Part 1

NAVALTA NAVALLE II

Toinen matka

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa, 1913.

SISÄLLYS:

1. Matka Nordkapiin. 2. Brittiläisen maailmanvallan keskus. 3. Maailman pääkaupunki. 4. Ikuinen kaupunki. 5. Pompeji. 6. Gordon ja orjakauppa. 7. Gordon Kartumissa. 8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa. 9. Afrikan eläinmaailmasta. 10. Leijona. 11. David Livingstone. 12. Henry Stanley. 13. Sahara. 14. New York. 15. Suomalaiset Amerikassa. 16. Suuressa Lännessä. 17. Etelä-Amerika. 18. Tyynenmeren saaria. 19. Australian halki. 20. Etelänavalle. 21. Suuren retkikunnan kohtalo. 22. Pohjoisnavalle. 23. Ilmapurjehtija.

1. Matka Nordkapiin.

Määrättömän kaunis on tämä kaupunki! tulee ajatelleeksi, kun Lapinmaan-junan kiidättämänä etenee pohjoiseen päin Tukholmasta ja näkee punaiset ja harmajat talot, mustat levykatot ja korkeat, suipot kirkontornit ilta-auringon hohteessa. Rakennusryhmien vielä häämöttäessä keskikesän rehevästä vehmaudesta kysyy katselija itseltään, miltä taholta Tukholma kuvastuu kauneimpana. -- Se on yhtä viehättävä joka suunnalta! Kaupunki, joka levittäytyy saarten ja nienten yli laajojen ulappain keskellä, syleillen pohjoisessa kunnaita ja kavuten etelässä jyrkänteille, -- kaupunki, joka katselee kuvaistansa Mälaren-järven kalvosta ja kurkistelee Itämeren sadoille suolahyrskeen suutelemille luodoille, kevättulvien kohistessa sen siltojen alitse, ei voi olla viehätystä vailla.

Mutta nyt katoaa Tukholma katseiltamme, ja näkymättömiin painuu Ritariholman kirkkokin ylväine kuninkaanhautoineen.

Vinhasti vie meitä höyryhepo pohjoiseen päin. Tuolla kohoaa Upsalan tuomiokirkko Fyris-joen partaalla akateemisen opinahjon yli. Ja täällä kätkevät ikivanhat hautakummut muinaisen ajan tarunomaisia seikkailuja.

Meitä on kahdeksanmiehinen seurue, joukossa huomattava vieras Englannista. Määränämme on edetä Pohjolan perukoille. Meille on varattu junan kaksi viimeistä vaunua. Etumaisessa on meillä omat makuuosastomme, takimaisessa on kaksi tilavaa salonkia kalustettu pöydillä, tuoleilla ja lepoistuimilla. Sen takasillalta näemme pakenevan maiseman ja ne kiiltävät kiskot, jotka rautavanteen tavoin yhdistävät Tukholman Narvikiin Atlantin rannikolla.

Syväksi ja valtaiseksi on Dal-joki uurtanut uomansa metsäisten kunnaitten halki Pohjanlahden rantaan. Myhäilevänä ja hiljaisena uneksii maa ympärillämme illan kuulakkuudessa. Tunnit kuluvat. On kesäkuun 27. päivä, valoisain öiden aika. Ei henno lähteä levolle. Milloin kiinnittää katseen pieni järvi, jonka saarilla ja niemekkeillä närtteet nukkuvat seisaallaan, milloin viheriöitsevä niitty, jonka laidassa pilkottaa havumetsän tummalta taustalta rivi valkoisia koivunrunkoja.

Mutta jonkunhan verran täytyy toki uinahtaa, vaikka siten menetämme Hälsinglandin ja Medelpadin maisemat. Ja seuraavana aamuna ihailemme Angerman-joen hurjana kuohuvaa koskea, kun juna hetkeksi pysähtyy Forsmon sillalle, valtakunnan korkeimmalle. Männyt, kuuset ja koivut kilpailevat kaikkialla keskenään. Olemme sahalaitosten ja ehtymättömien metsien maassa. Muutaman järven selällä näemme yhteensidottujen pölkkyjen saartaman tukkilautan ajautumassa uittokuurnaan, joka on hirsistä rakennettu korkeiden hepojen päälle.

