Part 4
Siten joutui matka ikuisessa pyörien ratinassa ja ratsujen kumeassa töminässä päivä päivältä syvemmälle Aasiaan. Pian oli Mustanmeren sininen reuna kadonnut vuorensolan lyhyiden ja jyrkkien käänteiden taakse, ja yhtä mutkittelevana kiemurteli tie sitten alas laakson pohjalle. Yhä ylös vierua ja alas vierua, kunnes olimme saapuneet Armenian tasaisemmalle ylätasangolle.
Siellä kaikki muuttuu toiseksi. Ensimäisinä päivinä rannikolta lähdettyämme ympäröitsi meitä vielä ihana, alituiseen vaihtuva maisema, milloin havu-, milloin kellastuneine lehvineen lehtimetsä, ja syvissä rotkoissa vaahtosi sinivihreitä jokia. Ystävällisiä kyliä ja yksinäisiä maataloja pistäysi näkyviin siellä täällä, ja turkkilaiset istuskelivat mukavasti myyntikojuissaan ja kahviloissaan. Hevos-, aasi- ja härkäkaravaanit toivat heiniä, hedelmiä ja tiiliä kylästä toiseen. Päivisin oli miellyttävän lämmintä, ja yöt olivat lenseät. Mutta täällä ylhäällä vuoristotasangolla ovat kylät etäällä toisistaan, ja talot ovat matalia, kivestä tai auringossa kuivatuista tiilistä kyhättyjä mökkejä. Turkkilaiseen väestöön on sekautunut armenialaisia, liikenne vähenee ja tie huononee. Ilma on viileä, ja öisin on useita asteita kylmää.
Ertserumissa kristittyjen armenialaisten kirkot kohoavat turkkilaisten moskeijain joukossa, ja kaupungin tuolla puolla kuljen kuin laakealla katolla, joka hiukan viettää kolmelle sivulle ja on joka reunalta varustettu omaan sadevesitynnyriinsä valuvalla räystäällä. Nämä tynnyrit ovat kylliksi isoja, satelipa kuinkakin rankasti sillä kivikatolla, joka kohoaa Kaukasian, Vähän-Aasian ja Mesopotamian välillä, sillä ne ovat Mustameri, Kaspian meri ja Persian lahti, ja räystäät luonnollisesti ovat jokia, joista isoin on Eufrat.
Sillävälin on tie käynyt jokseenkin kehnoksi. Syksyllä on satanut, ja nyt pakastaessa on tien loka syvään painuneine uurtoineen kivikovaa. Vaununi keikkuvat nytkäytellen minua joka suunnalle, ja saapuessamme kylään, johon meidän on yövyttävä, olen kuin rusikoittu. Shakir keittää teetä ja kiehuttaa minulle munia, ja illallisen jälkeen kääriydyn levättiin ja nukahdan.
On vielä pilkkopimeä, kuu hän taas herättää minut, eikä sarastuksen häämyäkään vielä näy, kun lyhdyn valossa nousen vaunuihin. Eteenpäin ja yhä eteenpäin käy kulku. Silloin kuuluu öiseltä tasangolta outoja säveliä. Kilinä paisuu ja lähenee, ja mustia varjoja vetäytyy kuulumattomin askelin ohitseni. Haamut ovat kameeleja, jotka kuljettavat Persiasta mattoja, puuvillaa ja hedelmiä. Niitä on runsaasti kolmesataa, ja kestää kelpo tovin, ennen kuin tie on taas vapaa. Ja kaiken aikaa kaikuu milloin kumeasti ja juhlallisesti, milloin heleästi ja hilpeästi kellojen ja kulkusien ääni. Sellaisena on se karavaaniteillä kajahdellut kautta vuosituhansien. Se on säilynyt pysyväisenä kuin Eufratin ja Tigrisin aaltojen kohu. Mahtavia valtakuntia on näiden rannoilla noussut ja tuhoutunut, kokonaisia kansoja on kuollut sukupuuttoon, ja Babylonista ja Ninivestä on vain raunioita jäljellä. Mutta molempien virtojen kohina on muuttumaton. Karavaanikellotkin moikuvat vielä ihan kuten niinäkin päivinä, jolloin Aleksanteri Suuri vei makedonialaisen armeijan Eufratin ja Tigrisin yli, tai 620 vuotta takaperin Venetsian kauppias Marco Polo kulki tätä samaa tietä Trapetsuntista Täbrisiin.
