkasvi, joka kuuluu Meksikon ja Perun vuoristoihin, kantaisi hedelmän, täytyy hyönteisten kuljettaa sen siitepölyä. Monta vuotta takaperin kulkeutui kasvi Réunionille, missä se viihtyi erinomaisesti -- mutta kantamatta hedelmiä. Kotimaan avuliaat hyönteiset puuttuivat! Silloin koetettiin keinotekoista siitepölyn siirtoa, ja se onnistui. Nykyään antaa Réunion suurimman osan maailmanmarkkinain vaniljasta.

Ja mitä kaikkia eläimiä asustaakaan aarniometsässä ja sen savannien-puoleisilla laidoilla! Siellä oleskelee kummallinen pussirotta, siellä viihtyy hidas, panssaroitu vyötiäinen, joka pitää vihatuista termiiteistä, valkoisista muurahaisista, jotka terävillä leuoillaan nakertavat rikki paperia, vaatetta, puutavaraa, jopa kokonaisia taloja. Siellä kiipeilee laiskiainen, jolla on pyöreä pää kuin apinalla ja isot käyrät kynnet. Päivän pitkän riippuu se uneliaasti oksassa, ja vasta pimeän tullen se herää. Se elää vain puissa ja syö lehtiä. Maapallon historian muinaisina aikakausina oli laiskiaisia niin isoja kuin sarvikuono ja elefantti.

Ja sitten on siellä pesukarhu, jolla on kellanharmaa turkki; sekin on yöeläin, joka nukkuu päivät ontoissa puissa. Se elää pienistä nisäkkäistä ja linnuista, munista ja hedelmistä, mutta ennen kuin se syö ruokansa, täytyy sen hieroa se ensin hyvin, mieluimmin vedessä.

Lehtipuiden ja palmujen latvuksien alla on alituinen hämärä. Siellä on varjojen koti. Ainoastaan kiertokasvit, kasvimaailman kuokkavieraat, kiipeilevät hämärän suojamista pitkin puunrunkoja avaamaan kukkiensa terälehdet auringon valossa. Niiden ympärillä leijailee lukemattomia koreavärisiä perhosia. Ja auringon ja varjojen valtakunnan rajalla kirkuvat leikkisät papukaijat, ja puuhakkaat kyyhkyset pujahtelevat suhisevin siivin puiden välitse. Siellä suhahtelevat kolibrit nopeasti kuin nuoli halki ilman. Ne ovat pieniä, sieviä lintuja, rinta, kaula ja pää välähtelevät kuin metalli mitä räikeimmän kirkasvärisinä. Pesänsä ne rakentavat huolellisesti kasvivillasta ja sammalista, ja niiden nokka on pitkä ja terävä kuin äimä. Muuan kolibrilaji tulee ainoastaan kolmen ja puolen sentimetrin pituiseksi ja painaa tuskin yli gramman.

Nyt sinulla saattaa jo olla syytä kummastella, kuinka Orellanan ja hänen molempien laivojensa kävi.

Madeiran suun alapuolella poikkesi hän pohjoisrannalla seudulle, joka hänen nähdäkseen oli pelkkien korkeakasvuisten kilpi-impien eli amatsonien asumaa, ja niiden mukaan sai virta nimensä. Mutta kertomus amatsoneista oli todellisuudessa merimiestarina, kuten rohkean espanjalaisen unelma Eldoradosta eli kultamaasta.

Ja he kulkivat edelleen, virran päättymättä. Espanjalaiset nousivat maihin hankkiakseen elintarpeita. Retkeilyillään näkivät he suojaisissa, auringolle avautuvissa rantajärvissä veden pinnalla kellumassa kaikista kukkasista uljaimman, Victoria regian, joka kuuluu lumpeiden heimoon. Sen lehdet olivat kaksi metriä läpimitaten, ja kukat enemmän kuin kolmanneksen metriä. Kukka avautui ainoastaan kahtena iltana ja oli ensimäisenä valkoinen ja toisena purppuranpunainen. Kahden mahtavan sivujoen, Xingun ja Tapajozin, suun välisellä taipaleella näkivät espanjalaiset suurten heinäaavikkojen ulottuvan joelle asti. Hädin tuskin pelastuivat he pohjoisella rannalla ihmissyöjiltä. Ystävällisten intiaanien varoittamina olivat he varuillaan prorocalta, arvotukselliselta vesivyöryltä, joka on yhteydessä vuoroveden kanssa ja kahdesti kuussa syöksyy mereltä ylös virtaan, tuhoten tieltään kaikki. Ja niin saapuivat he viimein Amatsoni-joen pohjoiselle suuhaaralle.

