Part 3
Tässä jätämme hyvästi Tonavan ja seuraamme Moravan laaksoa ylöspäin. Serbialaiset kylät, joiden matalat, valkeat talot on pyramiidin muotoon katettu tiilillä ja oljilla, on sommiteltu sievästi ja sijoteltu luonnonihaniin kohtiin. Kaikkialla on vehmaita kunnaita, metsäisiä rinteitä, karjalaumoja ja paimenia ja kirjavissa puvuissaan auran kurjessa astelevia maamiehiä. Pieniä kohisevia puroja hyppelehtii reippain ponnahduksin alas Moravaan; tämä itse virtaa Tonavaan. Olemme siis yhä vielä Tonavan virta-alueella, vieläpä sittekin kun olemme jo kulkeneet koko Serbian poikki, kohonneet laakean selänteen yli ja jättäneet taaksemme Sofian, Bulgarian pääkaupungin. Siellä virtaa vielä joki, joka on Tonavan alamainen; Tonava on siten varsin monien kansojen ja valtioiden suonistona. Kansainvaellusten aikoina parveilivat tunkeutujain joukot idästä päin Europaan tavallisesti Tonavan laaksoa myöten, ja tänä päivänäkin on tämä virta läntisen ja itäisen Europan tärkeimpiä yhdyssiteitä.
Kitsaasti kätkee meiltä yö Bulgarian kuningaskunnan, jonka eteläosan halki kuljemme Maritsa-jokea myöten, jättäen sen etelää kohti avautuvan laakson taaksemme vasta Turkin rajan ja Adrianopelin tuolle puolen tultuamme. Nyt olemme Balkanin niemimaan leveimmällä kohdalla, ja öisen kulun yksitoikkoisessa nytkytyksessä ajattelen patjaistuimellani lojuen kuuluisia Balkanin maita, jotka ovat edessä päin etelässä, Albaniaa sotaisine asukkaineen, Aleksanteri Suuren kotia Makedoniaa ja tieteen ja taiteen muinoista kätkyttä Kreikkaa.
Päivän sarastaessa olemme Turkinmaalla, ja aurinko on radallaan ehtinyt jo korkealle, kun höyryhepo puhkuu Konstantinopoliin.
6. Konstantinopoli.
Jos kohtalosi konsanaan johtaa sinut tähän helmeen kaupunkien joukossa, niin älä silloin ensin painu soukkiin likaisiin kujiin, vaan nouse joutuin sen korkean tornin yläpengermälle, joka kohoaa keskeltä Stambulin, turkkilaisen kaupunginosan, niemekkeenmuotoista ulkoilemaa. Unohtumattoman kaunis maisema avautuu katseillesi.
Edessäsi leviää mitä kirjavimpana merenä tiukasti toisiinsa sulloutuneita puutaloja. Vanhan Stambulin kattojen sekamelskasta pistäytyvät minarettien hoikat huiput ja moskeijain pyöreät kupulaet. Ihan jalkaisi alla on suuri kauppiasten basaari (myymälärivi) ja taempana Hagia Sofia, upein moskeija. Stambul on Rooman tavoin seitsemälle kunnaalle rakennettu; niiden väliset laaksot ovat vehmaina puistoina ja siimeksisinä puutarhoina. Taustalla lännessä ovat vanhan kaupunginmuurin tornit vielä havaittavissa; niiden yli huojuvat hautuumaiden synkät kypressitöyhdöt.
Pohjoisesta päin ojentautuu tylsäkulmaisesti vastaasi niemeke. Sille ovat rakennettuja Galatan ja Peran kaupunginosat, joissa europalaiset, kreikkalaiset ja italialaiset, juutalaiset ja armenialaiset sekä naapurikansojen siirtolaiset asuvat. Tämän niemen ja Stambulin välissä vetäytyy syvään leikkautunut merenlahti luoteiseen; sen nimenä on Kultainen Sarvi, koska sen vesillä on ammoisista ajoista asti kuljetettu suunnattomia aarteita.
