Part 9
Olin jo jättänyt 44 päivämatkaa taakseni suoraan etelään suuntautuvalla tolallani ja tapasin nyt ensimäiset jäljet ihmisistä. Matkani määrä oli Lhasa, jonne oli vielä 480 kilometrin taival. Tähän asti oli kaikkien europalaisten, jotka olivat yrittäneet tunkeutua tuohon pyhään kaupunkiin, ollut pakko pyörtää takaisin tibetiläisten ratsumiesten pysähdyttäminä. Tibetiläiset ovat pohjaltaan suopeaa, herttaista kansaa, mutta he eivät siedä mitään muukalaisia maassaan; he ovat kuulleet, että valkoihoiset ovat vallanneet Intian ja Keski-Aasian, ja pelkäävät nyt, että sama kohtalo saattaisi tulla heidänkin osakseen. Kaksisataa vuotta takaperin asui Lhasassa katolilaisia lähetyssaarnaajia, ja vielä v. 1845 kävivät kuuluisat ranskalaiset hengenmiehet Huc ja Gabet kaupungissa. Mutta sittemmin murhattiin kaksi europalaista näiden itsepintaisesti pyrkiessä Lhasaan, ja muiden on täytynyt palata tyhjin toimin.
Nyt tahdoin minä yrittää onneani. Suunnitelmanani oli matkustaa valepuvussa kahden seuralaisen keralla. Toinen oli tuo mongolilainen pappi, jota me vain yksinkertaisesti puhuttelimme lamaksi, ja toinen burjatilainen kasakka Shagdur. Burjatit ovat mongolilaista rotua, puhuvat mongolilaista murretta ja ovat myös lamaisteja. Reillä on kapeat, hiukan vinot silmät, ulkonevat poskiluut ja lihaiset huulet. Vaatetus on molemmilla kansoilla melkein sama: pitkähihaiset turkit, huivi vyöllä, lakki ja edestä ylöspäin taivutetut saappaat. Minun asuni oli senvuoksi tarkoin yhtäläinen, ja kaikki mitä otimme mukaamme telttitarpeita, kirstuja ja ruokavaroja, oli mongolilaista tekoa ja alkuperää. Mitä ehdottomasti tarvitsin europalaisia tamineita, kuten maantieteellisiä kojeita, kirjotusvehkeitä ja kaukoputken, sullottiin huolellisesti yhteen kirstuun. Varuksinani oli kaksi venäläistä kivääriä ja ruotsalainen revolveri, ja karavaanin juhdista valittiin matkaani viisi muulia, neljä hevosta ja molemmat äkäisimmät koiramme, "Tiikeri" ja "Lilliput". Minä ratsastin muhkealla hiirakolla, Shagdur isolla papurikolla ja lama pienellä, kellanharmaalla muulilla. Kuormajuhtia kuljettivat mieheni, ja minä ratsastin taampana. Molempina ensimäisinä päivinä saattoi meitä vielä muuan muhamettilainenkin nimeltä Ördek, jonka kuitenkin piti kahden päivän kuluttua pyörtää takaisin pääkortteeriin, missä muu karavaani odotti paluutani.
Monet mongolit tekevät vuotuisia toivioretkiä suurissa aseestetuissa karavaaneissa pyhään kaupunkiin palvomaan dalai-lamaa sekä saamaan häneltä ja tashi-lamalta siunauksen. Niinpä minäkin tahdoin tavottaa näiden mongolilaisten toiviotien, eikä mitään muuta mahdollisuutta ollutkaan saapua Lhasaan kuin sellaista valepukua käyttäen.
Heinäkuun 27. p:nä olin lähtenyt pääkortteerista, ja jäljellejääneet olivat vakuutettuja siitä, etteivät he minua enää koskaan näe. Ensimäisen päivän kuluessa emme olleet havainneet mitään elollista, ja toisenakin päivänä olimme estämättöminä ratsastaneet 40 kilometriä. Sitten olimme pystyttäneet leirimme aukealle kahden järven lähettyville; vain lounaassa kohosi joitakuita pikku kunnaita, joiden juurella kävi karjaa laitumella. Ördekin piti vartioida se yö, jotta me kolme saimme nukkua kunnollisesti. Vartiopalvelushan oli joutuva omaksi huoleksemme hänen käännyttyänsä paluumatkalle.
