Part 14

Miljoonien vuosien mullistukset ovat olleet vähällä katkaista Pohjois- ja Etelä-Amerikan erilleen toisistaan, on jäänyt vain sadan metrin korkuinen kapea vuoristokannas niiden siteeksi, ja sitä ovat ihmiset parhaillaan puhkaisemassa, saatuaan luottamusta voimiinsa Afrikan ja Aasian erottamisesta. Vielä on osa siltaa murtamatta, ja kuivin jaloin siirrymme Etelä-Amerikaan juuri siltä kohdalta, missä Andien Kordillerit alkavat mahtavana jonona levittäytyä pitkin koko länsirannikkoa. Milloin nousevat niiden vuorijaksot kaksinkertaisina, milloin moninkertaisina riveinä kuin Tyyntämerta vastaan ylenneiksi linnotuksiksi, ja jaksojen välillä avautuu neljäntuhannen metrin korkeudessa ylätasankoja. Siellä kohoavat myös uuden maailman korkeimmat huiput: Argentinassa Aconcagua, kaikista korkeimpana, sammunut tulivuori, jota ikuinen lumi ja kimaltelevat jäätiköt kattavat; Boliviassa Sorata; Ecuadorissa sammunut Chimborazon tulivuori, jonka jääviitta muistuttaa marmorikupoolia, sekä lopuksi muuan maapallon kuuluisimpia vuoria, Cotopaxi, maailman kaikista vielä toimivista tulivuorista korkein. Sen keila on säännöllinen kuin Fujijaman huippu. Kraateri on seitsemänsataa metriä läpimitaten, ja sen kuusituhatta metriä korkealta reunalta valuu lumiviitta alas pitkin vuoren kupeita kuin jättiläismoisen meritähden sakarat. Kun espanjalaiset hyökkääjät lähes neljäsataa vuotta takaperin kukistivat täällä päin maailmaa kukoistaneet vapaat yhteiskunnat, oli Cotopaxilla raivoisa purkaus, ja uudempana aikana ovat europalaiset matkustajat nähneet, miten lumivaippa on sulanut pois kuin kuumentuneelta rautauunilta, samalla kun hehkuvan kraaterin ruskeanpunainen heijastus on valaissut hävitystä, jota ovat vuoren juurella tuottaneet kylissä ja laaksoissa sulausveden tulvat ja laavavirtojen valuminen.

Päiväntasaajan polttavan auringon alla kohoavat siis Andien jättiläiset ikuisen lumen ja sinihohteisten jääkenttien kattamina, ja jään jäähdyttämässä ilmassa tuolla ylhäällä luulisi pikemmin olevansa napaseudulla. Puita ei tosin ole noilla korkeilla harjanteilla, jotka näyttävät kohoavan suoraan Tyynenmeren syvyyksistä, mutta ilmanala on hyvä, ja maanviljelyksestä saavat ihmiset elantonsa. Vasta itäisillä rinteillä, joita runsaat sateet valelevat, käy kasvullisuus ylenpalttisen rikkaaksi, ja täällä joutuu vaeltaja troopilliseen aarniometsään. Täällä on kiinapuun kotimaa, täällä kukoistavat kämmekkäät korkeiden runkojen keskellä, ja koko metsä on kietoutunut köynnöskasvien lonkeroiseen verkkoon. Siten tapaamme Andeilta kaikki vyöhykkeet kuumista kylmiin, troopillisesta aarniometsästä karuihin ylänteihin asti, päiväntasaajan naapuruudesta korkeihin eteläisiin leveysasteisiin saakka.