Mutta eikö tuolla leiju aamuinen hattara yksinäisenä harmaiden vuorten yläpuolella? Kaukana siitä! Auringon noustessa näet selvästi, että tuo valkoinen kolmio on säännöllinen kartio kuin armenialaisen kirkon katto. Se on Araratin valkea lumihuippulakki; sille vuorellehan Noakin arkki seisahtui, kun vedet laskeusivat. Se on 5156 metriä korkea, siitä syystä kattaa sen huippua ikuinen lumi.
Nyt olemme pian rajalla, missä kurdilaiset rosvot tekevät seudun epäturvalliseksi. Persian alueella ei ole mitään vaaran uhkaa, mutta täällä kaukana luoteisessa asuu tatarilaisia ja niiden maakunnan pääkaupunki on Täbris, aikoinaan koko Pohjois-Persian ja Europan välisen kaupan päävarastopaikka. Hevosteni tiu'ut heläjävät tuttavallisesti tämän suurkaupungin harmaitten savirakennusten ja puutarhamuurien seassa, ja sen myymälärivit muodostavat laajan sokkelokäytävien kierrelmän. Entisen ajan kaupasta on tosin nykyään vain viidennes jäljellä, mutta elämä on Täbrisissä kai yhä yhtä kirjavaa kuin muinoinkin. Moni karavaaninkuljettaja on melkein koko ikänsä viettänyt vastakulkemallamme taipaleella ja aina nähnyt tien pohjoispuolella Araratin kohoavan kuin ikuisuudeksi ankkuroineen laivan pingotettuna latvapurjeena. Ja hän tietää, että Ararat on jättiläismoinen rajapatsas, joka merkitsee sen pisteen, missä Venäjä, Turkki ja Persia osuvat yhteen.
Viime kertaa kulkiessani Trapetsuntin tietä Teheraniin suoriuduin noista 1,300 kilometristä kuukaudessa, ja joulukuun 13 p:nä saavuin perille. Sieltä on vielä 2,400 kilometrin taival Intiaan, ja se tie kulkee melkein kokonaan halki erämaiden, joita ainoastaan kameelit pystyvät samoamaan. Ostin senvuoksi neljätoista muhkeata kameelia ja pestasin palvelukseeni kuusi persialaista ja yhden tatarilaisen. Kysyy aikaa ja kärsivällisyyttä sellaisen karavaanin varustaminen kuntoon, joka ei aio seurata toisten jälkiä, vaan kulkea omia teitään, ja sillaikaa kun nyt mieheni ostelevat muonavaroja ja kaikkia tarvikkeita, sälyttävät ja köyttelevät kuormia, en voi paremmin käyttää odotusta kuin kertomalla teille, miten siihen vanhaan aikaan kävi ensimäisen matkani Teheraniin. Istahtakaahan tuohon plataanin siimekseen kuuntelemaan kuvaustani.
10.
Ensimäinen matkani Bakuun.
Elokuun 15. p:nä olin höyrylaivassa lähtenyt Pietariin. Siellä astutaan junaan, joka viepi kaakkoiseen päin Moskovan kautta, ja neljä pitkää vuorokautta saa rauhassa oleskella vaununosastossaan ja antaa katseensa kierrellä loppumattomilla Venäjän aroilla. Tunnin toisensa jälkeen vierii juna edelleen, se pärskyy savutorvestaan, se köhii ja puhkuu kaikkien raskaiden vaunujen painosta, joita sen veturin on junnattava. Kimakka vihellys vihlaisee ilmaa, kun rautatieasema lähenee, ja heleästi kajahtaa kello kerran, kahdesti ja kolmasti, kun vaunumme jälleen lipuvat tasangolle. Kohisevaa vauhtia kiidämme lukemattomien kylien ohitse, joiden keskeltä tavallisesti kohottaa valkaistu kirkko sipulin muotoisia vihreäkattoisia tornejaan. Maatilat ja maantiet, virrat ja purot, hedelmälliset vainiot ja luhdat, tuulimyllyt kieppuvine siipineen, vankkurit ja jalankulkijat, kaikki häipyvät vinhasti taaksemme, ja neljästi käärivät hämy ja yö avaran Venäjän tummaan huntuunsa.