Ensiksikin paransin nyt valeasuani. Pääni ajeltiin kiiltäväksi kuin biljardipallo. Vain kulmakarvat saivat jäädä paikoilleen. Sitte lama voiteli pääni rasvalla, noella ja ruskealla maalilla, enkä itseäni enää tuntenut, kun jälkeenpäin vilkaisin pieneen käsikuvastimeen; joka tapauksessa olin saanut paljon yhtäläisyyttä molempien lamaististen palvelijaini kanssa.
Ehtoopäivällä oli noussut luoteismyrsky, ja me olimme sentähden ryömineet jo aikaisin pieneen, ohueen telttiimme, missä vaivuimme rauhalliseen uneen. Puoliyön tienoissa hiipi telttiin Ördek ja ilmotti minulle vapisevalla äänellä, että ulkona liikkui rosvoja. "Takimaisten hevosten välitse vilahti varjo!" Me tempasimme aseemme ja riensimme ulos. Myrsky riehui ennallaan, ja valju kuu pilkisteli repaleisten pilvien raosta. Ilmassa vinkui ja puhkui kuten Tibetissä tavallisesti. Mutta me tulimme liian myöhään. Kunnaitten harjalla erotimme juuri vielä kolme ratsastajaa, jotka ajoivat edellään kahta vapaata hevosta: toinen oli rakas hiirakkoni, toinen Shagdurin papurikko. Shagdur lähetti niiden perään luodin, mutta sillä ei ollut enää muuta tehoa kuin rosvojen hoputus kiireisempään pakoon.
"Herra, lähtekäämme ajamaan roistoja takaa", huudahti Shagdur.
Minä en ollut vähemmin vimmoissani kuin hän, mutta tyynnytin mieleni väkisin. "Siitä ei ole mitään hyötyä, uupuneilla hevosillamme emme niitä saavuta."
"Antakaa sitte minun ja Ördekin tavottaa niitä."
"Ajatelkaahan toki", vastasin, "että ne tuntevat maan paljoa paremmin kuin me. Ne ratsastavat yötä päivää ja seuraavat puroja, häivyttääkseen latunsa. Parhaassakin tapauksessa menee pari päivää ennen kuin ne saavutatte, ja kenties vaanii ympärillämme vielä muita samanlaisia voroja. Mieluummin pidämme varamme, ettemme menetä loppujakin eläimiämme."
Yö oli hämyinen, eikä nukkumisesta nyt enää tullut mitään. Me istuuduimme pikku sysinuotion ääreen, keitimme riissiä ja teetä sekä sytytimme piippumme. Auringon noustessa olimme valmiita lähtöön. Olimme tutkineet jälkiä ja havainneet, että varkaat olivat vastatuuleen hiipineet leiriimme ja siten välttäneet koirien huomion. Yksi oli ryöminyt sateitten uurtamaan vakoon ihan hevostemme lähelle, jotka kalusivat ruohoa, ja äkillisellä hyppäyksellä säikäyttänyt ne tuulen alapuolelle, missä ratsain väijyvä rosvo oli ne ottanut vastaan ja ajanut edellään. Kolmas oli odottanut omaa ja toverinsa ratsua pidätellen, ja sitten olivat nämäkin molemmat karauttaneet tiehensä. Varmaankin olivat he vaanineet meitä jo koko päivän. Kenties tiesivät he senkin, että me tulimme pääkortteeristani, ja kuinka helposti saattoivatkaan he toimittaa varotuksen Lhasaan!
Ördek oli suunniltaan raivosta, kun hänen nyt piti jalkaisin tallustaa takaisin kahden päivämatkan pituinen taipaleemme. Kuten jälkeenpäin kuulin, ei hän uskaltanut palata samaa tietä, vaan hiiviskeli kuin villikissa kaikissa mahdollisissa ojanteissa eteenpäin ja kaipaili päivisin hämyä, mutta joutui hämärän tullessa vielä kamalampaan tuskaan ja kuvitteli jokaista kiven järkälettä kyttäileväksi konnaksi. Kaksi villiaasia oli säikäyttää hänet järjiltään, jotta hän kyyristäysi muutamaan rotkoon kuin siili, pitkittääkseen sitte matkaansa hellittämättömään juoksuun kapaisten. Hänen lopulta saapuessaan pääkortteeriin luuli päällepäätteeksi yövartia, ettei tulokas kuulunut heihin, ja tähtäsi häntä pyssyllään. Ördek siitä kiljumaan ja viittilöimään, ja vihdoinkin päästyään jälleen telttiinsä nukkui hän neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon.
