Part 6
Tästä suunnattomasta vuoristosolmusta lähtevät alkuunsa Aasian ja koko maapallonkin korkeimmat vuorijonot, Himalaja, Transhimalaja, Karakorum, Kven-lun ja Tien-shan itään päin, Hindukush länteen. Silmäys kartalle osottaa, että Aasian ja Europan enimmät ja isoimmat vuorijonot yhtyvät Pamiriin tai ovat alkujaan sieltä johdettavissa. Tibetin vuorijonot ulottuvat kauvas Kiinan ja Taka-Intian niemimaalle. Tien-shan on vain ensimmäisenä niveleenä eri vuoristojen jaksossa, joka ulottuu pohjoiseen koko Aasian halki. Hindukushin jatkona tapaamme Pohjois-Persian vuoret, Kaukasuksen, Vähän-Aasian ja Balkanin niemimaan huiput, Alpit ja Pyreneit. Pamir muistuttaa mustekalan ruumista, joka ojentelee lonkeroitaan joka suunnalle. Siitä lähtevät jättiläismoiset vuoristojonot ovat Aasian luurankona, jonka ympäri ylätasangot leviävät kuin lihaksistona. Virrat, joet ja purot ovat sen valtimoina ja laskimoina. Sisämaan erämaat ovat tämän elimistön kipeitä, kuihtuvia osia, ja niemimaat raajoja, jotka meren ylitse välittävät eri kansakuntien keskistä yhteyttä.
Helmikuulla 1894 olin Margelánissa, Keski-Aasian vilja-aitan Ferghanan pääkaupungissa; Ferghana nimittäin on viljava ja hedelmällinen, kauttaaltaan vuorten ympäröimä laakso. Olin varustanut pienen kelpo karavaanin, johon kuului yksitoista hevosta ja kolme miestä, ja seurueessani oli ensi kertaa Islam Bai, joka sittemmin työskenteli monet vuodet uskollisena palvelijanani. Telttejä ei meidän tarvinnut ottaa mukaamme; kuvernööri oli toimittanut kirgiiseille käskyn, että kaikkialle, missä tahdoin viettää yöni, oli matkuettani varten pystytettävä kaksi mustaa karvatelttiä. Muonavaroja oli meillä tavara-arkuissamme, olkia ja ohria säkeissä, mutta sitäpaitsi myös rautalapioita, piiluja ja keihäitä, sillä meidän oli vaellettava syvässä lumessa ja iljanteilla.
Siten samosimme etelää kohti ylös Pamirille ja seurasimme soukkaa laaksonsolaa, jossa vaahtoinen virta vilisi jään kattamien kivenlohkareiden lomitse. Tuon tuostakin menimme sen yli kapeita, notkuvia puusiltoja myöten, jotka näyttivät tulitikuilta, kun korkeilta kaltailta katseli niitä alhaalla laakson pohjassa kuvastuvina. Päivä päivältä eteni kulku ylemmäksi. Jäähän hakattiin askelmia ja tietä hiekotettiin. Mutta yhä vaikeampaa oli pääsy. Jokaista hevosta oli yhden kirgiisin talutettava päitsistä, toisen pidellessä hännästä; ratsastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, oli melkein ryömittävä nelinkontan. Kerran tunsin erään huimaavan solakynnyksen laella vuoritaudin tukalia oireita, tuimaa päänkivistystä, pahoinvointia ja korvien huminaa.
