Part 7

Isojen skorpionien pistot ovat ihmisellekin vaarallisia. Joissakuissa tapauksissa on piston kohtaama kuollut hirveisiin tuskiin kahtatoista tuntia myöhemmin. Toiset saavat kouristus- ja kuumekohtauksia ja kärsivät kovia kipuja. Mutta ken joutuu useampaan kertaan skorpionien pistämäksi, hän jää lopulta tunnottomaksi myrkylle. Usein olen aasialaisissa mökeissä, teltissäni, tavaroissani tai vuoteessanikin tavannut skorpioneja, mutta pistäneet ne eivät minua ole koskaan. Monet palvelijani sitävastoin ovat saaneet sitäkin kokea, ja he kertoivat minulle, että oli vaikea sanoa, mihin skorpioni oli pistänyt, kun koko ruumista piston johdosta syyhytti ja kirveli. Itä-Turkestanissa on tapana siepata pistänyt skorpioni kiinni, rusentaa se tahtaaksi ja sivellä tällä voiteella kohtaa, mihin pistin on tunkeutunut. Mutta tepsiikö se keino, sitä en mene takaamaan. Kerrotaan skorpionin päättäväisyyden menevän niin pitkälle, että se toivottomaan pälkääseen jouduttuaan surmaa itsensä. Niinpä sanotaan sen lävistävän myrkkypistimellään oman selkänsä, jos se asetetaan hehkuvien hiilien saartamaan kehään, josta se on turhaan yrittänyt päästä livistämään. Olen useastikin tehnyt tämän kokeen ja joka kerta havainnut, että skorpioni kyllä juoksenteli moneen kertaan ympäri kehässä pääsyaukkoa hakien, mutta sitte jäi varsin viisaasti kököttämään keskelle.. Kenties ilmaisi sille vaisti, että hiilet hiipuvat, jahka kuluu aikaa tovi. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästiin, olin minä sen jo murskannut isolla kivellä. Sääliväisyys eläimiä kohtaan on kyllä kaunis piirre, mutta skorpioneja on tuhottava missä tahansa niitä osuu tielle.

16. Indus.

Kun on 2400 kilometriä kameeleilla ja dromedareilla ratsastanut, kuuluu veturin höyrypillin vihellys mitä viehättävimmältä soitolta. Intian rautatien alkuasemalla sanoin jäähyväiset belutsheilleni, astuin junaan ja kiidin ison linnotuskaupungin Quettan kautta brittiläisestä Belutshistanista alas Induksen partaalle.

Nyt otamme hetkiseksi kartan käteemme. Himalajan eteläpuolella on Intian niemimaa kolmiona, jonka kärki pistää Intian valtamereen kuin oka. Mutta tämän kolmion asemasivu pohjoisessa on leveä. Siellä juoksevat Intian kolme suurta virtaa, Indus, Ganges ja Brahmaputra. Viimeksimainittu kostuttelee Assarin tasankoja kolmion itäkulmassa. Gangesin rannoilla sijaitsee kokonainen maailma suuria kuuluisia kaupunkeja, joista poikkeamme useihinkin niin pian kuin olemme palanneet pitkänlaiselta retkeilyltä Tibetistä. Gangesilla ja Brahmaputralla on yhteinen suisto, jonka lukemattomia haaroja myöten molempien virtojen vesi laskee Bengalin lahteen.

Kolmion läntisellä kulmalla soluu Indus Intian-meren Arabian-puoleiseen kolkkaan. Sen ja Brahmaputran lähteet ovat ylhäällä Tibetissä lähitysten, ja kuin suunnattomana valkoisena jalokivenä saa Himalaja puitteekseen noiden molempien virtojen välkkyvät, kohisevat hopeajuomut: läntisessä yläreunassa leikkaa siihen kolmekintuhatta metriä syvän laaksorotkon Indus, ja idässä etsii Brahmaputra yhtä jylhän, huimaavan laakson kautta tiensä alangolle. Tuhansia ja taaskin tuhansia vuosia herkeämättömästi jäytävät ja hivuttavat vesipaljoudet ovat uurtaneet nämä valtaiset poikkilaaksot maapallon korkeimpiin vuoristoröykkiöihin.