Me kolme pyhiinvaeltajaa ratsastimme nyt kaakkoon päin ja pystytimme 40 kilometrin päässä telttimme puron partaalle. Osamme olivat siten jaetut, että Shagdur muka oli herrana; minua piti miesteni kohdella tavallisena muulinajajana. Nyt en enää uskaltanut kasakan kanssa puhua venättä, vaan ainoastaan mongolinkieltä, jota lama jo kauvan oli minulle opettanut. Ehtoopäivällä nukuin kello kahdeksaan, ja herätessäni olivat molemmat kumppanini mitä suurimmassa tuskassa, keksittyään kolme tibetiläistä ratsumiestä, jotka olivat etäältä pitäneet meitä silmällä. Meidän täytyi siis olla joka hetki valmistautuneita uuden hyökkäyksen varalle.
Me jaoimme nyt yön kolmeen vartioon, kello yhdeksästä puoliyöhön, siitä kolmeen ja kolmesta kuuteen; minä otin ensimäisen ja lama viimeisen vartion. Elukat pantiin teltin edustalle liekaan, ja teltin edessä ja takana makasivat koirat. Ensimäinen yövartioni alkoi. Astelin molempien koiriemme välissä edestakaisin, ja ne ulvahtelivat joka kerta ilosta, kun silitin niitä. Kaameapa oli tämä Tibetin yö ja loppumattoman pitkiä sen hetket! Taivas vetäysi mustiin, vavahtelevia salamia leimuileviin pilviin, ja satoi kuin saavista kaataen. Raskaat pisarat rummuttivat mongolilaista kattilaa, joka oli jäänyt ulos nuotion ääreen. Tuon tuostakin etsin suojaa teltinaukosta, mutta koirien vähänkin murahdellessa riensin jälleen ulos. Vesi ei enää tippunut turkeistani, vaan norui puroina.
Tuli puoliyö, mutta Shagdur nukkui niin sikeästi, etten hennonut häntä herättää. Olin päättänyt lyhentää hänen vartiotansa puolella tunnilla, kun molemmat koirat alkoivat raivokkaasti haukkua. Lama heräsi ja syöksähti ulos, me hiivimme aseinemme epäiltävälle suunnalle ja kuulimme ratsujen töminää, joka etäytyi pitkin sateen pehmittämää kamaraa. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, ja koirat rauhottuivat. Nyt herätin Shagdurin ja laskeusin märissä turkeissani levolle.
Lyijynraskaiden pilvien alla ratsastimme seuraavana päivänä edelleen. Missään ei näkynyt ihmisiä tai paimentolaistelttejä, mutta kyllä lukuisia jälkiä lammaslaumoista ja jakeista sekä vanhoja leirisijoja. Päivä päivältä lisääntyi tibetiläisten kohtaamisen vaara, ja yhä jännittyneempänä ajattelin, miten he ottaisivat meidät kolme vastaan.
Heinäkuun viimeisenäkin päivänä valui sade yhä virtoina. Me seurasimme selvästi näkyvää tallattua latua, jota pitkin oli hiljattain ajettu jaklaumaa. Jonkun ajan kuluttua sivuutimmekin parven tangutilaisia pyhiinvaeltajia, joilla oli 50 jakia, 3 hevosta ja 3 koiraa; viimeksimainittuja Tiikeri ja Lilliput retustivat kelpo lailla. Tangutit ovat paimentolaiskansaa Tibetin koilliskolkalla ja joka toinen heistä on rosvo. Kuitenkin pääsimme onnellisesti heidän ohitseen ja leiriydyimme nyt ensi kertaa tibetiläisen paimentolaisteltin läheisyyteen, jossa asusti nuori mies ja kaksi naista.