Siinä varusti Orellana laivansa kannella ja lähti purjehtimaan avomerelle. Mutta vielä rannan kadottua näkyvistä purjehti hän savenkeltaisessa suolattomassa vedessä, ja vasta kaukana pohjoisessa saavutti hän sinisenvihreän meriveden. Sillä vielä viisikymmentä penikulmaa jokisuun ulkopuolella kelluu suolaton jokivesi suolaisen meren pinnalla.

Orellana oli viidessä kuukaudessa kulkenut neljäsataa penikulmaa pitkän taipaleen virran viidestäsadasta penikulmasta, kun hän nyt vihdoin kääntyi pohjoiseen pitkin Guyanan ja Venezuelan rannikkoa, pyrkiäkseen Länsi-Intiaan. Joulun aikaan laski hän ankkurinsa San Domingon rannikolle, ja hänen suurtyönsä oli suoritettu loppuun. Monet tutkimusmatkailijat -- kuten ruotsalainen Erland Nordenskiöld, koillisväylän löytäjän poika -- ovat vielä nykyvuosina tutkineet ennenkulkemattomia seutuja Etelä-Amerikassa ja kuvailleet sivistyneelle maailmalle sen intiaaniheimojen erikoista elämää.

18. Tyynenmeren saaria.

Etelää kohti kapenee Etelä-Amerika kapenemistaan, kunnes sen äärimäisenä ulkoilemana pistäytyy Eteläiseen Jäämereen Tulimaa. Sen erottaa mannermaasta salmi, joka on saanut säikkymättömän Magellanin nimen. Sen sisämaan aarniometsässä kasvaa talvivihreitä pyökkejä, ja siellä vallitsivat muinoin rajottamattomasti ona-heimon vaskenkarvaiset intiaanit. Niinkuin heidän veljiensä kaikkialla uudessa maailmassa täytyy heidänkin syrjäytyä valkoihoisten tieltä, ja he ovat tuomitut häviämään. He ovat olleet vain vieraina Tulimaan rannikoilla, ja heidän aikansa on ummessa. Heidän lukumääränsä on kutistunut vähiin. Mutta vielä tänä päivänä ovat he säilyttäneet heimon hyvät ominaisuudet; he ovat vahvarakenteisia, sotaisia ja rohkeita, he elävät sotajalalla ja kostosuhteissa naapureihinsa ja virittävät leirinuotionsa milloin metsään, milloin sisäjärven rannalle tai merenrannikolle.

Monet purjehtijat ovat päättäneet maallisen uransa Magellanin salmessa. Tämä kulkuväylä on vaarallinen ja huonossa huudossa rajuista tuulistaan, jotka äkkiä tuiskahtelevat salmen kohtisuorilta partailta alas. Turvallisempaa on pysytellä avoimella merellä ja kiertää Tulimaan saarten eteläpuolitse. Siellä Atlantin ja Tyynenmeren hyrskeet jumisuttavat yhteistä pauhuansa Kap Hornin äkkijyrkkiä kallioita vasten.

Kuka kuuntelee merten laulua, kuka katselee kuninkaallisen halveksivasti alas hyökyihin, kuka kummeksii, minkätähden hyrskeet ovat tuossa vuosituhansien ajan jyskytelleet portteja, jotka eivät koskaan avaudu? Mikä on tuo liitelijä, joka nytkin parhaillaan leijuu levitetyin siivin Kap Hornin yllä? Ei muu kuin albatrossi, isoin kaikista myrskylinnuista, rohkein ja väsymättömin kaikista ilmakehän siivekkäistä asujamista.