Viimein sukeltavat edessämme esille pilviä piirtelevät Kaukasuksen vuoret kuin heleänsinisenä seinänä. Koko vuorijono melkein vielä leijuu ilmassa, tuskin osaa uskoa, että jo seuraavana päivänä pääsee nousemaan sen laaksoja ja yli ylänteiden, joiden huiput ulottuvat runsaasti 5000:kin metrin korkeuteen. Välimatka on vielä suuri, mutta sinen keskeltä loistaa jo hopeanvalkoisella keilallaan Kasbek, joka on Kaukasuksen korkeimpia vuoria.
Lopulta saavumme rautatien pääteasemalle. Tie vuoriston yli on 200 kilometriä pitkä. Matkaseurani vuokraa vaunut, ja joka kievarissa vaihdetaan hevosia. Minun, uuden kotiopettajan, on istuttava ajolaudalla. Kiireen kautta kuljetaan eteenpäin, hevosten maha miltei lakaise maata, niin oikovat ne koipiaan, ja käänteissä saa pitää varansa, jottei hellitä otettaan ja syöksy johonkin rotkoon. Mikä nautinto minulle! Olinhan ensi kertaa elämässäni vierailla mailla!
Yhtämittaa tulee vastaamme maamiehiä aaseineen tai lammas- ja vuohilaumoja ajavia paimenia. Tuosta karauttaa muutamia mustaturkkisia kaukasialaisia ratsumiehiä hampaisiin asti aseestettuina, tästä vierivät kyytivaunut matkustavaisia täyteen sullottuina; sitte taas ilmestyy näkyviin heinähäkki, jota härät tai harmajat puhvelit vetävät.
Mitä korkeammalle tunkeudumme, sitä kauniimmaksi ja jylhemmäksi käy vuoristo. Monasti on tie louhittu kallioseinämään; silloin riippuu raskaita vuorimöhkäleitä holvikaton tavoin ylitsemme. Vaarallisilla, jyrkillä rinteillä, missä keväisin lumivyöryt uhkaavat maantietä, kulkee tämä muuratuissa tunneleissa, joiden yli vyöry keikahtaa ryskyessään huimaavaa vauhtia alas vuorta.
Nyt olemme saapuneet valtatien korkeimpaan kohtaan, ja päistikkaa painuu kulku taas alaspäin. Kahdeksankolmatta tunnin ajo tuopi meidät Tiflisiin, Kaukasian isoimpaan kaupunkiin, joka on omituisimpia, mitä olen konsanaan nähnyt. Kuin toisiinsa iskostetut pääskysenpesät riippuu taloja Kura-virran jyrkillä kaltailla, ja ahtailla, likaisilla kaduilla vilisee Kaukasian viidenkymmenen eri kansan kirjavaa sekamelskaa.
Jos tie vuoriston yli oli lumoavan kaunis, niin tuskinpa sitävastoin voipi ajatella autiompaa maata kuin se tasanko, jonka halki me nyt jälleen rautateitse kuljemme Tiflisistä Bakuun: loppumattoman laajoja aroja ja aavikoita, autioita ja harmaankeltaisia; vain harvoin näyttäytyy verkalleen tallusteleva kameelijono. Merta lähetessämme nousi tuima myrsky. Tomu kiiriskeli pilvinä ilmaan ja tunkeusi kaikista raoista vaununosastoon, ilma oli paksu, painostava ja läkähyttävän helteinen, ulkona ei näkynyt muuta kuin harmaata, läpitunkematonta usvahuurua. Ja pahinta kaikesta: myrskyn suunta oli sivulta päin eikä veturi enää lopulta jaksanut kiskoa vaunuja eteenpäin. Kahdesti täytyi meidän pysähtyä, ja eräässä radan nousussa vieri juna kappaleen matkaa taaksepäinkin.
Kaikesta huolimatta pääsimme lopuksi Kaspian meren rannikolle, jonka kirkkaat, vihreät aallot vyöryivät talojen korkuisina ja jymisivät rantaa vasten, ja eräänä iltaa kello seitsemältä päädyimme Bakuun. 15 kilometriä edempänä on Balahani, joka oli seitsemäksi kuukaudeksi määrätty vapaaehtoiseksi karkotuspaikakseni.