Näiden vuorten maissa asui muinaisina aikoina mahtava ja lainkuuliainen kansa, joka oikeamielisten suosittujen kuninkaitten hallitsemana saavutti suuren vallan ja kehityksen. Johtavaan heimoon liittyi joitakuita lähellä asuvia kansoja, ja aikojen kuluessa kohosi heidän keskuudessaan kukoistukseen Etelä-Amerikan suurin mahti ja korkein sivistys. Tarun mukaan johti hallitseva kuningassuku alkunsa siltä seudulta, missä muutamat Andien korkeimmat huiput kuvastavat lumikenttiään Titicaca-järven pintaan. Kuninkaalla oli nimenä "inka", ja kun puhumme inka-valtakunnasta, tarkotamme vanhaa Perua, maata, jonka tulevaisuudenunelmat espanjalaiset tärvelivät ja tuhosivat.

Inkan valtakunta ulottui Kolumbiasta ja Ecuadorista pohjoisesta kauvas nykyiseen Chileen. Inkan valta oli rajaton, ja kuoleman jälkeen palveltiin häntä jumalallisena. Häntä ympäröitsi rikkaus ja loisto. Punainen päähine valkoisine ja mustine sulkineen oli hänen kuninkaallisen arvokkuutensa merkkinä. Hänen vierellään seisoi ylimäinen pappi, joka tutki ja julisti jumalien tahtoa.

Cuzcoon, intiaanein pyhään kaupunkiin, Titicaca-järven luoteispuolelle, oli inka-kansa pystyttänyt loistavia temppeleitä auringolle ja kuulle. Auringontemppelin suojamat oli silattu punaisimmalla kullalla, ja kullasta olivat sen päätykoristeet ja portitkin. Upeimmassa suojamassa palveltiin auringon kuvaa, kultalaattaa, jonka keskellä ympäröitsivät ihmiskasvoja säteet ja jalokivet. Toisessa suojamassa välkkyi kuunjumalattaren kuva hopeassa.

Aurinko ja kuu saivat siis suurinta jumalallista kunnioitusta osakseen. Mutta inka-kansa palveli myös sateenkaaren ja ukkosen jumalaa ja uskoi, että erityiset epäjumalat suojelivat heidän karjalaumojaan, asuntojaan, peltojaan ja kanaviaan. Kaulassaan he kantoivat taikakaluja, jotka varjelivat heitä vaaroilta ja väkivaltaiselta kuolemalta ja seurasivat vainajia hautaan.

Ruumiit ommeltiin kokoon taivutettuina nahkoihin tai mattoihin ja haudattiin asuinhuoneiden alle, ylhäisiä ylänköasukkaita myös erityisiin hautatorneihin. Rannikolla pantiin ruumiit vierinkiviluoliin, hiekkaharjuihin tai suuriin saviastioihin. Miehille pantiin mukaan heidän aseensa ja työkalunsa, naisille talouskapineensa ja käsityönsä ja lapsille heidän leikkikalunsa. Kuolleille uhrattiin kukkasia, hedelmiä ja laamaeläimiä. Kuolleet inka-ruhtinaat haudattiin auringontemppeliin ja heidän puolisonsa kuun suojamaan.

Talvi-päiväntasauksen aikaan vietettiin auringonjuhlaa, ja silloin esiintyi inka itse -- ollen auringon poika -- ylimäisenä pappina. Silloin sytytettiin alttarille auringon tuli, jota sitten vuoden läpeensä hoitivat auringonneitsyet. Näillä oli luostarinsa lähellä auringontemppeliä, kuninkaan linnaa ja aatelisten taloja. Heidän tehtäviinsä kuului myöskin valmistaa kallisarvoisia vaatteita papeille ja ruhtinaille, panna maissiolutta jumalienjuhliin ja viittojen jälkeen tai inkan vaihtuessa uhrautua jumalille.