Niin, vastakohtana vaelluksellemme Persian erämaan halki oli tämä retki yhtämittaista kömpimistä ja kahlaamista lumessa ja jäärinteitä pitkin. Kun eräänä päivänä lähetin ratsumiehen ennakolta tähystelemään tietä, pilkistivät vain hevosen ja miehen pää esille lumesta. Toisena kertana jäimme tavallista kirgiisitelttiämme vaille, ja me leiriydyimme lumimuurin suojaan nuotion ympärille 34 asteen pakkasessa. Kirgiisit, joiden olisi pitänyt pystyttää telttimme, oli pidättänyt lumivyöry, joka hautasi neljäkymmentä lammasta. Miehistä oli kuitenkin kuusi kahlannut eteenpäin meitä vastaan, mutta kaksi jäi nietoksiin ja toiset neljä pääsivät luoksemme mitä viheliäisimmässä tilassa; yhdeltä oli jalka paleltunut, toinen tullut lumisokeaksi. Kirgiiseillä on tapana suojella silmiään siten, että kiinnittävät lakkinsa etureunan alle pitkiä hevosenjouhia riippumaan tai piirtävät hiilellä mustan renkaan silmiensä ympäri ja nokeavat nenänsä.
Näissä vuoristoissa vilisee susia, ja mekin tapasimme lukuisia jälkiä näistä verenjanoisista rosvoista. Nälkä pakottaa ne ylen rohkeiksi, ja varsinkin kirgiisien lammaslaumoille tekevät ne suurta vahinkoa. Yksi ainoa susi oli pelkästä murhanhalusta vastikään purrut eräältä kirgiisiltä kuoliaaksi 180 lammasta! Muuan vaeltava kirgiisi oli tällä seudulla osunut susiparven hätyyttämäksi, ja kaksi päivää jälkeenpäin tavattiin hänestä vain pääkallo ja joitakuita luita.
Missä tahansa oleskeleekaan itä-Pamirilla, kaikkialla näkee Mus-tag-atan, jäävuorten taaton, jonka latuskaiset, kumpuiset kyttyrät kohoavat kaikkien muiden vuorten yli. Se on 7880 metriä korkea, siis maapallon korkeimpia vuoria. Sen kuperalle laelle keräytyy lumi, jonka alemmat kerrokset ainaisen paineen vaikutuksesta muuttuvat jääksi. Siksi on vuorella aina lumen jauhoittama jäälakki päässä. Mutta huipun ympärillä on myöskin matalia kouruja, ja niihin kokoutuu lunta kuin maljoihin, vaipuu verkalleen alas ja muuttuu niissäkin ylhäältäpäin pusertavasta paineesta jääksi. Siten syntyy valtaisia jääkielekkeitä, jotka soluvat alaspäin erinomaisen hitaasti, vuosittain ainoastaan joitakuita metrejä. Niitä ympäröi mahtavat, rosoiset kallioseinämät, joista lohkeilee muraa ja kivenlohkareita jäävaipalle, ja tämä vie ne mukanaan alavammille seuduille. Mitä lämpimämmäksi nyt tulee alempana ilma, sitä enemmän sulaa jäätä; mutta ylhäältä tuntuva puristus tasottaa erotuksen, joten jäävirran alareuna näyttää aina pysyvän paikoillaan. Siihen läjäytyy nyt vähitellen jään kuljettama kiveliö, työntyy päällekkäin ja muodostaa suuremmoisia raunioita ja louhikkoja, joita nimitetään moreeneiksi. Itse jäävirtaa sanotaan gletsheriksi. Mus-tag-atasta lähtee joka taholle lukuisia sellaisia gletshereitä; ne ovat monen kilometrin mittaisia ja kilometriä tai paria leveitä. Niiden yläpinta on hyvin epätasainen, siitä kohoilee lukuisia kirkkaita jääkyttyröitä ja -keiloja. Näillä Mus-tag-atan gletshereillä olen jalkaisin ja jakhärillä ratsastaen monasti vaellellut. Sellaisilla retkillä tarvitaan hyvät jalkineet, muutoin on helposti vaara tarjolla, että matkamies lipeää ja syöksyy jäärailoon, joita ilmenee kaikkialla. Tuollaisen railon reunalta kurkistellessaan näkee ikäänkuin tummansinisen luolan, jonka seinät ovat kiiltävää lasia ja reunat pitkillä jääpuikoilla somisteltuja. Pitkin gletsherien pintaa noruu sulauspuroja milloin äänettöminä ja pehmoisesti kuin lipuisi öljyä vihreänsinisissä jääkuurnissa, milloin loristen ja hilpeästi hypähdellen. Jäärailojen pohjalla tiukkuu ja luskuu; useasti myös tuollainen gletsherpuro komeana vesiputouksena häviää jään kuiluun. Lämpiminä päivinä auringon porottaessa taivaalta on kaikkialla nuoskeata, ja yltympärillä tiukkuu, porisee ja lirisee. Mutta kalsealla ja kylmänkolealla säällä on gletsherkin hiljaisempi, ja talven tullessa paukkuvine pakkasineen jähmettyy se mykäksi, kaikkien purojen jäykistyessä jääksi.
