Part 11
"Vadi" on Saharassa jokaisen virranuoman nimenä. Ani harvoin virtaa sellaisen läpi puronen sateen jälkeen. Mutta tyhjissä uomissa on kasvullisuus runsaampi kuin muulloin, sillä siellä pysyy kosteus kauvemmin. Monet karavaanitiet seuraavat niitä myöskin, gasellit ja antilopit tapaavat niistä laitumensa.
Selittämättömän viehätyksen tuntein jättää europalainen Algierin ja suuntaa kulkunsa Saharaan. Välimeren rannikon ranskalaisissa kaupungeissa on hän elellyt jokseenkin kuin Europassa. Rautateitse on hän päässyt risteilemään Atlasin metsäisillä ylänteillä, missä kirkkaat purot lorisevat puiden lomitse. Hän jättää rautatiet ja metsät taaksensa ja huomaa vuoret yhä alastomammiksi, mitä kauvemmas hän tulee etelään. Hänen eteensä levittäytyy lopulta tasainen tai hiukan aaltoileva aavikko, ja hän tuntee Saharan tenhovoiman, joka vetää häntä yhä syvemmälle suureen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Kaikki värit käyvät hillityiksi ja kellanharmaiksi kuin leijonan talja. Kaikki on keltaista ja harmaata, dromedaritkin, jotka kantavat häntä sekä hänen telttiänsä ja kapineitansa kaivolta kaivolle. Hän tietää tuskin, miksi hänestä on tämä kauniimpaa kuin Atlasin rinteiden metsät ja purot. Syynä ovat kai valtaiset välimatkat, etäisyydessä salaperäisenä häämöttävä taivaanranta, veripunaiset päivänlaskut, kaikkialla vallitseva ylhäinen ja hiljainen tunnelma, joka vaikuttaa, että tuskin rohkenee puhua ääneen. Aavikon loihtu on hänet kahlehtinut.
Tällä taipaleella, Algierista etelää kohti Saharan halki, matkusti vuosina 1880 ja 1881 suuri ranskalainen retkikunta eversti Flatterin johtamana. Siihen kuului satakunta miestä, joukossa seitsemän ranskalaista upseeria ja muutamia aliupseereita, ja sen varustuksia ja ruokavaroja kantamassa oli kolmesataa dromedaria. Hallitus oli lähettänyt retkikunnan tutkimaan tuaregien maata ja viitoittamaan soveliasta tolaa rautatielle, joka Saharan poikitse yhdistäisi pohjoiset ja eteläiset Ranskan siirtokunnat. Ensi kertaa ei eversti matkustanut Saharassa, ja hän tunsi hyvin tuaregit. Sentähden oli hän varuillaan. Kaikki näytti käyvän parhain päin. Ranskalaiset kartoittivat Saharasta alueita, missä europalainen ei ollut koskaan ennen päässyt etenemään. Ne suuret saksalaiset matkailijat, jotka olivat ristiin rastiin samoilleet Saharaa, Barth, Rholfs, Nachtigall, Schweinfurth, eivät olleet käyneet siellä. Vaarallisimmat seudut olivat jo jääneet taakse, eivätkä tuaregit olleet yrittäneetkään vastarintaa; jotkut päälliköt olivat osottautuneet ystävällisiksikin. Viimeisissä Ranskaan saapuneissa kirjeissä oli Flatter lausunut toivovansa, että hän pääsee enemmittä vaikeuksitta lopettamaan tehtävänsä ja etenemään Sudaniin asti.
Silloin tuli isku. Eräällä kaivolla hyökättiin äkkiä retkikunnan kimppuun, ja sankarillisen puolustautumisen jälkeen sortui se ylivoiman ahdistukseen. Useimmat ranskalaiset hakattiin maahan. Osa karavaania yritti pelastautua pikamarssilla pohjoiseen, mutta se tavotettiin ja tuhottiin. -- Monet urheat ranskalaiset ovat saaneet saman kohtalon kuin Flatter taistelussa Saharan herruudesta.