Inka-kansan aikaisemmat vaiheet häipyvät satujen ja tarujen hämyyn. Paremmin tunnemme heidän hallitusmuotonsa ja yhteiskunnalliset olonsa, sillä espanjalaiset valloittajathan näkivät kaiken omin silmin. Yhteiskuntalaitos oli kommunistinen. Kaikki maa, pellot ja laitumet, oli jaettu kolmeen osaan, joista kaksi kolmannesta kuului inkalle ja papistolle ja kolmas kansalle. Kansan osalle kuuluvaa maanviljelystä valvoi hallituksen edusmies, jonka tuli huolehtia sadon oikeudenmukaisesta jaosta ja tarpeellisesta guanolannotuksesta, jota saatiin rannikon saarilta. Vaatteita ja kotieläimiä jaettiin myöskin valtion puolesta kansalle. Kaikki työt suoritettiin yhteisesti valtion hyödyksi; teitä ja siltoja rakennettiin, kaivoksissa aherrettiin, aseita taottiin, ja kaikkien asekuntoisten miesten tuli astua rintamaan, kun valtiota uhkasivat vihamieliset heimot. Verot suoritettiin eri maakuntain hallitustaloihin. Erinomaisen tarkkaa tiliä pidettiin kaikesta, mikä kuului hallitukselle, kuten ruokavaroista, vaatteista ja aseista. Pidettiin lukua kuolemantapauksista ja syntyneistä. Ei kukaan saanut muuttaa asuinpaikkaansa ilman lupaa, kukaan ei saanut antautua muuhun kuin isänsä ammattiin. Sotilaallinen järjestys vallitsi kaikkialla. Senvuoksi kykeni inka-kansa kukistamaan naapurinsa. Kaikki merkittiin muistiin -- ja kuitenkaan ei tällä merkillisellä kansalla ollut kirjotustaitoa. Sensijaan käytettiin nuoraa, jonka erivärisillä solmuilla ja silmukoilla oli eri merkitys. Jos inka tahtoi toimittaa jonkun käskyn kaukaiseen maakuntaan, niin hän lähetti juoksijan mukana kimpun solmunuoraa. Vastaanottajan tarvitsi ainoastaan nähdä nuorat, ymmärtääkseen mistä oli kysymys.

Sotajoukkojen helpommaksi siirtämiseksi rakennuttivat inka-kuninkaat kaksi oivallista tietä, toisen ylämaihin, toisen rannikkoa pitkin. Ne yhtyivät Cuzcossa. Täydellä syyllä ovat europalaiset ihmetelleet näitä mahtavia laitoksia. Sotatiet olivat nimittäin kivettyjä ja muureilla ja lehtokujilla varustettuja. Määrättyjen matkojen päässä oli majataloja, joissa nopeajalkaiset sanansaattajat saivat yösijan. Paras tie johti Cuzcosta Quitoon. Kun inka itse oli matkalla, istui hän kultaisella valtaistuimella, jota maan korkeimmat herrat kantoivat paareilla.

Vielä tänä päivänä löytävät europalaiset tutkijat suuremmoisia muinaisjäännöksiä inka-kansan ajoilta. He olivat mestareita rakennustaiteen alalla. He eivät tunteneet holvirakennusmuotoa eivätkä tiilen ja muurisaven käyttöä. Ja kuitenkin ovat heidän temppelinsä ja linnotuksensa, heidän porttinsa, torninsa ja muurinsa rakennustaiteen mestariteoksia. Usein näkee tuskin liitoksia eri lohkareiden välillä, ja jotkut pääovet ovat hakattuja yhdestä ainoasta järkäleestä, jonka julkipuolelle on taiteellisesti ja omintakeisesti veistelty auringonjumalan kuvia ja kuvioita.

