Part 8
Sitte kun ruumiimme oli nahistunut kuivaksi kuin pergamentti, olimme melkein menettäneet janontunteen. Mutta voimamme olivat lopussa, ja pitkiä taipaleita ryömimme nelinkontin. Olimme miltei pökerryksissä ja niin penseitä kaikelle kuin olisimme unissamme kävelleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heräsimme jälleen täyteen tajuntaan, ja äkkiarvaamatta ilmestyi eteemme ihmislatu! Jotkut virralle leiriytyneet paimenet olivat arvatenkin nähneet roviomme ja poikenneet likittyville. Me seurasimme jalanjälkiä korkealle harjulle, missä hiekka oli kiinteämpää ja jäljet selvemmin nähtävissä. Ja nyt -- tunsimme ne! "Ne ovat omia askeleitamme", supatti Kasim kuolevalla äänellä. Olimme kiertäneet kehässä. Mitä syvimmän masennuksen vallassa ja lopen nääntyneinä vaivuimme polullemme makaamaan.
Siten koitti toukokuun 5. päivä. Olimme nukkuneet puolitoista tuntia, ja Kasim oli hirvittävän näköinen; kieli oli pöhöttynyt, valkea ja kuivunut, huulet sinireunaiset. Kouristuksen tapainen nikotus kiusasi häntä, hytisytellen koko ruumista, lähenevän kuoleman merkkinä. Me olimme ponnistelleet urheasti, mutta nyt teki loppu tuloaan. Sakeana herui veri suonissa, ja selvästi tunsi, miten silmät ja nivelet olivat kuivuneet jäykiksi. Auringon noustessa näkyi itäisellä taivaanrannalla musta viiru. Siellä varmaankin häämötti Khotan-darjan rantametsä! Vielä viimeinen ponnistus, päästäksemme sinne ennen kuin voipumus ja jano veivät meiltä hengen! Muutamassa syvennyksessä kasvoi lukuisia poppeleita.
"Tähän me pysähdymme, metsä on vielä niin kaukana!" Mutta me emme enää ollenkaan jaksaneet kaivaa, ja ryömien pitkitimme kulkuamme.
Vihdoinkin olimme perillä. Pääni oli sekaisin kuin kamalan unen jälkeen, rusentelevasta painajaisesta päästyä. Vehmaana ja rehevänä kohosi metsä edessämme, heinäkasveja ja yrttejä kasvoi puiden lomassa. Kaikkialla oli nähtävissä lukuisia villien eläinten jälkiä, tiikerien, susien, kettujen, hirvien, antilopien, gasellien ja jänisten. Linnut livertelivät aamuvirttänsä, ja hyönteisten surina täytti ilman. Yltympärillä vallitsi virkeä elämä.
Pitkää matkaa ei virralle voinut enää olla, mutta läpipääsemätön orjantappuratiheikkö ja tuulen runtoma ryteikkö häivyttivät meidät suoraan metsän halki suuntautuvalta tolalta. Silloin huomasimme polun, jolla näkyi selviä ihmisten ja hevosten jälkiä. Sen täytyi varmasti viedä virran rantaan, mutta pikaisen pelastuksenkaan toivo ei enää kyennyt pysyttämään meitä jalkeilla. Kello yhdeksältä porotti aurinko jo niin kuumana, että me tuuperruimme kahden poppelin katveeseen. Kasim oli jo viimeisillään. Ilmaa tavotellen virui hän maassa ja tuijotti mielipuolen katsannolla taivasta kohti. Hän ei enää vastannut, kun ravistelin häntä. Minä riisuuduin ja ryömin puiden juurien alle auenneeseen onteloon. Ympärilläni näin hiekassa jälkiä skorpioneista, jotka asustivat lahoissa kannoissa; mutta rauhaan jättivät minut nuo myrkylliset matajat.