Ratsastaen nopsilla kameeleilla Timbuktusta isossa kaaressa Sudanin, Libyan erämaan ja tuaregien maan halki joudumme lopulta Marokkoon, "Äärimäiseen länteen", kuten tätä itsenäistä sulttaanikuntaa Afrikassa nimitetään. Marokko on Afrikan levoton kolkka, niinkuin Balkanin niemimaa Europan, Mandshuria Aasian ja Meksiko Pohjois-Amerikan. Näyttää siltä kuin olisi Marokko tuomittu muuttumaan ranskalaiseksi alusmaaksi, ja lopuksi on Italia yksinkertaisimpiakin kunnian ja omistusoikeuden käsitteitä loukaten anastanut heikolta Turkilta Tripolin.
Marokon ja koko Pohjois-Afrikankin rannikolla tapaamme monia vanhoja tuttavia Pohjolasta -- muuttolintuja, jotka talvehtivat täällä lenseässä ilmanalassa, ja niiden joukossa näemme mielihyväksemme herttaiset räystäspääskysemme.
* * * * *
Nyt lausumme hyvästi Afrikalle. Meillähän on edessämme vain alun toista penikulmaa leveänä Gibraltarin salmi, ikuisesti sininen nauha, joka yhdistää Välimeren Atlanttiin -- se jyrkkä raja, joka erottaa mustien maanosan valkoisten maanosasta.
Me siirrähdämme ylitse ja olemme Espanjassa. Täälläkin tunkee korviimme arabialaisten suuruudenajan kuoleutuva kaiku. Muistamme kaksitoista vuosisataa kuluneen siitä kun profeetan valitut vallottivat Pyreneitten niemimaan. Islamin lapset olivat siellä kristittyjen tiellä. Askel askeleelta tungettiinkin heidät takaisin etelää kohti. Vain Cordoba ja Granada kuuluivat vielä arabialaisille eli maureille, kuten heitä nimitettiin. Kun lopulta Ferdinand Katolilainen v. 1469 meni naimisiin Kastilian kuningattaren Isabellan kanssa, oli ainoastaan Granada jäljellä maurien vallasta. Heidän viimeinen kuninkaansa asui upeassa Alhambra-linnassa Granadan luona. Oli vuosi 1491. Espanjalainen armeija piiritti maurien kaupunkia. Tuskin neljääkymmentä vuotta aikaisemmin olivat muhamettilaiset vallottaneet Konstantinopolin. Nyt piti toiset muhamettilaiset karkottaa Länsi-Europasta. Tuli uudenvuodenpäivä 1492, ja Granada kukistui. Maurien kuninkaan täytyi nöyrästi polvistua voittajien eteen, ennen kuin poistui maasta, ja Kastilian lippu liehui Alhambran torneissa.
Tämän merkillisen tapauksen näkijänä oli muuan 46-vuotias genualainen merimies -- Kristofer Kolumbus. Suunnattomista vaikeuksista ja kiusoista huolimatta valmisteli hän parhaillaan sitä uskaliasta Intian-retkeä, jonka tuloksena olikin kokonaan uuden maanosan löytäminen. Kolumbus ei aavistanut, että hänen päämääränsä tiellä oli tuntematon mannermaa ja maapallon suurin valtameri. Hänen monet vaiheensa ja kovaonninen kohtalonsa ovat tuttuja historiasta. "Uusi maailma" sai nimensä Amerigo Vespuccista (Americus Vesputius), joka ensimäisenä lausui sen ajatuksen, että Kolumbuksen löytämät alueet eivät kuuluneetkaan Aasiaan. Liian myöhään oivallettiin, että Kolumbia olisi ollut oikea nimi.
Uudet havainnot seurasivat nopeasti toisiaan, ja Amerikan rannikot saivat merikorteilla ja maakartoilla vähitellen sen muodon, jonka hyvin tunnemme. Ne olivat kaikkien aikojen loistavimpia löytöretkiä. Läntisen kulkutien Intiaan löysi vihdoin v. 1519 portugalilainen Magellan, purjehtien Tyynellemerelle sen salmen läpi, joka on saanut hänen nimensä; samalla matkalla surmasivat hänet villit Filippinien saaristossa. Seuraavien vuosisatojen kuluessa iskeytyivät valkoihoiset yhä lujemmin Amerikaan. Intiaanit tungettiin salomaille, ja Pohjois-Amerikassa ovat he nykyään hyvinkin vähissä. Ranskalaisen ja sittemmin englantilaisen herruuden alaisina kehittyivät aavistamattomaan voimaan ja rikkauteen juuri ne osat Pohjois-Amerikaa, joita espanjalaiset olivat hylkineet, pohjattomassa voitonhimossaan tavotellessaan vain kultaa ja aarteita niillä saarilla ja rannoilla, joita vielä tänä päivänä nimitetään Länsi-Intiaksi.