Kirgiisien jakit ovat uskomattoman varmajalkaisia. Niillä voi ratsastaa yli liukkaiden, kuperain jäätiköiden, joiden poikki ei ainoakaan ihminen pystyisi kävelemään. Jak iskee kavionsa niin lujaan, että jää sirkoilee valkeana jauheena ilmaan, ja kun matka käy niin jyrkästi alaspäin, ettei se enää voi seistä, harittaa se kaikki neljä koipeaan, tekeytyy kankeaksi kuin puuhevonen ja luisuu jäävierua alas keikistymättä. Usein ratsastin yli moreenikasojen, joita mahtavat, päälletysten sulloutuneet graniittiharkot olivat muodostaneet. Vireästipä oli silloin polvet painallettava ratsun kupeisiin, sillä jak loikkii ja poukkoilee kuin vimmattu.
Neljästi olen yrittänyt muutamien rivakkain kirgiisien seurassa nousta "Jäävuorten taaton" huipulle, mutta aina menestyksettä. Korkealle moreenien keskeen oli leirimme sijotettu. Islam Bai, kuusi kirgiisiä ja kymmenen jakia oli ennen auringonnousua matkavalmiina, ja meillä oli elintarpeita, turkkeja, lapioita ja keihäitä, polttoaineita ja teltti mukanamme. Jyrkkiä rinteitä myöten ylös kävi matka ensin louhikon läpi, sitte lumihankea myöten, joka vajotti yhä syvempään. Oheneva ilma vaikeutti hengitystä, ja yhä useammin seisahtuivat jakit huohottamaan. Kirgiisit itse astelivat jalkaisin hoputellen juhtia ylös huimaaviin korkeuksiin. Ensimäisen päivän iltana olimme saapuneet kohtaan, joka sijaitsee 6300 metriä valtameren pintaa ylempänä. Siinä oli meille siksi päiväksi kylliksemme; yövyimme sinne, huomeneltani pitkittääksemme nousua.
Mutta kaksi kirgiisiä oli niin voivuksissa väsymyksestä ja päänkivistyksestä, että he pyysivät saada palata alas. Toiset lapioitsivat lunta pois ja ympäröitsivät pikku telttimme vielä lumimuurilla. Sytytettiin nuotio ja pantiin teekattila tulelle, mutta vuoritaudin lähetessä on ruokahalu laimea. Kymmenen jakiamme seisoskelivat ulkona lumisohjossa liekaan pantuina, ja kirgiisit kiertyivät turkkeihinsa kokoon kuin siilit. Täysikuu leijui kuin hopeanvalkoinen ilmapallo juuri vuoren huipun yli, ja minä läksin teltistäni nauttimaan tämän unohtumattoman näyn suuremmoisuutta. Alapuolellamme soluva gletsher oli varjossa, mutta kidekentät kimmeltelivät kuutamossa häikäisevän valkoisina. Jakit kuvastuivat korppimustina valkealla hangella, niiden tömistelyssä narskui lumi, ja sieramista pöllähteli huurupilviä. Valkeita, kepeitä hattaroita viiletteli vuoren yli kuun alitse nopeasti pitkin latuansa. Palasin sitte telttiini. Tuli oli sammunut ja vastikään sulanut lumi jälleen jäätynyt kivikovaksi. Siellä oli kosteata ja katkuista, ja miehet huokailivat ja voihkailivat päänkivistystä ja korvien suhinaa. Minä ryömin turkkeihini, mutten kyennyt saamaan unta. Hisahtamaton oli yö, vain harvoin kuuli kumean pamauksen -- silloin oli uusi railo haljennut jäähän tai kivenjärkäle lohjennut alas vuorenseinämästä.