Yhtä korkealla oli inka-valtakunnan asukkaiden taitavuus savitavarain teossa. Metallityöntekijöinä heillä ei ollut vertaistaan koko etelä-amerikalaisella mantereella. He muovasivat nuijia ja kirveitä pronssista, astioita ja koristeita kullasta ja hopeasta. Heidän haudoistaan ovat uudenajan tutkijat löytäneet monta oivallista todistetta heidän korkeasta kehityksestään kutomataidon alalla. Kutoukseen käytettiin laamaeläimen, alpakan, vicunjan ja guanacon villaa. Vielä tänä päivänä ovat nämä kameelin läheiset sukulaiset peräti hyödyllisiä intiaaneille. Laamat ovat levinneet yli suurimman osan Andeja, ja koiraksia käytetään kameelin tavoin karavaanijuhtina sekä voimiensa mukaan sovellettujen kuormien kantajina. Laama on arka, tyhmä ja hiljainen, ja sen pää muistuttaa jonkun verran lammasta. Alpaka ei kanna kuormia, mutta sitä pidetään kotieläimenä lihan ja hienojen villojen vuoksi. Vicunjaa ja guanacoa ei käytetä ihmisen palvelukseen. Guanaco pysyttelee parhaastapäästä Patagonian heinäaroilla, missä sillä on eteläamerikalaisen kameelikurjen kohtalo: sortua intiaanien nuoliin.

Näiden eläinten villasta, kuten myös puuvillasta, kutoi inka-kansa vaatteensa. Tärkein vaatekappale oli miehillä lyhyt mekko ilman hihoja, naisilla pitempi mekko sekä uumilla vyö. Miehet pitivät tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja käyttivät mustaa nauhaa pään ympäri kierrettynä; nauhan päälle oli kiedottu suopunki eli lasso. Naisilla oli pitkä tukka. Jalkineina käytettiin sandaaleja; korvalehtiin työnnettiin liereät tulpat.

Inka-kansa ei harjottanut ainoastaan karjanhoitoa; he olivat myöskin metsästäjiä ja kalastajia. He viljelivät perunoita ja monia muita juurikasveja sekä banaaneja, tupakkaa ja puuvillaa, ja he kylvivät maissinsa laajoille vainioille. Heillä oli amerikalaisen rodun kaikki tuntomerkit: lyhyt pääkallo, joka usein ulkonaisella väkivallalla puristettiin kokoon, teräväpiirteiset kasvot ja voimakas ruumiinrakenne.

Siten eleli inka-kansa rauhallisena kauneissa laaksoissaan ja aurinkoisilla ylätasangoillaan Andien Kordillereilla. Ja jos sotaiset naapuriheimot joskus häiritsivät sen rauhaa, kulki arpakapula solmukirjotuksin kautta maan ja valtakunnan, ja aseelliset miehet parveilivat sotateille. Mutta suuria vaaroja eivät inka-kuninkaat aavistelleet. Monien satojen vuosien kuluessa oli valta periytynyt isältä pojalle, eikä yksikään naapuri ollut kyllin voimakas vääntämään valtikkaa inka-kuninkaan kädestä. Silloin saapui espanjalaisen vallottajan, julman, raa'an ja petollisen Pizarron seikkailijajoukko uusien kultamaiden ahnaassa etsinnässä inka-kansan alueelle, juuri kun kuninkaanpojat Huaskar ja Atahualpa olivat keskenään riidassa vallasta. Viekkaasti käyttäen asemaa hyväkseen tuhosi Pizarro inka-kansan, osottamatta mitään ihmistuntoa tai armoa. Hän anasti saaliikseen määrättömästi kalleuksia ja hallitsi vastavallotettua valtakuntaa lähelle rannikkoa perustamastaan Liman kaupungista, joka sittemmin pysyi pitkät ajat espanjalaisen varakuninkaan asuinpaikkana. Nytkin on Lima Perun pääkaupunkina; siinä on puolitoistasataa tuhatta asukasta. Siellä on paljon kirkkoja, luostareita, suihkukaivoja ja komea tuomiokirkko. Callaon satamakaupungin hävitti melkein kokonaan v. 1746 maanjäristysaalto, joka hukutti asukkaat ja pyyhkäisi mereen rakennukset; mutta se on noussut uudestaan. -- Pizarro, jonka juoniin tuhannet tuhoutuivat, joutui itse viimein salaliiton uhriksi, ja viime vuosisadalla vapauttivat kaikki Etelä-Amerikan valtiot itsensä Espanjan vihatusta ikeestä.