Kymmenen tuntia lojuin siinä unta saamatta, sitten otin lapion puuvarren ja hoipertelin yksinäni metsän halki. Kasim ei enää liikahtanutkaan. Puunrungolta toiselle hinauduin tiheikön läpi, repien vaatteeni ja käteni piikkeihin. Hämärsi ja pimeni, ja minä tunsin unen pyrkivän yllättämään itseni. Jos se pääsi voitolle, niin nukuinkin viimeistä kertaa.
Silloin loppui metsä yhtäkkiä: Khotan-darjan uoma oli edessäni. Mutta -- sen pohja oli kuiva, ihan yhtä kuiva kuin aavikon hiekka! Vasta myöhään kesällä, kun eteläisestä vuoristosta on lumi sulanut, kuljettaa tämä virta vettä. Mutta pitikö minun kuolla tänne rantaan? Ennen kuin kerrassaan toivottomaksi heittäysin, tahdoin vielä yrittää samota koko uoman poikki. Se oli tältä kohdalta kaksi kilometriä leveä, suunnaton taival! Lapionvartta sauvana käyttäen huojuin verkkaan eteenpäin, ryömin melkoisia taipaleita, mutta vielä useammin täytyi minun levähtää ja silloin kaikella tahdonvoimallani taistella unisuutta vastaan.
Tähän asti olimme aina samonneet itää kohti, mutta tänä yönä veti minua vastustamaton voima kaakkoon päin. Näkymätön käsi näyttää minua johtaneen.
Kuun sarvet loivat valjua valoa kuivuneen virranuoman yli. Minä ponnistelin päin kuuta eteenpäin ja toivoin näkeväni hopeaisen juovan läikkyvän vedenkalvosta. Jonkun ajan kuluttua -- minusta se oli tuntunut ikuisuudelta -- erotin itäisen rantametsän reunapiirteen. Se kuvastui yhä selvempänä. Kumoon keikahtanut poppeli oli suistunut viistoon uoman syvennyksen yli, ja rannassa kasvoi sankkana pensastona varpukasveja ja kaislaa.
Taas oli minun levähdettävä, ja minä heristelin korviani juhlallisen hiljaisessa yössä, jossa tunsin olevani lähempänä Jumalaa ja iankaikkisuutta kuin konsanaan ennen. Keskellä uomaako oli minun menehdyttävä janoon? Pitikö kesätulvan vaahtoavin vesipaljouksin huuhdella kuivunut ruumiini mukaansa? Mahdotonta! Vielä kerran eteenpäin! Ja tuskin olin pari askelta edennyt, kun seisahduin kuin naulittu: siukuvin siivenlyönnein kohosi ilmaan sorsa, kuului loisketta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin lampareen partaalla, jonka vesi oli raikasta, kylmää ja ihanaa!
Vaivuin polvilleni ja kiitin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Vedin sitten esille kelloni ja tutkin heikkoa valtimoani, joka tykki neljäkymmentäyhdeksän kertaa minuutissa. Sitte join, ensin hitaasti, mutta pian yhä nopeammin, ja join ja join kunnes viimeinkin oli janoni toistaiseksi tyydytetty. Nyt istuuduin maahan ja tunsin elämän nopeasti palaavan. Muutamien minuuttien kuluttua oli valtimoni vauhti noussut viiteenkymmeneenkuuteen tykähdykseen. Vastikään kuivat ja koviksi turtuneet kädet pehmenivät jälleen, veri virtasi keveämmin suonissa, otsa kävi kosteaksi; elämä tuntui minusta kauniimmalta ja mieluisemmalta kuin konsanaan. Sitte join taas ja mietiskelin ihmeellistä pelastustani. Jos olisin tullut ulos metsästä vain viisikymmentä askelta oikealle tai vasemmalle, niini en olisi ikänä tavannut tätä lutakkoa; olisin kompuroinut väärälle puolelle, missä kenties oli seuraavaan lammikkoon vielä kymmenkunta kilometriä matkaa, ja niin pitkälle en olisi mitenkään päässyt, vaan olisi uni ja kuolonjäykkyys ehättänyt minut.