Ihala oli moinen yö äärettömän avaruuden rajalla, jonka tummansininen holvilaki kaartuu maapallon kaikkien vuorten yli! Savuisessa teltissämme lepäsimme korkeudessa, jota eivät Europan, Pohjois-Amerikan, Afrikan ja Australian valtaisimmatkaan vuorenkärjet tavota. Ainoastaan Aasiassa on vielä useita ja Etelä-Amerikassa joitakuita huippuja, jotka kohoavat korkeammallekin. Olisi pitänyt kasata kaksikymmentäyksi Eiffel-tornia päällekkäin, jotta olisi yösijamme tasalle päästy.
Kun aamulla kömmin turkkieni alta esille ja kurkistin ulos teltistä, pyyhkieli riehuva lumimyrsky vuoren kupeita. Raskaat, lunta tuiskuttelevat pilvet olivat ihan läpinäkymättömiä, ja ylemmäksi kapuaminen olisi ollut varma kuolema. Saimme olla vain hyvillämme siitä, että meidän onnistui tuollaisella säällä päästä hengissä jälleen alas. Laskeutuminen tapahtui läpi lumikinosten ja melkein päistikkaa alaspäin. Jak kaipasi laidunta ja hyppeli nietosten halki kuin delfiini. Ellei istu lujasti satulassa, niin poukkoaa juhtansa pään yli, ja silloin menettää myös jak jalansijansa ja kellistyy ratsastajansa päälle. Tämä 6300 metrin korkeudessa vietetty yö tuntui vielä kauvan jälkeenpäin luissani.
14. Mustan surman valtakunnassa.
Liian väleen on lepohetki kulunut Tebbesin keitaalla. Kameelit seisovat kuormitettuina, me nousemme ratsaille. Kulkuset helisevät jälleen, ja karavaanimme samoaa eteenpäin erämaassa, päiväkausin ja viikkomäärin aina kaakkoa kohti. Vihdoin saavumme suuren järven rannalle, joka on Hamun nimeltään, Persian ja Afghanistanin rajalla. Afghanistanin pohjoispuoliskon täyttää Hindukush-vuoristo; nimi merkitsee hindujen surmaajaa, koska muka hindut kuumasta Intiasta sinne kavunneina kaiken todennäköisyyden mukaan menehtyvät ikuiseen lumeen. Mutta keväisin sulaa suuret määrät talvilunta, ja silloin kirmailee jokia ja puroja hilpeästi hyppelehtien alas laaksoa, etelä-Afghanistanin tasangoilla yhtyäkseen isoksi virraksi. Se on nimeltään Hilmend ja laskee Hamun-järveen, jonka partaalle olin matkallani v. 1906 pystyttänyt telttini.