Kondori on Etelä-Amerikan lintujen kuningas ja koko maailman korppikotkain ensimäinen. Kummalliselta näyttää se harmaine päälakea peittävine harjoineen, lihaisine nokan ympärillä kasvavine lisäkkeineen ja paljaine kauloineen, jota ympäröi untuvapuuhka. Äänettömästi liitelee se yli Andien vuorijaksojen ja hämärän tullen laskeutuu alas kallionkielekkeelle ja kietoo mahtavien siipiensä mustan kauhtanan ruhonsa ympäri. Se on todellakin noita-akan näköinen, etenkin silloin kun se nokallaan raatelee ja repii mätänevän elukan sisälmyksiä. Mutta kunnioitusta herättävä ja majesteetillinen on se kohotessaan kohti aurinkoa. Huimaavissa korkeuksissa, missä ihmiselämä sammuu ohueen ilmaan, liitelee kondori yhtä kevyesti kuin laaksojen syvyyksissäkin. Se levittää siipensä, jotka ovat kuusi metriä kärjestä kärkeen mitaten ja kohoaa vielä useampia tuhansia metrejä maanpinnan yläpuolelle.

Se näkee Aconcaguan huipun häämöttävänä pilkkuna syvällä allansa. Se kuulee, kuinka Sorata-jäätikköjen sulauspurojen pauhu heikkenee ja kuoleutuu. Kun tulikuumia höyrypilviä syöksyy ylös Cotopaxin suppilosta, luulee se, että jokin kipeä paise on puhjennut maan kamarassa. Kuinka tarkoin se tunteekaan Andien Kordillerit! Se on viettänyt koko elämänsä niiden yläpuolella, ja sukulaisineen on se liidellyt Magellanin salmen ja Quiton ylänköjen väliä edes takaisin. Syvyydessä sen ilmateitten alapuolella ovat harmajat vuoret kuin moninkertaisina muureina. Se tuntee alastoman keltaisen erämaan rantamat Tyynenmeren puolella ja tulipunaisten porfyyrivuorten jyrkänteet Andien läntisellä juurella. Se tietää, että ainoastaan siellä, missä joet halkovat rantavyöhykettä, loihtiutuu maasta runsaat sadot riissiä, maissia, sokeriruokoja, oliveja ja viinirypäleitä. Ja se on huomannut, että laaksojen suulla vuorten suojassa viihtyy rehevä kasvullisuus: mimosa ja akasia, paju ja saksanpähkinä, tamarindi ja kumipuu. Onpa se myös nähnyt, että puuvillapensaskin kasvaa villinä joissakin laaksoissa.

Kuumana vuodenaikana, joulukuusta maaliskuuhun, säälittelee se Liman asukkaita, ja siitä tuntuu, että kaupunki paahtuu kuin paistinpannu auringon helteessä. Jos sillä olisi jotakin tekemistä Limassa, valitsisi se mieluummin viileän vuodenajan, kesäkuusta lokakuuhun. Ei, kiitän Andien kylmiä tuulia, ajattelee kondori ja liitelee pois Titicaca-järven tienoon hopeakaivosten yli.

Kondorin esi-isät näkivät intiaanien vapaan elämän harmaassa muinaisuudessa. Ne näkivät inka-kansan kuninkaiden kasvavan lapsista, koristautuvan mahtavuuden katoavaisiin otsasulkiin, kukoistavan, vanhentuvan ja kuolevan, viimein joutuakseen hautojen hiljaisuuteen auringonjumalan temppeliin. Mykkänä hämmästyksestä ja ihmettelystä kohosi kondori korkeammalle kuin milloinkaan, kun ensimäiset junat laahautuivat ylös vuorensoliin, jotka sijaitsivat 4.500 metriä merenpinnan yläpuolella. Eikä se voinut käsittää, miksi valkoiset miehet räjäyttelivät tunneleita läpi vuorten korkeammalla kuin on Mont Blancin huippu.