Saavumme Länsipohjaan, ja juna jumisee Uumajan joen yli uhkeata rautasiltaa myöten, jolle yksikään edellisistä ei vedä vertoja. Ja sitten olemme taas metsien sisällä, pelkkää kuusikkoa ympärillämme.

Yhä ylemmäksi pohjoiseen käy kulkumme. Skelleftejoki jää jo taaksemme. Laajoilla aloilla on metsä harvaa ja kituliasta, mutta sitte taas näkyy notko, missä se rehottaa yhtä tuuheana kuin ennenkin. Voimallisena ja ylpeänä virtaa Piitimen joki, täynnä tukkeja. Päivä on iltaantunut, taivas käynyt sameaksi ja aurinko piiloutunut kultareunaisen pilviseinän taakse. Jyrkkien metsärantojen sulkeman hiljaisen järven yli soutaa uutis-asukas ruuhessaan, ja metsän kuvaiset vipajavat veneen laineissa.

Teitä, sivuraiteita, vastarakennettuja taloja, kasarmeja, taampana kolme vuoriin louhittua varustusta -- ja me pysähdymme Bodeniin. Täällä on valtakunta teljennyt pohjoiseen porttinsa. Asemasillalla syntyy tungos, ja tykkimiehiä vilahtelee joka taholla. Junahan tuopi vereksiä terveisiä Tukholmasta.

Matkasuunnitelmaamme kuuluu käynti Luulajassa. Rannikkoa lähetessämme tihenee metsä ja kohoaa yhä korkeammaksi. On keskiyö, kun pääsemme perille ja vaellamme pitkin katuja Norrbottenin pääkaupungissa, joka on viimeisestä tuhoisasta tulipalostaan ylennyt kovin hienona ja uutukaisena. Isompien katujen varsilla näyttävät minusta koivukujat yhtä omituisen viehättäviltä kuin Singapurin palmut. Pohjoisessa hohtelevat pilvien reunat huikaisevassa purppurahehkussa. On valoisa päivä. Eikä sentään ainoatakaan asukasta liikkeellä! Onko tämä kaupunki lumottu tai hyljätty? Voi, niin -- keskiyön hetkihän nyt onkin.

Aamusella vie meidät pikku höyrylaiva Svartö-saarelle. Tuolla koillisessa aavistamme Pohjanlahden pohjukan olevan, mistä rannikko kaartuu Suomen puolelle Tornion, Oulun ja Vaasan kautta. Ystävällisten oppaiden ohjaamina käyskentelemme valtaiselle puusillalle, joka kohoaa kuusitoista metriä vedenpinnan yläpuolelle. Molemmin puolin on kaksi isoa malminkuljetuslaivaa kiinnitetty pollareihin. Sillalle saapuu junallinen malmivaunuja, jokaisessa kolmenkymmenen tonnin taakka. Kun ensimäinen joutuu siltaan sovitetun luukun kohdalle, avataan sen pohja, ja kuuluu korvia lumpeuttava rämähdys malmisoran syöksähtäessä rautalevyillä sisustettua jättiläiskuurnaa myöten alas höyrylaivan lastiruumaan.

Siten tyhjentyy vaunu toisensa jälkeen, juna seuraa toistaan, ja tuhannen tonnia tunnissa saavat lastikseen laivat. Nämä lähtevät johonkin ulkomaiseen satamaan, esim. Rotterdamiin, mistä malmi kuljetetaan edelleen lotjilla Westfalin suuriin rautatehtaisiin.