Mutta nyt takaisin kuolevan Kasimin luo! Jos mieli hänet vielä, pelastaa, niin oli mitä pikaisin apu tarpeen. Minä täytin vedenpitävät saappaani reunoja myöten, ripustin ne vedikkeistä lapionvarren kumpaiseenkin päähän ja palasin kantamuksineni kepein askelin metsään. Mutta oli pilkkopimeä ja mahdoton nähdä mitään jälkiä. Huikkasin voimieni takaa: "Kasim!" Ei vastausta. Hain nyt kuivien kelopuiden ja risujen muodostaman ryteikön ja sytytin sen. Tuossa tuokiossa leimahtelivat huikaisevat lieskat korkealle. Rovio rätisi, sirotteli säkeniä ja paukkui, alhaalta nouseva ilmanveto kohahteli ja vinkui. Tuliset kielut nuoleskelivat poppelin runkoja, ja punaisenkeltainen loimu valaisi metsän sysimustat pimennot kirkkaiksi kuin päivällä. Kaukana ei Kasim voinut olla, ja hänen täytyi nähdä tuli. Taaskin etsin latuani, mutta jotten eksyisi metsässä jäin lopulta tulen lähettyville, pystytin saappaat puunjuuren nojaan, laskeusin pitkäkseni paikkaan, missä tuli ei voinut minua tavottaa, vaikka itse olin turvassa pedoilta, ja vaivuin hiljaisesti uneen.
Päivän koittaessa löysin latuni. Kasim virui yhä hievahtamattomana siinä, mihin olin hänet jättänyt. "Minä kuolen", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti; mutta kun kohotin toisen saappaan hänen huulilleen, heräsi hän jälleen elämään ja joi ensin sen sekä vielä toisenkin tyhjiin. Nyt päätimme yhdessä palata lätäkölle. Mahdotonta oli samota takaisin aavikolle, sillä viikkoon emme olleet mitään syöneet, ja nyt janon saatua tyydytyksensä alkoi nälkäkin tuntua. Olimme myös vakuutettuja siitä, että toverimme olivat kuolleet jo useita päiviä aikaisemmin.
Mutta Kasim oli niin heikkona, ettei jaksanut minua seurata, ja turhaan haeskelin tuntikausia jotakin syötävää. Lopulta laskeusin lammikon lähelle tiheään pensastoon levolle, lakki ja saappaat pään alla, ja nukuin sikeästi. Toukokuun l. p:stä saakka en ollut enää kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli hämärä, ja hiekkamyrsky, joka oli riehunut jo päivällä, ulvoi yhä vielä. Nälkä ahdisti minua niin kamalasti, että aloin syödä heinää, kukkasia ja kaislanversoja. Lammikko vilisi mujumatikoita. Karvailta ne maistuivat, mutta minä puraisin niitä niskaan ja nieleskelin ne eheinä alas. Tämän "illallisen" jälkeen keräsin suuren varaston kuivia oksia, voidakseni yön mittaan syöttää nuotiota, kömmin sitte jälleen kätkööni ja tuijottelin kahden tunnin ajan liekkeihin. "Tämä myrsky heittää ensimäiset lapiolliset kuolleiden miesteni ja menehtyneiden kameelieni yli", ajattelin. Sitte vaivuin taas uneen.