Induksella on useita sivujokia. Vaahtoavina vesiputouksina ja kohisevina vuolteina kiitävät ne vuoristosta alas valtiastansa vastaan. Isoin niistä on nimeltään Satledsh, ja ne kaikki virtaavat Pendshabin alankomaan halki. Kolmestatoista jokisuusta, jotka jakautuvat 250 kilometrin mittaiselle rannikkotaipaleelle, laskee Indus mereen. Sen koko pituus on 3200 kilometriä, siis hiukan enemmän kuin Tonavan.

Induksen itärantaa pitkin vei minua juna pohjoista kohti. Isossa tilavassa vaununosastossani oli yhtä kuuma kuin äsken Belutshistanissa, nimittäin 42 astetta. Rautatievaunujen suojelemiseksi hehkuvalta auringolta on ne katettu olkipäähineillä, joiden liepukat oikealla ja vasemmalla ulottuvat puolitiehen ikkunoita alas. Ikkunaruudut eivät ole valkeita kuten Europan rautateillä, vaan tummansinisiä tai vihreitä; muutoin häikäisee päiväpaisteen heijastus maan kamarasta liian räikeästi. Joka toiseen ikkunaan molemmin puolin on lasin asemesta pingotettu juurisäikeistä punottua verkkoa, jota pitkin päivin ja öin noruu vesi. Näiden ikkunain eteen on kiinnitetty tuulikiekko, joka junan kiitäessä vinhaa vauhtia painaa voimakkaan ilmavirran vaunnuosastoon kostean ikkunaverkon läpi. Siten jäähtyy sisällä ilma kymmeneen tai kahteentoista asteeseen, ja virkistävääpä on puolialastomana istuutua keskelle ilmanvetoa!

Tämä rautatie seuraa Industa uskollisesti vuoriston tyveltä merelle asti, missä se päättyy isoon satamakaupunkiin, jonka nimenä on Karatshi; höyrylaivat kulkevat sameata virtaa ylös ja alas. Mutta me kuljemme ylös Induksen vartta Ravalpindiin, isoon linnotuskaupunkiin, missä astumme pois junasta, valmistautuaksemme retkeilyllemme Kashmirin ja Ladakin kautta Tibetiin.

17. Aleksanteri Suuri.

Heinäkuussa v. 325 ennen Kristuksen syntymää kulki Aristoteles, Makedonian kuninkaan Aleksanterin opettaja, vastarakennetulla laivastolla alas Industa ja poikkesi maihin Pattalan kaupunkiin, siinä kohden missä virran suistohaarat erkanevat toisistaan. Hän huomasi kaupungin olevan kylmillään, sillä asukkaat olivat paenneet sisämaahan. Aristoteles lähetti kevytaseisia joukkoja heidän peräänsä ja ilmotutti heille, että he saattoivat rauhassa palata taloihinsa ja majoihinsa. Kaupungin luo rakennettiin linnotus ja useita laivatelakoita.