Kaikki tämä malmi tulee Jällivaarasta ja Malmivuoresta (Malmberget). Talvella, merenkulun ollessa seisauksissa, pannaan malmi varastoon Luulajan laiturille. Siellä oli nyt 600.000 tonnia. Kummallista kojetta käytetään jouduttamaan ja helpottamaan laivojen lastausta tästä varastosta. Iso, raskas rautatievaunu toimitetaan raidettansa myöten malmikasan juurelle ja ruuvataan kiinni kiskoihin. Sen etuosasta kohoaa viistoon ylöspäin rautainen vipu, joka kannattaa liikkuvaa liskintä eli lapiota. Vaunun kone työntää ylettömällä voimalla liskimen malmiröykkiöön, kunnes siihen on tullut kolmen tonnin kantamus. Silloin kohoaa se ylös, ja vipu siirtyy ulospäin, kunnes liskin on viereisellä raiteella odottavan malmivaunun kohdalla. Nyt ammahtaa liskin haukotukseen ja kakaisee ulos sisältönsä. Sitte se sulkeutuu jälleen, tekee uuden heilahduksen ja ahmaisee suunsa taas täyteen. En ole verrempää hirviötä nähnyt. Liskin tuntui elävältä. Se liikkui, se nieli malmia vimmatun nälkäisesti, ja sylkiessään sen taas ulos maiskautti se loksahtelevaa alaleukaansa rämeästi, jotta loputkin malmipalaset valuivat sen suupielistä. Eikä se koskaan saanut kylläänsäkään. Se vain söi ja söi ja kukoi ja peuhasi kuin villitty.

Täällä Svartö-saarella siis näimme Norrlannin kahdesta malmivirrasta toisen. Toinen kulkee Narvikin kautta ja on vielä suuremmoisempikin, sillä sieltä valuu malmi maailmalle kaiken vuotta. Ja sijalle soluu kotimaahan kultaa.

Nyt kävelemme takaisin rautatienasemalle ja nousemme vaunuihimme, ja niin sitä taas hyryytetään Bodeniin ja pohjoisluoteiselle ilmansuunnalle kohti Lappia.

Ei tuntureita eikä jokia! Rata kiemurtelee loppumattomien rämeiden ja rahkasoiden lomitse, joista saarina kohoaa kuperia kumpareita. Arvottomaksi erämaaksi älköön näitä rahkasoita ajateltako. On arvioitu, että niistä voitaisiin valmistaa ilmakuivaa polttoturvetta sen verran kuin tarvittaisiin kahdeksisadaksi vuodeksi korvaamaan koko Ruotsin nykyinen kivihiilentuonti -- jollei turpeen muokkaus kävisi liian kalliiksi.

Metsä surkastuu. Kuuset ovat niin pieniä, että ne tuskin kelpaisivat muuhun kuin joulukuusiksi. Muodoltaan muistuttavat ne sokerikekoja, ollen tyveltään leveitä ja hoikentuen latvaan päin. Siellä täällä näkyy sentään isojakin puita. Varmasti tietää niillä olevan paljon ikää, sillä sekä männyt että kuuset kasvavat täällä hyvin hitaasti. Tornip-järven rannalla on petäjä, jonka ikä on laskettu runsaasti tuhanneksi vuodeksi.

Veturin vihellin vihlaisee hiljaista kääpiömetsää. Kuljettaja tahtoo ilmaista meille, että jotakin merkillistä on tekeillä. Me riennämme ulos vaununsillalle. Kahdelle valkoiselle taululle, molemmin puolin tietä, on isoin mustin kirjaimin maalattu sana "Napapiiri". Tässä siis menemme sen leveysasteen yli, jonka kohdalla kesän pisintä päivää kestää neljäkolmatta tuntia, kuten talven pisintä yötäkin. Napapiiristä alkaen kasvaa tämä pituussuhde kasvamistaan navalle asti, missä pisin päivä pysyy kuusi kuukautta ja pisin yö samaten.

Jällivaarasta ja Malmivuorelta on meillä vielä kolmen tunnin kiidätys rämeiden ja surkastuvan metsämaiseman poikki Kiirunaan. Silloin ei -- 141 peninkulmaa matkustettuamme -- ole pohjoisessa enää paljoakaan Ruotsia jäljellä. Mutta malmia liikenee Kiirunasta kylliksi sekä meille että jälkeemme tuleville.