Sinne suuren ulapan taakse on meidänkin nyt siirryttävä.
14. New York.
Suurin kansainvaellus, mitä historia tuntee, on se ihmisvirta, joka päivä päivältä ja vuosi vuodelta soluu meren yli vanhasta uuteen maailmaan. Päivittäin siirtyy kolmetuhatta ihmistä Amerikaan, ja viime vuosisadan kuluessa on runsaasti kolmekymmentä miljoonaa europalaista ottanut asuntonsa tähtilipun suojasta. Lähes kymmenesosa kaikista nykyään elävistä suomalaisista asuu uudessa maailmassa, ja ruotsalaisista runsas neljännes. [Tekijän suosiollisella luvalla on suomentaja muodostellut siirtolaisoloja koskevat tiedot "kotoisiksi".]
Eri tahoilta soluvat siirtolaisemme rautateitse Hyvinkäälle, mistä alkaa yhteinen taival Hankoon. Aina on heistä suurin ryhmä kertynyt Pohjanmaan radan varrelta, ruotsalaiset eri joukoksi, suomalaiset seurustellen omassa piirissään. Muutamat pikku seudut antavat suhteettoman suuren veron työvoimaksi uudelle mailmalle; missä siirtolaisuus on kerran päässyt alkuun, sieltä toimittavat edellä menneet yhä uusia lähtijöitä jälkeensä. Vasta Hangossa höyrylaivaan astuttua tutustuu koko matkue likemmin keskenään. Epämukavista tiloista ja huonosta ruokahoidosta huolimatta pysytään virkeällä mielellä, kun päästään kokoontumaan kannelle tarinoimaan Amerikan oloista, jotka ovat monelle ennestään tuttuja; "vanhan maan" kaipuu ei näin alussa tunnu paljoakaan, sillä mieli pyrkii viehättymään tuntemattoman ja toivorikkaan tulevaisuuden kuvitteluun. Mutta jos sattuu vähänkin navakka tuuli käymään, muuttuu laiva pelkän surkeuden näyttämöksi. Sekalainen on seurue, joka on täten lähtenyt Suureen Länteen. Tuossa on kaksi veljestä Kuusamon Vasaraperältä. Vanhempi on ollut jo kymmenen vuotta hyvillä palkoilla "kolimainissa paasina", kivihiilikaivoksessa työnjohtajana, mutta yrittänyt nyt kotimaassa hoidella isältä perittyä taloa. Mutta se ei ottanut menestyäkseen. Hän möi talon polkuhinnasta ja otti veljensä mukaansa luvattuun maahan. Nuori rautalampilainen talontyttö on saanut kahdelta ystävättäreltä "tiketin", piletin, Chicagoon asti, missä hänen pitäisi saada paikka astiainpesijättärenä samassa hotellissa kuin hekin, maksaakseen sitte vähin erin velkansa takaisin; hän näyttää kaiken aikaa pyrkivän katumaan matkallelähtöään -- koti-ikävä on tuntunut ensimäisestä päivästä alkaen. Vanha kaustislainen torppari on lähtenyt emäntineen poikansa oivalliselle uutistilalle Red Riverin hedelmälliseen laaksoon, jäädäkseen sinne ainiaaksi, sillä toimeentulo on kotona ollut vaivaloista; pariskunta on varsin vakavalla päällä. Nuori väki on yleensä mitä hilpeimmällä tuulella; hanurit ja viulut ovat alituiseen äänessä, lauleskellaan ja jutellaan Lännen oloista, joita niiden tuntijat kertoilevat melkoisesti väritellen ja paremman ponnen saamiseksi höystellen englanninkielisillä vakuutuksilla puhetta, johon muutenkin sekaantuu runsaasti omituisia suomenkielisen asun saaneita "jänkkien" sanoja.
Tullaan Hulliin. Vastassa on toimeensa tottunut siirtolaisasiamies, joka kiireimmiten kaahaa laumansa kuin karjana rautatieasemalle, sitte kun on siirtolaiskodissa yhteisesti aterioittu. Vinhaa vauhtia kiidättää pikajuna retkeläiset halki Englannin; meikäläisten junien hitauteen tottunut ihan pelkää vauhdistaan hypähtelevien ja huojuvien vaunujen suistuvan kiskoilta. Koko matkan varsi tuntuu miltei yhtenäiseltä kaupungilta, jossa pikku puutarhat ja peltotilkut erottavat enimpiä taloja toisistaan. Leedsin ja Manchesterin teollisuuskaupunkien lukemattomat tehdasrakennukset korkeine savutorvineen, jotka verhoavat koko tienoon ainaiseen mustaan savupilveen, tekevät pikku oloista lähteneisiin valtaisen vaikutuksen.