Kuningas Aleksanterilla oli suuria suunnitelmia. Kaksikymmenvuotiaana oli hän saanut pikku Makedonian hallituksen käsiinsä ja sittemmin alistanut valtaansa sekä Trakian että myöskin Illyrian ja Kreikan kansat. Hän oli vienyt armeijansa Hellespontin yli, voittanut persialaiset, vallannut Lydian, Kappadokian ja Frygian vähä-aasialaiset valtakunnat ja miekaniskulla jaoittanut Gordion solmun, Aasian herruuden tunnuskuvan. Issoksen luona, Kypron suorakulmaisessa poukamassa, joudutti hän häviöön persialaisen suurkuninkaan Dareios Kodomannoksen, joka koko sotajoukkonsa keralla astui häntä vastaan. Damaskoksessa anasti hän persialaisen valtioaartehiston. Sitten valtasi hän Tyroksen ja Sidonin, foinikialaisten kuulut kauppakaupungit, ja perusti Egyptin rannikolle Aleksandrian, joka vielä tänään 2240 vuoden ikäisenä on kukoistava kaupunki. Libyan erämaan halki samosi hän Jupiter Ammonin keitaalle, missä papit vanhaan farao-tapaan vihkivät hänet Ammonin pojaksi. Mutta sitte tunkeusi hän itäänpäin Aasiaan, meni Eufratin yli, voitti Tigrisin varrella vielä kerran Dareioksen ja valtasi ylpeän Babylonin ja Susan, missä 150 vuotta ennen häntä persialaiskuningas Ahasverus (Xerxes), joka hallitsi "127 maakuntaa Intiasta hamaan Kusiin", oli kutsunut päällikkönsä vieraspitoihin ja näytellyt heille "valtansa ihanuutta ja suuruutensa loistoa". Sieltä marssi Aleksanteri Persepolikseen ja poltatti tuhaksi persialaisen suurkuninkaan palatsin, merkiksi siitä, että vanha herruus nyt oli lopussa. Ajaen takaa Dareiosta Ispahanin ja Hamadanin kautta kääntyi hän edemmäksi itää kohti Baktriaan, nykyiseen Venäjän Keski-Aasiaan, ja eteni pohjoiseen päin Sir-darjalle ja skyyttien maahan. Sieltä hän poikkesi sadantuhannen miehen armeijan etunenässä etelään, valtasi koko Pendshabin alankomaan ja teki alamaisikseen kaikki Induksen länsipuolella asuvat kansat.

Nyt oli hän saapunut Pattalaan ja ajatteli lukuisia voittojaan ja valtaamiansa laajoja maita. Kaikkialle oli hän asettanut kreikkalaisia ja makedonialaisia, joiden piti hallita kotimaisten ruhtinasten ja satraappien sivulla. Mutta tämä suuri valtakunta oli liitettävä lujaksi kokonaisuudeksi, ja Babylonin piti olla sen pääkaupunkina. Ainoastaan lännessä oli vielä suunnaton aukko täyttämättä, ne erämaaseudut, joiden halki olemme vastikään samonneet Teheranista Tebbesin keitaan poikki ja Seistanin halki Belutshistaniin.

Alistaakseen valtaansa siellä asuvat kansat lähetti hän osan sotaväkeänsä pohjoisempaa latua myöten Seistanin halki Pohjois-Persiaan. 12000 miehen piti vastarakennetuilla laivoilla purjehtia ja soutaa intialais-arabialaisen meren rannikkoa pitkin Ormuksen salmen ja Persian lahden kautta Eufratin suulle. Yksikään kreikkalainen ei siihen asti ollut kulkenut niillä vesillä, ja vaarallinen hanke oli tämä yritys senaikaisilla laivoilla, tuiki tuntemattomilla rannikoilla. Mutta yritettävä sitä oli, sillä Aleksanteri tahtoi varata Eufratin ja Induksen suun välille meritien, joka yhdisti valtakunnan läntisen osan itäiseen. Voidakseen varustaa laivaston ruokatarpeilla ja juomavedellä valitsi hän itselleen vaarallisen erämaantien pitkin rannikkoa. Mutta 40000 sotamiehestä, jotka häntä tällä matkalla seurasivat, kuoli 30000 janoon!

Kreetalainen suur-amiraali Nearkhos suoritti Aleksanterin antaman tehtävän mitä loistavimmalla tavalla, ja hänen kulkunsa on merkillisimpiä matkoja, mitä on konsanaan tehty. Hänen teettämänsä merikortit ovat niin tarkkoja ja luotettavia, että niitä voidaan käyttää vielä tänä päivänä, vaikka rannikko siitä saakka onkin usein paikoin muuttunut ja hiekoittumisesta madaltunut.

