Part 5

Persian lahti, Intian valtameren ulkonema, erottaa Persian ja Arabian toisistaan. Arabia on pitkulainen niemimaa Persian lahden ja Punaisen meren välissä; luoteisessa huuhtelee sitä Välimeri, kaakossa Intian valtameri. Mutta tämä niemimaa on kooltaan kolmannes Europaa. Rannikkomaan suurin osa tunnustaa Turkin sulttaanin herruuden, mutta sisämaan hurja, sotainen paimenkansa, beduiinit, ovat oikeammiten itsenäisiä. Vain harvat Arabian osat ovat asuttuja; suunnattomia aloja leviää autioina hiekkalakeuksina, joihin ei vielä yksikään europalainen ole jalkaansa astunut. Lähellä Punaisen meren rannikkoa sijaitsee kaksi arabialaista kaupunkia, joita kaikki muhamettilaiset pitävät yhtä pyhinä kuin kristityt Jerusalemia ja Roomaa. Ne ovat nimeltään Mekka ja Medina. Edellisessä syntyi vuonna 570 profeetta Muhammed; siellä kuoli hän vuonna 632, ja siellä lepää haudattuna. Hän on muhamettilaisen uskonnon perustaja, ja siitä asti kun hän arabialaisille saarnasi islamin oppia on tämä uskonto levinnyt niin laajalti yli vanhan maailman, että sitä nykyään tunnustaa runsaasti kaksisataa miljoonaa ihmistä. Toivioretki Mekkaan on profeetan kaikkien palvelijain hartaimpana toivomuksena; ken siellä on kerran käynyt, hän voi levollisena kuolla, ja eläessään on hänellä hadshin arvonimi. Afrikasta ja sisimmästä Aasiastakin vaeltaa vuosittain lukemattomia näihin pyhiin kaupunkeihin.

Persian lahden arabialaisella rannikolla on maailmankuulu Bahreinin saari, jonka helmienpyynti kesäisin ja syksyisin tuottaa englantilaisille omistajilleen kahdentoista miljoonan markan vaiheille vuosittain. Merellä hyörii silloin viitisentuhatta venettä, joiden miehistö nousee kolmeenkymmeneentuhanteen. Jokainen veneenomistaja palkkaa joitakuita sukeltajia. Sellainen sukeltaja laskeutuu harvoin seitsentä syltä syvemmälle ja pysyy korkeintaan viisikymmentä sekuntia upoksissa. Hänen korvansa on tukittu vahalla, nenä likistetty pihtimellä umpeen; kivi jaloissa ja naru uumilla hyppää hän laidan yli ja katoaa syvyyteen. Meren pohjalle päässeenä hän uumilleen sitomaansa vasuun kahmaisee niin paljon simpukoita kuin kiireissään kerkiää, ja hänen annettuaan merkin nykäisevät venemiehet hänet jälleen pinnalle. Veneenomistaja avaa simpukat, poimii niistä kallisarvoiset helmet, joiden hinta suuresti vaihtelee ko'on ja laadun mukaan, ja myy ne intialaisille markkinoille.

Arabiaan rajottuu koillisessa Mesopotamia, jonka halki Eufrat ja Tigris virtaavat. Sinne vei minut Bushirista englantilainen höyrylaiva, ja Tigrisin sameilla aalloilla kuljin ylös virtaa. Kannelta näki vaskenkarvaisten, puolialastonten arabialaisten ratsastelevan komeilla hevosillaan satulatta pitkin tasankoa. He käyttävät lammaslaumojaan arolaitumilla ja ovat pitkillä keihäillä asestettuja. Monasti peittivät vihreät heinäsirkat ihan pilvinä höyrylaivan ja niiltä pääsi rauhaan vain kiireen kautta pakenemalla kajuuttiin; savutorven ympärille paloi ja huumaantui niitä suunnattomiksi röykkiöiksi.