Mahdotonta oli kuljettaa kameeleja järven yli, sillä oikeita veneitä tai lauttoja ei siellä ollut. Minun täytyi siis erota niistä, niin uskollisesti kuin olivatkin minua monet kuukaudet palvelleet. Viimeisenä iltana ostin kaiken leivän, mitä läheisestä kylästä oli saatavissa, ja syötin niille tätä herkkua kullekin vuoronsa jälkeen. Isot, muhkeat elukat näyttivät olevan peräti kummastuksissaan. Jos ne olisivat tienneet, että me olimme nyt kahden erämaan välissä, joista toisella on nimenään toivoton aavikko ja toisella Gehenna eli horna, niin olisi niillä ollut täysi syy iloita. Mutta kun uusi omistaja nyt seuraavana päivänä vei ne pitkänä rivinä pois palmujen alitse, näyttivät ne syvästi murheellisilta, ja minun kelpo ratsastuskameelini käänteli päätänsä takaisin telttiini päin niin kauvan kuin siitä vielä oli hiukkaakaan näkyvissä. Vielä tänä päivänä kummeksin usein itsekseni, millä erämaan poluilla se nyt mahtaneekaan vaellella.
Hamun-järven laakeilla rannoilla rehottaa kaislikko ja ruovosto runsaana, mutta ainoatakaan puuta ei siellä kasva. Ruovoista alkuasukkaat rakentavat majansa ja eräänlaisia hullunkurisia aluksiakin. Läpeensä kuivia, keltaisia ruokoja sitelevät he kimppuina sikaarinmuotoisiksi käämeiksi, ja joukottain sellaisia käämejä yhteen köyttelemällä muodostuu useita metrejä pitkä torpeedomainen venhe, jota he käyttävät kulkuneuvonaan järvellä. Lastineen on sellainen vene tuskin kymmentä sentimetriä korkealla vedenpinnasta, mutta se ei voi aallokossakaan milloinkaan täyttyä tai upota. Tosin voivat ruokokäämit höltyä, mutta visusti varotaankin lähtemästä liikkeelle kovalla tuulella.
Neljääntoista sellaiseen ruokoveneeseen toimitettiin minut miehineni ja kaikkine tamineineni, ja jokaisen aluksen lykkäsi vesille pitkällä sauvoimella puolialaston persialainen. Järvi on tuskin puoltatoista metriä syvä, mutta kaksikymmentä kilometriä leveä, ja erämaan moniviikkoisen kuivuuden ja helteen jälkeen oli tämä matka herttaisena virkistyksenä. Vain koirat eivät olleet aluksi suopua keikkuvaan laivastoomme, vaan hyppelivät veteen, kun kaislojen takia luulivat maan olevan lähellä. Mutta uida ne saivat kunnes pärskivät uuvuksissaan, ja lopulta oli ne puolikuolleina poimittava vedestä.
Kahden tunnin matkan päässä Hamun-järven vastapäisestä rannasta sijaitsee Nasretabad, Seistanin pääkaupunki, josta maakunnasta muuten kuuluu puolet Afghanistaniin, puolet Persiaan. Viittä kuukautta ennen minua oli sinne saapunut toinen vieras, rutto! Parhaillaan kierteli musta kuolonenkeli korjaamassa joukottain uhrejansa; se vei talonpojan aurankurjesta ja keskeltä laumaa paimenen, ja kalastaja, joka aamulla vielä oli reippaana laskenut verkkonsa Hamuniin, makasi illalla vaikertaen ja kuumeisena majassaan.
Aasia on aarialaisten ja mongolien alkukoti; se on myöskin suurten uskontojen kehto, buddhalaisuuden, kristinopin ja muhametinuskon. Ja Aasia on niinikään hirveitten kulkutautien tyyssija, jotka aika-ajoin tuhoavina vyöryinä syöksähtävät yli ihmiskunnan.
"Mustallakin surmalla", rutolla, on Aasiassa kotinsa. V. 1350 tunkeusi se Europaan ja riisti täältä viisikolmatta miljoonaa ihmistä. Kokonaisia maakuntia jäi autioiksi, ja hyljättyjen kirkkojen ympärille kasvoi sankkaa metsää. Monet ihmiset tekivät parannuksen tämän Jumalan rangaistuksen tähden, toiset antausivat silmittömään mässäykseen. Siihen aikaanhan ei vielä ollut aavistustakaan bakteereista, saati seerumista, joka tekee bakteerien tuhoisan vaikutuksen veressä tehottomaksi.