Mutta Aleksanteri ei tahtonut päästää laivastoaan tälle uhkarohkealle retkelle ennen kuin oli itse varmistautunut Induksen suiston kulkukelpoisuudesta ja nähnyt valtameren ulapan. Sen vuoksi lähti hän Induksen läntistä haaraa pitkin alas nopeimmilla aluksillaan, kolmikymmenhankaisillaan ja triremeillään, joita 150 alastonta soutuorjaa kolmeen päällekkäin rakennettuun teljoriviin sovitettuina kiskoi eteenpäin pitkillä laivanrungon aukoista veteen ulottuvilla airoilla; sotajoukko seurasi pitkin rantaa, suojellakseen aluksia.

Ei ole mitään huvimatkaa luotsiton soutu hiekka- ja liejusärkkien lomitse Induksella keskikesällä, kun virta on saanut suurimman vesimääränsä ja penikulmittani peittänyt rantaa tulvallaan. Jo toisena päivänä nousi ankara etelämyrsky; virran pyörteissä käyvä oikukas aallokko vahingoitti useita aluksia ja suisti joitakuita kumoon. Aleksanteri poikkesi maihin hankkimaan muutamia kalastajia luotseiksi, ja matkaa pitkitettiin jälleen alas virtaa. Uoma kävi yhä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja hetki hetkeltä selvempänä tuntui meren raikas henkäily. Tuuli kiihtyi, kaakkoismonsuuni oli saavuttanut huippukohtansa. Sameanharmaan virran vesi hyrskyi yhä korkeampina aaltoina, soutaminen kävi yhä työläämmäksi, kun soutajat toisin ajoin eivät ylttäneet veteen, toisin ajoin taasen joutuivat painamaan aironsa liian syvälle. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään luoteesta ja vuoksesta. Piankin näytti virta kääntyvän takaisin mereltä, ja luotsit neuvoivat kuningasta etsimään turvaa eräästä väylänhaarasta, missä alukset vedettiin rantaan. Mutta nyt tuli pakoveden aika, ja vesi hupeni kuin meren nielemänä. Alukset jäivät kuivilleen, ja monet niistä upposivat syvälle liejuun. Aleksanteri ja hänen miehensä olivat ymmällä, sillä he eivät päässeet etenemään eivätkä takaisin pyörtämään. Mutta heidän parhaillaan pulaillessaan alustensa irrottamisessa palasi nousuvesi mereltä ja kohotti ne selkäänsä.

Kun nyt oli tarkkailtu luoteen ja vuoksen säännöllistä vuorottelua, kävi niiden vaaroja välttäminen, ja Aleksanterin laivasto saapui viimein saaren luo, jolla oli yltäkyllin juomavettä. Sieltä hän näki Induksen ulkosuun vaahtoavan, jymisevän hyökyaallokon, ja rannikolla vyöryväin vesivuorten takana valtameren tasaisen taivaanrannan. Tultuaan nyt vakuutetuksi siitä, ettei triremien ylimmiltä teljoriveiltä ollut enää muuta nähtävissä kuin taivasta ja vettä, uhrasi hän merenjumalalle, Poseidonille, nereideille ja hopeajalkaiselle merenjumalatar Thetikselle, kantaisänsä Akilleksen äidille, ja anoi jumalilta suojelusta retken jatkamiselle Eufratiin asti. Rukouksensa päätyttyä hän heitti virtaan kultaisen pikarin.