Koillisessa näet leveydeltään muuttumattoman salmen. Sen kalvo on vihreänsininen, ja sen ranta päärmää kylien ja valkoisten huviloiden helminauhaa, jossa välillä vilahtelee reheviä lehtoja. Se on Bosporus, Mustanmeren pääsytie. Bosporuksen oikealla puolella, suoraan idässä levittäikse Konstantinopolin kolmas pääosa, Skutari, meren rannasta aina matalien kumpujen laelle asti.
Käännähän nyt katseesi etelään. Sinun täytyy varjostaa silmiäsi kädelläsi, sillä isot välkkykalvot heijastavat auringonvaloa heikkenemättömällä loisteella. Edessäsi on 200 kilometriä pitkä Marmara-meri, omituinen vesi, ei järvi eikä meri, ei lahti eikä salmi, Mustanmeren ja Aigeian meren jatkos, edelliseen yhdistynyt Bosporuksella, jälkimäiseen Dardanellien salmella, Hellespontoksella. Nuo kahden penikulman päässä lounaassa kelluvat puutarhat ovat Prinssisaaret, ja niiden takana häämöttävät etäisyyden autereisesta sinestä Vähän-Aasian vuoret. Siellä täällä pilkahtelee valkea laivanpurje tai leijuu ilmassa pieni höyrylaivan savuhattara. Ja yltympäri taivaanrannan viirua sulautuu tämä viehättävä maisema yhä heikommiksi väreiksi, kunnes maa ja meri ja taivas ovat yhtä. Ikimuistoiseksi syöpyy mieleesi tämän mahtavan, leveiden vesiväylien halkoman kaupungin kuva. Katseesi tapaa kaksi maanosaa ja kaksi merta, ja selkeästi näet sen tärkeän vesitien, joka kulkee osmannilaisen valtakunnan pääkaupungin keskitse. Päivittäin soluu lukemattomia laivoja Bosporusta myöten Mustaanmereen Bulgarian, Rumanian, Venäjän ja Vähän-Aasian rannikoille, ja yhtä monia Dardanellien kautta Kreikan vesille, Arkipelagiin ja Välimeren rannikoille.
Vastahakoisesti peräydyt pengermää ympäröivältä kaiteelta. Untako on tämä ollut vai totta? Sinä seisot Europassa, mutta Aasian kynnyksellä! Skutari tuolla tummanvihreiden kypressimetsien kiehkurassa on jo Aasian puolella. Mutta kun nyt katselet ihan allasi leviäviä katuja, joilla kuhisee turkkilaisia, -- kapeita valkoisia veneitä, joita puikahtelee salmien poikitse, tunnet piankin enemmän olevasi Aasiassa kuin Europassa. Herkeämätön kohu pauhaa ympärilläsi, ei tuulten humu, ei aaltojen laulu, vaan mehiläisparven pörräystä muistuttava. Silloin tällöin kuulet selvästi kantajan huikkauksen, koiran luskutuksen, höyrylaivan vihellyksen tai katuraitiovaunun hälytyksen. Mutta muulloin sulautuu luonnon ääni inhimillisen hyörinän kanssa samaksi säveleeksi ja sinua kietoo se suriseva äänettömyys, levoton rauha, joka aina lepää suurkaupunkien savutorvien kohdalla.
7. Pyhän Viisauden kirkko.
On vuosi 548 jälkeen Kristuksen syntymän. Muuan kristikunnan ihanimpia kirkkoja on vastikään valmistunut aikakautensa etevimmän rakennusmestarin, vähä-aasialaisen, käsistä. Kuusitoista vuotta on kestänyt työtä, kymmenentuhatta raatajaa on siinä taukoamattomasi ahertanut. Mutta nyt kohoaa jättiläisrakennus valmiina, ja tänään vihitään Pyhän Viisauden kirkko.
