Part 10
Uusien taistelujen jälkeen saapuivat Stanley ja Tipu Tip tiheään asutulle ja vihamieliselle seudulle virran vasemmalle rannalle, missä he taas joutuivat kahakkaan. Villit karkotettiin, ja he soutivat pitkäkäiselle saarelle, jonka rannoille sitoivat kanoottinsa naruilla seipäisiin. Seuraavana päivänä tulisivat he varmasti uudestaan.
Mutta sillä kertaa kohtasi heitä perinpohjainen pettymys. Sade solisi virralla, yö oli sysimusta, ja puhalsi navakka tuuli. Silloin souti Stanley saaren luo. Hiljaa ja varovasti liikkui hän veneellään pitkin korkeita metsäisiä rantoja. Hän leikkasi poikki jokaisen tapaamansa kanootin pidätysnuoran, ja ennen pitkää oli kolmekymmentäkuusi kanoottia ajelehtamassa virralla, ja niistä joutui suuri osa alempana vartioimaan asetettujen soutajien haltuun.
Villit, jotka olivat hytisten makailleet ruohomökeissään saarella, nolostuivat aika lailla, kun aamulla huomasivat, että omat kanootit olivat jättäneet heidät pulaan. Silloin souti heidän luokseen tulkki, esittäen valkoihoisen ehdot. He olivat salakavalasti karanneet hänen joukkonsa kimppuun, surmanneet neljä miestä ja haavottaneet kolmeatoista. Nyt piti heidän hankkia elintarpeita, ja sitte saisivat he maksun menettämistään kanooteista ja olla rauhassa.
Tällä tienoolla tarvittiinkin muutamien päivien levollista väliaikaa, sillä nyt oli Tipu Tip saanut kyllikseen eikä tahtonut enää edetä tuumaakaan sotaisella virralla. Hän päätti pyörtää takaisin mustine laumoineen. Stanley sai valituksi itselleen miehistön, josta monella oli vaimo ja lapset mukanaan. Koko joukkoon kuului sataviisikymmentä sielua. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kanootit sidottiin yhteen parittain seipäillä, jotteivät kaatuisi. Koko laivastoon kuului kaksikymmentäkolme alusta.
Oli viimeisiä päiviä joulukuussa. Tiheä usva leijui kuin patjana virran päällä, ja läheisimmätkään palmut hädin häämöttivät siitä. Nouseva tuulahtelu hajotti usmaa. Silloin kajahtivat torvet ja rummut lähtömerkiksi, ja Stanley komensi: veneisiin! Unjamvesin pojat virittelivät erojaislauluja, joihin vastasivat Tipu Tipin kotiinpalaavat joukot, ja niin lipui kanoottilaivasto tummalle virralle tuntemattomia maita ja kohtaloita kohti.
Stanley luuli kyllä, että tämä valtainen joki ei ollut mikään muu kuin Kongo, jonka suu oli ollut tunnettuna jo runsaasti neljäsataa vuotta. Mutta mahdollista oli silti, että se todellakin yhtyi Niiliin tai oli yhteydessä kaukana luoteisessa virtaavan Nigerin kanssa. Tämän arvotuksen ratkaisu oli nyt ostettava verin ja kyynelin. Ja siitä tuli kaikiksi ajoiksi kuuluisa matka, rohkeuden, voitettujen vaarojen ja seikkailujen puolesta täysin verrattava espanjalaisten venematkoihin pitkin heidän keksimiänsä Amatsooni- ja Mississippi-virtoja.