V. 1894 tuli rutto Kiinasta Hongkongin kautta Intiaan, missä muutamien vuosien kuluessa kuoli siihen kolme miljoonaa ihmistä. Muistan Bombayn köyhienkorttelissa pienen talon, jossa kävin v. 1902. Viranomaiset olivat määränneet, että jokaisessa talossa, jossa oli joku kuollut ruttoon, oli maalattava punainen risti ovenpieleen -- ja tämä pikku rakennus oli saanut kerrassaan neljäkymmentä ristiä!
Nyt v. 1906 raivosi rutto hirvittävästi Afghanistanissa, ja sen rakennuksen katolta, jossa asuin englantilaisten luona, näin ruumissaattojen kulun kulkutaudin uhrien kalmistoon; kaupungin muurien ulkopuolella pestiin ruumiit. Pikku kaupunki uhkasi kuolla tyhjäksi, ja ihmisiä pakeni parvittain. Englantilainen lääkäri ja hänen apulaisensa tahtoivat auttaa heitä seerumiruiskutuksilla, mutta europalaisvihassaan uskotteli muhamettilainen papisto rahvaalle, että juuri kristityt olivat tuoneet taudin maahan. Harhaan johdettuina keräytyivät alkuasukkaat kiihdyksissään rynnäkköön englantilaista konsulinvirastoa vastaan, mutta hyökkääjät torjuttiin pakosalle. Mahdollisuutta myöten koettivat he salailla kuolemantapauksia ja korjasivat sen vuoksi ruumiit öiseen aikaan pois. Mutta pian kuoli sairaita niin tiheään, ettei ollut enää aikaa kaivaa kunnollisia hautoja. Ken kammosi hyeenoja ja shakaaleja, kaivoikin sentähden itse jo eläessään hautansa! Mustalippuiset uhrivuohia kuljettavat kulkueet kiertelivät kaupungin moskeijaa ja rukoilivat Allahilta armoa. Mutta Allah ei heitä kuullut, ja nämä kansankokoukset levittivät vain ruttoa yhä enemmän.
Oli taloja, joista ei ruumiita enää ollenkaan haudattu. Henkiin jääneet kaikkosivat kaikessa hiljaisuudessa tiehensä ja sulkivat oven. Joku vaivainen retku sitte tietenkin tunkeusi autioon rakennukseen ja istahti huoneeseen, jossa ruttotautisen musta ruumis luonnollisesti pian myrkytti hänetkin. Tällä tavoin on kokonaisia kyliä kuollut sukupuuttoon. Mikroskopilla katsoen näkyy murhaava ruttomikrobi pienen pikkaraisena pitkulaisena pisteenä, ja kuitenkin on se silloin 1200-kertaisesti suurennettu. Se elää rottien veressä ja siirtyy ihmisiin noiden jyrsijäin syöpäläisten välityksellä. Se on hirmuisen tarttuva; talossa, josta kuolonenkeli on yhden uhrin noutanut, kuolee toinen toisensa jälkeen. Ja taikauskoisessa piintymyksessään eivät alkuasukkaat ole taivuteltavissa polttamaan vaatteitaan ja ruton saastuttaman rakennuksen koko irtaimistoa. He eivät raskitse eritä omaisuudestaan ja menehtyvät mieluummin sen mukana.