Laman käydessä pakinoimaan näiden kanssa saapui paikalle teltin omistaja eikä ollut vähäisen hämmästyksissään, kun näki luonansa vieraan. Sitte hän saattoi lamaa minun telttiini ja istuutui oviaukon eteen märälle maalle. Kävijämme oli nimeltään Sampo Singi, enkä ollut sinä ilmoisna ikänä nähnyt likaisempaa retkua. Takkuisista suortuvista tippui sadevesi risaiselle vaipalle; hänellä oli karvasaappaat, muttei housuja, mitä vaatekappaletta melkein kaikki tibetiläiset pitivät turhanaikaisena. Oli kai hyvin virkistävää istuutua moisessa asussa sateen liottamaan satulaan. Sampo Singi niisti nenäänsä sormillaan niin äänekkäästi, että ympäristö kajahteli, ja niin usein kuin olisi se kuulunut kohteliaihin seuratapoihin. Minä sen vuoksi seurasin hänen esimerkkiään, eikä hän pannut sitä vähääkään kummakseen. Sitte tarkasteli hän tavaroitamme ja antoi meille tietoja mistä vain halusimme; Lhasaan sanoi hän olevan vielä kahdeksan päivämatkaa. Arvokkuuttaan säilyttääkseen tiuskasi minulle Shagdur: "Älä nyt siinä enää ällistele, reuhkana, vaan mene ajamaan hevoset koolle!" Minä lensin tekemään työtä käskettyä, ja kyllikseni olikin minulla hääräämistä, ennen kuin elukat sain takaisin leirille.
Paimentolaisilla oli myös äkäisiä koiria ja aseita, heidän läheisyyttään saimme kiittää siitä, että yö kului rauhallisesti. Varhain aamulla tuli Sampo Singi toistamiseen luoksemme vieraskäynnille, mukanaan toinen tibetiläinen ja nainen. Me olimme pyytäneet heiltä ruokavaroja ostaaksemme, ja he toivatkin kaikenlaista hyvää: lampaan, ison ihrakimpaleen, kulhollisen piimää, hulikallisen jauhettua juustoa, rainnallisen rieskamaitoa ja aimo möhkäleen voinkarvaista piirakkaa. Nyt piti meidän maksaa. Mutta matkarahastonamme oli kiinalaisia hopealantteja, jotka arvioidaan painon mukaan ja aina punnitaan pikku vaa'alla. Sampo Singi tahtoi kelpoittaa ainoastaan lhasalaista rahaa, ja sitäpä ei meillä ollut. Onneksi olin Turkestanissa ostanut kaksi kääryä sinistä kiinalaista silkkikangasta; kaistale sitä käy kelpo erästä hopeaa. Tibetiläiset ihastuivat iki hyviksi, kun kuulivat silkin kahinan, ja tavanmukaisen tinkimisen jälkeen pääsimme molemminpuoliseen sovintoon.
Lammas pantiin siis lihoiksi, muutamia rasvaisia viipaleita käristettiin tulella, ja tukevan aamiaisen syötyämme lausuimme tibetiläisille hyvästi. Yhä vieläkin sateli rankasti, kun ratsastimme edelleen alas laaksonvartta ja saavuimme oikeanpuoleiselle rannalle jokea, joka oli niin leveä, että toinen ranta häipyi sadeusmaan. Neljä sen kahdestakymmenestä haarasta vastasi kukin kunnollista virtaa. Mutta siekailematta ratsasti urhea lama vinhaan, likaisenharmaaseen vuolteeseen, ja me seurasimme perässä. Minulle ei vaara ollut kovinkaan suuri, kun osaan uida, mutta kumpainenkaan seuralaiseni ei ollut sitä taitoa opetellut, ja virta oli viime päivien sateista paisunut niin ylettömästi, että sen uomassa kulki laskelmani mukaan 250 kuutiometriä vettä sekunnissa.
Puolet virran leveyttä kuljettuamme levähdimme kotvan liejusärkällä, jolta katsellen sekä oikea että vasen ranta olivat sadehunnun verhoamina. Molemmin puolin kiitävä vilske sekaannutti niin, että miltei tuntui siltä kuin olisi pikku särkkä kamalaa vauhtia painunut myötävirtaan.
Nyt meni lama muulillaan taas veteen; mutta hän ei ollut kymmentäkään askelta edennyt, kun jo virta ulottui muulille hännänjuureen. Lama vielä talutti sitä muulia, jolla oli kuormanaan tärkeimmät tavarani sullottuina kahteen matkalaukkuun. Nämä vaikuttivat kuin korkkipielukset niin kauvan kuin vesi ei ollut tunkeutunut niihin sisälle. Siten menetti juhta jalansijansa ja katosi vuolteen tempaamana alas virtaa sateessa. Mutta muulipa ei tuosta hätääntynyt. Vasenta rantaa lähestyneenä pääsi se taas pohjaamaan, iski kavionsa lujasti lietteeseen ja kapusi esille vedestä. Molemmat laukut keikahtelivat yhä sen seljässä, joskin nyt vettä täynnä.