Kun kondori on tullut niin korkealle, ettei mikään mainen ääni ulotu sen korviin, pysähtyy se levitetyin siivin ja katselee ympärilleen. Ei mikään kaukoputki ole kyllin voimakas, jotta sitä silloin erottaisi maan pinnalta tähystellen. Sen vatsa on täynnä kaatuneen laamaeläimen lihanriekaleita, ja itse on se kylläkin painava. Lihakset, luut ja valtaiset kynnet vetävät sitä alaspäin, ja niin keveitä kuin höyhenet ovatkin, eivät ne sitä kuitenkaan kevennä, sillä ne ovat ilmaa painavampia. Ja kuitenkin se leijailee liikkumattomana tuolla ylhäällä kuin saippuakupla. Se ei tiedä, että silmänräpäyksen suonenveto syöksisi sen kuin harmaakiven kallioita vasten.

Siellä ylhäällä on äärettömän hiljaista ja rauhallista. Se on ypö yksin. Ei mikään muu elävä olento nouse niin korkealle. Rajattoman avaruuden hiljaisuus ympäröi sitä joka puolelta. Se ei kuule muuta kuin tuulen huminan sulkapuvussaan.

Kondori katselee ympärilleen. Kaukana lännessä häämöttää siintävä meri. Aivan alla syvyydessä levittäytyvät Andien ryhmyiset jonot lumi- ja jääpälvekkeineen. Idässä kallioiden harmaat värit kangastavat vihreältä, ja se vehmaus on Brasilian aarniometsissä. Siellä täällä välähtelee puiden välissä, kun aamun kajastus heijastuu Amatsoni-virran jättiläismoisten sivujokien kalvoon.

Aurinko nousee, korkeammalle kuin kondori; uuden päivän kuumuus nostattaa huuruja ja höyryjä Amatsoni-virran sivujoista ja rantalammikoista. Sankkaa kosteususmaa kohoaa metsän läpipääsemättömistä tiheiköistä. Harmaa harso levittäytyy yli maan, ja Brasilia häipyy näkyvistä.

Silloin kallistaa kondori hiukan siipiään, ja oman painonsa yhäti vetämänä maata kohden suhisee se huimaavaa vauhtia liitolennossa penikulmittain alas läpi tihenevien ilmakerrosten. Vuoren jyrkänteellä Bolivian Andeilla odottaa sen puoliso. Siellä on kondorin koti.

Perussa on maailman suurimmalla joella lähteensä. Siellä se virtaa Andien vihertävien ja sinertävien vuorijonojen välitse pohjoista kohti. Rantamilla lainehtii vehnä tuulen huojuttamana, ja siellä täällä kohoaa hautatorni tai rauniokasa inka-kansan ajoilta. Pieniä lauttoja käytetään siltojen sijasta, ja korkean veden aikana kohisee virta vaahtoavana halki laakson.

Mutta sitten se äkkiä kääntyy itään ja leikkaa vastustamattomalla voimalla tiensä läpi Andien itäisten harjanteiden. Vesipaljous tunkeutuu läpi vajaan viidenkymmenen metrin levyisten rotkojen ja syöksyy huumaavasti pauhaten yli kynnysten ja putousten. Toisinaan lepää virta työnsä jälkeen ja laajentuu puolen kilometrin levyiseksi. Andien lumikentiltä rientävät kristallikirkkaat haarajoet sitä tapaamaan. Se kantaa vesiveroa metsiltä ja vuorilta, ja jättäessään jälkeensä viimeiset kukkulat se on majesteetillinen virta.