Bysantilaisen valtakunnan suuri keisari Justinianus saapuu nopean nelivaljakon kiidättämänä ja astuu Konstantinopolin patriarkan saattamana kirkkoon. Sen sisus on avara kuin kauppatori, ja 56 metriä korkealla kaareutuu taivaan tavoin sen kupu. Justinianus silmäilee ympärilleen ja iloitsee teoksestansa. Hän ihailee seinien kirjavaa marmoria, kupukaton kultapohjan taiteellista mosaiikkia, sataa punaisesta porfyristä ja vihreästä marmorista hakattua pilaria, jotka kannattavat kupua ja lehtereitä. Määrätön on keisarin rikkaus! Seitsemän kultaristiä on hän lahjottanut vastarakennetulle kirkolle, ja kukin painaa sentnerin. Neljäkymmentätuhatta kalkinkantta, kaikki helmillä ja jalokivillä kirjailtuja, on talletettu sakariston kätköön, samaten kuin neljäkolmatta raamattua, jotka kullalla helatuissa kansissaan kukin painavat kaksi sentneriä. Kolme holviovea on päällystetty Noakin arkin puulajilla, ja pääkäytävän ovenpuoliskot ovat silkkaa hopeaa; toisiin on sovitettu komeita veistoksia seeteripuusta, norsunluusta ja merenkullasta. Kahdentoista hopeapatsaan välissä loistaa niinikään pintakuvallisesta hopeasta muovailtuna, mutta kullattuna, tämän temppelin kaikkeinpyhin, ristiinnaulitunkuva, jossa on uskollisesti jäljitelty roomalaisten raakalaisten runsaasti viittäsataa vuotta aikaisemmin Jerusalemissa pystyttämää ristiä.
Kirkko välkkyilee valossa. Keisarin pään yläpuolella hohtelevat hopeaiset kynttiläkruunut, valtaisen ristin muotoon aseteltuina vertauskuvaksi taivaallisen valon voitollisesta loisteesta maallisen pimeyden yössä. Kupukaaren mosaiikista kuvastuvat pyhimysten lempeät kasvot, näiden polvistuessa Jumalan eteen mykässä hartaudessaan; holvauksen alla leijuu neljä kerubimia. Ja keisari ajattelee 2. Mooseksen kirjaa: "Ja kerubimit levittivät siipensä sen ylitse, ja peittivät armoistuimen siivillänsä, ja heidän kasvonsa olivat toinen toisensa puoleen: armoistuimeen päin olivat kerubimein kasvot". Eikö samaten ollut tässä uudessa temppelissä? Nöyryyden valtaamana Kaikkeinkorkeimman edessä, mutta samalla inhimillistä ylpeyttä paisuvana painuu Justinianus polvilleen ja huudahtaa: "Ylistetty olkoon Jumala, joka on katsonut minut ansiolliseksi lopettamaan tämän työn! Minä olen voittanut sinut, Salomo!" Sitte kajahtavat huilut ja rummut, ja kansan riemuvirret raikuvat rakennusten keskessä, joiden ikkunoista liehuu kallista korukangasta pitkinä kiehkuroina. Neljätoista päivää juhlitaan; tynnyrittäin hopearahoja jaellaan rahvaalle, ja koko kaupunki on keisarin vieraana. -- --
Ja toisia sukupolvia, uusia vuosisatoja ehtii entisten sijalle. Pyhän Viisauden kirkossa yhäti upeasti vietetään vuotuisia kristillisiä juhlia ja patriarkat ja kirkkoisät kokoontuvat tänne kristikuntaa hallitseviin neuvotteluihinsa.
Melkein on jo vuosituhat vierryt tämän valtaisen Herranhuoneen ylitse. Silloin koittaa toukokuun 29. päivä vuotta 1453.