Niin, Kiirunavaara on merkillisimpiä paikkoja, mitä olen elämäni varrella nähnyt. Siellä on maa lahjottanut meille suuria rikkauksia, ja siellä ihmiset työskentelevät nerollaan ja käsillään. Isoja teoksia voitaisiin kirjottaa tuosta näköjään niin vähäpätöisestä vuoresta, joka kohottaa töyryistä selkäänsä Luossajärven eteläpuolella. Järven itäpuolella on Kiirunan yhteiskunta kasvanut erämaahan kun taiottuna. Ja yhteiskunnan pohjoispuolella nousee vielä toinen vuori, Luossavaara, joka sekin kätkee povessaan valtaisia rautamalmiaarteita.

Juna on pysähtynyt, ja herttainen isännöitsijä ottaa meidät voimalliseen suojelukseensa. Hänen työhuoneensa sijaitsee ensimäisessä Kiirunaan rakennetussa hirsituvassa, ja sittemmin on hän laajentanut taloaan lisärakennuksella toisensa jälkeen. Milloinkaan en ole nähnyt hauskempaa kotia. "Jos huomisaamuna varhain kuulette tavatonta jymähtelyä, niin älkää luulko teidän kunniaksenne ammuttavan", huomauttaa hän meille. Ja kyllä totisesti olikin jyskettä aamusella. Neljäsataa räjähdyspanosta laukesi yhtaikaa. Päivän mittaan kumahteli vielä pariin kertaan samaten. Kuusitoista tonnia dynamiittia kulutetaan kuukausittain, ja jotkut panokset vaativat neljäkymmentä kiloa. Sitte työskennellään muutamia tunteja irtautuneen malmin korjaamiseksi pois. Puristetulla ilmalla käyvät porat iskeytyvät senjälkeen taas vuoren ruumiiseen kuin sadat vertaimevät orat, reiät täytetään dynamiitilla, ja taaskin jyräytellään.

Isännöitsijä, Kiirunavaaran vuoren kuningas, toimittaa meidät pikku junalla vuoren juurelle, ja tovin kuluttua painaudumme suuremmoiseen tunneliin. Siellä on viileätä kuin kellarissa ja pimeätä, mutta lukuisat hehkulamput levittävät valoansa mustille, kosteille seinille. Siellä näkyy myös järeitä putkijohtoja joita myöten puserretaan raikasta ilmaa sisälle räjäytysten jälkeen, ja toiset putket johtavat porien käyttövoimana palvelevaa puristettua ilmaa. Kukin meistä on saanut lampun, voidakseen paremmin nähdä malmisoran ja kiskojen keskellä. Siellä täällä ammottaa musta sivutunneli. Kuuluu huumaavaa jumua ja ennenpitkää seisomme rotevan työmiehen luona, joka tottuneilla, känsäisillä käsillään pitelee poraa vuorta vasten. Valkeana pilvenä pöllyää hieno malmintomu taltan tiellä, joka joutuisasti syöpyy sisälle. Tuosta kohdasta räjäytetään tovin kuluttua. Ihmeelliseltä näyttää himmeässä valossa tämä juro ja totinen mies. Pora vaikenee. Mies siirtää sen toisaanne seinään, ja sitte täyttää ontelon taas voimakas jyminä, rämähtelevän kaiun turhaan etsiessä tietä ulos käytävistä.

Täällä vuoren sisällä on kolme astetta lämmintä, ulkona taivasalla kymmenen. Talvella, jolloin ulkona saattaa paukkua kolmenkymmenen asteen pakkanen, tuntuu lämpimältä pistäytyä tunneliin, jonka lämpömäärä pysyy ainiaan samana.

"Kuinka monta työmiestä on teillä täällä?" kysymme me.

"Neljätoistasataa, ja ne tekevät työtä vuorokauden läpeensä kolmella vuorolla."