Useita vuorokausia vastavirtaan viilletettyämme astuimme maihin Bagdadissa, jonka muinoisesta loistosta ei ole paljoakaan jäljellä. Kymmenennellä vuosisadalla se oli muhamettilaisten isoin kaupunki, ja siellä kerättiin ne intialaiset ja arabialaiset sadut, jotka ovat "Tuhannen ja yhden yön" nimellä tunnettuja. Jonkun matkan päässä Bagdadista, niinikään Tigrisin varrella, sijaitsi harmajassa muinaisuudessa suuri, upea Babel, jonne johti sata vaskiporttia ja jonka muurit olivat niin paksut, että niiden harjalla pääsivät kuudet vaunut kulkemaan rinnatusten. Babelin vesillä ripustivat vangitut israelilaiset harppunsa pajuihin ja Babelin tulevaisuudesta ennusti profeetta Jeremias: "Ja Babelin pitää tuleman kiviraunioksi ja lohikäärmeitten asumasijaksi, ihmeeksi ja viheltämiseksi, niin ettei kenenkään pidä siellä asuman".

Mutta Bagdadista lähtee minullakin alkuunsa satu: Bagdadiin saapuessani oli koko omaisuutenani enää satakunta markkaa eli parisataa persialaista hopeakrania, ja sillä oli minun tultava toimeen 950 kilometrin mittainen paluumatka Teheraniin, missä vasta saatoin jälleen saada uusia varoja. Mutta se seikka ei minua kovinkaan säikytellyt. Kunhan vain ensin pääsin 300 kilometrin päähän Kermanshahin kaupunkiin, saatoin pahimmassa tapauksessa pestautua karavaaniin. Mieluista ei tosin tietenkään ollut joutua talsimaan koko taivalta jalkaisin, palkakseen saamatta muuta kuin leipää, kurkkuja ja melooneja.

Ensiksi liityin viidenkymmenen muulin karavaaniin, joka kuljetti englantilaisia tavaroita Bagdadista Kermanshahiin. Sitä saattoi ratsain kymmenen arabialaista kauppamiestä, ja joukon jatkoksi oli liittynyt kahdeksan pyhiinvaeltajaa sekä muuan kaldealainen kauppias. Vuokraamalla viidenkymmenen kranin hinnasta muulin pääsin mukaan minäkin; ruuassa oli minun itse pysyttävä.

Kesäkuun 6. päivänä 1886 kello kymmeneltä illalla läksiä tälle umpimähkäiselle retkelleni. Kun nyt kypsyneemmällä iällä sitä ajattelen, tuntuu se minusta sadulta tai vastaleivotun ylioppilaan huimalta tekoselta. Me kuljimme öisin, päiviksi jäätiin karavanseraihin eli majataloon, jossa oli kuuma kuin leivinuunissa eikä voinut muuta tehdä kuin puoli-unessa lojua kivipermannolla. Päästyäni arabialaisten ystävyyteen lainasivat he minulle muulini sijalle hevosen. Mutta tällaisen matkustustavan huomasin kamalaksi; matka joutui ylen vitkallisesti, eikä itse maata nähnyt juuri nimeksikään. Kun siis muuan vanha arabialainen oivallisella ratsullaan saavutti meidät Bagdadista jälkeenpäin lähteneenä, päätin hänen avullaan karata seurueestani. Viidestä kranista päivältä oli hän siihen valmis. Aluksi vielä pysyttelimme karavaanin mukana, mutta heti kuun laskettua joudutimme vauhtiamme ja kulkusien helinän heikennyttyä takanamme karautimme vireästi yön selkään tiehemme.

Kesäkuun 13. p:nä saavuimmekin onnellisesti Kermanshahiin. Maksettuani nyt arabialaiselleni hänen palkkionsa, jäi taskuuni enää vain vaivaiset viisikymmentä penniä! Siitä en päässyt vuokraamaan itselleni huonetta enkä kunnollisesti edes murkinoimaan, eikä tuntunut aivan houkuttelevalta ajatus, että pitäisi kiertää muhamettilaisten pakeilla kerjuussa.