Siellä piti minun nimittäin opettaa poikaa, joka oli käynyt samaa koulua, missä minä joitakuita viikkoja aikaisemmin olin suorittanut erotutkintoni. Minä sain vapaan täyshoidon ja kuusisataa kruunua palkkaa. Me luimme urheasti ja miekkailimme paljon, mutta laiskottelimme vielä enemmän. Mitä saattoikaan vaatia oppilaalta, kun opettaja paljoa mieluummin kuljeskeli ratsain ympäristön tatarilaiskylissä kuin kuulusteli hoidokkinsa tehtäviä! Se oli sanalla sanoen koettelemuksen aika meille molemmille, ja me pidimmekin toisiamme onnettomuustoveruksina. Ajatukseni harhailivat kokonaan toisaalla kuin Ruotsin historiassa, ranskalaisissa teonsanoissa j.m.s., ja kuitenkin -- Tukholmaan palattuaan läpäisi hoidokkini tutkintonsa! Lienee koulun johtaja ollut hyvin suopea herrasmies.
Muistan tuon ajan vielä yhtä tarkoin kuin eilispäivää ajattelisin. Toivottomana kiusasin itseäni venäjän kieliopilla, mutta menestyin aika vauhtia persiassa ja opin vaivattomasti puhumaan tatarinkieltä. Pitkin aikaa haudoin suunnitelmaa suuren matkan tekemiseksi Persiaan. Mistä siihen ottaa rahat, se oli minulle tosin hämärää, sillä minulla oli vain vähän varoja. Mutta Persian halki piti minun samota, vaikkapa olisi minun ollut palkkautuminen päivätyöläiseksi ja ajeleminen ihmisten aaseja maantiellä -- sen tiesin!
Bakun ja Balahanin ilmanala ei ole parhaimpia, kesä hehkuvan kuuma ja talvi purevan kylmä. Pohjoistuulet pyyhkielevät meren ulapalta rantaseutuja, ja sairastumiset jäsensärkyyn ovat hyvin yleisiä. Minäkin sain kelpo nivelleinin, joka kytki minut kuukaudeksi vuoteeseen. Olin niin sairas, että äitini jo tahtoi matkustaa perääni. Polveni turposivat, ja niitä kolotti hirveästi. Yötä päivää valvoi lääkäri vuoteeni ääressä ja teki kaikkensa kipujeni lievittämiseksi. Tämä lääkäri oli vanha Puolan juutalainen. Öisissä kuumehoureissani näin hänen kaiken aikaa äänettömästi sipsuttelevan huoneessa, köyhästi pukeutuneena, uskollisuuden ja alttiuden kuvana. Ja tehtävänsä päätyttyä hän kieltäytyi ottamasta korvausta vaivoistaan! Minun piti mieluummin antaa rahat tarvitsevaisille, arveli hän. Vielä tänä päivänä kuvastuu vanhus elävänä edessäni, -- hänen kurttuiset kasvonsa, iso kyömynenänsä ja pitkät korvallisilta alas kierähtelevät mutkaiset suortuvansa; näen vieläkin hänen pitkän kauhtanansa, joka oli aikoinaan ollut musta, mutta nyt saumoistaan vihertynyt ja täynnä koinreikiä. Kuollut on hän jo varmaankin, vanha juutalaiseni, mutta hän on niitä, joita en milloinkaan unohda. Kuka ei olisi jo kuullut Nobel-palkinnoista, joita vuosittain jaetaan etevimmille tieteen, taiteen, kirjallisuuden ja rauhanaatteen edustajille? Ne ovat saaneet nimensä dynamiitin keksijästä Alfred Nobelista, joka sääti koko suuren omaisuutensa ihmiskunnan edistykselle ja tällä jalomielisellä teollaan pystytti itselleen ja isänmaalleen kunniakkaan muistomerkin.
Alfred Nobelilla oli kaksi veljeä, Ludvig ja Robert. Robert kävi Bakun kautta matkustaessaan katselemassa sitä merkillistä paikkaa Balahanin luona, missä on maan uumeniin muodostuneissa isoissa luonnonsäiliöissä naftaa, josta saadaan paloöljyä; venäläiset, armenialaiset ja tatarilaiset yrittivät siellä siihen aikaan korjata tätä kallisarvoista ainetta puutteellisin apuneuvoin. Käynnin johdosta ostivat veljekset vuonna 1874 suuria maa-alueita Balahanin tienoolta ja alkoivat nyt uudenaikaiseen tapaan toimituttaa naftaporauksia.