Alituiseen tapahtui kahakoita. Uudenvuodenpäivään oli jo päästy, kun muuan rauhallinen heimo varoitti matkailijoita niistä vaarallisista vuolteista ja koskista, joiden pauhu oli piankin tulossa heidän kuuluviinsa. Laivasto lipui oikeanpuoleista rantaa pitkin. Kaikki heristivät korviaan, kuullakseen odotetun jymyn. Silloin näkyi äkkiä kahdeksan villiä, jotka ryntäsivät alas rantaan ja viskasivat keihäänsä. Muutamat näistä jysähtivät kanoottien kupeisiin, toiset viuhahtivat ylitse. Stanley huomasi viisaimmaksi ulota keskemmälle virtaa. Mutta nyt pärisivät taas sotarummut, ja suuri joukko pitkiä kanootteja lähestyi. Soturit olivat maalanneet toisen puolen ruumistaan valkoiseksi, toisen punaiseksi, ja koristautuneet leveillä mustilla viiruilla; kamalilta he näyttivät. Heidän ulvontansa ja vimmattu rämisytyksensä ennusti kuumaa ottelua. Stanley soudatti kaikki veneensä taistelujärjestykseen, ja laiteiden päälle soviteltiin kilvet suojelemaan niitä, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun. Viidenkolmatta metrin pituinen kanootti hyökkäsi suoraan Stanleyn venettä vastaan, mutta sai tervehdyksekseen tuiman yhteislaukauksen. Sitte kävi Stanley ahdistamaan. Iso kanootti ei ehtinyt ajoissa kääntyä. Soturit ja soutajat hyppäsivät veteen, pelastuakseen uimalla maihin. Ja kun muutkin olivat peräytyneet, voitiin pitkittää matkaa alas putouksia kohti.
Nyt kuului vesipaljouksien jyminää, kun nämä voimallisina kuohuina syöksyivät virran uomassa olevan kynnyksen yli. Alkuasukkaat ajattelivat, että tässä oli hyvä paikka muukalaisten pyydystämiseksi, ja vain askel askeleelta pääsi Stanley taistellen tunkeutumaan eteenpäin milloin maitse, milloin vesitse. Eri putousten välisissä suvannoissa voitiin soutaa, muulloin täytyi rannan tiheikköihin hakata polkuja ja laahata kanootit maata myöten. Usein taisteltiin puulta puulle. Kerran yrittivät villit pyydystää Stanleyn seuruetta isoon verkkoon, mutta siitä vaivastaan menettivät he itse kahdeksan miestä.
Eräänä päivänä tammikuun lopulla lipui Stanleyn laivasto päiväntasaajan yli, suuri virta kääntyi nyt yhä enemmän länttä kohti, ja oli selvää, ettei se voinut yhtyä Niiliin. Näillä vaihein sivuutettiin seitsemäs ja viimeinen putous, jonka kynnykseltä ruskea vesi syöksähtää hurjan voimakkaana alas. Rysillä pyytävät alkuasukkaat kaloja itse koskesta.
Siten oli keksitty ja sivuutettu se putousjakso, joka on siitä asti tunnettu Stanley-putousten nimisenä. Jo paria vuotta myöhemmin ruvettiin ensimäisiin toimenpiteisiin belgialaisen Kongo-valtion perustamiseksi; Stanley-putousten kauppa-aseman hävitti sittemmin juuri Tipu Tip arabialaisjoukkoineen.
Koskien alapuolella laajeni virta, ollen toisinaan kolmekin kilometriä leveä. Tuskin näki vastapäistä rantaa, ja usein jouduttiin saarten välisiin salmisokkeloihin. Aina oli oltava varuillaan, sillä pitkin matkaa teki mustien soturien mieli ihmisenlihaa. Loppumattomia metsiä kasvoi rannoilla ja saarilla. Siellä rehotti monijuurinen mangrovepuu, korkea käärmemäinen rottinki riippuvine viuhkalehtineen, traakki- ja kumipuu sekä monia muita huomattavia kasvimaailman edustajia. Vaarat ja väijytykset vaanivat jokaisen niemekkeen takana. Oli varottava kareja ja vuolteita, putouksia ja pyörteitä. Virtahepoja ja krokotiileja tavattiin runsaasti. Villeistä oli kuitenkin pahin vastus; Stanleyta ja hänen väkeään uuvutti tukalasti se ajojahti, se kujanjuoksu, jota he saivat kestää kuukauden toisensa jälkeen.