Malmivaraston laajuus on hämmästyttävä; tämä rautamalmialue onkin maapallon rikkaimpia ja suurimpia. Isännöitsijä kertoo, että malmi alhaisen arvion mukaan lasketaan 740 milj. tonniksi. Ja se sisältää 58-70 prosenttia rautaa. Nykyään murretaan päivittäin kymmenkuntatuhatta tonnia; Narvikissa saadaan siitä kuusisataa laivanlastia vuodessa. Sillä vauhdilla riittää Kiirunasta malmia kaksisataa vuotta. Piakkoin kyetään laivaamaan enemmän. Mutta luultavasti on saanti syvemmältä paljoa runsaampi kuin on arvioitu. Kenties on siellä malmia tuhanneksi vuodeksi. Kiirunavaara on joka tapauksessa ääretön rikkauden lähde. Varmasti on siellä malmia viidentoista miljardin markan arvosta.

Täällä Kiirunassa vallitsee kuukauden pituinen päivä, ja muuan työmies kertoo, että pitkällinen valo on hänelle väsyttävämpää kuin yhtä pitkä talviyö. Sillä pimeimpänäkin aikana häämöttää kumminkin etelästä pakenevan valon kajastusta. Ja revontulet leimahtelevat yli valkoisen hangen, jolla lappalaiset ajelevat pulkissaan.

Astumme jälleen junan salonkeihin ja kiidämme edelleen luoteiseen aapain ja jokien poikki, järvien ja lampien ohi lumipeitteiset tunturit maisemien puitteina. Eteemme avautuu komea näköala Tornio-järvelle. Seitsemänkymmentä kilometriä pitkänä ja korkeintaan yhdeksän leveänä likistyy tämä järvi mahtavien lumiviiruisten tunturien rakoon, jotka pohjoisrannalla kohoavat kaksi- ja kolmetoistasataa metriä yli merenpinnan. Rata kulkee pitkin eteläistä rantaa. Ulompana on pari vihreätä saarta. Jää on sulanut vähää ennen juhannusta, mutta rannoilla näkyy vielä lumenpälviä.

Rantarinteellä kasvaa metrin korkuisia koivuja. Kohisevia jokia on tiellämme, syvimpään leikkautunut on Abiskon matkailija-aseman luona, joka on maisemansa ihanuudesta kuuluisa. Siellä on myös rauhoitettu kansallispuisto. Me pujahdamme kahdeksansadan metrin pituiseen tunneliin, jonka sisällä nousu on tuntuva. Lähestymme sitte Tornio-järven loppua. Pitkin pituuttaan itäänpäin katseltuna esittää se suuremmoisen näyn. Maisema on kaunis kuin Sveitsissä, mutta täällä lipuu katse yli aaltomaisesti kohoilevien loppumattomien lakeuksien ja ihastelee kirkkaita värejä. Täällä ei tunne itseänsä niin saarretuksi kuin Alppien laaksoissa, vaan nauttii samasta vapaudentunteesta kuin Tibetissä.

Kas, lappalaisleiri, kota ja mökki pienen lammen rannalla! Kuinka hupaisilta ja tyytyväisiltä näyttävätkään nuo pikku lappalaiset kirjavissa poronnahkavaatteissaan, jotka ovat koristeltuja punaisilla, sinisillä ja keltaisilla nauhoilla. Olipa junamme vähällä ruhjoa muutamia heidän porojaan, joiden piti tietysti pahimmoikseen pyrkiä radan yli. Ruotsissa on neljätuhatta lappalaista, ja he omistavat kaksisataatuhatta poroa. Lappalaiset tuntevat maansa läpikotaisin yhtähyvin kuin intiaanit metsänsä.