Liverpoolissa on asianomaisilla Atlantin-yhtiöillä kullakin siirtolais"hotellinsa", jonne yhtiön asiamies korjaa saaliinsa jokaisesta junasta maailman suurimman asemarakennuksen lasikaton alla. Ennen kuin tällainen ryhmä yhtiön matkailijakodista lähetetään valtamerilaivaan, tarkastaa kutakin pikimältään lääkäri, sillä yhtiöiden on omalla kustannuksellaan tuotava takaisin kaikki ne, joita ei Yhdysvaltain rannassa kelpoiteta pääsemään maihin.
Tilavat ja mukavat ovat olot valtameren höyryjättiläisissä. Siirtolaisia on nyt kertynyt joukkoon jos jostakin maasta, ryhmittyen kannelle katselemaan Europan rannikon viimeistä häämyä. Siinä haastellaan kotimaahan jääneistä ystävistä ja ulapan takana odottelevista tuttavista. Puhellaan suunnitelmista ja toiveista; hauskaa on palata kotiin, kun on saanut ansaituksi riittävästi säästöön. Useimmilla ensikertalaisilla on mielessä koota joutuisasti varoja ja sitten asettua maailmaa kokeneena kansalaisena vakinaisesti synnyinseudulle, johon ovat monet siteet liittämässä. Vallitsee oikea Baabelin kieltensekotus, kun käyskentelee sellaisten ryhmien läpi. Vanhan juutalaisen kauppiaan vieressä, joka hartaasti tutkii hepreankielistä raamattuansa lopusta alkuun päin, juttelee hiljaisesti kaksi mustasilmäistä arabialaistyttöä, jolla ei suinkaan ole monia tuttavia uudella mantereella. Valtiolliseen selkkaukseen joutunut venäläinen kirjansitoja solkkaa huonolla saksankielellä karkumatkaansa Moskovasta pommerilaiselle rengille, joka yrittää olla tarkkaavainen kuuntelija. Suomalaiset ihan hupenevat näiden tuhatkunnan matkustajan joukkoon.
Aurinko painuu länteen, sirotellakseen kultaansa heidän unelmiensa maan yli; yö vetää pimeän peitteensä Europan verhoksi. Vanha maailma, joka ei ole kyennyt tyydyttämään heitä, jää loitos taakse; uuden, joka vielä kylpee päiväpaisteessa, pitää lahjottaa heille kaikki. Sähkölamput luovat hohdetta laivan joka komeroon. Välikansilla on käytävissä melkein tungosta. Ensimäisten päivien jännityksen uuvuttamina istuu nuoria ja vanhoja naisia penkillä nukkumassa. Toiset järjestelevät käsitavaroitaan ja maistelevat makeisia, jotkut lueskelevat sanomalehtiäkin. Soittokellon kilinä kulkee kautta koko sen osan laivaa, kutsuen siirtolaiset illalliselle. Ja nyt he huomaavat, että jo valtamerellä saa esimakua uuden maailman hyvästä ja vaihtelevasta ruokajärjestyksestä. Sitte käydään makuusijoille ja siunaillaan niiden mukavuutta.
Päivät kuluvat nopeasti laivassa. Meren vivahteluja ja ikuista aaltoilua jaksaa katsella miten kauvan tahansa; pitkinä riveinä seisoskellaan tähystelemässä vastaantulevia laivoja. Niiden joukossa on tällaisia jättiläisiä, joilla suuret valtameriyhtiöt nykyään kilpailevat keskenään. Ne ovat yli puolenkolmattasataakin metriä pitkiä, kaikki neljä savutorvea ovat neljä metriä läpimitaltaan, toistasataa tulta roihuaa kunkin jättiläisen pannujen alla, puolikolmattatuhatta ihmistä saa hyvän tilan laivassa, jonka miehistöksi tarvitaan kuusisataa henkeä. Tällaisessa valtameren kyntäjässä on kokonaisia loistohuoneustoja sisustettuina amerikalaisia miljoonamiehiä varten, salongissa esiintyy soittokunta, laivalla on oma langattoman sähkölennättimen avulla toimitettu sanomalehti. Uiskentelevaksi kaupungiksi voi sanoa tällaista laivaa, ja sen asukkaat pääsevät Atlantin yli vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta tällainen vedenpitäviin osastoihin jaettu vankka jättiläinenkään ei kykene suomaan täyttä turvaa, kuten on kamalimmin osottanut "Titanicin" perikato, joka olisi ollut vielä hirvittävämpi ilman Marconin merkillistä keksintöä.