Olinpa kuullut puhuttavan rikkaasta arabialaisesta kauppamiehestä nimeltä Aga Hassan, ja hänen uhkeaan taloonsa Kermanshahissa suuntasin askeleeni. Pölyisissä ratsastussaappaissani ja raippa kädessä samosin komean huonerivin läpi ja seisoin vihdoin talon herran edessä, joka kirjurinsa kanssa istui työskentelemässä kirjojen ja paperien seassa. Hänellä oli kullalla kirjailtu valkea silkkivaippa yllään, turbaani päässä ja kakkulat nenällä, ja hän näytti yhtä ystävälliseltä kuin ylhäiseltäkin.

"Miten jaksatte, hyvä herra?" kysyi hän.

"Kiitos, hyvinpä vain", vastasin minä.

"Mistä matka?"

"Bagdadista."

"Ja minne olette menossa?"

"Teheraniin."

"Englantilainenko olette?"

"En, ruotsalainen."

"Ruotsalainen? Mikä se on?"

"Ka, minä olen kotoisin maasta, jonka, nimi on Ruotsi."

"Missä semmoinenkin on?"

"Kaukana luoteisessa Venäjän takana."

"Vai niin, nytpä tiedänkin -- taidattekin olla juuri sieltä Rautakallon maasta?"

"Niin aivan, Kaarle XII:n maasta."

"Sepä minua suuresti ilahduttaa! Olen lukenut Kaarle XII:n merkillisistä sankaritöistä. Teidän pitääkin kertoa minulle hänestä ja Ruotsista, sen kuninkaasta ja armeijasta, sekä myöskin omasta kodistanne, vanhemmistanne ja sisaruksistanne. Mutta ensin on teidän luvattava minulle, että jäätte kuudeksi kuukaudeksi vieraakseni. Mitä omistan on käytettävissänne, teidän tarvitsee vain käskeä."

"Olen peräti kiitollinen hyväntahtoisuudestanne, mutten voi kolmea päivää pitempään käyttää vieraanvaraisuuttanne."

"Kolme viikkoa, tarkotatte toki?"

"Ei, te olette kovin kohtelias, mutta minun täytyy! ehdottomasti palata Teheraniin."

"Sepä todella vahinko! Kenties vielä mietitte asiata kuitenkin!"

Nyt saattoi minut palvelija naapuritaloon, joka oli melkein palatsi. Tämä oli asuntoni. Ison suojaman persialaisten mattojen ja mustien silkkidivaanien keskelle istahdin kuin kotonani. Kaksi kirjuria oli hoviseurueenani, ja palvelijoita oli saatavissa kaikkien toivomusten varalle. Jos minulla oli ruokahalua, niin minulle tuotiin valittuja paloja vartaassa käristettyä lampaanlihaa, riissillä täytettyä salvukukkoa, piimää, juustoa ja leipää, aprikooseja, viinirypäleitä ja melooneja, ja perästäpäin tarjottiin kahvia ja vesipiipullinen. Jos juoda halusin, niin minulle tuotiin makeata, taatelimehusta valmistettua juomaa, jossa uiskenteli jääpalasia. Ratsastamaan mieliessäni, silmäilläkseni kaupunkia ja ympäristöä, oli arabialaisia puhdasrotuisia ratsuja pihalla minua odottelemassa. Asuntoni edustalla oli hiljainen muurien ympäröimä puutarha, jonka käytävät oli laskettu marmorilla. Sen kukkivien seljapuiden siimeksessä sain käyskennellä päivät pitkät ja ruusujen tuoksussa unelmoida haaveitani. Kristallikirkkaassa vesialtaassa vilahteli kultakaloja, ja kohtisuoraan pulppuava korkea, hoikka vesisuihku kimmelteli kuin seitti päivänpaisteessa. Tähän viehättävään puutarhaan leiriydyin yölevolle. Sanalla sanoen, kaikki oli kerrassaan kuin "Tuhannen ja yhden yön" satua, ja aamuisin herätessäni oli työläs uskoa, että tämä oli totta. Viisikymmentä penniäni oli minulla yhä taskussani.