Se on joutsenen kokoinen, mutta kaula on lyhyt ja paksu, iso pää päättyy voimakkaaseen heleänkellertävään nokkaan, ja koko lintu on kauttaaltaan valkoinen, ainoastaan siipisulkiinsa on se saanut mustaa. Ne siivet kuuluvat luomakunnan ihmeisiin. Kun se käärii ne kokoon, kietoutuvat ne ruumiin ympärille ja näyttävät katoavan. Mutta kun se levittää ne, on kärkien väliä neljä metriä. Ne ovat pitkät ja kapeat, ohuet ja hienomuotoiset kuin säilänterät. Se käyttelee niitä hämmästyttävän varmasti ja on lennossa kestävämpi ja voimakkaampi kuin kaikki muut linnut. Mikään lintu ei lennä kauniimmin ja ylväämmin kuin albatrossi. Purjehtijan tavoin asettaa se siipensä tiukkaan vedetyin jaluksin ja risteilee viuhuvaa vauhtia ylös vastatuuleen. Tunnin toisensa jälkeen tarkatessaan sitä ankarimmassa myrskyssä tulee havainneeksi, että se ainoastaan joka seitsemäs minuutti tuskin huomattavasti liikahuttaa siipiänsä, mutta muuten pitää ne aivan alallaan. Tämä salaperäinen taito johtuu siitä tavasta, jolla se pitää siipiänsä pingotettuina, ja siitä kallistuksesta, jonka se antaa verrattomille "yksitasoilleen" rutiiniin ja tuulen suhteen. Ilmavirta hoitaa kaiken muun: kohoamisen ylös ilmaan ja etenemisen myötä- tai vastatuuleen. Tahtoessaan nousta merenpinnalta levittää se siipensä, kääntyy päin tuulta ja antaa sen kohottaa itsensä ylös. Sitte lipuu se soreissa kaarissa ja käänteissä tuulen näkymättömiä mäkiä ylös.

Albatrossin merkillisin piirre on kuitenkin sen rajaton vapaus. Se ei siedä mannerta ja pesii yksinäisillä saarilla; se kykenee hädin liikkumaan maalla, ja kävelemään pakotettuna taapertaa se huojuen ja kömpelösti kuin joutsen. Maan tomun kanssa tulee se kosketukseen ainoastaan pesällä, jossa naaras hautoo ainokaista munaansa valkoinen pää siiven alle kätkettynä. Muulloin ei albatrossi poikkea maihin. Elatuksensa pyytää se merestä, ja kolme neljäsosaa elämästään se viettää ilmassa. Siellä leijailee se yltympäri mereltä merelle, seuraten samaa laivaa viikkokaudenkin ilman lepoa tai unta. Atlantilla on se kuitenkin harvinaisempi kuin Tyynellämerellä, ja se karttaa päiväntasaajavyöhykkeen lämpöä.

Paljon ihmeellistä nähtävää on sen katseltavana ilmateiltään. Se näkee kaiken hyörinän isojen purjelaivain kannella ja oudoksuu mustien pilvien pöllyämistä höyrylaivojen savutorvista. Se tarkkailee kuuden metrin mittaisten merinorsujen kömpelöitä liikkeitä Etelä-Georgian saarten rantasomerolla Kap Hornin itäpuolella ja valasparvien karkeloa ulapan sylissä. Useasti seuraa se huomaavaisin katsein ihmisten taistelua näiden merijättiläisten kanssa, jolloin rohkeat pyyntimiehet alituiseen panevat henkensä mitä suurimpaan vaaraan ja kokonainen venekuntakin voi kerrallaan syöksyä tuhoon. Se kokee suurten valtamerten majesteetillisia säävaihdoksia ja näkee mitä suuremmoisimpia maisemia siroteltuina valtaisten ulappain mittaamattomille lakeuksille.

Ja tuossa se nyt liikkumattomin siivin leijuu korkealla Kap Hornin yläpuolella. Sen terävää silmää ei mikään ilmiö vältä. Nyt keksii se kaukana lännessä höyrylaivan savutorven tuprahdukset, ja parin minuutin kuluttua on se tehnyt kierroksen laivan ympäri ja päättänyt seurata sitä sen matkalla pohjoista kohti. Idässä siintää Chilen rannikko lukemattomine kareineen ja saarineen sekä syvään leikkautuneine vuonoineen, ja niiden yli kohoavat Andien lumipeitteiset harjanteet. Heti kun laivasta heitetään perkkeitä laidan yli, kiitää albatrossi alas nopeana kuin nuoli. Sekuntia ennen kuin ehtii vedenpintaan kohottaa se siipensä, taivuttaa päänsä taaksepäin, ojentaa isot jalkansa eteenpäin varpaat harillaan ja läiskähtää veteen. Se kelluu keveästi kuin korkki. Tuossa tuokiossa on se nielaissut jätteet, kääntyy sitte päin tuulta ja kohoaa huimaavaan korkeuteen.