Merimatka lähenee loppuansa. Eräänä päivänä huomataan yltyvää levottomuutta ja jännitystä laivassa, ja matkustajat tähystelevät ahkerasti keulan yli. Tunnin kuluessa kuuluu Amerikan rannikko tulevan näkyviin. Ja aivan oikein. Epätasainen viiva näkyy ylähangan puolella. Se on Long Island eli "Pitkäsaari". Parin tunnin päästä lipuu laiva Hudson-virran suuhun ja laskee Ellis-saaren rantaan New Yorkin satamassa. Joukko muita isoja laivoja on kiinnitetty laitureihin. Nekin ovat tuoneet siirtolaisia Europasta Amerikaan ja pyörtävät piankin takaisin noutamaan lisää. Niidenhän täytyy herkeämättä höyrytä edes takaisin, voidakseen tuoda 3.000 ihmistä päivää kohti Yhdysvaltoihin.
Suunnaton kuhina ja kiire vallitsee nyt vastatulleessa laivassa. Matkustajat tunkeilevat käytävissä, huutelevat toisiaan, laahaavat kuluneita matkareppujaan ja nuorilla sideltyjä myttyjään. Ruotsalaiset ja suomalaiset, tummaveriset italialaiset ja vaaleat saksalaiset sekautuvat toisiinsa, mitkä siististi puettuina ja päällystakit yllä, mitkä kuluneissa vaatteissa ja karkea huivi kauluksen vastikkeena. Taampana kohoaa New Yorkin sataman yli jättiläismoinen vapaudenpatsas, nainen, joka pitelee oikeassa kädessään soihtua. Pimeyden hallitessa maata heittää hän huikaisevan kimpun sähkövaloa yli vedenpinnan, laiturien, rakennusten ja laivain. Mutta mitään suuren ja ylistellyn vapauden vaikutelmaa ei siirtolainen saa laskiessaan jalkansa Amerikan kamaralle. Kaikki matkustajat varustetaan numerolapuilla kuin rakuunahevoset ja ohjataan valtaisen suojaman pitkiin pilttuisiin. Ja sitte huudetaan heidät esille yksi toisensa jälkeen kuulusteluun, jonka päätyttyä lääkäri tutkii heidät. Nykyään on olemassa siirtolaisten maihinpääsylle monia rajottavia määräyksiä, joilla Yhdysvallat koettavat suojella itseään pelkäksi rasituksekseen saapuvilta vierailta.
Koetuksesta suoriutuneet viedään pikku höyrylaivoilla suurkaupunkiin, jonka miljoonien sekaan he katoavat kuin pisarat mereen. Olkoot he kotoisin mistä maasta hyvänsä, aina tapaavat he maanmiehiään New Yorkissa, sillä tässä kaupungissa puhutaan seitsemääkymmentä kieltä. Asujamistosta on kolmannes syntynyt ulkomailla. Brooklynissa, Long Islandilla sijaitsevassa kaupunginosassa, on kokonaisia katuja yksinomaan ruotsalaisten hallussa, samaten kuin siellä on suomalaisia yhtä paljon kuin jossakin täkäläisessä pikkukaupungissamme. "Pikku Italian" kaupunginosassa asuu enemmän italialaisia kuin Napolissa, "Kiinakaupungissa" on viisituhatta vinosilmää saanut asuntonsa, ja oma kaupunginosa on myöskin Venäjän ja Puolan juutalaisilla. Jollei suomalaisella siirtolaisella ole nimenomaista matkan määrää etäämpänä sisämaassa, niin on hänen käytettävissään omakielisiä matkailijakoteja, joista pian tapaa ensimäiset paikkakuntaan tutustuneet maanmiehet, saadakseen heiltä neuvoja ja tietoja suurkaupungin oloista.