Istuessani junassa Tornio-järven ja valtakunnan aution, mutta kuitenkin viehättävän rajaylängön välillä keskellä maisemaa, johon ei ole ainoatakaan puuta juurtunut, -- missä savu nousee kitkeränä ja sinisenä lappalaisten kodista, porojen käydessä sammallaitumella niiden ulkopuolella, -- silloin ajattelen vanhaa Tibetiäni. Kaikki on yhtäläistä: luonto, ihmiset ja heidän elintapansa. Samat autiot, aaltoiset lakeudet järvien ja lampien välissä, samat pienikasvuiset, tyytyväiset paimentolaiset, karaistuneet ja kärsivälliset urheina taistelemaan kovaa ja karua luontoa sekä karmeata ilmanalaa vastaan. Samat vaellukset vuodenaikojen mukaan, samat elatushuolet, sama vaatetus ja samat teltit. Tibetiläisen jakia ja lammasta vastaa lappalaisen poro. Tibetiläinen on yhtä hyvänsävyinen ja rauhallinen kuin perimäisen Pohjolankin asukas, ja molemmilla on vain _yksi_ toivomus: saada olla rauhassa.

Nyt olemme viimeinkin päätyneet laajan valtakuntamme rajalle, ja pilvet riippuvat raskaina ja tummina Riksgränsenin (Valtakunnanrajan) aseman yllä, joka sijaitsee 520 metriä korkealla merenpinnasta. Ja sitte luistamme Norjan alueelle, ja alamäkeä riittää merenrantaan asti. Juna soluu täällä omalla painollaan, ainoana tehtävänä on jarruttaa. Painumme nopeasti. Kääpiöpuut alkavat jälleen venyttäytyä yhä pitemmiksi, mitä edemmäksi ehdimme. Vuorten huiput peittyvät pilviin, mutta pilvivaippojen liepeiltä syöksyy laulavia koskia vaahtoisina ja hyrskeisinä pitkin jyrkänteitä alas. Joki laskee vetensä Rombakin vuonon sisimpään pohjukkaan, ja me näemme, miten vuono levenee ulospäin Ofotenia ja merta kohti. Vielä muutamia kiemurteluja, ja me olemme perillä, Narvikin satamassa korkeiden ja jyrkkien tunturien lomassa.

Narvikissa, mistä näemme ruotsalaisen malmin lähtevän maailmanmarkkinoille, odottaa meitä vuokrattu höyrylaiva "Salten". Sillä nyt on hieno englantilainen isäntänämme, ja erinomaisen vieraanvaraisesti kutsuu hän meidät retkeilylle pitkin Norjan rannikkoa.

Tuimalla lounaspuhurilla ja sumealla ilmalla ulkonemme seuraavana päivänä Ofoten-vuonolle ja kaarrumme koillista kohti isojen saarten lomitse, soukkien salmien läpi ja Atlantin selkien yli, missä paikotellen avoin ulappa pilkistää saarten aukoista. Ympärillämme leviää taulu, joka muuttaa muotoaan tunti tunnilta. Korkeiden tunturien alemmat rinteet ovat pukeutuneet koivikkoihin ja niittyihin, ja joskus ympäröi jotakuta yksinäistä taloa ohravainio, josta ei tule muuta kuin karjanrehua. Ylänteet ovat paljaita, laella hohtaa lumi ja sen reunoilta leiskuu sulauspuroja alas mereen.

Vastaamme tulee muutamia ruskeapurjeisia kalastusveneitä, joissakuissa moottorikin lisäämässä kulkunopeutta. Ne ovat olleet Ruijan rannoilla kalanpyynnissä; saalis on myyty, ja nyt ne ansioineen palaavat kotiin. Niemenkärkien ja karien vilkkumajakat nukkuvat pitkänä, valoisana kesäyönä.

Sää on ollut meitä kohtaan nurja, mutta tänä yönä kirkastuu pohjoinen taivaanranta. Pieni aukko vain ilmestyy pilviin, mutta se on kyllin iso auringolle, ja vihdoinkin ovat omat silmämme todistaneet, ettei päivän kultakehrä painu mereen näillä korkeilla leveysasteilla.