Mutta oleskeluni viimeisenä päivänä en enää voinut salata asemaani.

"Minun täytyy teille ilmaista ikävä juttu", virkoin eräälle kirjurille.

"Niinkö?" vastasi hän hyvin kummastuneen näköisenä.

"Niin, rahani ovat lopussa."

"Kummallista, että te saatoitte europalaisena lähteä rahatta niin laajoille matkoille."

"Retkeni venyi pitemmäksi kuin aioin, ja nyt olen pahemmassa kuin pinteessä."

"Eipä siinä hätää. Rahaa te voitte saada Aga Hassanilta niin paljon kuin tahdotte."

Oli juuri puoliyön hetki, kun erkanin jalosta isännästäni. Hän teki paastokuukautena työtä kaiken yötä.

"Olen pahoillani, ettette voi viipyä kauvemmin."

"Niin, pahoittelen minäkin, että minun täytyy teidät jättää, kykenemättäni palkitsemaan suurta hyvyyttänne."

"Tiedätte kai, että rosvot tekevät kulun vuoristossa epävarmaksi. Olen sen vuoksi järjestänyt, että saatte seurata postia, jolla on kolme sotamiestä vartiona."

Vielä kerran kiiteltyäni ja hyvästeltyäni poistuin. Kirjuri ojensi minulle hopearahoilla täytetyn nahkamassin. Postiratsastaja ja sotamiehet olivat jo valmiina matkalle, me nousimme ratsaille, ja etenimme ensin verkalleen kaupungin soukkia, pimeitä kujia pitkin; sitte talojen harvetessa lasketimme voimakasta ravia ja lopuksi mitä kiivainta neliä, kun meitä ympäröitsi joka suunnalta erämaa. Siten jatkui kulkua, kolmasti vaihdoimme hevosia ja katkaisimme taivalta yhteen rupeamaan 170 kilometriä. Hamadanissa levähdimme päivän ja ratsastimme sitten yhdeksällä eri hevosella edelleen pääkaupunkiin. Viimeisinä viitenäkymmenenäviitenä tuntina en ylipäätään enää nukkunutkaan, ja puolikuolleina väsymyksestä, repaleisina ja naarmuisina tömistimme lopulta kaupungin lounaisesta portista sisälle.

Sellainen oli satu ensimäiseltä retkeltäni Teheraniin ja Persian halki.

12. Persian erämaassa.

Mutta nyt jalkeille plataanien siimeksestä ja pois Teheranista, ulos suureen yksinäiseen erämaahan. Karavaani on lähtövalmiina. Sen neljätoista kellokasta kameelia on valittu huolellisesti; paksut karvaloimet suojelevat niiden selkää, jottei se kuormasta sierotu haavoille ja loimen kahdesta reiästä kurkistavat esille kyttyrät jotka eivät siedä painoa tai ruhjontaa. Isoimmat kameelit astelevat edellä. Punaiset kirjaillut päitset välkkyvine metalliheloineen ja punaisine ja keltaisine tupsuineen koristavat niiden päätä, ja otsan yllä huojuu höyhentöyhtö; rintaa kietoo hihna, johon on kiinnitetty lukuisia messinkitiukuja. Vähäisen eivät olekaan kameelit ylpeitä asustaan; ne tuntevat asemansa arvokkuuden ja marssivat kuninkaallisen ryhdikkäinä Teheranin eteläisestä kaupunginportista tasangolle.