Oli luonnollisesti suuri onni päästä jälleen lähtemään tästä mustan surman valtakunnasta, ja Belutshistanin erämaita myöten kävi matka edelleen Intiaa kohti. Olin vapauttanut vanhat palvelijani, ja saattueenani oli uusi henkilökunta, pelkkiä belutsheja. Me ratsastimme dshamboilla, nopsajalkaisilla dromedareilla, jotka ovat ammoisista ajoista asti sukeutuneet juoksijoiksi. Niillä on korkeat, ohuet, mutta jäntevät koivet ja isot anturat, jotka kumeasti töksähtelevät kuivaan kamaraan. Päätänsä ne pitävät korkealla ja liikuttavat sitä nopeammin kuin arvokkaat kameelit. Mutta juostessaan ne pitävät sitä vaakasuorassa, melkein kyttyräinsä tasalla. Kukin dromedari kantaa kahta ratsastajaa, satulassa on sen vuoksi kaksi syvennystä ja kahdet jalustimet. Dromedarin nenärustossa on poikittain pikku nasta, jonka päähän on kiinnitetty hieno naru. Dromedaria ohjataan heittelemällä narua toiselta puolelta toiselle.
Siitä on vasta kolme tai korkeintaan neljä vuosikymmentä, kun belutshit herkesivät tekemästä rosvoretkiä persialaiselle alueelle. Vasta englantilaisten otettua haltuunsa maan on siellä päästy järjestyneihin oloihin. Kuitenkin täytyy yhä vielä pitää mukanaan suojelusvartiota, ja minua saattoi kuusi nykyaikaisilla kivääreillä asestettua dromedariratsastajaa. Kuten belutshit itä-Persiaa, samoin ovat turkmenit lukuisilla sissihyökkäyksillä hävitelleet Korassania, ja länsirajalla kurdit viettävät hillitöntä rosvoelämää. Näillä rauhattomilla rajaseuduilla ei ole ainoatakaan kylää ilman pikku linnotusta tai ainakin vartiotornia.
15. Skorpioneja.
Katsastusdromedareilla siis nyt kiidämme pohjois-Belutshistanin halki itään päin. Korventuneet, kuivat erämaat ja arot, joissa vain niukasti törröttää ohdakkeita ja heinätöyhtöjä, vaeltelevat hienon ja keltaisen hiekan läjäämät harjanteet ja matalat kuuman ja kylmän vaihtelussa rapautuneet vuoriselänteet -- siinä tämän maan tuntomerkit. Vain harvassa liikkuu täällä paimentolaisia lammaslaumoineen, ja muukalainen ihmettelee usein, mistä ihmiset ja eläimet voivatkaan täällä saada elantonsa. Joissakuissa laaksoissa on sentään laidunta ja lähteitäkin, ja toisinaan kohtaamme vyöhykkeinä rehottavia tamariskeja, ja saksaul-pensaita, joilla on vihannat neulaset, kova puu ja pohjaveteen asti ulottuvat juuret. Suuri karavaanitie, jota seuraamme, on kammoksuttavan autio. Ainoastaan vaihdosasemilla tapaamme kaivoja, ja niissäkin vesi on suolapitoista. Helle käy nyt huhtikuun lopulla päivä päivältä painostavammaksi. Lämpömittari osottaa varjossa 42 astetta, ja dromedarilla ratsastaessa kohti aurinkoa tuntuu siltä, kuin pistäisi päänsä hehkuvaan uuniin. Tuulen leyhyillessä tulee vielä toimeen, mutta silloin hiekkapyörteet leiskuvat kuin kummitukset pitkin paahteista kamaraa. Tyvenellä ilmalla näyttävät vuorten ääriviivat vipajavan pieninä nopeina aaltoina. Päiväpaisteessa olleen kiväärin piippu polttaa pian kädet rakoille, ja keskikesällä belutshit kietovat jalustimensakin huopatilkulla, suojellakseen alastomia dromedareja saamasta palohaavoja kupeisiinsa.
Tämä tienoo on maapallon kuumimpia. Aurinko on puoleltapäivin niin korkealla, että suurin osa dromedarien varjoa katoaa itse elukkain alle. Hartaastipa tulee kaivanneeksi päivänlaskua ja vasiten odotelleeksi, että varjot pitenevät ja pahin paahde heikkenee. Mutta viileätä ei täällä tule yöksikään, päin vastoin ovat silloin vielä hyttyspilvet kiusana.