Turkkilainen sulttaani on lukemattomine sotureineen rynnäköllä vallannut Konstantinopolin muurit. Kauhusta suunniltaan pakenee satatuhatta miestä, naista ja lasta Hagia Sofiaan, jättäen muun kaupungin hävityksen omaksi. Vallottaja ei toki rohkene häväistä tätä pyhää sijaa! Hädän hetkenä, niin kuuluu ennustus, laskeutuu taivaasta Jumalan enkeli pelastamaan kirkon ja kaupungin.
Jo törähtelevät hurjien muhamettilaisten torvet läheisiltä kunnailta. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kajahtelee holvikaarien alla, äidit painavat lapsensa sydäntään vasten, aviopuolisot syleilevät toisiaan, kaleeriorjat, ranteissa vielä ketjut, pakenevat pilarien taakse pimentoon, ryskyen satelevat muhamettilaisten piiluniskut portteihin, sinkautellen pirstaleita kalliista puusta. Vielä ryskyy toinen puolisko liitoksissaan, toinen on jo murrettu. Profeetan käskyhän on hänen oppinsa levittäminen tulella ja miekalla, häpeällisin mistään uskonnosta johtunut säännös. Muureilla tapahtuneen verisaunan jo päihdyttäminä hyökkäävät janitsarit sisälle, ja noruvin käyrämiekoin niittävät he laihoansa profeetan käskyn jälkeen.
Turvattomia kahlitaan ja ajetaan ulos kuin karjaa. Sitte käydään rosvoukseen. Miekaniskuista ja peitsen tölmäisyistä sinkoilee mosaiikki, kalliit alttariverhot riuhtaistaan esille ja äärettömät aarteet kultaa ja hopeaa sälytetään muulien ja kameelien selkään. Huikeasti ulvoen kanniskellaan ristiinnaulitunkuvaa ympäri kirkkoa, mielettömän uskonnollisen vimman riehaannuttama mustapartainen musulmanni on painaltanut janitsarilakkinsa orjantappurakruunun verhoksi; ja ylimielisen voitonriemun seasta kaikuvat pilkalliset sanat: "Siinä on kristittyjen Jumala!"
Mutta ylhäällä pääalttarilla seisoo kreikkalainen piispa ylipapillisessa asussaan. Pelottomana lukee hän kovalla ja tyynellä äänellä messua kristityille ja jakelee heille lohtua heidän hirvittävässä ahdistuksessaan. Lopulta seisoo hän ypö yksinään. Silloin hän tarttuu kultaiseen kalkkiin, ja astuu ylös portaita ylemmille lehtereille. Nyt huomaavat hänet turkkilaiset, ja säilät sojossa ja tapparat tanassa syöksähtää joukko janitsareja hänen peräänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tietenkin kaatuu kuolleena kalkkinsa yli, sillä pako on mahdoton, kiviseinät ovat yltympärillä. Kuitenkin avautuu samassa hänen edessään harmaja kivimuuri, piispa astuu aukosta, ja jälleen onkin pääsytie häipynyt. Hämmästyksestä hätkähtäen peräytyvät turkkilaiset, mutta pian käydään muurin kimppuun peitsin ja piiluin. Sitä ei saadakaan myötäämään, kivet uhmaavat heidän turhia ponnistuksiaan. Neuvottomina hämmästellen poistuvat he yrityksestään.