Valkea vaippa yllään, kultainen vyö uumillaan ja turbaanin tavoin kiedottu huivi kastanjanruskeilla kiharoillaan seisoi kolmikymmenvuotias makedonialaisten kuningas ryhdikkäänä ja solakkana triremin peräpartaalla ja tähysteli suuremmoiselle ulapalle, jonka hän aikoi vallata samalla päättäväisyydellä, millä jo oli kolme maanosaa alistanut. Hän hengitti viileätä, suolansekaista monsuunia ja ajatteli kai erämaan loppumattomia teitä, missä tukahduttava pöly kiehtoilee ratsuja ja kuormastovaunuja. Hän oli maapallon mahtavin valtias ja tiesi hyvin suuruutensa. On kaupunkeja Egyptissä, erämaita Persiassa sekä vuorijonoja ja järviä Keski-Aasiassa, jotka vielä tänä päivänä kantavat Aleksanterin nimeä.

V. 323 kuoli hän Babylonissa, vasta kolmenkymmenenkolmen vanhana. Mutta hänen maailmaa tavotellut armeijansa levitti kreikkalaista sivistystä koko Aasiaan. Senvuoksi ei hänen toimelias elämänsä sammunut jäljettömiin kuin tähdenlento aikojen yöhön.

Nykyään, kun viisaat miehet panevat paksut takkinsa nappiin leukaa myöten ja puhuvat järkeä rauhankongresseissa, sietää poikien ja nuorukaisten joskus muistella sitä ritarillista, valoista aikaa, jolloin makedonialaisten kalvat kalahtelivat vihollisten varuksiin, voittajain huhuilu kajahteli Aasian laaksoissa ja nuoret soturit raivasivat tiensä erämaan kuuman hietikon halki.

18. Kuolonkaravaani.

Ravalpindista on ensiksi 300 kilometrin matka Srinagariin, Kashmirin pääkaupunkiin. Kashmir-laakson kehänä kohoavat Himalajan lumipeitteiset kärjet, ja erästä tämän vuoriston laaksoa ylöspäin vaelsin minä v. 1895, mukanani kolmenkymmenenkuuden muulin ja sadan hevosen karavaani. Kuukauden verran matkattuani saavuin Jarkentiin; se kaupunki sijaitsee valtaisessa, laakeassa ja kaukalonmuotoisessa syvänteessä, jota vuoristo saartaa kaikilta muilta tahoilta paitsi idästä ja jonka nimenä on Itä-Turkestan. Tämän alueen eteläpuolella kohoaa Tibetin mahtava ylänkömaa, missä Intian ja Kiinan isoilla virroilla on lähteensä. Lännessä on Pamir, "Maailman katto", ja pohjoisessa Tien-shan eli Taivaanvuoristo, jonka jatkona ovat edempänä idässä Altai ja useat muut vuorijonot; näistä saavat Siperian jättiläisvirrat alkunsa. Mutta tämän vuoristokehän keskessä, Suur-Aasian sydämessä, sijaitsee Itä-Turkestanin alankomaa, joka muistuttaa suhdattomien kivimuurien ympäröimää tibetiläistä lammastarhaa. Sen pohjoisosassa virtaa lännestä itään joki: Tarim. Tämä juontaa etelästä alkunsa, Jarkent-darjasta ja Khotan-darjasta, ja saa juoksunsa varrella vielä muita sivujokia, sillä Itä-Turkestanin vuoristokiehkurasta valuu vesi lumikentiltä ja jääkielekkeiltä alangolle. Tarimin lähdepurot lorisevat vireinä vuorten kaitaisissa laaksoissa, ja suuri virta soluu majesteetillisena tasangon halki, mutta se on tuomittu pysymään merta näkemättömänä. Se kuolee ja sammuu Lopnorin aavikkojärveen.

Itä-Turkestanin isoimman osan anastaa erämaa, joka on maapallon kammostuttavin: Takla-makan. Koko Aasian ja Afrikan halki ulottuu koillisesta lounaaseen erämaavyöhyke, joka on verrattavissa kuivuneeseen virranuomaan; Gobi, isompi osa Mongoliaa, Takla-makan, "Punainen hietikko" eli "Musta hietikko" Venäjän Turkestanissa, Kevir ja muut Persian aavikot, Arabian hiekka-arot ja lopuksi Sahara -- on siinä vyöhykettä. Tässä aavikkojonossa, joka leviää Tyynestä merestä Atlanttiin, on siis Takla-makan niveleenä.