Minun ratsastuskameelini on karavaanin isoimpia. Sen paksu, ruskea villa riippuu kaulasta ja rinnasta pitkälle alas. Kyttyräin välissä ja niiden sivuilla on kuorma sommiteltuna pikku pengermäksi, ja siellä minä istun kuin nojatuolissa, toinen sääri kyttyrän oikealla, toinen vasemmalla puolella. Siten saan mukavasti tarkkailluksi maisemaa ja kompassin avulla merkityksi kartalle kaikkea näkemääni: pikku vuoristoja, hietavyöhykkeitä tai syvänteitä; sillä se on matkani tarkotuksena. Kaikki nämä kameelit ovat tottuneita astujia. Ne kohottavat molemmat vasemmat tai molemmat oikeat koipensa yhtaikaa ja saavat siten liekkuvan käynnin, jotta niiden seljässä keinuu kuin veneessä aalloilla. Monet tulevat merikipeiksi, kun ovat päivän pitkän istuneet ylhäällä kyttyräin välissä.

Ratsastuskameelistani ja minusta sukeutuu väleen mitä parhaat ystävykset, ja minä olen siihen yhtä tyytyväinen kuin se minuun. Sen seisoessa tarvitsisin tikapuita, noustakseni sen selkään. Senvuoksi on sen laskeuduttava vatsalleen, kun pyrin satulaan. Mutta useasti se ponnahtaa seisaalleen äkillisesti kuin joustin, ensin taka- ja sitten etukoivilleen, ja ellei silloin pidä varaansa, niin pyllylleenpä kellistyy. Monasti se marssiessaan kiertää kaulansa päin ja laskee takkuisen päänsä syliini. Minä silloin silitän sen otsaa, hivelen kädelläni yli silmien ja taputan sen turpaa. Aamuisin ilmestyy ratsastuskameelini telttini eteen. Se työntää turvallaan oviverhon sivulle ja kurkistaa pörhöisellä päällään niin kauas pikku telttiin, että tämä melkein täyttyy. Kietaisen käsivarteni sen kaulaan, hyväilen sitä ja annan sille kappaleen leipää. Nyt sen vaaleanruskeat silmät loistavat riemusta, ja se pyörtää takaisin laitumelleen. Eikähän muu olekaan mahdollista kuin että suopuu hyväksi ystäväksi elukan kanssa, jolla kuukausimäärin ratsastaa kymmenen tuntia päivittäin.

Kellojen kilke kaikuu alinomaa korvissani kameelien askeleitten poljennossa. Askeleet ovat pitkiä ja vitkallisia ja 30 kilometriä enempää taivaltaa karavaani harvoin päivässä. Tiemme käy kaakkoon päin. Olemme jo aikaa jättäneet taaksemme Elburs-vuoriston juurella sijaitsevat tienoot, missä virtojen juottamat kanavat vielä kykenevät loihtimaan esille ihania puutarhoja ja hedelmällisiä vainioita. Kylät ovat yhä etäämpänä toisistaan, ja ainoastaan kanaviensa varsilla hohtelee maa vielä vehmaana; heti niiden ulkopuolelle tultuamme ympäröitsee meitä yksinomaan harmaankeltainen aavikko, jolla paikotellen törröttää kuivuneita aroheinävihkoja. Yhä harvemmin tulee vastaamme aasijonoja, jotka arolta kuljettavat varpukuormia polttopuina myytäväksi. Ne ovat surkean pieniä ja tuskin näkyvätkään taakkojensa alta. Niiden sieramet on leikattu auki, julmasti kyllä, jotta ne saavat helpommin hengitetyksi ja siten kuljetuksi pitempiä taipaleita yhteen menoon. Niiden pitkät korvat lerkkuvat edes takaisin, ja alahuuli roikkuu kuin reppu. Unisilta ja murheellisilta näyttävät juhtaparat, ja ne ovat niin itsepintaisia, etteivät milloinkaan väisty tieltä.