Alhaalla kirkon laivassa ovat hävitys ja melu kohonneet korkeimmilleen, kun pääkäytävän suuhun karauttaa korskuvalla sotahevosellaan ratsumies. Hänen saattueenaan on muhamettilaisia sotapäälliköitä ja pashoja. Vallottaja itse, turkkilaisten sulttaani Muhammed II, siinä lähestyy. Hän on nuori ja ylpeä, taipumaton, mutta vakavamielinen. Jalkaisin astelee hän marmorilevyjen yli, joita tuhannen vuotta takaperin kristityn keisari Justinianuksen askeleet koskettivat. Ensimäiseksi näkee hän janitsarin, joka pelkässä hävityshalussaan pirstoaa tapparallaan marmoripermantoa. Muhammed astuu hänen luokseen ja kysyy: "Miksi?" -- "Uskon tähden!" kuuluu vastaus. Silloin iskee sulttaani säilällään sotamiehen maahan. "Te koirat! Eikö teille saalis riitä? Tämän kaupungin rakennukset ovat minun!" Jalallaan työntäisten syrjään surmatun astuu hän ylös kristittyjen saarnastuoliin ja kaikuvalla äänellä luovuttaa Pyhän Viisauden kirkon islaminuskon haltuun. --
Puoliviidettä vuosisataa on nyt kulunut siitä, kun Hagia Sofian tuomiokirkon kupulaelta risti vaihtui komeaksi puolikuuksi, ja joka ilta kajahtaa vieläkin niiden minarettien siltamilta, joita turkkilaiset ovat kirkkoon liittäneet neljä, rukouksiin huutajan ääni. Hänellä on yllään valkoinen turbaani ja pitkä, väljälaskoksinen kaapu, kaikille neljälle ilmasuunnalle huhuaa hän soinnukkaalla äänellään yli Stambulin, hopeanheleät, pitkään venytetyt a:t ja täyteläiset l:t herättelevät kaikua lähellä ja kaukana. "Allah on suuri", kuuluvat sanat. "Paitsi Allahia ei ole mitään jumalaa, ja Muhammed on hänen profeettansa! Tulkaat parannukseen! Tulkaat pelastukseen! Allah on suuri. Paitsi Allahta ei ole mitään jumalaa!"
Nyt vaipuu aurinko taivaanrannan alle. Silloin pamahtaa kanuunanlaukaus. On nimittäin paastokuukausi, jolloin muhamettilaiset eivät päiväsaikaan saa syödä, juoda eivätkä polttaa tupakkaa. Niin käskee profeetta Koranissa, heidän pyhässä kirjassaan. Tuo merkki julistaa täksi päiväksi paaston päättyneeksi, ja kun oikeauskoiset nyt ovat virkistäytyneet höyryävillä lihamöykyillä ja riissivanukkailla, hedelmillä, Mokka-kahvilla ja vesipiipulla, suuntaavat he askeleensa vanhaan Pyhän Viisauden kirkkoon, kuten sen nimenä on yhä vieläkin. Minarettien ympärillä hohtelee tuhansia lyhtyjä ja tornien välissä piirtelevät lepattavat valot pyhiä nimiä yön selkään. Mutta moskeijassa riippuu viidenkymmenen metrin pituisissa vitjoissa kattokruunuja epälukuisine öljylamppuineen, ja tiukkaan pingotetuilla jänteillä kiiluu kynttilöitä tiheässä kuin rukousnauhan helmet. Valomeri tulvehtii moskeijan permannolle. Pilareihin kiinnitetyissä valtaisissa vihreissä kiivissä välkkyvät kultaisin kirjaimin Allahin, Muhammedin ja pyhimysten nimet; yksistään kirjaimet ovat yhdeksän metriä korkeat.
Permanto on katettu olkimatoilla; sisälletulijan täytyy riisua kenkänsä ja pestä kasvonsa, kätensä ja käsivartensa. Valkeat ja vihreät turbaanit ja punaiset mustatupsuiset fetsit vilahtelevat sekaisin. Kaikki hartauden viettoon saapuneet kääntävät kasvonsa Mekkaa kohti Yhtaikaa kohottavat he kätensä kasvojen tasalle, kämmenet eteenpäin käännettyinä, ja pitävät peukaloitaan korvalehdillä. Sitte he taivuttavat yläruumiinsa eteenpäin ja painavat kasvonsa käsiä vasten. Lopuksi he polvistuvat ja koskettavat permantoa otsallaan. "Rukous on paratiisin avain", sanoo Korani, ja rukouksen kukin osa vaatii määrättyä ruumiin asentoa.
Saarnastuolissa seisoo pappi. Hänen selkeä, laulava äänensä keskeyttää juhlallisen hiljaisuuden. Viimeinen sana kuoleutuu hänen huuliltaan, mutta se kaikuu vielä kauvan holvikaarien hämyssä ja leijuu kuin rauhaton henki kerubim-patsaiden välissä.