Rubungan kylässä, missä alkuasukkaat olivat ystävällisiä, sai Stanley ensi kerran kuulla, että virran nimi tosiaankin oli Kongo. Siellä saivat matkalaiset lisätä ruokavarojaan, ja kun Rubungan rummut pärisivät, eivät ne kutsuneet taisteluun, vaan markkinoille, jolloin lähikylien asukkaat toivat tarjolle kalaa, etanoita ja simpukoita, kuivattua koiranlihaa, vuohia, banaaneja, jauhoja ja leipää.
Mutta villejä ei voinut milloinkaan uskoa. Kamalasti tatuoituina, ihmishampaista pujotellut nauhat kaulassa, omat hampaat viilattuina suipoiksi kuin suden, kevyet ruohovyöt uumilla ja keihäitä ja jousia käsissään heilutellen eivät he suinkaan näyttäneet luottamusta herättäviltä, ja useinkin oli tuskin lähdetty liikkeelle näköjään rauhallisen heimon luota, kun tämä miehitti kanoottinsa ja läksi ajamaan takaa. Niillä tienoin oli villeillä aseinaan muskettejakin, joita olivat saaneet rannikolta. Kerran piiritti Stanleyn pikku laivaston 63 kanoottia, ja taistelu oli ankara; tuliluikkuja käytettiin molemmin puolin. Etumaisessa kanootissa seisoi nuori päällikkö johtamassa ottelua, komeana, tyynenä ja arvokkaana. Hänellä oli päähine päässä, vuohennahkainen vaippa hartioilla ja järeitä messinkirenkaita käsivarsissa, säärissä ja kaulassa. Hän sai luodin reiteensä; levollisesti kietoi hän rievun haavansa ympäri ja antoi soutajilleen merkin ohjata veneen rantaan. Silloin menettivät muutkin miehuutensa ja seurasivat päällikön kanoottia.
Taistelusta taisteluun jatkui matka etelää kohti. Kongon suuresta kaaresta oli suoriuduttu; se oli maksanut kolmekymmentä ottelua. Nyt oli jäljellä tukala taival, missä valtainen virta vaahtoisina putouksina murtautuu sen ylänköjakson halki, joka ulottuu Afrikan länsirannikkoa pitkin. Nämä kosket nimitti Stanley Livingstonen mukaan, hyvin oivaltaen, ettei virtaa milloinkaan sanottaisi muuksi kuin Kongoksi, mutta tahtoen saada nuo isot könkäät säilyttämään suuren lähetyssaarnaajan nimen.
Lukemattomia vastuksia ja vaivoja tuotti se taival matkalaisille. Kerran hukkui puolikymmentä miestä, ja useita kanootteja menetettiin. Retkikunnan täytyi pysähtyä ja hakata itselleen uusia metsästä. Petollisessa imuvuolteessa ajautui Pocock eräänä päivänä putousta kohti ja huomasi liian myöhään vaaran, syöksyi koskeen ja hukkui. Hänen telttinsä oli tyhjillään ja autiona sen iltaa. Kuutamo valaisi kirkkaana ja kaameana valkoista köngästä, joka kohisi ulkopuolella, mutta viimeinen valkoihoinen, joka oli seurannut Stanleyta niin kauvas, ei tullut takaisin.
Erään toisen putouksen lähellä joutuivat työnjohtaja ja kirvesmies ajelulle vastakoverretussa kanootissa. Heillä ei ollut airoja. "Hyppää veteen!" huusi edellinen, mutta sai vastaukseksi: "En osaa uida, en uskalla". -- "Hyvästi sitte, veikkonen", sanoi työnjohtaja ja ui maihin. Toinen joutui koskeen. Kanootti katosi kuohuihin, mutta kohos kumollaan pinnalle, kirvesmiehen pidellessä kiinni. Toistamiseen painui kanootti kurimukseen ja palasi pinnalle, mies mukanaan. Mutta kun kanootti seuraavan pyörteen jälkeen ilmestyi kolmannen kerran, oli mies poissa.