Edempänä idässä käyvät laaksot hedelmällisiksi, muta myriadit ahnaat heinäsirkat hävittävät reheviä vehnävainioita; niitä oli erittäin runsaasti juuri sinä vuonna, jona minä siellä kävin.
Sitäpaitsi vilisee Belutshistanissa ja Persiassakin skorpioneja, noita pieniä erämaan asukkaita, jotka ovat kahtenasatana lajina levinneet kaikkien viiden maanosan kuiviin seutuihin. Toiset ovat mitättömiä kooltaan, toiset viidenkintoista sentimetrin mittaisia. Väriltään ne ovat mustanruskeita, punertavia tai kuten Belutshistanissa oljenkarvaisia. Niiden ruumiina on niveleetön pää- ja rintakappale, seitsemän nivelrenkaan muodostama takaosa ja kuusi pyrstörengasta. Viimeinen, kolmastoista nivel sisältää kaksi myrkkyrauhasta ja on neulanhienolla pistimellä varustettu. Myrkky on vesikirkasta nestettä.
Skorpionit elelevät lahoissa puurungoissa, kivien ja muurien alla ja raoissa, ja lämmöstä pitäen ne tunkeutuvat taloihin ja mökkeihin, ryömivät vaatteisiin ja vuoteisiin. Vanhoina aikoina uskottiin niiden ylösnousemukseen kuoleman jälkeen, ja Vanhasta Testamentista ovat ne meille tuttuja, sillä Jumala johdatti Israelin lapset "sen suuren ja hirmuisen korven lävitse, jossa tuliset käärmeet ja skorpionit ja kuivuus oli, ja ei ensinkään vettä ollut". Ne ryömivät Uudessakin Testamentissa, sillä Jeesus sanoi seitsemällekymmenelle opetuslapselle: "Katso, minä annan teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneita", ja että ne vanhana aikana olivat yhtä peljättyjä kuin nykyäänkin osottaa Johanneksen Ilmestyksen lause: "Ja savusta läksivät metsäsirkat maan päälle, ja heille annettiin voima, niinkuin skorpioneilla on maan päällä."
Mutta tämä iljettävä matelija ei ainoastaan maan päällä ryömiskele, vaan se on myöskin Eläinradan tähtikuvien kehässä edustettu kahdeksantena kuvana kahdestatoista. Tässä ominaisuudessaan on skorpioni kuvattuna vanhoissa egyptiläisissä temppeleissä, ja siten sai se jo vanhana aikana enemmän mainetta osakseen kuin mikään muu niin alhainen eläin.
Öisin skorpionit lähtevät pimeistä kätköistään liikkeelle saalista pyytämään. Ne pitävät silloin pyrstöään taivutettuna ylöspäin seljän yli, jotteivät vahingoittaisi pistintä ja ollakseen oitis valmiina hyökkäykseen ja puolustukseen. Soveliaan uhrin tavattuaan skorpioni ryntää vikkelästi sen kimppuun, tarttuu siihen krapua muistuttavilla saksillaan, kohottaa sen päänsä ja ylöspäin suuntautuneiden silmiensä yli ja antaa sille myrkkypistimellään surmaniskun. Sitte se imeytyy kiinni uhrinsa pehmeisiin osiin ja ruhjoo kovat leuoillaan.
Nuoret skorpionit tulevat elävinä maailmaan ja ovat ensimäisestä päivästään saakka vanhempiensa näköisiä, heleänvaaleita vain vielä ja pehmeitä. Ne matavat emonsa seljässä ja koivissa; tämä on sillävälin heikontumistaan heikontunut ja kuolee jonkun ajan kuluttua, jolloin poikaset alottavat itsenäisen eleskelynsä. Skorpionin pahimpia vihollisia ovat eräät karvaiset, niinikään myrkylliset rosvohämähäkit, jotka ovat Persiassa ja Belutshistanissa hyvin yleisiä.