Viimeisestä erämaan reunassa sijaitsevasta kylästä, johon olemme moniaiksi päiviksi pysähtyneet valmistautumaan matkamme vaaroihin, olemme ottaneet mukaamme vielä kymmenen kameelia, jotka kuljettavat muonavaroiksi nahkaleileihin tulpittua vettä ja heinätakkoja, jotta pääsemme kunnolliseen alkuun tolallamme. Ja nyt ei ole enää mitään merkkiä elämästä ympärillämme. Yksinäisiä pikku vuorijonoja kohoaa kuin saarina, mutta niiden takana on aavikon näköpiiri lakea kuin meren ulappa. Persian erämaassa on vain niukasti keitaita, joista karavaanit voivat saada vettä ja elintarpeita. Mutta pohjoinen aavikkoseutu, Kevir nimeltään, ei sisällä vähäisintäkään keidasta, ei kasva siellä ainoatakaan ruohonkortta, ei edes lukki ryömi maassa, sillä Kevirin kamara on suolaa, ja kun talvella sataa, käy suolapitoinen savi liukkaaksi kuin jää. Ja juuri se on matkamme määränä.

Mutta kestää kokonaisen kuukauden ennen kuin olemme saapuneet siihen kohtaan, mistä otamme uhkaseikkailuksemme Kevirin halki samoamisen. Sinne asti kävi kaikki rauhallista kulkuansa, päivä ei toisestaan poikennut. Meillä oli polttopuita yltäkyllin, sillä hiekka-aavikon reunassa, minne tuuli on kasannut korkeita harjanteita, kasvaa suurin määrin saksauleja ja tamariskeja, arokasveja, jotka voivat olla usean metrin korkuisia ja joiden kovat rungot rattoisasti räiskien roihusivat leiritulillamme.

Vasta Dshandakin kylästä alkaen käännyin varsinaiselle suola-aavikon tolalle ja otin mukaani kaksi saattajaa ja neljä kameelia. Mutta ensiksi täytyi meidän värjötellä neljä vuorokautta suolaerämaan laidalla sateen takia. Kun varsinaisella Kevirillä sade yllättää karavaanin, voivat miehet vielä pitää itseänsä onnellisina, jos kuormastonsa ja juhtansa menettäen pääsevät hengissä takaisin suolaiselta savinevalta. Monetpa karavaanit ovat jo jäljettömiin kadonneet tällä aavikolla. Oli siis meidän onnemme, että satoi ennen kuin olimme ehtineet liukkaalle savikamaralle. Mutta kun nyt neljän vuorokauden kuluttua saapui etelästä käsin karavaani ja tahtoi uskaltaa aavikon yli yhä vieläkin synkältä näyttävän sään uhalla, liityin minäkin siihen.

Oli pilkkopimeä, kun läksimme liikkeelle. Sytytettiin nuotio, ja sen loimussa kuormitimme kameelimme. Pian häipyi nuotio taaksemme, ja edessämme levisi öiseen pimentoon verhoutunut Kevir. Minne matka suuntausi, ei ollut nähtävissä; kulku oli kokonaan jätettävä ratsastuskameelin varaan. Yltympärillä vallitsi syvä hiljaisuus jota vain tiukujen kilinä keskeytteli.

Pysähtymättä marssivat persialaiset sen aamua ja parhaan osan päivää edelleen. Miesten ja juhtain voimat ponnistettiin äärimäisilleen, sillä joka hetki saattoi tuoda uuden sadekuuron. Yöksi leiriytymistä ei käynyt ajatteleminen. Torkkuen ja viluissani nyökkyilin vaippaan ja karvapeitteeseen kääriytyneenä istuimellani, kunnes kellot kalkattivat kuin aamumessuun ja päivä sarasti. Mutta vielä nytkään eivät persialaiset pysähtyneet, eikä minun auttanut muu kuin pysyä mukana. "Älkäähän jättäytykö, herra", sanoi saattajistani muuan, "tuolla toisella puolella saatte nukkua!" Jokseenkin mennyttä miestä on se, joka yksinään jääpyy karavaanista. Uskovatpa persialaiset, että aavikolla asustaa pahoja henkiä, jotka noituvat taipaleelle viivästyneen. Hän kyllä kuulee kulkusien helinän, mutta päinvastaiselta suunnalta, säntää sinne, etäytyy yhä enemmän kumppaneistaan ja viimein lopen harhaantuu.