Vihdoin hyljättiin kaikki veneet ja matkaa pitkitettiin maitse. Koko kulkue kärsi puutetta, kaikki olivat laihoja, menehdyksissään ja nälissään. Mutta viimeisin raskain ponnistuksin päästiin Kongon suulla sijaitsevaan Bomaan, missä oli kauppahuoneita ja europalaisia. Siellä sai Stanley suoduksi itselleen ja uskolliselle joukolleen lepoa ja virkistystä, kunnes matka Afrikan ympäri meritse jatkuen päättyi Sansibarissa, jonne Stanley jätti väkensä.
Hän palasi kotiin kuuluisana tutkimusmatkailijana. Vuosituhannen ajan oli arabialaisia tunkeutunut sisimpään Airikaan, mutta he eivät tunteneet Kongon juoksua. Turhaan olivat europalaiset tutkijat vuosisatojen kuluessa yrittäneet saada valaistusta asiaan. Eiväthän edes alkuasukkaat tienneet, minne Lualaba jatkui. Stanley oli yhdellä kertaa täyttänyt valkoisen täplän ja solminut yhteen risaisen verkon silmät. Hän oli avannut sisä-Afrikan Europalle ja edennyt horjumattoman miehuullisena uranaukaisijana. Toiset seurasivat ja seuraavat vielä tänä päivänä hänen jälkiänsä. Nyt kulkee rautateitä putousten vieritse, ja Kongo-virralla kukoistaa laivaliikenne. Stanley oli itse mukana perustamassa ensimäisiä asemia, ja mustien keskuudessa oli hänellä nimenä Bula Matadi eli Kivenmurtaja. Ja kun Gordonin kuoltua peljättiin, että tämän kohtalo tulisi päiväntasaajan maakunnan kuvernöörin, suuren saksalaisen Emin-pashan osaksi, samosi Stanley vielä kerran Afrikan halki ja löysi Eminin, niinkuin oli aikaisemmin löytänyt Livingstonen.
Väsymättömään työhön kuluneen elämänuran jälkeen kutsuttiin Stanleykin isäinsä luokse. Westminster Abbeyssa ei kuitenkaan tahdottu suoda sijaa Stanleylle Livingstonen viereen, sillä hänellä oli enemmän vastustajia ja toimintansa väärintulkitsijoita kuin tällä. Hänet haudattiin maalaiskirkkomaalle Lontoon ulkopuolelle, ja haudalle pystytettiin hiomaton graniittilohkare. Siihen hakatun ristin alla on kirjotus: "Henry Morton-Stanley -- Bula Matadi -- 1841-1904 --" ja viimeksi se sana, johon sisältyy hänen koko elämäntyönsä -- "Afrika".
13. Sahara.
Keskellä Luoteis-Afrikaa, missä maanosa ulkonee valtaiseksi niemeksi Atlanttiin, sijaitsee muuan maapallon kuuluisimpia kaupunkeja, Timbuktu. Kairoon tai Algieriin verrattuna on Timbuktu pieni kaupunki. Sen kolme vaatimatonta moskeijaa ei voi kilpailla niiden upeiden temppelien kanssa, jotka ranskalaisen, turkkilaisen tai englantilaisen herruuden alaisina kohottavat siroja minarettejaan Välimeren afrikalaisella rannikolla. Ei ainoakaan rakennus kiinnitä muukalaisen katseita. Harmajankeltaisten, laakeakattoisten ja ikkunattomien savitalojen sekamelskassa muistuttavat ainiaan raunioläjät rappeutumista ja laiminlyömistä. Erämaan vaeltajalle tarjoaa hädin lepoa yksi luhistumaisillaan oleva karavanserai. Moniaat kadut ovat autioina, toisilla vaipuu jalka nilkkaa myöten Saharan lentohiekkaan.