Aamuhämärissä kompuroitsin esille tiheiköstä, otin vettä mukaan saappaisiini ja tallustelin etelää kohti. Muutamien tuntien kuluttua olivat jalkani niin haavoilla ja rakoilla, että minun täytyi repiä paitani siekaleiksi ja kietoa nämä niiden ympäri. Mikä riemastus, kun rannalla tapasin lammastarhan! Sitä ei tosin oltu käytetty pitkään aikaan, mutta se ilmaisi kuitenkin, että metsissä oleskeli paimenia. Puoleltapäivin söin murkinakseni heinää ja kaislanversoja ja vaelsin edelleen etelään päin. Mutta jo kello kahdeksalta loppuivat voimani. Hain taas poppelien ja pensaikon suojaaman paikan ja sytytin tavalliseen tapaan leirinuotioni. En voinut muuta tehdä kuin makailla alallani, tuijotella leimuaviin liekkeihin ja kuunnella metsän salaperäistä huminaa. Usein kuulin hiipiviä askeleita ja kuivien oksien ritinää. Mutta kun nyt olin niin ihmeellisellä tavalla pelastunut, en enää peljännyt tiikerin tai muun pedon ahdistamaksi joutuvani.
Oli vielä hämärä, kun toukokuun 8. p:nä nousin jalkeille, etsiäkseni metsästä itselleni tien; mutta kauvas en ollut vielä kulkenutkaan, kun puut jo harvenivat, ja yhtäkkiä levisi kolkko, keltainen hietameri taas eteeni. Nyt riensin takaisin virranuomalle ja lepäsin kuumien tuntien ajan poppelin siimeksessä. Pitkitin sitte matkaani ja pysyttelin nyt virran oikeanpuoleisella rannalla. Vähää ennen päivänlaskua pysähdyin äkkiä, yllättävän näyn pidättämänä: hiekassa näkyi ihan vereksiä jälkiä, kaksi paljasjalkaista miestä oli ajanut neljää aasia pohjoiseen päin. Tosin oli turha yrittääkään enää tavottaa noita matkamiehiä. Seurasin sen vuoksi heidän latuaan vastakkaiseen suuntaan ja astelin tavallista vinhemmin. Jo painui hämy metsän yli, kun olin eräältä rannan niemekkeeltä kuulevinani jotakin epätavallista. Kuuntelin hengitystäni pidätellen, mutta metsä vaikeni salamyhkäisesti. Kenties laulahti siellä kellolintu tai rastas, ajattelin, ja kävelin eteenpäin. Tovin kuluttua hätkähdin taas ja jäin seisomaan kuin patsas: ihan selvästi kuulin ihmisääntä ja lehmän ammumista. Kiireen kautta vedin nihkeät saappaat jalkaani, riensin metsään ja seisoin muutaman minuutin kuluttua aholla, jolla lammaslauma kävi puiden lomassa laitumella. Niiden paimen seisoi minut nähdessään kuin kivettynyt; sitte kiepahti hän kantapäällään ja katosi tiheikköön.
Tuokion kuluttua palasi hän vanhemman paimenen keralla, ja kerrottuani hänelle vaiheeni pyysin heiltä leipää. He eivät oikein tienneet, mitä ajatella, mutta veivät minut kuitenkin mökkiinsä, missä sain maissileipää ja lampaanmaitoa.
Mutta onnellisin sattuma oli, että seuraavana päivänä ratsasti ohitse kaksi kauppamiestä, joilta kuulin, että he edellisenä päivänä olivat rannasta löytäneet valkoisen kameelin vierestä miehen kuolemaisillaan. Hän oli Islam Bai. He olivat virvottaneet hänet henkiin vedellä, ja päivää myöhemmin ilmestyi hän ja Kasim mökkiini. Uskollinen Islam oli pelastanut piirustukseni, karttani, joitakuita koneitani ja matkakassan; yöllinen rovioni poppelilehdossa oli elvyttänyt hänessä uusia voimia ja miehuutta. Mutta molemmat toiset miehet ja kameelit olivat saaneet loppunsa aavikolla.