Lama pitkitti kulkuaan olematta millänsäkään siitä, että vesi vaahtosi satulan rajassa, ja joka hetki odotin näkeväni hänen painuvan samalle matkalle kuin muulikin. Mutta rohkea rokan syö, ja lopulta oli enää 30 metriä leveä haara edessämme. Molemmat seuralaiseni ratsastivat jo rantavierua ylös, kun minä vielä pulikoitsin vedessä. En ollut pannut tähdelle, missä he olivat nousseet maihin, joten jouduinkin liian kauas oikealle. Joka askel upotti hevosta syvemmälle, vesi kohosi yli saapasvarsieni, sitte polviin asti ja satulankin yli; viimein pistäytyi hevosesta vain pää ja kaula esille kuohusta. Lama ja Shagdur hoilasivat kuin vimmatut, osottaakseen minulle kaalamon, mutta huumaavassa kohinassa en mitään kuullut. Jo nousi tulva lanteilleni, ja minä avasin turkkini, heittääkseni ne yltäni uinnin helpottamiseksi -- samassa hupeni pohja ratsuni alta ja vuolle tempasi elukan mukaansa. Vaistomaisesti tarrasin kiinni sen harjaan, enkä olisi voinut sen parempaa tehdäkään, sillä elukka sai tuotapikaa tukevan jalansijan ja ponnisteli nyt jyrkin käännähdyksin ylös äyrästä.
Tämän väkinäisen kylvyn saatuamme ratsastimme edelleen. Saappaissani litsatti, matkalaukkujen kulmista lorisi vesi, ja senpäiväinen leirimme oli viheliäinen. Ei ollut rihmaakaan kuivana yllä, yhä sateli ja tulen sytyttämistä tuskin kävi ajatteleminenkaan. Lopulta onnistui meidän sentään saada savuava lantanuotio palamaan. Mutta tänä yönä ravistelin vartiovuoroni päättyessä Shagdurin armottomana valveille unestaan ja konttasin telttiin. Elok. 2. p:nä etenimme ainoastaan 25 kilometriä. Tie oli nyt selvästi näkyvissä ja jokseenkin leveä. Tien varteen oli iso tee-karavaani leiriytynyt ja viisikolmatta miestä istui nuotion ympärillä kolmensadan jakinsa käydessä laitumella. Teekääryt oli ladottu valtaisiksi pinoiksi; tavara oli laadultaan epämääräistä kiinalaista kuutioiksi puristettua teetä, jota siitä syystä nimitetäänkin tiiliteeksi. Jokainen kuutio on kiedottu punaiseen paperiin, ja parikymmentä sellaista tiiltä sidotaan narulla mytyksi, joka työnnetään nahkamassiin.
Ratsastaessamme karavaanin ohitse astui useita miehiä luoksemme, tehden kaikenlaisia julkeita, nenäkkäitä kysymyksiä. He olivat aseestettuja, näyttivät rosvoilta ja ehdottivat meille, että me lyöttäytyisimme heidän joukkoonsa matkalla etelää kohti Shigatseen. Senpä edun me kuitenkin epäsimme. Tiikeri-koirani ahdisteli sillävälin tibetiläisiä sukulaisiaan niin terhakasti, että tibetiläiset itsekin siitä hätäytyivät ja lopulta arvelivat parhaaksi kunkin jäädä omaan rauhaansa.
Seuraavana aamuna ajoi tuo kummallinen karavaani ohitsemme. Toista oli se jono kuin Persian ja Turkestanin komeat kameelikulkueet! Mutta sotilaallista järjestystä he noudattivat, ja miehet astelivat elukkainsa rinnalla vihellellen ja lyhyitä, kimakoita huutoja päästellen. Kymmenen miestä kantoi musketteja seljässään, ja kaikki olivat paljain päin, ruskeiksi päivettyneitä ja likaisia. Tämän päivää pysyimme leirissä tamineitamme kuivaillen, ja lama maalasi vielä kertaalleen pääni kaulaa myöten ja korvatkin sisäpuolelta. Nyt läheni ratkaisu. Vaaran odotus on aina paljoa tukalampi kun vaara itse.