Tämän erämaan länsiosassa jouduin kokemaan hirveimmän muiston niiden neljäntoista vuoden ajalta, jotka olen viettänyt vaelluksilla Asiassa. Vastamainitun vuoden huhtikuussa se sattui, kun aioin samota Jarkent-darjan rannalta Merketin kylästä tämän aavikon poikki itää köhi Khotan-joelle, kolmensadan kilometrin taipaleen. Minulla oli kokenut johtaja, neljä palvelijaa ja kahdeksan kameelia matkueessani, ja ruokavaroja olin ottanut kahdeksi kuukaudeksi, sillä jälkeenpäin aioin kulkea Tibetin halki. Islam Bai kuului seurueeseeni, erään toisen miehen nimenä oli Kasim.

Alussa oli kaikki käynyt hyvin. Huhtikuun 23. p:nä loittonimme erään järven perimäisestä poukamasta, josta olin käskenyt täyttää vesivarastomme kymmeneksi päiväksi, ja piankin samosimme pitkin hiekkaulappaa, jonka harjanteet kohoilivat yhä korkeampina, kuusikymmentä metriä maan kamarasta. Päällepäätteeksi nousi piankin myrsky, joka kieritteli hiekkaa sankkoina pilvinä, sulloen nenän, suun ja korvat täyteen.

Huhtikuun 25. p:n aamuna olin tehnyt sen kamalan havainnon, että tunnoton karavaaninjohtaja oli vastoin käskyäni ottanut mukaan vettä ainoastaan kahdeksi päiväksi, toivoen meidän voivan kahden tai korkeintaan kolmen päivän kuluttua kaivaa esille vettä jostakin. Mutta se toivo petti, eivätkä sadepilvetkään, joita tuolloin tällöin muodostui taivaalle, tipauttaneet ainoatakaan pisaraa! Niinpä täytyi meidän tuotapikaa jaella vesivarastoamme kulauksittain.

Huhtikuun 27 p:nä oli minun jo täytynyt jättää taipaleelle kaksi kameelia ja suuri osa matkatavaroita. Seuraavana päivänä riehui luoteismyrsky, tuollainen "musta myrsky", joka kuljettaa mukanaan lentohietaa läpitunkemattomina pilvinä ja muuttaa päivän yöksi, jotta matkamies on kuin hiekkaan hautautunut. Kameelit laskeusivat mahalleen, pää tuulesta pois käännettynä, ja me työnsimme päämme niiden alle, säästyäksemme tukehtumasta lentohiekkaan.

Vähäinenkin vesivarastomme oli vielä lisäksi kutistunut selittämättömällä tavalla, ja kuukauden viimeisenä päivänä oli meillä enää vain kolmannes litraa vettä. Silloin yllätti Islam Bai johtajani pitelemässä lekkeriä huulillaan! Mieheni olisivat hänet nitistäneet siihen paikkaan, jollen olisi ehtinyt hätään. Kun sitten illalla piti jakaa viimeiset pisarat, olivat Kasim ja muuan toinen janoon nääntymäisillään tehneet niistä lopun! Toukokuun 1. p:nä ei seurueellani ollut muuta jäljellä kuin eltaantunutta kasviöljyä, joka oli kameeleille tarkotettua, ja kamalasti ahdisti jano minua, joka en enää ollut edellisenäkään päivänä saanut veden pisaraakaan. Epätoivoon siinä joutuu ja melkein järkensä menettää; veden himo ei suo hetkenkään rauhaa, tuntee ruumiinsa kuivuvan. Olimme ottaneet mukaamme pullollisen kiinalaista paloviinaa, käyttääksemme sitä keittovehkeeseen. Minä join sitä jokseenkin juomalasillisen, mutta sitte viskasin pullon pois, antaen sen salakavalan sisällön valua hiekkaan.