Timbuktu ei ole niin mainehikas kuin Aasian kruunun säihkyvät jalokivet: Jerusalem ja Mekka, Benares ja Lhasa. Niistä on jokainen kuin solkena uskonopissa ja pitää pelkällä nimellään koossa kokonaista uskontunnustusta. Timbuktulla on tuskin mitään uskontoa, tai pikemmin liian monta. Ja kuitenkin on tällä kaupungilla kahdeksansadan vuoden mittaan ollut ylpeitä nimiä: "suuri", "oppinut", "salaperäinen".
Ei kulje sinne pyhiinvaeltajia vaipumaan rukouksiin jonkun vapahtajan haudalle tai anomaan jonkun ylimäisen papin siunausta. Mitkään pyramidit tai marmoritemppelit eivät kohota Timbuktua maailman ihmeitten joukkoon. Siellä ei ole mitään rikkauksia, mitään rehevää kasvullisuutta, joiden nojalla se olisi paratiisin esitarhoja.
Ja kuitenkin on Timbuktu kaivattu kaupunki. Miljoonat ikävöivät sinne, ja siellä olleet haluavat takaisin. Karavaanimiehet, jotka ovat kuukausimäärin samoilleet Saharaa, kaipaavat huilujen ja kitarain säveliä ja tanssijatarten hilpeitä hyppyjä. Palmuja ja mimosapuita kasvaa harvassa Timbuktun tienoilla. Mutta kamalan erämaan jälkeen näyttää yksitoikkoinen, rapistunut kaupunki pölyisine, autioine katuineen kuitenkin viehättävältä keitaalta. Kauppamies, joka on Saharassa pannut alttiiksi omaisuutensa villien rosvoparvien keskellä ja onnellisesti suoriutunut kaikista vaaroista, ilahtuu Timbuktulle ja pitää sen harmaita muureja kauniimpana näkynä kuin mitään kuviteltavissa olevaa.
Timbuktun merkillisyytenä on siis sen asema ja kauppa. Tarvitsee vain luoda silmäys kartalle ymmärtääkseen, että kaupunki on kuin hämähäkki verkossaan. Verkko on niiden teiden muodostama tähti, jotka rannikolta lähtien osuvat yhteen Timbuktussa. Niitä tulee Tripolista ja Tunisista, Algierista ja Marokosta, Senegalista ja Sierra Leonesta, Pippurirannikolta, Norsunluurannikolta, Kultarannikolta ja Orjarannikolta sekä niistä Guinea-lähden ympärillä sijaitsevista maista, jotka Ranska, Englanti ja Saksa ovat vallottaneet. Niitä tulee lisäksi sisä-Saharasta, missä villit, sotaiset paimentolaisheimot vielä tänä päivänä varjelevat vapauttansa muukalaisten tunkeutumiselta.
Timbuktussa tulee siis tekemisiin toistensa kanssa arabialaisia ja neekereitä, muhamettilaisia ja pakanoita, Sahara ja Sudan, erämaa ja hedelmällinen tienoo. Timbuktu sijaitsee suuren hieta-aavikon kynnyksellä ja kuitenkin Afrikan kolmanneksi isoimman virran varrella. Kaupungin kohdalla on Niger neljä kilometriä leveä, ja suuosassaan kuljettaa se enemmän vettä kuin Niili, mutta paljoa vähemmän kuin Kongo. Samoin kuin Kongo tekee myöskin Niger kaaren pohjoista kohti ja uhmailee Saharaa. Mutta erämaa voittaa, ja virta kääntyy etelään päin.