Elokuun 5. p:nä olimme Lhasan suuren maantien vilkasliikkeisimmillä kohdilla; muutamassa aukeassa, lakeassa laaksossa luimme kaksitoista telttiä, ja hämärissä tuli kolme tibetiläistä luoksemme. Lamamme oli meistä ainoa, joka osasi tibetinkieltä ja haasteli heidän kanssaan. Mutta minun luokseni tullessaan oli hän peräti huolestuksissaan: muuan noista kolmesta, päällikkö arvoltaan, oli hänelle sanonut jakmetsästäjien lähettäneen pohjoisesta käsin viestin, että suuri europalainen karavaani oli lähenemässä! Päällikkö epäili sen vuoksi, että joku meistä oli valkoihoinen, ja käski jyrkästi meidän pysyä paikoillamme.
Siten olimme tibetiläisten vankeja ja odotimme kovin levottomina aamua, jonka täytyi ratkaista kohtalomme. Tibetiläisten nuotioista näimme, että he yön aikaan vartioitsivat telttiämme estääkseen meitä livistämästä pakosalle.
Seuraavana päivänä tuli sitten useita ryhmiä luoksemme, ylhäisiä päälliköitä ja tavallisia paimentolaisia, ja he käskivät meidän, jos henkemme oli meille rakas, viipyä liikkumattomina piirin maaherran tuloon saakka. Samalla panivat he parhaansa meitä säikytelläkseen; ratsastajajoukot karauttelivat kiinteinä riveinä päin telttiämme kuin tahtoen kerrassaan rusentaa meidät maan kamaraan. Mutta meidän ei johtunut mieleemmekään antaa nitistää itseämme kuin hulluja koiria, vaan pidimme ladatut kiväärimme valmiina vastaanottamaan hyökkäystä. Likellemme rynnättyään huitelivat ratsastajat ilmaa sapeleillaan ja keihäillään, karjaisivat kamalasti ja tekivät äkkikäänteen oikealle ja vasemmalle. Tämä sotainen temppu uudistui useaan kertaan.
Seuraavina päivinä käyttäysivät he rauhallisemmin, olimmepa useimpien naapuriemme kanssa lopulta varsin tuttavallisissa väleissä. He pistäysivät alinomaa luoksemme, lahjottivat meille maitoa, voita ja ihraa, ja ryömivät sadeilmalla ihan häikäilemättömästi sisälle telttiimme, missä meillä hädin oli itsellämme tilaa. "Dalai-lama on kieltänyt matkustavaisille tuottamasta mitään vahinkoa", kertoivat he, ja me näimmekin joka päivä tulevan ja menevän ratsastavia sanansaattajia Lhasan ja maaherran kylän välisillä teillä. Missä seitsemän kuorma- ja ratsastuselukkaamme olivat, sitä emme tienneet, mutta me olimme tibetiläisille selittäneet, että he olivat vastuussa eläimistämme, koska pidättelivät meitä vastoin tahtoamme.
Elok. 9. p:nä tuli viimein eloa asiaan. Jonkun matkan päässä meistä läksi maasta kohoamaan kokonainen telttikylä, ja muutamien ratsastajien saattamana ilmestyi telttiimme mongolilainen tulkki, joka puhutteli meitä seuraavaan tapaan:
"Käskynhaltija Kamba Bombo on täällä ja käskee teidän tulla tänään telttiinsä vieraspitoihin."
"Viekää terveisiä Kamba Bombolle", vastasin minä, "mutta sanokaa hänelle, että ensin tehdään vieraskäynti sen luokse, jota pyydetään kestitykseen."
"Teidän on tultava", pitkitti tulkki; "keskellä telttiä on paistettu lammas, ja kulhoissa on paahdettuja jauhoja ja teetä. Hän odottaa teitä."
"Me emme askeltakaan loittone leiristämme. Jos Kamba Bombo tahtoo meitä tavata, niin tulkoon tänne."
"Jollette tule matkassani, niin en osaa puolustautua maaherralle. Hän on matkustanut yötä päivää, puhutellakseen teitä. Minä pyydän teitä tulemaan mukaan."
"Jos Kamba Bombolla on meille jotakin sanottavaa", päätin minä puhelun, "niin hän on tervetullut luoksemme. Me emme hänestä mitään tahdo, pyrkien vain rauhallisina toivioretkeläisinä Lhasaan."