20. Tibet.
Itä-Turkestanin eteläpuolella leviää se valtainen maankuoren kohoutuma, jota nimitämme Tibetiksi. Sen naapurit ovat: idässä varsinainen Kiina, etelässä Birma, Butan, Sikkim, Nepal ja brittiläinen Intia, lännessä Kashmir ja Ladak. Valtiolliset rajat eivät kuitenkaan paljoa merkitse; ne pysyvät harvoin muuttumattomina vuosisadasta toiseen, sillä vanhoista ajoista asti laajentelee jokainen voimistuva valtakunta alituiseen alueitansa naapurien kustannuksella. Muuttamattomana sitävastoin pysyy maankuori itse, kun emme ota lukuun sitä pysähtymätöntä työtä, mitä sateet ja virrat, säät ja tuulet tekevät täytellessään syvänteitä liejulla ja hiekalla, leikkoessaan laaksoja syvemmiksi ja rapauttamalla murennellessaan kallioita. Mutta olkootpa nämä voimat miten toimeliaita tahansa, maapallon korkeimpana vuoristomaana pysyy kuitenkin Tibet.
Kun lasket vasemman kätesi Tibetin päälle siten, että rystyset nojaavat Pamiriin, peittää kämmen Keski-Tibetin alueet, joiden vesillä ei ole mitään pääsyä mereen, joten ne valuvat lukuisiin yksinäisiin suolajärvinotkoihin. Peukalosi vastaa Himalajaa, etusormesi Transhimalajaa, kesi kisormesi Kara-korumia, nimettömäsi Arga-tagia ja pikkusormesi Kven-lunia. Siten voit laskea maapallon korkeimmat vuorijonot viidellä sormellasi. Lounasmonsuunin tuomat sateet ovat maan itäisillä seuduilla runsaampia kuin läntisillä. Vesi valuu joko pitkin rinteitä alas suuriin virtoihin, jotka soluvat vuorijonojen lomissa, tai jää ylätasangon pieniin, hajallaan sijaitseviin suolaisiin umpijärviin. Noista virroista juoksee kaksi itään päin: Keltainen virta (Hoang-ho) Keltaiseen mereen ja Sininen virta (Jang-tse-kiang) Itä-Kiinan mereen. Muut juoksevat etelään; Mekong laskee Etelä-Kiinan mereen, Saulen, Iravadi ja Brahmaputra Intian meren isoon mutkaan, Bengalin lahteen. Sinä kummastelet, millaisen omituisen kaaren Brahmaputra tekeekään peukalosi kärjen ympäri, ja luonnollisesti juoksee peukalosi ulkopuolitsekin suuri määrä vettä mereen; se on Ganges, joka lähtee Himalajan ylälaaksoista. Ja uloimpana lännessä, rannetta lähimpänä, juoksevat molemmat meille jo tutut virrat: Indus etelää kohti Arabian mereen sekä Tarim ensin pohjoiseen ja sitten itään päin Lop-norin peräti laakaan järveen, joka virran alajuoksun mukana vaihtelee vuosisatojen kuluessa paikkaansa vuorotellen pohjoisemmaksi ja etelämmäksi aina sikäli kuin Tarim kasailee liejua tasaiselle taipaleelleen.
Himalaja on maapallon korkein vuorijono, ja sen harjanteiden keskestä kohoavat maailman valtaisimmat huiput. Kolme niistä on sinun pidettävä muistissasi, sillä ne ovat peräti kuuluisia: Mount Everest eli Gaurisankar, joka 8840 metrin korkuisena on maapallon korkein vuori, Kindshinjunga (8580) ja Dhavalagiri (8180 metriä). Kara-korumin vuorijonossa on Godwin Austen vain 200 metriä matalampi kuin Mount Everest.