Laiva kuljettaa tavaroita Santiagoon, Chilen pääkaupunkiin, ja pysähtyy Santiagon satamakaupunkiin Valparaisoon. Sen yläpuolella kohoaa Aconcagua, Amerikan korkein vuori. Täältä suuntaa albatrossi kulkunsa merelle, koettaakseen onneansa toisella taholla. Seitsemänkymmenen penikulman päässä rannikolta tapaa se Juan Fernandezin muistettavan pikku saaren ja liitelee kertaalleen sen tulivuoriperäisten kallioiden ympäri. Sille ei ole mitään pelottavia äkkijyrkänteitä; se saa tutkituksi kaikkea, mistä se tahtoo saada selon.

Toisin on tutkimusmatkailijan laita. Jotkut kalliot ovat hänelle aivan luoksepääsemättömiä. Sen kokemuksen sai ruotsalainen Carl Skottsberg, kun hän v. 1908 pistäysi saarelle chileläisessä laivassa. Hän näki nuo yhdeksänsadan metrin korkuiset kalliot ja kuuli hyökyaallokon jyminän saaren ympärillä. Autiota ja jylhää oli tienoo. Vaivoin pääsi hän maihin pikku veneellä. Turhaan etsi hän papukaijoja, apinoita ja kilpikonnia, ja mitään Perjantain sukulaisia ei hän tavannut.

Sensijaan huomasi hän, että runsaasti puolet saaren kasveista on sellaisia, joita ei esiinny missään muualla maapallolla. Niiden joukossa on himmeänvihreä- ja kiiltävärunkoinen palmu, jonka ihmiset ajattelemattomasti hävittävät sukupuuttoon vain kävelykeppien valmistamista varten -- heidän pitäisi saada maistaa niitä omassa selkänahassaan! Niitä ovat saniaispuut ja pienet pitsihienot köynnössaniaiset, jotka sievästi pukevat puiden runkoja ja oksia. Ja niihin kuului myöskin viimeinen näyte erästä santelipuulajia, joka -- niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa -- oli eksynyt tänne aina kotimaastaan Aasiasta saakka. Parisataa vuotta takaperin kasvoi sitä saarella metsinä. Nyt on ihmisten ahnaus hävittänyt sen. Punainen, voimakastuoksuinen puuaines oli heille niin kovin haluttu hienoihin puuteoksiin ja muuhun rihkamaan. Vain yksi ainoa pikku oksa viheriöitsi vielä viimeisessä mantelipuussa. Tässä ei kuollut pois maan pinnalta viimeinen puu monien joukosta, vaan kokonaisen lajin viimeinen edustaja.

Eräässä luolassa vuoren juurella kerrotaan Robinson Crusoen asuneen, ja yläpuolella kohoavan harjanteen syvennyksestä loi hän ikävöiviä ja vaanivia katseita valtamerelle. Vuorenkylkeen kiinnitetty muistotaulu ilmottaa, että todellinen Robinson, muuan skotlantilainen matruusi Selkirk, asui yksinään saarella neljä vuotta ja neljä kuukautta, vuosina 1704-1709. Hän jäi maihin vapaaehtoisesti, ollen tyytymätön laivansa päällystöön. Ilmanala oli leppoinen, satoi kohtalaisesti, metsävuohet ja hedelmät olivat hänen ravintonaan. Mutta kuinka paljoa mieluummin viihdymmekään sen Robinsonin seurassa, jonka suuri kirjailija on niin mestarillisesti esittänyt meille edellämainitun esikuvan mukaan! Hänen kehityksensä saarellaan on kuin kuva koko ihmiskunnan vaiheista, joka on aikojen kuluessa kohonnut villin raakalaistilasta valistukseen ja jalouteen. Hän on inhimillisen lannistumattomuuden perikuva.