Kahta tuntia myöhemmin ratsastivat tibetiläiset paikalle pitkänä, mustana rivinä, keskessään maaherra, isolla valkealla muulilla. Hänen saattueenaan oli virkamiehiä, upseereja ja pappeja punaiset ja siniset vaipat yllä, turbaanit tai heleänväriset hatut päässä, pyssyillä, sapeleilla ja keihäillä varustettuina. He ratsastivat hopealla silatuissa satuloissa, ja koko joukko näytti siltä kuin olisi ollut kysymyksessä sotaretki vihamielistä heimoa vastaan.
Heidän saavuttuaan perille levitettiin maahan mattoja ja pieluksia, ja niille asettui Kamba Bombo. Nyt astuin minä hänen luokseen ja pyysin häntä tulemaan kehnoon telttiimme, missä hän istuutui kunniasijalle, maissisäkin päälle. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen vanha ja näytti lystikkäältä ja ovelalta, mutta myös valjulta ja kivuloiselta. Riisuttuaan avaran, punaisen manttelinsa ja hytyränsä seisoi hän edessäni erinomaisen hienossa keltaisessa kiinalaisesta silkistä valmistetussa puvussa, ja saappaat olivat vihreätä samettia.
Nyt alkoi haastelu, ja olipa se pärpätystä! Kumpainenkin puoli pani kaikkensa, puhuakseen toiselta suun tukkoon. Mutta lorun loppuna oli vakuutus, että olimmepa mitä väkeä tahansa, leikattaisiin meiltä kaula, jos vielä askeleenkaan etenimme Lhasaan päin. Me vastustelimme kyllä vielä sen ja seuraavan päivän tätä päätöstä, mutta mikään ei auttanut, ja meidän täytyi mukautua ylivoimaan.
"Pelkäättekö minua niin suuresti", kysyin Kamba Bombolta, "kun moisella joukolla tulette teltilleni?"
"En", vastasi hän, "mutta minä tiedän teidät ylhäiseksi herraksi, ja Lhasasta olen saanut käskyn osottaa teille samaa kunnioitusta kuin maamme korkeimmille virkamiehille."
Niinpä palasin keskeytetyltä toivioretkeltäni loppumattomia teitä pitkin Tibetin halki pääkortteeriini. Kamba Bomboa emme enää nähneet, mutta väkeni tapasin mitä parhaassa voinnissa.
Kun kolmea vuotta myöhemmin englantilaiset intialaisine joukkoineen väkivalloin tunkeusivat Lhasaan ja ampuivat tieltään tuhansia, kuuluu Kamba Bombokin kaatuneen. Minä olin siitä syvästi pahoillani. Tosin oli hän ehkäissyt suunnitelmani, mutta kohteliaasti ja herttaisesti, ja hän oli vain tehnyt velvollisuutensa, dalai-laman määräystä totellen. Olimme myös eronneet mitä parhaina ystävyksinä, minä olin hänelle lahjottanut kiinalaista silkkiä ja hän minulle varastettujen hevosten korvaukseksi kaksi kaunista hiirakkoa. Sitäpaitsi oli hän varustanut meidät ruokavaroilla paluumatkaa varten. Niistä monista tuhansista aasialaisista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, oli hän parhaita.
En silti jättänyt retkeilyjäni Tibetissä, vaan tein yhä uusia matkoja, tutkien maata ja maisemia missä vain kulloinkin pääsin varkain kulkemaan. V. 1906 olisi minulla ollut seikkailurikkaalla matkallani tilaisuutta suunnata kulkuni Lhasaankin, syystä että englantilaisten sotaretki oli herättänyt dalai-lamassa kunnioitusta. Mutta he olivat jo kuvanneet kaupungin niin tarkoin, ettei minulla ollut sieltä enää mitään haettavaa, joten tarkastelinkin mieluummin Tibetin toista kaupunkia Shigatsea ja sen ulkopuolella sijaitsevaa Tashi-lunpon isoa temppeliä. Siinä asuu 3800 eri arvoluokkien munkkia, joiden ylimäisen papin tashi-laman luokse pääsin vieraskäynnille. Niillä seuduin viettämiini viikkoihin sisältyi enemmän harvinaista ja uutta nähtävää kuin ihminen juuri konsanaan voi joutua yhteen menoon kokemaan.
22. Villiaasi ja jak.