Siten pitkittyy kulku koko päivän. Taivas näyttää tuhoa ennustavalta, kaikkialla leijuu pilviä. Aavikko on sileä kuin luuvan lattia; missään ei ilmesty vähäisintäkään kumpua. Lännessä laskee aurinko, väikkyen kuin hehkuva pallo pilvimaljassa. Kimpullinen häikäisevän punaisia säteitä tulvehtii yli erämaan, ja sen pinta välkkyy kuin purppurameri. Pohjoisessa on taivas tumman sinipunainen, ja tällä taustalla kuvastuvat kameelit tiilipunaisina, -- satumainen värien karkelo!

Sitte painuu aurinko taivaanrannan alle, ja nyt kauhtuvat värit; kameelien pitkät varjot hiipuvat maan kamaralta, ja uusi yö nousee idästä. Pian on karavaani taas näkymättömissä, mutta tiukujen kilke heläjää herkeämättömänä. Tuolloin tällöin pilkistää meihin pilvien repeämästä kuu.

Puoliyön tienoissa tummui taaskin taivas. Persialaiset kyyröttivät mykkinä nyökkyen kameeleillaan. Piankaan ei ollut enää ketään muuta valveilla kuin opas, joka talutti ensimäistä kameelia nuorasta, ja minä jonon viimeisen kameelin seljässä. Silloin ropsahtaa äkkiä raskaita pisaroita päällemme, eikä kulu minuuttiakaan, kun jo sade pieksee kameeleja, ratsastajia ja kuormastoa.

Yhdellä iskulla on karavaani muuttunut! Kovaäänisesti, peljästyneesti ja hätäisesti kalkahtelevat kellot. Miehet ovat hypänneet kameelien seljästä maahan. Sade suomii aavikon sileätä kamaraa, ja jotkut juhdat alkavat jo liukahdella. Jos henkemme on meille rakas, niin riennettävä on meidän, muutoin imee meidät nieluunsa aavikko vielä viime hetkessä! Äänekkäästi huhuillen ajelevat miehet kameeleja, ja kellot moikuvat kuin tahtoen vainajia havahduttaa viimeiselle tuomiolle.

Tuossa kellahtaa ensimäinen kameeli! Tällä kamaralla ovat juhdat pahassa pulassa. Niillähän ei ole kavioita kuten hevosilla, vaan pehmeät leveät anturat, ja luiskahtaessaan ne mätkähtävät tantereeseen kuin ammuttuina. Kaikki neljä koipea tuiskahtavat toiselle sivulle, ja raskas ruho kuorminensa jymähtää toiselle. Ei se kameelillekaan ole varsin mieluista, mutta ratsastajalle se on kerrassaan tukalaa; vastikään istui hän mukavasti kääriytyneenä ylhäällä kyttyräin suojassa, ja nyt sätkii hän liejussa.

Kameeli kuukertuu toisensa perästä ja on jälleen pinnisteltävä koivilleen. Se puuha tuottaa joka kerta viivytystä, ja sillaikaa pehmiää liete yhäti. Joka askeleella vajoavat kameelit syvemmälle mujuun. "Mäiskis!" kurahtaa sorkka iskokseen, ja "läiskis!" luksahtaa se lävestään, ja siten mäiskii ja läiskii karavaanin kaikkien viidenkymmenenyhdeksän kameelin astunta. Sade ropisee rankkana ja kellot moikuvat, mutta niin kauvan kuin vielä niiden kaiun kuulemme, taistelemme menestyksellä. Silloin ne yhtäkkiä mykistyvät!