Etelästä katsottuna esiintyy Himalaja suuremmoisena näkynä. Mikään muu maapallon vuorimaa ei vedä sille vertoja hämmästyttävässä kauneudessa. Jos junalla matkustaa Kalkutasta ylös Sikkimiin, niin Himalajan ikuisen lumen peittämä harja kohoaa edessä ja yläpuolella, ja Kindshinjunga pistäytyy esiin kuin huikaisevan valkea hammas. Selväpiirteisen lumirajan alapuolella leviää jyrkkiä, metsäisiä rinteitä. Aikaisin aamulla ja kauniilla ilmalla hohtelee lovinen lumiharja kirkkaassa päiväpaisteessa, rinteiden ja laaksojen vielä häipyessä varjoon ja usmaan. Noihin korkeuksiin kohotessa muuttuu kasvikunta kuten matkustaisi Italiasta Nordkapiin. Viimeiset kasvit käymään taisteluun kylmää vastaan ovat sammaleet ja jäkälät. Niiden yläpuolella on enää vain paljasta kivikkoa. Pohjois- ja Keski-Tibet ovat keskimäärin 5,000 metriä korkealla merenpinnasta, siis vielä korkeammalla kuin Montblancin huippu. Ja kun jo koko ylätasanko on noin tavattoman korkealla, näyttävät vuorijonot siellä hyvinkin mitättömiltä. Sikäläisten viiden ison vuorijonon välissä on vielä lukemattomia pienempiä, ja kaikki kulkevat lännestä itään.
Ihalin, kuvaamattomin tuntein tulee siunailleeksi maisemaa tuollaisella korkealla solakynnyksellä Tibetin sydämessä. Olet lähes 6000 metrin korkeudessa, ja ihan vieressäsi saattaa kohota huippuja, jotka ovat vielä puoltatoista kilometriä korkeampia. Mutta siitä huolimatta hallitsee katseesi koko vuorimaata joka suunnalle taivaanrantaan asti, jollei tuuli kuljettele pilviä ja jos ilma on ihan selkeä. Tavallisesti pyyhkielevät sentään ylänköä jääkylmät länsituulet. Vain etäisyyden vaikutusta on, että lumen ja jään kattamat korokkeet siintävät sinisinä. Mielen valtaa ensin oman mitättömyyden masentava, nöyryyttävä tunne; tomuhitusena tuntee olevansa tämän suuren, kauniin maan pinnalla. Vaivaiseltapa näyttää silloin kaikki ihmisen hyörinä ja rynnistely verrattuna ympäristön suuren yksinäisyyden ylvääseen hiljaisuuteen. Yläpuolellasi kaareutuu ääretön avaruus -- jalkojesi alla leviää Tibet. Sen lakeat vuoriselänteet muistuttavat meren aaltoja, jotka ovat kesken hurjinta myrskyä kivettyneet; ikuinen lumi on vaahtoa aalloilla.
Yksikään elollinen olento ei häiritse hiljaisuutta. Tuolla ylhäällä näkyy aution solan murassa joitakuita jakien ja antilopien jälkiä, ja tuskin rohkenet haastella seuralaistesi kanssa. Niin juhlallinen on rauha kuin Herran temppelissä.
Jos tahtoo samota Tibetin halki pohjoisesta etelään, niin on kavuttava kaikkein näiden vuorijonojen yli, ja jokaisen poikki kulkee pilviä tavotteleva sola eli rotkotie. Kiehumalämpömittari osottaa korkeuden merenpinnasta, sillä merenpinnan tasalla kiehuu vesi 100 asteeseen Celsiusta kuumennettuna, mutta esim. 5500 metrin korkeudessa jo 82 asteen lämpöisenä.