Vaarallinen juoma mursi voimani. Karavaanin laahautuessa eteenpäin hiekkaharjanteiden lomitse en minä jaksanut sitä seurata. Kömmin ja pyllyelin taampana perässä. Tiu'ut kaikuivat heleästi hiljaisessa ilmassa, mutta yhä heikommaksi kävi niiden sointu ja kuoleutui lopulta kaukaisuuteen. Ympärilläni levisi vaitelias aavikko, hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka taholla!

Verkalleen seuraten toisten latua saavuin viimein hiekkaharjanteen laelle, jolta näin karavaanin. Kameelit olivat laskeutuneet mahalleen, Kasim istui maassa kädet kasvoilla ja houraili jo, itkien ja nauraen yhteen menoon; toinen, Muhamed Shah, rukoili polvillaan Allahilta apua. Kun ei meillä enää ollut mitään muuta juotavaa, teurastimme kanan ja joimme siitä veren. Sitte tuli vuoro lampaan, jonka olimme ottaneet mukaamme. Mutta sen veri oli sakeata ja haisi niin pahalle, ettei siitä koirakaan huolinut. Seuralaiseni eivät kammoksuneet kameelien virtsaakaan. Kaikki kuormasto, mikä ei ollut sinä hetkenä välttämätöntä, jätettiin telttiin, kaikkiaan kahdeksan kirstullista kallisarvoisia esineitä, joukossa valokuvauskojeeni ja tuhatkunta levyä. Karavaaninjohtaja kerrassaan menetti järkensä ja mätti hiekkaa suuhunsa, väittäen sitä vedeksi. Hänet ja Muhamed Shahin piti erämaa ainiaaksi ominaan.

Illalla ei myöskään Islam Bai jaksanut pitemmälle, ja yksistään Kasim seurasi minua veden haussa. Hän otti mukaan lapioita, sangon ja lampaan rasvahännän. Minulla oli vain kelloni, kompassi, taskuveitsi, lyijykynä, paperilappu, kaksi pientä läkkirasiallista hummeria ja suklaata, tulitikkulaatikko ja kymmenen savuketta. Mutta syötävästä ei meillä ollut suurtakaan apua, sillä kita ja nielu olivat niin kuivat, että nieleminen oli mahdotonta.

Kello oli tasan kaksitoista. Olimme tehneet haaksirikon keskellä aavikkoulappaa ja jätimme nyt laivanhylkymme, tavottaaksemme jonkin rannikon. Joldash-koirakin jäi karavaanin luo, enkä sitä sen koommin nähnyt. Islamin vieressä paloi lyhty meidän etääntyessämme; sen tuike häipyi pian hiekkaharjanteiden taakse.

19. Hengenhädässä.

Olimme mahdollisimman keveissä pukimissa; Kasimilla oli yllään vain ihokas, väljät housut ja saappaat, lakin oli hän unohtanut ja lainasi minulta nenäliinan, jonka kietoi päänsä ympäri. Minulla oli valkoinen patalakki, villaiset alusvaatteet, ohut pumpulipuku ja jäykät ruotsalaiset saappaat. Olin viimeisessä kuolonleirissä vaihtanut asua, voidakseni siistissä kunnossa laskeutua kuolemaan.