Se on taistelua elämästä ja kuolemasta. Eloa antava vesi hivelee tukahuttavaa hiekkaa. Timbuktu sijaitsee juuri siinä, missä taistelu on käynnissä. Pohjoisesta päin tuodaan tavaroita dromedareilla, kuljetettavaksi eteenpäin kanooteilla ja pitkillä mattojen kattamilla kapeilla veneillä, tai myöskin, missä ei voida käyttää virtaa, härillä, aaseilla tai ihmisillä. Dromedarit eivät siedä Nigerin ympäristön kosteata ilmanalaa, se kun varsinkin talvisin tulvii laajalle yli uomansa. Ne viedään senvuoksi takaisin Saharan halki. Ne viihtyvät kuivassa erämaassa. Ainiaan puhalteleva koillispasaati kuivattaa Saharan, ja paikotellen saattaa kulua vuosikausia ilman ainoatakaan sateen pisaraa.
Timbuktun nimellä on omituinen sointu. Siihen sisältyy kaikkea sitä salaperäistä ja viehättävää, mikä liittyy Saharaan. Se johdattaa ajatuksen maailman suurimpaan erämaaseutuun, pitkien teitten yksinäisyyteen, verisiin kahakoihin ja kavaliin väijytyksiin, karavaanitiukujen kilinään ja beduiinien jalustimien helskeeseen. Ja sieltä sopii meidän nyt pistäytyä retkeilylle ympäristöön.
Ensin matkustamme itään päin, merkilliselle Tsad-järvelle, jonka saarten ja särkkien väliset salmet täyttää rehevä kaislikko. Se nousee ja laskee siihen päättyvien isojen jokien vesimäärän mukaan, ja se muistuttaa keskiaasialaista Lop-noria jossain määrin. Seitsemänkymmentä kuutiokilometriä vettä lasketaan vuotuisesti kertyvän Tsadiin, ja kun järvi ylipäänsä kuitenkin pysyy saman laajuisena, voi saada käsitystä siitä, kuinka vilkasta täytyy haihtumisen olla.
Meillä on omat dromedarimme ja arabialaiset oppaamme, joihin luotamme. Voimme senvuoksi matkata minne mielimme, ja nyt ohjaamme kulkumme Tsadilta itäiseen Sudaniin, jossa jo olemme käyneet Gordonin seurassa. Mutta ennen kuin Niili tulee vastaamme, poikkeamme me pohjoiseen, samotaksemme Libyan erämaan poikki, joka on Saharan luoksepääsemättömin ja autioin sekä senvuoksi vähimmin tunnettu osa. Matkalla pohjoista kohti huomaamme pian, kuinka kasvi- ja eläinmaailma käy yhä niukemmaksi. Jo Sudanissa muuttuvat laidunmaat laihemmiksi, ja aro alkaa yhä enemmän olla erämaata, mitä pitemmälle etenemme. Lopulta vallitsee lentohiekka. Silloin on seurattava hyvin tunnettua tietä, jota arabialaiset ja egyptiläiset ovat käyttäneet kautta vuosituhansien.
Olemme keskellä hiekkamerta. Täällä kasautuu punakeltainen lentohiekka paikka paikoin kirkontornin korkuisiksi harjuiksi. Emme näe mitään polkua; viime myrsky on lakaissut sen umpeen. Mutta oppaalla on omat merkkinsä eikä hän harhaannu jäljiltä. Hiekka madaltuu, ja maisema käy aukeammaksi. Silloin viittaa opas paljaaseen ja kolkkoon vuoriselänteeseen, joka pistäytyy hiedasta kuin luoto merestä, ja sanoo löytävänsä perille tämän merkin avulla, joka pysyy näkyvissä useita päiviä ja saa etäämpänä sijaisekseen toisen kalliokielekkeen.
Me leiriydymme syvän kaivon luo, sammutamme janomme ja juotamme kameelimme. Seuraavana päivänä olemme taas ulkona hietaulapalla. Taivas on saanut harvinaisen väritunnun. Se on keltainen ja tummenee pian lyijynharmaaksi. Aurinko hohtaa punaisena ympyränä. On tyventä ja helteistä. Opas menee totiseksi ja sanoo hillityllä äänellä: "samum". Kuuma, hävittävä aavikkomyrsky, joka on Arabian ja Egyptin vitsauksena, tekee tuloaan.