Vuonna 1535 keksi Amatsoni-virran lähteen eräs espanjalainen sotilas Maranjon. Jo vuonna 1500 oli Vicente Pinzon löytänyt sen suun. Mutta Maranjon ei aavistanut, missä hänen jokensa yhtyi mereen, eikä Pinzon tiennyt, missä lähde porisi laaksossa. Toinen espanjalainen sai osalleen arvotuksen ratkaisun. Seuratkaamme Orellanaa hänen seikkailumatkallaan.

Gonzalo Pizarro palveli veljensä -- vallottaja Franciscon -- alaisena Perun pohjoisosassa. Siellä kuuli hän puhuttavan idän rikkaista kultamaista, ja hän päätti etsiä ne esille. Hän lähti Quitosta kolmensadanviidenkymmenen espanjalaisen ratsu- ja jalkasotamiehen sekä neljäntuhannen intiaanin kanssa matkalle ja samosi yli Andien Cotopaxin juurelta Napo-joen alankomaalle.

Se oli järjetön yritys. Intiaaneja paleltui joukottain kuoliaaksi noilla korkeilla ylänteillä. Kullan sijasta he löysivät vain lohduttomia ruoholakeuksia, soita ja autioita metsiä, kaksikuukautisen sateen liottamina. Hyödyllisten kotieläinten sijasta näkyi vain paksunahkaisia tapiireja, jotka asustavat aarniometsän syvyyksissä nevoilla ja kärsämäisesti pitentyneillä kuonoillaan tavottelevat yrttejä ja lehtiä. Vähälukuiset alkuasukkaat olivat vihamielisiä.

Kun joukkue uutenavuonna 1540 saapui Napo-virran rannalle, päätti Pizarro lähettää rohkean meriurho Orellanan edeltäpäin alas virtaa etsimään ihmisiä ja ruokavaroja, sillä nälkä ahdisti heitä kaikilla kauhuillaan.

Eräälle pysähdyspaikalle laitettiin laivatelakka. Pieni kaksimastoinen alus raakapurjeineen kyhättiin häthätää kokoon. Viisikymmenlukuisen miehistön johtajana astui Orellana laivaan ja painui pois kovan vuolteen mukana.

Molemmin puolin kohosi tumma, hiljainen aarniometsä. Ei mitään kyliä eikä ihmisiä näkynyt. Korkeat puut seisoivat kuin riemukaaret rantamilla, ja niitten oksista riippui köynnöskasveja, joita leikkivät kourahäntäiset apinat käyttivät tikapuinaan ja keinuinaan.

Päivä päivältä lipui alus yhä syvemmälle kosteaan sisämaahan, jota mitkään valkoihoiset ihmiset eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Turhaan etsittiin ihmisiä, turhaan koetettiin nähdä läpi runkojen vihreän hämyn. Miehistön keskuudessa ilmeni yltyvää levottomuutta. Mutta Orellana istui tyynenä peräsimessä, jakeli käskyjä soutajille ja sovitteli purjeet tuulenhengelle, joka nostatti virettä virran kalvossa.

Ei mitään leiripaikkoja rantaniemekkeillä, ei palmunlehdillä tai ruoholla katettuja majoja ollut näkyvissä, missään ei sauhu ilmaissut intiaanien läheisyyttä. Eräällä mäellä tiheikössä makasi boakäärme, vanhan maailman pytonin sukulainen, mukavissa, pehmeissä kiemuroissa sulatellen pientä nakertajaa, joka muistuttaa jänistä ja on nimeltään aguti. Veden liottamalla juurimukulaisella mullalla tonki rantaäyräällä muutamia vesisikoja, ja piikkisten pensaitten katoksen alla vaani niiden pahin vihollinen jaguari, ja sen silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.