Mutta turkkilaisilla ei ole turvallista tässä pyhäkössään. Tilinteon hetki koituu kerran Hagia Sofiankin vallottajalle, ja yhä useammat Stambulin asukkaat luopuvat kaupungin muurien edustalla sijaitseviin kalmistoihin varatuista hautapaikoistaan ja siirtävät vainajansa Skutariin, lepäämään aasialaisten kypressien katveessa. Ja kreikkalaiset uskovat yhä vielä, että sinä päivänä, jona Hagia Sofia palaa kristittyjen käsiin, avautuu tuolla ylhäällä lehterillä kiviseinä ja piispa astuu jälleen esille kalkki kädessään. Rauhallisena ja arvokkaana laskeutuu hän portaita alas, menee läpi kirkon, nousee pääalttarille ja jatkaa messunsa lukemista täsmälleen siitä kohdasta, mihin hänet neljäsataaviisikymmentä vuotta takaperin turkkilaiset keskeyttivät.
8. Mustameri.
Aurinkoisena, raikkaana lokakuun aamuna vuonna 1905 läksin viime kerran alas Stambulin laiturille, ruotsalaisen lähetystön kavassin, vanhan Alin, saattamana. Matkatavarani, joita oli kahdeksan kirstua, siirrätin kaik'iin, pitkään neliteljoiseen veneeseen, ja pidin itse perää ankkuroineitten purjelaivojen, höyryaluksien ja kaljaasien lomitse ulos Bosporukselle. Ison venäläisen höyrylaivan nuoratikkaille päädyttyäni odotin kunnes kaikki kapistukseni oli hinattu laivaan ja seurasin itse viimeisenä. Ankkuri vivuttiin keulakannelle, potkuri alotti työnsä ja laiva viiletti pohjoista kohti pitkin Bosporusta.
Kaukoputki kädessä istuuduin peräkannen penkille hyvästelemään turkkilaisten pääkaupunkia. Ihmeen kaunispa, iäti mielessä pysyvä on se kuva! Talomerestä pyrkivät valkoiset hoikat minaretit taivasta kohti, ja kypressitkin, korkeina, hiljaisina ja ylväinä kuin kuninkaat, osottavat maan lapsille paratiisin valoisaa tietä. Yltympärillä kohoilevat kunnaitten rinteillä rakennukset kuin teatterin penkkirivit, jättiläissirkuksena, jossa on katsomasijoja runsaasti miljoonalle turkkilaiselle, ja areenana Bosporuksen sininen ulappa.
Säälimättömänä riistää meiltä höyrylaiva lumoavan kuvamme. Karttuvan etäisyyden harsohuntu tekee kaikki piirteet pehmeämmiksi, ja kuin öisenä unennäkönä katoaa valkoinen kaupunki lopulta ensimäisten niemekkeiden taakse. Nyt vaihdan paikkaa ja katselen eteenpäin. Kenties on sillä taholla vielä ihanampaa! Salmi muistuttaa jyrkkien kalliorantain välissä lipuvaa jokea, mutta kaikissa laaksonaukeamissa, ja missä vain on sipale rantaa sijansa saanut, pistäytyy näkyviin valkoisia huviloita ja hoveja, kyliä, muureja ja raunioita, puutarhoja ja lehtoja. Bosporus on tuskin 30 kilometriä leveä. Vanhat plataanit kaartuvat nuokkuvine latvoineen vereksille niityille, laakeripuut, kastanjat, saksanpähkinäpuut ja tammet luovat syvää siimestä. Valkeita lokkeja leijuu yläpuolellamme ja delfiiniparvi saattelee meitä vanavedessä, keittiöjätteitä kärkkyen. Ne ovat tummia, pehmoisia ja kiiltäviä, niiden selkä hohtelee kuin metalli, ja ne kuultavat näkyviin jo ollessaan useita metrejä syvällä vedessä. Pyrstöevän ponnahduksella poukkoavat ne kohoksi, viuhahtavat kuin merenjumalien vasamat sievässä kaaressa yli aaltojen ja sukeltavat jälleen syvyyteen, terävä turpa alaspäin tähdättynä. Ne voisivat meidät tavottaa, jos tahtoisivat, mutta tyytyvät tuntikausin seuraamaan laivamme kintereillä.