Opas pysähtyy ja kääntyy takaisin. Hän on kahden vaiheella. Mutta hän lähtee edelleen oivaltaessaan, että me emme ehdi takaisin kaivolle ennen kuin myrsky tapaa meidät. Tuulensuojaa on turha hakea. Hiekkaharjanteet ovat liian laakeita, tarjotakseen turvaa tuulelta. Ja nyt tulee myrsky kohisten. Ilma on tukahduttava ja paahteinen. Dromedarit näyttävät hätääntyneiltä, pysähtyvät ja kääntyvät poispäin tuulesta. Me laskeudumme maahan, dromedarit painuvat makuulle ja työntävät turpansa hiekkaan. Me puolestamme kiedomme huivin kasvoillemme ja laskeudumme vatsallemme elukkain viereen, saadaksemme suojaa. Siten voimme joutua virumaan tuntikausia henkeämme tavotellen. Ja saa olla iloissaan, kun pääsee hengissä samumista aavalla hietikolla. Keitaillakin tuottaa se tuskan ja hädän tunnetta. Sen polttava kuumuus on vaarallinen palmuille ja laiholle. Lämpömäärä voi nousta viiteenkymmeneen asteeseen tässä tukalassa aavikkomyrskyssä, jota ei suotta nimitetä "myrkkytuuleksi".
Myrsky taukoo, ilma selkenee, on hiljaista ja tyventä, ja aurinko on saanut kullankeltaisen loistonsa takaisin. Lämmintä on, muttei tukahuttavaa kuten äsken. Kuumentunut ilma värisee hiekan yllä. Tiemme sivussa näkyy palmurivi ja niiden edessä hopeinen vesijuova. Oppaamme etenee kuitenkin ihan toiselle suunnalle, ja kun kysymme häneltä syytä, vastaa hän, että me näemme vain kangastuksen ja että monen päivän matkalla ei ole mitään keidasta sillä taholla, missä näemme palmut.
Illan suussa saavutamme todellisen keitaan, ja siellä lepäämme mielellämme pari päivää. Siellä on satakunta kaivoa, siellä viljellään maata palmujen siimeksessä, siellä saa täysin henkäyksin nauttia mehevien ruohikkojen kosteata viileyttä. Keidas on kuin saarena aavikkomeressä, ja palmunrunkojen välitse näkee joka suunnalle keltaisen, tasaisen taivaanrannan, kuumentuneen, kuivan erämaan, sen rajattomat päiväpaisteiset lakeudet.
Jos nyt käännymme koillista kohti, niin on Fessan lähimpänä maana matkamme varrella. Se on taatelipalmun luvattu maa. Tämä hedelmäpuu esiintyy siellä niin runsaana, että dromedarejakin, hevosia ja koiria suureksi osaksi ruokitaan taateleilla. Itse maan kamarakin on suuresti muuttunut eikä ole niin karua ja lentohiekan tukehuttamaa kuin Libyan aavikolla. Täällä ja etäämpänä lännessä käy maisema vuorisemmaksi. Graniitti- ja hietakiviharjuja ja kukkuloita kohoaa siellä täällä auringon rapauttamina ja polttamina. Laajoilla someroylängöillä on nimenä "hammada". Ne ovat entisten hajalle rapautuneiden vuorten raunioita. Saharassa on nimittäin päivän ja yön lämpömäärän erotus hyvin suuri. Tummat, alastomat kalliot voivat kuumentua kuuteenkymmeneen asteeseen ja ylikin, kun aurinko niitä paahtelee. Öisin on säteily kirkkaaseen avaruuteen niin vilkasta, että lämpömäärä laskeutuu jäätymäpisteeseen. Alituisten lämmönvaihdosten johdosta laajenee ja kutistuu vuorilaji lakkaamatta, syntyy halkeamia, sirpaleita irtautuu ja putoo maahan. Kovimmat vuorilajit vastustavat kulutusta kauvimmin, ja sentähden nousevat ne kuin ihmeellisinä muureina ja torneina hävityksen keskeltä.