Alkuasukkaat huomasivat väleen, miten vaarallisten kilpailijain kanssa he olivat joutuneet tekemisiin. He repivät pitkiä torvijohtoja, joita myöten naftaa pumputtiin "mustaan kaupunkiin", varkauksilla, murhapoltoilla ja murhilla yritettiin säikytellä muukalaisia maasta pois. Mutta urheat ruotsalaiset eivät olleet peloteltavissa, he vain jännittivät ponnistelunsa ja valppautensa kaksinkertaisiksi! Vasiten rakennetuilla rautateillä, höyrylaivoilla ja omilla karavaaneilla lähetettiin puhdistettu öljy kaikkeen maailmaan, ja Nobel-veljesten naftalähteet levittivät uutta valoa Länsi-Aasiaan ja Europaan.
Jotta tavotettaisiin ne syvät onkalot, joissa nafta on maakerrostumiin hautautuneena, rakennetaan puusta 15-120 metriä korkea torni. Siinä riippuu jyhkeä taltta, jota höyrykone herkeämättä iskee ylös- ja alaspäin; siten syöpyy taltta yhä syvemmälle maahan. Kaivonaukkoon puserretaan rautainen torvi, tuskin metriä läpimitaltaan. Sitte kun se ei pääse tunkeutumaan edemmä, pitkitetään porausta pienemmällä taltalla, ja edellisen läpi tungetaan ahtaampi torvi. Siten kaivaudutaan yhä syvemmälle, kunnes on päästy naftakerrokseen.
Mutta usein myös pursuaa nafta itsestään kaivonputkiin maan sisukseen kasautuneiden kaasujen pakottamana, ja Balahanissa kävellessämme useasti silmäilimme näitä merkillisiä suihkukaivoja. Huumaavalla jymyllä syöksyy paksu, vihertävän ruskea suihku maasta poraustornin läpi ilmaan; tuollainen 60 metrin korkuinen nestepatsas näkyy kauvas. Alas tihkuva öljy keräytyy ympärille kaivettuihin lammikoihin. Kovalla tuulella pirstoutuu suihku, ja hieno tumma vihmasade laskeutuu huntuna maahan. Balahanissa pääsee tuskin astumaan ovesta ulos tahrimatta vaatteitaan öljyyn, ja jo kahden penikulman päästä tuoksahtelee täällä paloöljy vastaan. Ainoatakaan ruohonkortta ei kasva tällä tienoolla, ainoastaan poraustornien metsä versoo maasta.
Vuonna 1910 oli tornien lukumäärä 4094, ja toiminnassa oli niistä 2600. Ne tuottivat viime vuonna 8 miljardia kiloa raakanaftaa, ja seitsemännes siitä tuli Nobelien yhtiön porausaukoista, joista muutamat vuorokaudessa pumppuavat ylös enemmän kuin 300000 kiloa tai antavat 20 miljonaa kiloa, milloin öljy itsellään pulppuaa maasta. Syvin noista aukoista tunkeutuu 860 metriä maan sisuksiin. Naftan hinta on paikkakunnalla nykyään lähemmä 3 penniä kilolta. Bakun tienoilla on 176 osakeyhtiötä toiminnassa; Nobelien on niistä suurin, ja se määrää hinnat. Tulipalon päästessä naftalähteeseen -- sellaista jylhää näkyä olin kerran katsomassa -- ei käy yrittäminenkään sitä sammuttaa. Päätehtävänä on rajottaa tulen riehuminen määrättyyn keskukseen, ja sitten annetaan sen roihuta ja kiehua, kunnes ei ole pisaraakaan naftaa jäljellä.
11. Persian halki.
Bakusta läksin siis kotiopettajatoimeni päätyttyä tosiaan huhtikuun 6. p:nä 1886 ensimäiselle matkalleni Persian halki. Minulla oli matkatoveri, nuori tatarilainen Baki Khanoff, 700 markan vaiheille matkarahoja, kaksi alusvaatekertaa ja kaksi pukua, lämmin viitta ja! karvapeite. Mitä en ylläni kuljettanut oli sullottuna tatarilaiseen matkareppuun, ja pienessä nahkaisessa käsilaukussa oli minulla revolveri, muistivihko, piirustuskirja ja kaksi Persian karttaa. Baki Khanoffin varuksina oli iso vaippa, hopeahelainen pyssy ja tikari. Rahamme olimme neuloneet vöihimme, puolet kumpainenkin. Retkelle, jota edes takaisin Persian halki oli 3000 kilometriä, oli siis varustautumisemme kutakuinkin niukkaa; mutta minä ajattelin: Kyllä se lykästää!