Se jättiläinen ei ole suinkaan iällinen, tuskin kolmeasataa vuotta vanha; kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei siinä ollut täyttä tuhatta asukasta. Mutta nyt voittaa sen ainoastaan Lontoo. Onhan Yhdysvaltain koko väestö kasvanut tavattoman nopeasti. Viime vuosisadalla paisui se kaksinkertaiseksi joka 20:s vuosi. Ja lähes puolet Yhdysvaltain ulkomaisesta kaupasta käy New Yorkin kautta. Täältä lähetetään maailmalle viljaa, lihaa, tupakkaa, puuvillaa, paloöljyä, teollisuustuotteita ja paljon muuta. Eipä siis ihme, että tarvitaan kuusi penikulmaa laitureita suojamineen ja nostolaitoksineen ja että runsaasti seitsemänkymmentä höyrylaivalinjaa yhtyy New Yorkissa. Lisäksi on New York suuremmoinen teollisuuskaupunki. Rikkauksia on siellä suunnattomia, pankkejakin kaksisataa. Asema on sillä mitä parahin: Atlantin puolella erinomainen satama Europan laivaliikenteelle, lännen puolella mitä tihein rautatieverkko, josta viisi rataa ulottuu suoraan Tyynenmeren rannikolle asti.
Jo v. 1840 oli Yhdysvalloissa 450 penikulmaa rautateitä ja kahtakymmentä vuotta myöhemmin 5.000 penikulmaa. Nyt on kiskoparien yhteenlaskettuna pituutena 40.000 penikulmaa -- mikä riittäisi mittanauhaksi kuuhun tai kymmeneen kertaan päiväntasaajan ympäri. Yhdysvalloissa on enemmän rautateitä kuin koko Europassa, vaikka asukasluku on vain viidennes Europan väestöstä; pinta-ala on kyllä jokseenkin sama. Rautateiden runsauteen on syynä se, että aluksi koetettiin vain täyttää kaikki vesiteiden väliset aukot. Virtoja käytettiin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta seuduille, missä ei virtoja ollut, rakennettiin ensimäiset rautatiet. Sitte punottiin vuosien kuluessa eri linjat yhteen, uusia ratoja vedettiin kaikkiin suuntiin, koska ne lyhyytensä tähden eivät vaatineet yksityisinä yrityksinä kovin suuria pääomia, ja nyt peittää noita 49 valtiota yhtenäinen rautatieverkko. Sitäpaitsi ovat maantiet niin kurjia, että rautateiden pitää korvata niitä.
Kaikkien noiden isojen virtojen yli tarvitaan suuri paljous siltoja, ja niiden rakentamisessa amerikalaiset ovatkin mestareita. Mississipin ja muiden jokien rautatiesillat ovat mitä rohkeimman insinööritaidon suurtuotteita. Missä radat kulkevat syvien laaksojen poikki, siellä rakennettiin entiseen aikaan puusiltoja, ja ne muistuttivat huikean korkeita muuraustelineitä, joiden harjalle oli kiskot naulattu. Mutta sellaiset sillat katoavat yhä enemmän, nyt rakennetaan kaikki raudasta, ja junat kiitävät täyttä vauhtia sirojen siltojen yli, jotka etäämmältä näyttävät pelkiltä hämähäkinseiteiltä. Maailman vanhimpia rakennustöitä tällä alalla on riippusilta New Yorkin ja Brooklynin välillä. Se on jättiläismoinen, mutta kuitenkin näyttää se kovin hienolta ja hennolta, leijuessaan molempien valtaisten pilariensa välissä. Laivojen korkeimmatkin mastot mahtuvat sen alitse, mutta se onkin 41 metriä nousuveden pinnan yläpuolella. Pituutta on lähes kaksi kilometriä. Hämmästellä täytyy, että ihmiset ovat kyenneet asettamaan tämän rautalaahkon salmen yli.
Omituisin tuntein tekee tulokas ensimäisen matkansa eräänlaisilla kummallisilla radoilla, joita risteilee New Yorkissa -- ilmarautateillä. Lukemattomien rautapatsaiden muodostamalla telineellä kiitää hän yli katujen ja torien, nähden ajelevien ja jalankulkijain kuhinan allansa. Käyttövoimana on näillä radoilla sähkö; sellaisia on tässä maassa runsaasti. Niiltä on oivallinen näköala yli kaupungin, ja omituiselta tuntuu kurkistella rakennusten toisiin ja kolmansiin huonekertoihin. Ei tunnu Europalta.