Kas, tuolla keulavantaan edessä on Tromsö! Tuolla kohoaa kirkko ja museo, tuossa ovat ranta-aitat paalualusillaan, ja laitureihin on kiinnitetty kalastusveneitä ja höyryaluksia. Yläpuolella vilahtelee koivikoista pienoisia ja siroja huviloita. Koko kaupunki kuvastuu tummana pohjoisessa hohtavaa taivaanrantaa vasten, missä aurinko on jo taas mennyt pilveen. Mutta tämän alareunoilta säteilee hehku salmen yli kuin valtaisesta valonheittäjästä. Kaikki asukkaat nukkuvat. Ainoastaan kaksi poikaa näkyy eräällä laiturilla ja jotkut miehet puuhailevat muutamassa veneessä. Ohi soluessamme kohtaa auringon hohde rusokellervänä päätyjä ja julkipuolia, mutta etelässä ovat tummansinipunaiset pilvet täynnä sadetta.

Matkamme joutuu edelleen. Tuolla on Hammerfest, maapallon pohjoisin kaupunki, löyhkäävine merelliskeittimöineen ja monine venäläisine purjeveneineen, jotka noutavat kaloja Arkangelskiin -- ja illalla kuljemme avoimen selän yli, jonka pinta aallehtii harmaanvihreänä. Moniaat pyöriäiset notkistelevat juohevasti kiiltäviä, mustia vartaloitansa ylös aalloista. Navakka tuuli puhaltelee kylmänä; itsepintainen tihkusade vihmoo "Saltenia", ja usmasta häämöttävät ainoastaan likeisimmät kalliosaaret.

Tuulensuojaan pääsemme taas muutamien isojen saarten takana ja pistäydymme mantereen ja Magerö-saaren väliseen ahtaaseen, kauniiseen salmeen, jonka molemmin puolin kalliot nousevat korkeina ja karuina. Suuntamme käy Magerön itäpuolitse. Etelässä ammottaa Porsangervuono. Idässä häämöttää heikosti usvassa Svärholtklubben ja sen äkkijyrkkä kärki Fuglbjerget, joka on lukemattomien lintujen tyyssijana! Sitte kääntyy suunta luoteiseen. Nyt tuntuu tuuli puolittain myrskynä. Laiva vaaruu ilkeästi, telttituolit tanssivat itsestään kannella, ja taukoamattomasti kuuluu jytyä kapineista, jotka siirtyvät paikoiltaan. Olimme juuri lopettaneet päivällisemme, ja pöytä oli vielä katettuna, kun "Salten" äkillisellä keikahduksella tyhjensi silmänräpäyksessä pöydän. Salongin lattialla uiskenteli sardiineja punaviinissä.

Siten aaltoja vastaan taistellen vaaruu ja notkuu laiva päämääräänsä kohti. Keulan edessä näkyy Nordkapin kallio, Europan pohjoisin niemi, joka seinänä kohoaa merestä. Sen korkean kupeen suojaan tekee mieli päästä. Sinne oli jo ankkuroinut kaksi matkailijalaivaa. Vihdoinkin kohottaa kallioseinä suojelevan hoivansa ylitsemme, ja aallokko jää syrjään. Ainoastaan lahden sisin osa on tyven. Yläpuolellamme ulvoo myrskytuuli ja syöksähtelee valtoimena raivokkaasti kaltailta ulapalle.

Ilta kuluu, ja keskiyön hetki on lähellä. On puolittain hämärää, sillä lyijynraskaat pilviröykkiöt ajelevat toisiaan takaa yli merten ja maiden. Turhaan odotamme pohjoiseen puhkeavaksi sitä aukkoa, josta keskiyön aurinko näkyisi. Toivotonta on varrota sen yöllistä loistetta. Me olisimme nähneet sen painuvan tavattoman vitkallisesti ja kuitenkin olevan korkealla taivaanrannan yläpuolella, alkaessaan yhtä verkallisesti kohota. Sen sijaan saimme kuunnella lounasmyrskyn mahtavaa pauhua. Ja kenties oli näköala pohjoiseen ja koilliseen päin suuremmoisempi kuin keskiyön aurinko. Tuolla levisi Jäämeri teräksenharmaana ja kalseana. Sinisenmustien pilvien taustalla näkyivät merenaaltojen liidunvalkeat vaahtoharjat, jotka herkeämättömässä kohinassaan ryntäilivät Novaja Semljaan ja Frans Josefin maahan päin.