Jos vielä astahdamme länteen päin, niin tulemme tuaregien maahan. Sielläkin on edessämme vuoriseutuja ja "hammada", hieta-aavikkoja ja keitaita sekä soveliailla paikoilla oivallisia laitumia. Tuaregien pieni ja voimakas aavikkokansa on helposti tunnettavissa hunnusta, joka peittää kasvojen alaosan. Kaikki tuaregit käyttävät sellaista huntua, ja muita he sanovat "kärpässuiksi". He ovat vantteria, tummaihoisia; rotuun on sekaantunut neekeriverta kaikista niistä orjista, joita on ryöstetty Sudanista. He ovat yhtä kuivettuneita ja laihoja kuin heidän asumansa maan kamara, ja luonto pakottaa heidät paimentolaisiksi. Suuri, yksinkertainen ja autio on aavikko, suurta ja yksinkertaista on myöskin tuaregien elämä. Mutta kova taistelu olemassaolosta on terottanut heidän kaikki aistinsa. He ovat tarkkoja havainnontekijöitä, viisaita, ovelia ja kavalia. Heille ei ole olemassa mitään välimatkoja; he eivät tiedä, mitä väsymys on. Juoksijadromedareillaan kiitävät he halki puolen Saharaa ja ovat paikoillaan asuvien naapuriensa ja karavaanien vitsauksena. Rosvoretkillään suorittavat he uskomattomia matkoja lyhyessä ajassa. Heille ei ole suuri asia ratsastaa maansa sydämestä Sudaniin saalistamaan. Monilla keitailla ovat he tehneet elämän sietämättömäksi. Mitä hyödyttää viljellä peltoja ja hoitaa palmuja, kun tuaregit joka tapauksessa korjaavat sadon! Ranskalaisilla on ollut monia kuumia taisteluita tuaregien kanssa, ja vielä tänä päivänä on rautatie, jonka pitäisi kulkea heidän maansa kautta ja yhdistää Algier Timbuktuun, vain hurskaana toivomuksena. Ja tämä heimo, joka niin urheasti puolustaa vapauttansa muukalaisia vastaan, on lukumäärältään pienempi kuin esim. Tukholman väestö. Tuaregit eivät ole orjiksi syntyneitä. Täytyy ihailla heidän vapaudenhaluansa, heidän ylpeyttänsä ja uljuuttansa.
Aavikko on opettanut heille elämän vaikean taidon. Myöskin eläimet ja kasvit, joiden alueena on erämaa, ovat erityiseen tapaan varustettuja. Muutamat eläimet, esimerkiksi käärmeet ja sisiliskot, voivat elää ilman vettä. Dromedari kykenee työskentelemään useita päiviä juomatta. Kameelikurki juoksee pitkiä taipaleita tavottamaan vettä, ennen kuin on myöhäistä. Kasveilla on vahaiset juuret, jotta ne voisivat imeä itseensä mahdollisimman paljon kosteutta, ja useilla niistä on lehtien asemasta okia ja piikkejä haihtumisen vähentymiseksi. Monet niistä herättää henkiin yksi ainoa sade; ne kehittyvät valmiiksi muutamissa viikoissa ja kuolevat, kun pitkällinen pouta taas alkaa. Sitten ovat siemenet jäljellä kärsivällisesti odottelemassa seuraavaa sadetta. Jotkut aavikkokasvit näyttävät toivottomasti kuolleilta, kuivuneina, harmaina ja tomun kattamina. Mutta sateen tullessa ne kuitenkin työntävät vihreitä versoja.