Vihdoinkin valkeni seutu. Rannalla näkyi pelästyneitä intiaaneja, ja metsän pylväskäytävistä vilahteli heidän mökkejänsä. Orellana kiinnitti aluksensa rantaan ja meni väkineen maihin. Villit rauhottuivat ja kohtelivat espanjalaisia luottavasti. Pysähdyttiin hetkeksi ja kerättiin niin paljon ruokavaroja kuin oli saatavissa. Intiaanit puhuivat etelässä olevasta suuresta vedestä, jonka saavuttaisi kymmenessä päivässä. "Ahaa", ajatteli Orellana, "se on Pinzonin joki!"

Pitikö pyörtää takaisin Pizarron luo? Eihän toki, mahdotonta oli aluksen soutaminen Napo-joen vuolletta vastaan! Pizarro ja hänen seuralaisensa olivat varmaankin kuolleet nälkään, jos olivat odottaneet. Parempi siis jatkaa matkaa ja tunkeutua Atlantille asti.

Mieliala oli nyt mitä parahin noiden viidenkymmenen karkurin keskuudessa. Rannalla rakennettiin isompi purjealus. Paha omatunto ei vaivannut heitä, kun he istuivat majain edustalla ja punoivat kaapeleita ja touveja metsän köynnöskasveista tai kuroivat kokoon purjeita intiaanien heinävihkoista.

Kun Orellanaa ei kuulunut takaisin, luuli Pizarro hänen joutuneen vihamielisten heimojen uhriksi ja päätti yrittää palata Quitoon. Aluksi elettiin hevosenlihalla, sitte syötiin koiria ja matelijoita ja lopuksi juuria ja nahkaa. Kun Pizarro määrättömien kärsimysten jälkeen saapui Quitoon, oli hänellä ainoastaan kahdeksankymmentä espanjalaista mukanaan. Neljätuhatta intiaania ja kolmattasataa valkoihoista oli menehtynyt.

Mutta Orellana täytti molemmat laivansa ruokavaroilla, miehitti isomman kolmellakymmenellä ja pienemmän kahdellakymmenellä soturilla ja pitkitti voittokulkuaan, joka yhdellä kertaa selittäisi ja selvittäisi troopillisen Etelä-Amerikan mahtavien jokijärjestelmien pääpiirteet. Hänen ympärillään levisi maailman laajin troopillinen alankomaa, edessään maailman vesirikkain virta. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin metsää ja vettä, loihdittua maata. Hänellä ei ollut muita varustuksia kuin oli Napon rannoilta saatavissa. Ja päivät päästään hän sai kuulla tietämättömän miehistön napinaa pitkän ja vaarallisen retken vuoksi.

Kymmenen päivän matkan jälkeen saavuttivat he "suuren veden", jossa Napo yhtyi Amatsoni-virtaan. Se sattui parhaillaan voimakkaasti tulvimaan, ja kun se on korkeimmillaan -- kesä- ja heinäkuussa -- on sen pinta kaksitoista metriä matalanveden yläpuolella. Alempana tasaantuu erotus yhä enemmän, sillä pohjoiset sivujoet tulevat päiväntasaajalta, missä sataa kaikkina vuodenaikoina, ja eteläiset tulvivat eri aikoina, riippuen niistä kaukana toisistaan sijaitsevista paikoista, missä niillä on lähteensä. Mutta ehtiäkseen Kordillerien juurelta suulle tarvitsee pääjoen tulvavesi kaksi kuukautta.

Espanjalaiset tunsivat joutuneensa äärettömälle järvelle. Missä ranta on alava, joutuu metsä penikulmien alalla veden valtaan, ja puut törröttävät vedessä. Silloin pakenevat villit eläimet turvallisemmille seuduille, ja jäljelle jää ainoastaan vesilintuja ja metsälintuja sekä sellaisia nelijalkaisia, jotka elävät koko ikänsä puissa. Nuo viisikymmentä miestä huomasivat, että nousuvesi ei milloinkaan ulottunut muutamille ranta-alueille. Ainoastaan niillä paikoin oli intiaaneilla majansa, kuten gummin kerääjillä vielä tänä päivänä.