Vasemmallamme on Europan rannikko, oikeallamme Aasian. Molempien välimatka on kaikkialla niin vähäinen, että europalaiset voivat kuulla aasialaisten koirien haukunnan. Tuolla on Therapia, jossa kristityillä on kesähuviloita ja lähetystöillä palatseja, ja ihan turkkilaisten kahvilain altaanien alla lainehtii vesi. Alempana salmen varrella leviää iso kylä, jossa nähdään ikivanha plataani; puun seitsentä runkoa nimitetään "seitsemäksi veljekseksi". Sen siimekseen kertoo tarina Bouillonin Gottfriedin leiriytyneen ristiretkiläisinensä, ollessaan matkalla vallottamaan Pyhää Hautaa ja voittamaan "Jerusalemin kuninkaan" arvonimeä.
Nyt lavenee meren sola, molempien maanosien rannikot etääntyvät toisistaan. Mustanmeren avoin näköpiiri leviää eteemme, ja laiva alkaa hytkyä. Oikealla ja vasemmalla kohoilee valotorneja, ja korkealle sijotetut patterit vallitsevat salmensuuta. Mutta jo puolen tunnin kuluttua tuskin enää näemmekään rannikkoleikkausta, johon Bosporus päättyy. Keinuvilla meren aalloilla suuntaamme kulkumme suorinta tietä Sevastopoliin, lähelle Krimin niemimaan eteläisintä ulkovuoristoa. Siellä on venäläinen laivastoasema, mutta vähänpä on siitä venäläisillä iloa, sillä turkkilaiset määräävät Välimerelle pääsystä, ja ilman muiden suurvaltojen suostumusta eivät venäläiset sotalaivat saa poistua Mustaltamereltä. Mutta kaikkien kansojen rauhalliselle laivaliikenteelle on Mustameri rajattomasti avoinna.
Mustameri, Kaspian meri ja Itämeri ovat melkein yhtä isoja. Viimeksimainitun suurin syvyys, Landsortista etelään, on ainoastaan 460 metriä, Kaspien meressä tapaa jo 1100 metrin syvyyden, mutta Mustassameressä on luodattu 2250 metriin asti. Itämerta ympäröivät vain europalaiset rannikot, Mustameri ja Kaspian meri kuuluvat Europaan ja Aasiaan. Eri salmien kautta on Itämeri Tanskan saarten lomitse yhteydessä Atlantin valtameren kanssa; Mustallamerellä on vain yksi laskuväylä, Bosporus, ja Kaspian meri on ihan umpinainen. Tämän oikean sisämeren merkillisyytenä on, että sen pinta on 26 metriä Mustaamerta alempana. Kaikki kolme merta ovat suolaisia, Itämeri vähimmin. Neljästä isosta virrasta, Tonavasta, Dnjesteristä, Dnjepristä ja Donista, saa Mustameri paljon suolatonta vettä, mutta Bosporuksen pohjalla kulkee suolainen merivirta Mustaanmereen, samalla kun tämä juoksuttaa Välimereen vähemmän suolapitoisen ja siitä syystä kevyemmän pintavirran. Mustameri ei muuten ole sen mustempi kuin muutkaan meret, yhtä vähän kuin useimmilla sivistyskielillä Valkeaksi nimitetty Vienanmeri on valkea, Keltainen meri keltainen tai Punainen punainen, ja jos sinulle joku kertoo kapteenista, joka oli Välimereltä purjehtimassa Punaiselle merelle, mutta joutuikin Mustallemerelle, koska hän oli värisokea, niin saat tarinalle vain tyynesti nauraa.