"Mikä tuli?" kysyn.

"Olemme Pirunkuurnalla", vastaa joku ääni, ja verkalleen alkaa jälleen kellojen kalkatus. Perätysten on juhtain kahlattava suolaveden täyttämän joenuoman yli. Minun kameelini vuoron tullessa painan polveni tiukkaan. Nähdä ei voi mitään, kuulen vain edelläni tallustavien kameelien läiskinää ja veden roisketta ympärilläni. Nyt lipuu elukkani jyrkkää vierua alas, harittaa koipensa, huojuttaa ruumistaan tasapainonsa säilyttämiseksi, molskahtaa sitte veteen ja kapuaa toisella puolella ylös töyrämää.

"Tamariskeja!" kuulen jonkun huutavan. Siunattu sana, sillä se merkitsee pelastusta. Suolaerämaassa ei kasva mitään, ja missä tapaa ensimäiset tamariskit, siinä on jälleen hiekkainen maaperä. Silloin on kaikki vaara kestetty. Ja kahden tunnin kuluttua päädymmekin onnellisesti aavikkokylään, missä otamme kelpo levon henkeämme uhanneen seikkailumme korvaukseksi.

13. Jäävuorten taatto.

Ken ei ole itse viikkokausia samoillut erämaassa ja sitte saapunut keitaalle, hän voi tuskin kuvitella, mitä se merkitsee. Keidas on aavikon matkalaiselle samaa kuin myrskyn hätyyttämälle merenkulkijalle turvallinen satama, ja tarvitaanpa miehuullista päättäväisyyttä sellaisen leposijan hylkäämiseen ja vaelluksen pitkittämiseen puuttoman taipaleen helteessä. Hetkeksi pysähdymme nyt Tebbesin keitaalle keskelle Persian erämaata, missä kaivot ja sadantuhannen palmupuun lehto tarjoaa uupuneelle vaeltajalle siimestä ja virkistystä. Eikä mikään voine niin helposti lepyttää ihmistä antejansa auliisti jakelevaan aurinkoon, kuin sellaisten aikojen muisteleminen, jolloin sen ainoakin heikko säde olisi tuntunut peräti tervetulleelta.

Tämmöinen muistoni vie meidät kappaleen matkaa pohjoiseen päin Persian erämaasta kokonaan toiseen maahan. Marraskuulla 1893 olin lähtenyt liikkeelle Orenburgista Ural-virran varrelta, joka on osittain Aasian ja Europan rajana, kulkeakseni kirgiisiaron poikki tärskyvällä tarantassilla, venäläisten maanteiden tavallisilla ajoneuvoilla. Tämä suunnaton aro leviää Irtishin ja Kaspian meren, Ural-virran ja Sir-darjan välillä; se on sileä kuin jäätynyt meri, ja hevoset saavat huoletta patikoida minkä koivista lähtee; ei ole vaaraa siitä, että sattuu tielle kuoppa tai pyörä pirstoutuu kivenlohkareeseen. Matka Tashkentiin, Turkestanin pääkaupunkiin, on kaksituhatta kilometriä pitkä, ja lumipyryssä ja 20 asteen pakkasessa olin onnellisesti jättänyt taakseni taipaleen yhdeksänkymmentäyhdeksän kievaria, joissa olin yhdeksäänkymmeneenyhdeksään kertaan vaihtanut hevosia. Tashkentista käsin olin kierrellyt Samarkandin maakuntaa samannimisine pääkaupunkeineen ja käynyt Samarkandin lounais- ja Amu-darjan pohjoispuolella sijaitsevassa Bukharan maassa, jonka emiiri tunnustaa Venäjän herruuden. Sieltä samosin Pamirin valtaiselle vuoriylängölle, jota sen asukkaat nimittävät "Maailman katoksi", kun uskovat, että se kohoaa kuin kattona koko muun maan yli.