Albatrossi liitelee kauvas ulapalle. Nyt näkee se Pääsiäissaaren, joka suunnattomasta syvyydestä kohoaa yli vedenpinnan, toivottoman yksinäisenä suuressa valtameressä. Eräällä rantarinteellä näkee se useita 10 metrin korkuisia kivisiä kuvapatsaita, jotka esittävät ihmispäitä. Ne ovat hautakiviä, muistoina ammoin kadonneesta ja selittämättömästä sivistyksestä. Nyt on Pääsiäissaarella vain puolitoistasataa alkuasukasta. Hekin ovat tuomitut katoamaan. Kolme valkoihoista asuu saarella, mutta heistä ei ole kuultu pitkään aikaan, sillä saarelle ei ole useaan vuoteen poikennut mitään laivaa. Muina asustajina on Pääsiäissaarella ainoastaan rottia, vuohia, kanoja ja vesilintuja. Jonkun matkan päässä on Sala y Gómez, pelkkien alastomien kallioiden muodostama pikku saari. Siellä asuu ainoastaan vesilintuja.

Edemmäksi länteen mennessä tulee vastaan monilukuinen parvi vähäpätöisiä saaria, "Matalat saaret". Se on niiden nimenä meillä, mutta ne tummaihoiset villit, jotka käsittämätön kohtalo on viskannut niille, nimittävät niitä Paumotuksi eli "Saaripilveksi". Sepä ihmeellinen nimi! Runoilija ei olisi voinut keksiä parempaa. Siellä on 85 saarisikermää, ja jokaiseen kuuluu lukemattomia luotoja. Se alue on tosiaankin kuin avaruuden tähtiusmaa vastaava saaripilvi. Ja tämä parvi on vain yksi epälukuisten muiden joukossa, jotka ovat siroteltuina pitkin Tyynenmeren koko länsiosaa.

Monet ovat "Saaripilven" särkät, ja kuitenkin on niiden pinta-ala tuskin kymmentä neliökilometriä. Melkein kaikki ovat korallien muodostamia, ja useimmat ovat "atolleja". Riuttaamuodostavat korallit ovat pikku eläviä, jotka erittävät kalkkia. Ne lisääntyvät jakautumalla, ja jokainen yhteiskunta muodostaa yhteisen rungon, jossa elävät ja kuolleet jäsenet säilyvät sekaisin.

Viihtyäkseen korallielävät vaativat kiinteätä ja kovaa merenpohjaa, kristallikukasta suolavettä, riittävää ravintoa, jota niille tuovat aallot ja merivirrat; myöskään ei veden lämpömäärä saa laskeutua alle kahdenkymmenen asteen. Sentähden on niitä ainoastaan troopillisissa merissä ja lähellä pintaa, sillä syvemmällä käy vesi yhä kylmemmäksi. Viittäkymmentä metriä alempana eivät ne mielellään asusta. Ne kuolevat ja lisääntyvät ehtimiseen, joten koralliriutta kasvaa korkeutta ja leveyttä, kunnes ainoastaan luoteen laskuraja ehkäisee niiden rakennustyön ulottumisen ylemmäksi. Meren ikuinen hyöky ja myrskyaallot murtavat usein irti isoja korallikalkki-lohkareita, jotka sitte vierintähankauksessa hiertyvät hiekaksi. Tämä tukkii ja tilkitsee kaikki reiät, ja meren työ on siten lisänä lujittamassa riuttaa. Muita kalkkia erittäviä pikku-olioita ja leväkasvejakin kotiutuu riutalle. Aikojen kuluessa laineet paiskivat taittuneita järkäleitä riutan päälle, niin että osia siitä pysyy aina vedenpinnan yläpuolella. Vuoksen aikana, jolloin merenpinta nousee, ilmaisee riutan kauvas näkyvä valkovaahtinen hyökyaallokko. Luode paljastaa näkyviin itse riutan. Mutta jos meri on tyven ja sen pinta kohoaa riutan yli, on kulkuvesi vaarallinen, sillä silloin ei ole mitään varoitusmerkkiä havaittavissa, ja koralliriutalle joutunut laiva on hukassa.