Nyt kuljemme huojuvaa tietämme edelleen, kurkistamme Sevastopolin satamaan, laskemme ankkurimme kaukasialaisten kaupunkien ulkoväylälle, sidomme köytemme Batumin laiturirenkaisiin ja pudotamme sitten viimeisen kerran ankkurimme pikku matkan päähän Vähän-Aasian rannikosta. Ylväänä ja valoisena, metsäiset vuoret taustanansa, kylpee Trapetsunt puolipäivän auringon hohteessa. Maalta kiitää pikku soutuveneitä kuljettamaan laiturille ihmisiä ja tavaroita. Turkkilaiset venemiehet mölyävät kuin mielettömät yhteen suuhun, mutta kukaan ei heitä kuuntele. Jokainen on mielissään, kun vihdoinkin on onnellisesti päässyt maihin tamineinensa.
9. Trapetsuntista Teheraniin.
Trapetsunt oli jo 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää kreikkalainen siirtokunta ja sieltä viepi 1300 kilometriä pitkä valtatie Täbrisin kautta Teheraniin; ammoisista ajoista asti on Persian kauppa kulkenut tätä tietä myöten Mustallemerelle. Nykyään ovat kyllä monetkin tällaiset vanhat kauppatiet joutuneet kovin syrjäytetyiksi; nykyaikaiset kulkuneuvot ovat vieneet voiton karavaaneista ja tuollekin kauppaväylälle ovat Suetsin kanava ja kaukasialaiset rautatiet tehneet suurta haittaa. Mutta vieläkin vaeltaa lukuisia ja isoja karavaaneja Trapetsuntin ja Täbrisin taipaleella sekä edelleen Teheraniin, sillä tie on hyvä; syyssateet ovat sitä sentään saattaneet pehmentää, ja turkkilaisen Armenian ylätasangoilla voi se olla jäätynyt kivikovaksi. Nopeastikaan ei matka juuri joudu, sillä 250 kilometrin pituisia taipaleita on suoritettava samalla hevosella! Reipas on ratsaskulkue, joka silloin marraskuulla 1905 tömisten ja kolkkuen eteni tätä turkkilais-persialaista maantietä pitkin. Jos sinä, rakas lukija, olisit silloin ollut kävelyllä siellä päin, niin olisitpa varmaan kummastuneena seisahtuen ajatellut: "Siinä sitä on seuruetta kerrakseen! Niillä täytyy vielä olla pitkä taival katkaistavana." Trapetsuntin ja Ertserumin maaherrat olivat ystävällisesti antaneet kuusi asestettua ratsumiestä matkaani, kankeakoipisilla hevosilla seuraamaan minua suojelusvartiona.
Etunenässä ratsasti papurikolla turkkilainen sotamies; ratsupyssy killuu hihnassa hänen seljässään, kupeella heilahtelee sapeli, ja päässä on hänellä punainen fetsi, joka on auringon ja tuulen suojaksi vielä kiedottu valkoisella huivilla. Sitte tulevat minun kolmen hevosen laahaamat vaununi. Vanha Shakir, ajuri, on jo hyvä ystäväni; hän valmistaa ruokani ja pitää huolen heräämisestäni. Itse olen kääriytynyt kaukasialaislevättiin ja yli korvien nostettuun "paslikkiin" ja silmäilen seutua takanojoon painuneena vaunuissani. Takanani ratsastaa ruskeitten hevosten seljässä kaksi mitä vilkkaimmin haastelevaa sotamiestä -- tietenkin kiistelevät siitä, saavatko hyvät juomarahat matkan päättäjäisiksi. Heidän perässään ratisevat kahdet jykevät kärryt; niihin on sullottu kaikki matkatavarani, oma ajomies ja tallirenki niilläkin, ja perimäisinä ovat muut kolme ratsumiestä.