Mikä onni onkaan Aasian kansoille, että mannermaan sisäosa kasautuu Tibetin huimaavan korkeaksi kohoutumaksi! Näillä ylängöillä jäähtyvät ja tiivistyvät monsuunin vesihöyryt, jotta putoavat alas sateina ja juottavat isoja virtoja. Jos Tibet olisi samanlainen kuin Pohjois-Intia tai Itä-Turkestan, niin olisi vielä paljoa isompia alueita Sisä-Aasiasta jäänyt pelkiksi erämaiksi. Mutta täten keräytyy vesi vuoristoihin ja valuu kaikille suunnille; virtojen varsilla asustavat ihmiset tiheään ahtautuneina, siellä syntyy kaupunkeja ja valtakuntia, ja virrat vuorostaan juottavat kanavia, jotka kostuttelevat vainioita ja puutarhoja. Tiedättehän toki, että Aasia on maapallon suurin maanosa ja että Europa on tuskin muuta kuin yksi sen niemimaita? Niin, eipä paljoa puutu, ettei Aasia yksinään ole yhtä suuri kuin Europa, Afrika ja Australia yhteensä. Maapallon 1500 miljoonasta asukkaasta asuu Aasiassa 830 miljoonaa, siis enemmät puolet. Jos nyt otamme maailman kartan käteemme ja vertaamme Etelä-Europaa eteläiseen Aasiaan, niin esiintyy molemmissa useitakin varsin ihmeellisiä yhtäläisyyksiä. Pyreneitten niemimaata vastaa Aasiassa Arabian niemimaa; molemmat ovat tylppiä ja nelikulmaisia. Italian saapas vastaa Intian niemimaata; molemmilla on alapuolellaan kärkensä edessä iso saari, Sisilia ja Ceylon. Balkanin niemimaata taasen vastaa Taka-Intia; molemmilla on syvälle leikkautuneet, säännöttömät rannikot ja kaakossa kokonainen saarimaailma, Arkipelagi ja Sundasaaret. Mutta palatkaamme Tibetiin, joka on kuin jättiläismoisten aaltojen ympäröimä linnotus. Etelässä sillä on kaksinkertainenkin vallitus, Himalaja ja sen pohjoispuolella Transhimalaja, ja näitten välissä on osittain veden täyttämä vallikaivanto, Induksen ja Brahmaputran yläosa. Ja Tibet on todellakin linnotus, suojamuuri Kiinan selkäpuolella.
Noin tavattomien vuorijonojen saartama maa on luonnollisesti peräti vaikeapääsyinen, eikä ole montakaan europalaista Tibetin halki vaeltanutta. Mutta juuri se seikka houkutteli minua, ja vuodesta 1896 lähtien olen seitsemään kertaan kulkenut Tibetin läpi eri suuntiin.
Tibetin asemalla on vaikutuksensa asukkaihinkin. Maailmasta eristettyinä ja naapurien kanssa seurustelematta on Tibetin kansa kulkenut omia teitänsä ja omalla tavallaan kehittynyt rajojensa sisäpuolella. Maan pohjoinen kolmannes on kerrassaan asumatonta; siellä matkustin kerran kolme kuukautta ja toisena kertana kahdeksankymmentäyksi päivää, tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Keskimäinen kolmannes on harvaan asuttua; etupäässä vaeltelee siellä paimenia lammas- ja jak-laumoineen, asuntoinansa käyttäen mustia telttejä. Monet heistä ovat myös taitavia jakin ja antilopin metsästäjiä; toiset keräävät kuivuneista järvistä suolaa, kuormittavat sillä lampaitansa ja vaihtavat saaliillaan etelästä ohraa.
Eteläisellä kolmanneksella ovat enimmät asukkaat, kahden ja kolmen miljoonan vaiheilla. Siellä ei eleskele pelkkiä paimentolaisia, vaan myös vakinaisia asukkaita, jotka ovat kivestä rakentaneet majoja pikku kyliksi ja viljelevät ohraa virtojen syvissä laaksoissa, etenkin Brahmaputran. On heillä joitakuita pikku kaupunkejakin; isoimmat ovat Lhasa ja Shigatse.