Kaksi yötä ja päivän pidätteli meitä ankara myrsky laivassa Kaspian merellä, kunnes pääsimme lähenemään Persian rannikkoa. Heti maihin astuessamme piiritti meidät joukko persialaisia, jotka kaikki äänekkäästi ja innokkaasti ylistelivät hevostensa oivallisia ominaisuuksia. Pikaisen tarkastuksen tulokseksi valitsimme kaksi pientä hyvin ruokittua ratsua, sidoimme tamineemme satulan taakse ja ratsastimme piankin hevosten omistajan saattamina tummien metsien ja tuoksuvien öljypuulehtojen läpi ylöspäin Elburs-vuoristoa kohti.
Erään yön nukuimme sen korkeuksissa, Karsan-nimisessä kyläsessä. Huomeneltain liikkeelle lähtiessämme tuprutteli lunta, ja sitä oli yönkin mittaan tuiskunnut niin sakeasti, että maa ja tiet olivat korkeiden nietoksien peitossa. Sonnustausimme niin lämpimästi kuin olosuhteemme sallivat ja ratsastimme edelleen. Äänettömästi putoili lumi isoina, leijuvina höytäleinä, alhaalla laaksossa se suli vaatteisiimme, mutta jäätyi taas ylhäällä tuulisilla harjanteilla, ja pian olimme tuulen puolelta vankasti panssaroittuja. Lopulta olimme suorastaan jäätyneitä kiinni satulaan, kädet turtuivat, ohjakset jäivät hevosen kaulalle riippumaan, ja lumen pöllyäminen kirveli silmiä. Jäykistyttyäni niin kankeaksi, että käsivarteni ja sääreni olivat ihan puutuneet, pudottausin satulasta ja ravasin nyt jalkaisin, mutten uskaltanut hellittää hevosen häntää käsistäni, jotten olisi eksynyt sokaisevassa pyryssä.
Sellaista menoa ei käynyt pitkälle jatkaminen, ja päätimme senvuoksi poiketa ensimäiseen tien varrella sattuvaan kylään. Pian sukelsikin joitakuita viheliäisiä hökkeleitä näkyviimme. Sellaisen edustalle sidoimme hevosemme, kopistelimme lunta yltämme ja astuimme hämärän, matalan pirtin savipermannolle. Samaan aikaan oli saapunut muutamia muitakin matkamiehiä, ja nyt asetuimme tiheään piiriin kuuman liesivalkean ympärille. Täällä oli kyllä tuskastuttavan ahdasta ja kosteata, ja vilisemällä syöpäläisiä, mutta kuitenkin oli herttaista päästä kuivailemaan ja lämmittelemään itseään tulen ääressä, ja kun Baki Khanoff oli keittänyt teetä ja munia, ja hankkinut leipää ja suolaa, kävi olomme varsin hauskaksi. Meitä oli neljä tatarilaista, kaksi persialaista ja minä ruotsalainen, ja näiden seitsemän miehen täytyi yöksi sovittautua ahtaaseen tilaansa niin hyvin kuin päinsä kävi. Tulen sammuttua tunkeusi tukahduttavan varin sijalle kostea kylmyys. Mutta yhdenkolmatta iässä ei suuria vaadita. Sellaiseen tapaan matkaillen päädyimme terveinä ja reippaina lopulta Teheraniin, Persian pääkaupunkiin. Siellä oli jo keväisen lämmintä ja kaunista, ja minä asuin joitakuita päiviä erään maanmieheni, t:ri Hybennetin vieraana. Mutta hankkiutuessani kauvemmas kohti etelää oli minun matkustettava yksinäni, sillä Baki Khanoff oli sairastunut kuumeeseen ja pyörsi takaisin Bakuun.
Jo matka Teheraniin oli käynyt jokseenkin kalliiksi, mutta kelpo maanmieheni oli avittanut kassaani, ja minulla oli 570 kruunua vyössäni, kun huhtikuun 7. p:nä ratsastin taas taipaleelle. Tie kulki kievarista kievariin; näissä vaihdetaan hevosia, mutta sopii niihin yöpyäkin, ja hopeakolikolla saa munia ja leipää, kanan, melooneja ja viinirypäleitä. Jokaisesta kievarista tulee seuraavaan saakka mukaan saattaja, joka usein ottaa itselleen paremman ratsun ja antaa matkustavaiselle huonomman.