Piankin keinumme rauhattoman ulapan yli takaisin Hammerfestiin, ja ihailtuamme Trondhjemin ikivanhaa tuomiokirkkoa teemme seuraavan matkamme Englantiin.

2. Brittiläisen maailmanvallan keskus.

Laivamme lipuu Thamesin torvimaiseen suuhun ja kiinnittää köytensä Queensboroughin laituriin. Siellä siirrymme junaan, joka tiheään asutun ja rakennetun seudun läpi vie meidät Lontoon sydämeen. Jo matkalla hotelliinsa saa esimakua tämän merkillisen kaupungin kohusta, -- kaupungin, jonka asukasluku on suurempi kuin monien Europan maiden, kuin koko Ruotsin valtakunnan tai Suomen ja Norjan yhteensä.

Vieras hämmästyy eikä tiedä, mistä alottaa. Ihanhan hukkuu museoihin ja taulukokoelmiin, kirkkoihin ja teattereihin. On kyliä, joissa on yksi ainoa katu. Jos Lontoon kaikki kadut pantaisiin pääksytysten, ulottuisi latu Lontoon keskipisteestä koko Europan ja läntisen Aasian halki Samarkandiin asti. Onneksi ovat Lontoon kadut sentään lyhempiä. Ne risteilevät ja leikkovat toisiaan Thamesin halkaisemana vyyhtinä, ne päätyvät valtaisiin puistoihin ja maailmankuuluihin aukioihin. Kyllä me viime käynnillämme hyvinkin kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa niillä ajelimme. Ja kaikkialla kuhisee jalankulkijoita ja ajopelejä, mutta pahin myllerrys on Piccadillyllä, maailman vilkasliikkeisimmällä kadulla.

Katsellaksemme ympäristöämme nousemme raitiovaunuun Kensingtonin kaupunginosassa, missä hotellimme sijaitsee ihan lähellä paria Lontoon rikkainta -- taidetta ja luonnontieteitä edustavaa -- museota. Kuljemme pitkin laajaa Hyde Parkin puistoaluetta, joka metsänä viheriöitsee talomeressä. Sen leveillä, siimeisillä teillä näyttelee hienosto kiillotettuja vaunujaan, uhkeita muotitamineitaan ja jauhotukkaisia, kultanauhaisia palvelijoitaan. Painostavan helteen tuntuessa kaupungilla on mieluista käyskennellä puistossa ja sen keskelle laitetun pitkulaisen lammen rannoilla katselemassa valkoisia ja mustia joutsenia. Sametinhienot nurmikot näyttävät taistelukentiltä, joilla on vastikään oteltu. Siellä makailevat nimittäin kodittomat köyhät. Päivisin saavat he nukkua puistoissa, mutta öisin täytyy heidän vaeltaa; muutoin häätää heidät poliisi makuulta.

Raitiovaunu jyrisee edelleen ja panee parhaansa pulaillakseen Piccadillyn läpi. Äsken oli meillä Hyde Park vasemmallamme, nyt leviää Green Park (Vihreä Puisto) rehevänä oikealla kädellä, ja vasemmallamme näemme Lontoon valtaisia, harmaita ja vakavia rakennuksia. Mutta puisto päättyy pian, ja silloin kohoavat Piccadillyn rakennusrivit kumpaisellakin sivullamme. Ajettava on vasenta puolta, ja varsin soukalle kadulle syntyy siten kaksi ajolatua. Raitiovaunun katolta on meillä oivallinen näköala yli tämän kummallisen solatien, jonka syvyydessä elämä tykkii silmänräpäyksenkään keskeytyksettä.