Muuttuneessa muodossa on Buddhan uskonto tuhannen vuotta takaperin vallannut Tibetin. Aikaisemmin vallitsi täällä luonnonuskonto, joka kansoitti daimoneilla ja hengillä vuoria, virtoja, järviä ja ilman. Vanhasta taikauskosta siirtyi paljonkin uuteen oppiin, jota sanotaan lamaismiksi. Maailmassa on 620 miljoonaa kristittyä ja 400 miljoonaa buddhalaista; jälkimäisistä ovat n.s. lamaisteja kaikki tibetiläiset ja mongolit, Itä-Siperian burjatit, Volgan alavarren kalmukit, sekä Ladakin, pohjois-Nepalin, Sikkimin ja Butanin kansat.
Lamaisteilla on suuri joukko munkkeja ja pappeja, joilla on yhteisenä säätynimenään lama. Heidän ylipappinsa on dalai-lama Lhasassa, ja melkein yhtä korkea-arvoinen on tashi-lama, joka toimii ylimäisenä pappina Tashi-lunpossa, suuressa luostarissa lähellä Shigatsea. Kolmantena arvojärjestyksessä on Urgan suurlama pohjois-Mongoliassa. Nämä kolme ja jotkut muut ovat ruumiillistuneita jumalia, inkarnatioja. He eivät milloinkaan kuole, sillä yksilöissä asuva jumala vain vaihtaa maallista majaansa. Kun dalai-lama heittää henkensä, on jumala, sielu, lähtenyt jälleen vaellukselle ja siirtyy johonkin muuhun pojan ruumiiseen. Sitte kun tästä pojasta on saatu selko, tulee hänestä uusi dalai-lama. Lamaistit siis uskovat sielunvaellukseen, ja loppuna, kaikkien sielujen täydellisentymisenä, on niiden sulautuminen "Nirvanaan".
Brahmaputran yläjuoksun laaksossa on paljon nunna- ja munkkiluostareita. Temppelisuojamat ovat koristeltuja jumalankuvilla, jotka on muovailtu metallista tai kullatusta savesta, ja yötä päivää palaa niiden edessä voilamppuja. Munkit ja nunnat eivät saa mennä naimisiin, mutta muun kansan keskuudessa vallitsee se kummallinen tapa, että naisella saa olla kaksi miestä tai useampiakin. Muhamettilaisilla on käytäntö päinvastainen; heidän keskuudessaanhan on monivaimoisuus sallittua. Tarpeetonta on sanoakaan, että kumpainenkin järjestelmä on yhtä järjetön ja tekee mahdottomaksi ajatellakaan onnellista perhe-elämää.
21. Toivioretkeni Lhasaan.
Lop-norilta lähtien tunkeusin v. 1901 kolmannen kerran korkeiden vuorten maahan. Kesä oli juuri alkanut tukahuttavine hiekkamyrskyineen, ja ihan kaipasi päästä ylös raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Suuri karavaanini oli hyvinkin sekalainen seurue. Minulla oli kuusitoista Itä-Turkestanista palkkaamaani muhamettilaista palvelijaa, kaksi venäläistä ja kaksi burjatilaista kasakkaa sekä Urgasta tullut mongolilainen lama matkassani. Elintarpeita olin koonnut seitsemäksi kuukaudeksi, lisäksi on mukana telttejä, turkkeja, makuuvaatteita, aseita ja muita tavaralaatikoita, joista kaikkiaan kertyi 39 kameelin, 41 hevosen ja muulin sekä 60 aasin kuormaa. Sitäpaitsi oli karavaanin jatkona 60 teurastuslammasta, useita koiria ja kesy hirvi.
Siten taivalsin ylänkövuoristoon ja kapusin toisen vuorijonon yli toiselta päästyäni. Ylhäällä suurilla selänteillä on ilma niin ohutta, että on työläs hengittää, ja vähäinenkin liikunto panee sydämen pamppailemaan. Sentähden uupuu karavaani kovin pian, laidunruoho käy yhä niukemmaksi, karavaanista menehtyy paljon juhtia, ja matka joutuu päivässä harvoin yli 20 kilometrin.