Siten kävi minullekin Kashanin ja Kuhrudin vuoristokylän taipaleella. Jutkun havaitessani vaihdoin hevosta saattajani kanssa, ja tämä jäi nyt useampituntisen ratsastuksen jälkeen tielle, kun hänen kurja koninsa ei jaksanut laahautua edemmä. Neljä tuntia ratsastin pimeässä pitkin kapeita polkuja; olin ilmeisesti eksynyt, ja uupuneena ja unisena olin juuri laskeutua satulasta, sitoa puuhun ratsun ja kääriytyä yöksi karvapeitteeseeni, kun etäältä pilkottikin valo vastaani. "Hei! Siellähän on Kuhrudin kievari!" ajattelin minä, mutta lähemmäksi tultuani huomasin valon kajastavan paimentolaisteltistä. Ratsastin edustalle ja huhusin. Kukaan ei vastannut, mutta telttikankaalle kuvastui varjo, joka osotti sen asutuksi. Vielä kerran turhaan huudettuani laskeusin ratsailta, nykäisin teltinoven auki ja kysyin tietä Kuhrudiin.
"Eikö nyt keskellä yötäkään saa rauhassa nukkua?" ärähti sisältä ääni.
"Olen europalainen, ja teidän on näytettävä minulle lie", vastasin karskisti.
Ulos kömpi vanhanpuoleinen mies; sanaakaan ei hän hiiskunut, mutta käsitin, että minun piti häntä seurata hevostani päitsistä taluttaen. Hän pujottelihe pimeässä pensaikon halki ja vietyään minut jalkaa syvälle purolle, jota molemmin puolin reunusti sankka öljymetsä, osotti hän sormellaan ylös vuorille päin ja katosi mykkänä kuin kala pimeään. Minä nousin jälleen satulaan, jättäen hevoselle tien löytämisen, ja kahden tunnin kuluttua se todella pysähtyikin kievarin pihaan. Olin kerrassaan viisitoista tuntia kyyrötellyt satulassa, ja illallinen maistui minulle tänään paremmalta kuin muulloin. Mutta sitten ojentausin pitkäkseni kivipermannolle, otin satulan päänalusekseni ja kiedoin karvapeitteen ympärilleni; muuta vuodetta en koko matkalla kertaakaan kyennyt itselleni varaamaan.
Muita tuollaisia pikku seikkailuja kertomatta olkoon mainittuna, että siten lopulta jouduin Ispahaniin, missä monet rakennusten jäännökset muistuttavat mieleen tämän Persian pääkaupungin hävinnyttä suuruutta. Sieltä jatkui matka edelleen Persepolikseen, mainehikkaaseen vanhan ajan kaupunkiin, missä suurilla persialaiskuninkailla Xerxeellä ja Dareioksella oli palatsinsa. Nyt käyttävät vain köyhät paimenet lampaitansa täällä laitumella, mutta palatseista on vielä pystyssä monia upeita pilareita, jotka ovat uhmanneet 2400 vuoden vaiheita. Persepoliksesta ei ole kaukana Shiras ruusupuutarhoineen, huvilinnoineen, suihkulähteineen ja kanavineen. Sen ovat kohottaneet maineeseen Persian kuolemattomat runoilijat, jotka sepittivät kauneimmat laulunsa sen muurien sisäpuolella.
Mitä lähemmäksi nyt pääsin Persian lahden rannikkoa, sitä kuumempia ilmoja sain kokea, ja eräänä päivänä oli makuuhuoneessani 39 astetta. Sentähden matkustetaankin öisin. Koska minulla oli tapana ratsastaa nopeasti, niin ei viimeisellä taipaleella vanha tallirenki enää jaksanut pysyä mukana; ratsastin senvuoksi koko yön yksinäni edelleen, revolveri kädessä rosvojen varalta. Mutta mielissänipä olin sentään, kun aurinko nousi valaisemaan Persian lahden tyynenä läikkyvää kuvastinta. 45 asteen helteessä, jollaista en ole konsanaan kokenut ennen- tai jälkeenpäin, saavuin Bushirin rannikkokaupunkiin. Yhdeksänäkolmatta matkapäivänä olin ratsain kulkenut 1,500 kilometriä.