Epätoivon päättäväisyys kannusti meitä eteenpäin, mutta jo kahden tunnin kuluttua olimme niin unisia, että meidän oli levähdettävä tuokio. Yökylmä ajoi meidät kuitenkin jo kello neljältä jalkeille, ja me laahauduimme eteenpäin. Päivä tuli hehkuvan helteinen, ja kello kahdeltatoista olimme väsymyksen tyyten herpaannuttamia. Erään hiekkaharjanteen pohjoiselle rinteelle kaivoi Kasim yökylmään hiekkaan kuopan, ja me hautauduimme siihen ilkosen alastomina, jotta vain pää pilkisti näkyviin. Suojellaksemme itseämme auringonpistolta ripustimme pukineemme lapionvarteen sillä tavoin, että saimme siimestä. Vasta kello kuudelta ponnistausimme jälleen liikkeelle ja marssimme nyt seitsemän tuntia. Mutta yhä useammin täytyi meidän levähtää, ja kello yhdeltä uinahdimme hiekkakummulle. Siinä lojuimme kolme tuntia, sitte jatkui tallustamista taas itää kohti. Kompassi oli minulla aina kädessäni. Uusi päivä sarasti, toukokuun 3. kun Kasim äkkiä seisahtui ja sanaakaan hiiskumatta viittasi itään. Kaukana häämötti pieni tumma piste, vihanta tamariski. Sellainen pensas ei voinut elää aavikkoulapalla, elleivät sen juuret ulottuneet pohjaveteen. Me hoipertelimme sen luo, kiitimme Jumalaa ja pureskelimme eläinten tavoin tamariskin mehukkaita vihreitä neulasia. Tuokion lepäsimme sen niukassa siimeksessä, sitte kompuroitsimme edelleen, kunnes puoli kymmeneltä vaivuimme toisen pensaan juurelle melkein pyörryksissä.

Taaskin kaivauduimme hiekkaan ja viruimme siinä kerrassaan yhdeksän tuntia vaihtamatta halkaistua sanaa keskenämme. Hämärissä laahauduimme huojuvin askelin eteenpäin. Kolmituntisen vaelluksen jälkeen pysähtyi Kasim taas äkkiä. Hiekkaharjujen välissä kuvastui jotakin tummaa, kolme komeata mehevälehtistä poppelia! Lehdet olivat kyllä syötäväksi liian kitkeriä, mutta me hierustimme niillä ihoamme, kunnes saimme sen kosteaksi.

Siihen piti meidän nyt kaivaa kaivo, mutta lapio kirposi voimattomista käsistämme. Me heittäysimme maahan ja raapimme hiekkaa kynsillämme, mutta pitkää aikaa emme sitä kestäneet. Nyt kokosimme risuja ja sytytimme korkealle roihuavan rovion, jonka piti osottaa Islamille suuntamme ja herättää huomiota idässä päin, sillä Khotan-darjan rantaa pitkin kulkee karavaanitie.

Toukokuun 4. p:n aamuna kello neljä vääntäysimme taas liikkeelle. Mutta viiden tunnin kuluttua olimme saaneet kylliksemme. Kasim ei enää jaksanut kaivaa hautaa. Minä sen vuoksi itse kaivauduin viillyttävään hiekkaharjanteen kupeeseen ja lojuin siellä kymmenen tuntia, silmiäni ummistamatta.

Sietämättömän vitkallisestipa kiertää sellaisena päivänä aurinko latuansa taivaalla. Kun lopulta illan varjot venyivät maan pinnalla ja minä olin valmis lähtöön, kuiskasi minulle Kasim, ettei hän jaksanut enempää. Minä olin niin tylsistynyt, etten edes ajatellut lausua hänelle jäähyväisiä, kun yksinäni läksin pitkittämään kulkuani hiekka-aavikon hämyssä. Heti puoliyön jälkeen lyyhistyin muutaman tamariskin juurelle. Tähdet tuikkivat kuten tavallista, ei hisaustakaan kuulunut, vain sydämeni sykintä ja kelloni tikitys keskeytti kaameata hiljaisuutta.; Silloin rahisi jotakin hiekalla:

"Sinäkö siellä, Kasim?" kysyin minä.

"Niin, herra", kuiskasi hän.

"Kävelkäämme vielä joku matka", sanoin minä, ja hän seurasi minua hetkuvin polvin.