Täältä Lännen suuriin kaupunkeihin lähtiessä on kulku hyvin mukavaa; muutamat junat ovat kuin pyörille asetettuja hotelleja. Niissä saa tosiaan matkustaa herroiksi, jos on varoja. Tilaa on runsaasti, saa kävellä ja liikkua vapaasti, istahdella mukaviin lepotuoleihin isojen ikkunain ääreen ja antaa katseensa harhailla äärettömille preirioille. Siihen kyllästyttyänsä sopii asettua mahonkipöydän ääreen kirjottelemaan postikortteja ystävilleen. Pitkällä taipaleella, esim. San Franciscoon mennessä, ei kuitenkaan pääse ikävä ahdistelemaan. Junassahan saa kaikkea, mitä mieli tekee, kylpyjäkin. Matkalainen lueskelee, nukkuu, syö, katselee ohikiitäviä maisemia, tekee tuttavuuksia ja jakselee kerrassaan mainiosti. Ja kaukaisen lännen Kalliovuoristoon tultaessa saa hän kylliksi vaihtelua. Siellä pujahtelee juna laaksosta toiseen, kiertelee jyrkkiä rotkonkaltaita pitkin, kumisee rautatiesiltoja myöten huimaavien kuilujen yli ja kiipeilee jyrkkiä rinteitä ylös.
Kalliovuorten länsipuolella painutaan uskaliain kääntein alas rannikkoa kohti. Ihan pyrkii pyörryttämään välillä, kun kuljettaja tuntuu menettäneen veturinsa vallinnan. Koko juna tuntuu syöksyvän matkoihinsa omasta painostaan, käänteiden aseman mukaan kallistuen milloin oikealle, milloin vasemmalle. Saattaa käydä hyvinkin hankalaksi liikkua vaunussa; ennen kuin aavistaakaan, tulee menettäneeksi tasapainonsa ja kolahtaa seinään. Jos matkustajat ovat silloin keräytyneinä ravintolavaunuun, niin heillä on tilaisuutta ihmetellä neekeritarjoilijoita, jotka tuovat aterioitsijoille liemilautasia. Notkeina kuin ankeriaat seuraavat he junan liikkeitä eivätkä läikähdytä pisaraakaan. Luulisi heidän juuri tupertuvan nurin lieminensä, mutta he kallistuvat samaan kulmaan kuin vaunukin ja liikkuvat hiljaisesti ja keveästi kuin haamut, junan syöksyessä tohisten ja tärskyen alas laaksoon ja vaaniessa kuin mainingin kohtaama laiva.
New Yorkin nähtävyyksiä on myös sen Central Park, "Keskipuisto", joka tuuheine puineen ja viileine lammikoineen tuntuu mitä herttaisimmalta. Kesäisin on täällä hehkuvan kuumaa, ja nautinnokseen silloin lepäilee joitakuita tunteja puiden siimeksessä. Talvet ovat sitä kylmempiä. Raa'at, tuimat tuulet pyyhkielevät silloin itärannikkoa. Paljon ajatuksia herättää "Viides avenue", New Yorkin hienoin katu. Sen palatsirivissä asuvat miljoonamiehet, -- rautatiekuninkaat, teräskuninkaat, öljykuninkaat, viljakuninkaat, vieläpä sokerikuninkaatkin, kokonainen liuta pelkkiä "kuninkaita". He suorastaan kierittelevät siinä kullassa, minkä kansanjoukot saavat maksaa rautatiepileteistä, veitsistä ja kahveleista, paloöljystä, leivästä ja sokerista. Eräässäkin linnassa, josta heti pistää silmään iso ajoportti, korkeat tornit ja koristellut kattoikkunat, asuu tuhannen miljoonan omistaja. Hän ostelee tavattoman kalliita tauluja, kutouksia ja veistoteoksia Europasta, ja antaa päivällisiä, jotka maksavat monia tuhansia markkoja henkeä kohti. Kaiken aikaa vallitsee sanomaton kurjuus hänen lähettyvillään. Perustaahan hän sentään myös silloin tällöin yliopiston. Sellaisia on Yhdysvalloissa runsaasti, ja tavattoman paljon täällä uhrataankin valistuksen ja tieteen hyväksi.