Part 2
Muuan museon käytävä toimittaa meidät täydellisesti linjalaivan kannelle, ollen rakennettu ihan samanlaiseksi kuin itse laivassa. Tuossa on keittiö, tuolla miehistön makuusuojat, ja tuonne ylös on puuseppä saanut työpajansa. Sitte kiinnittävät meidän huomiotamme rauhallisemmatkin nähtävyydet, Hampurin--Amerikan-linjan matkustaja- ja lastihöyrylaivat niinikään kaavarakennelmina, joiden täytyy saada jokaisen pojan silmät iloisesti kirkastumaan. Nämä jättiläishöyrylaivat ovat mahtavimpia taistelulaivojakin isommat. Mutta hupaisin on kuitenkin iso maailmankartta, jolle on soviteltu kaikki saksalaiset postihöyrylaivat pienoisina liikkuvina kaavarakennelmina, ja aina täsmälleen siihen, missä ne edellisenä päivänä ovat todella olleet. Noiden seitsemänkymmenenviiden linjan isännistöt saavat sähkötietoja laivoistaan, ja sikäli kuin nämä viestit saapuvat museoon siirrellään laivoja kartalla niiden mukaisesti. Tämä kartta antaa mitä selvimmän käsityksen Saksan vaurastuvasta vallasta merellä. Ja jokaisella linjalla kulkee lukuisia laivoja molempiin suuntiin, yhdistäen etäisiä rannikoita keskenään. Suuriin ja pieniin Europan satamiin tuovat ne tavaroita, jotka sitte rautateiden välityksellä leviävät yli koko maanosan.
Torpeedojen ja kaikkien niiden esineiden ohi, jotka esittävät miinalaitoksen kehitystä, saavumme niiden viehättävien pikku kaavarakennelmien ääreen, jotka osottavat isojen laivojen sisuksia ja koneita, ja viivähdämme laivanrakennussuojamassa, jossa ikäänkuin rakennetaan laiva pienoiskoossa silmiemme edessä. Siinä on urheilu- ja laivaveneitä, on mastoja ja peräsimiä, ruorirattaita, purjeita ja taklaasitarpeita, köysiä, ankkureita, kettinkejä ja mitä kaikkea. Vahingoittuneen laivan korjaaminenkin on täällä nähtävissä; sukeltajia on vedessä paikkaustöissään ja kumiletkujen avulla pumpataan heille raikasta ilmaa. Paljoa mukavampaa on luonnollisesti kohottaa koko laiva uivalla telakalla, joita täällä niinikään on katseltavana.
Eri osastona on kaavarakennelmia kaikista mahdollisista purjelaivoista, isosta viisimastoisesta alkaen, johon on tiheään sovitettu purjeita, mastoja, puomeja, köysiä, vantteja ja raakapuita, aina parkkilaivaan, prikiin, kuunariin ja pikku kutteriin saakka, joka riittää rannikkokulkuun. Kaikki on niin sirosti ja oikein veisteltyä, sorvattua ja liitoksiin sommiteltua, ettei sitä voi kyllikseen katsella.
Erityisellä mielihyvällä viivymme pelastuskojeiden ääressä. Tuossa on kaikenlaatuisia pelastusveneitä, joihin matkustajat ja miehistö -- naiset ja lapset ensimäisinä -- turvautuvat, kun laiva uppoaa ja kierukkamaisissa kaarteissa häviää häämyiseen syvyyteen. Pelastusvyöt auttavat uiskentelevaa pysyttelemään veden päällä, laivaan otettuja öljysäiliöitä tyhjennetään aalloille niiden silittämiseksi ja taltuttamiseksi raivossaan. Muuan kuva osottaa, miten näköjään hukkuneita herätetään keinotekoisella hengityksellä jälleen henkiin. Omituista pyssyä käytetään sanomien ampumiseksi laivalle, joka on joutunut merenhätään. Niin, voidaanpa sillä sinkauttaa asiapapereita torpeedoveneeseenkin, sen viilettäessä tuiminta vauhtiansa. Sopessa tuolla on rakettilaite kaikkine vehkeinensä. Kun myrsky ajaa laivan rantamatalikolle, niin saadaan raketin avulla rannikko ja laivanhylky yhdistetyksi ohuella, lujalla nuoralla, joka on kiinnitetty raketin päähän. Hätään joutuneet käyvät siihen käsiksi ja vetävät sen mukana laivaan toisen, paksumman narun, joka oli solmittu edellisen jatkoksi. Kun he tällä tavoin ovat lopulta saaneet käsiinsä lujimman köyden, kiinnitetään se laivaan ja toinen pää kiskotaan tiukkaan maalla. Köydessä kierii tela, johon on kiinnitetty vasu, tässä toimitetaan haaksirikkoiset yksitellen kuivalle. Niin ilkeitä ja julmia kuin ihmiset pystyvätkin olemaan toisillensa, ovat he sentään myös keksineet kaikenmoista toistensa auttamiseksi vaaroissa ja kärsimyksissä. Kokonaisia kirjoja täyttäisivät kertomukset monien luotsien ja kapteenien sankaruudesta, jotka ovat uhranneet henkensä lähimäistensä edestä.
Iso kaunis kaavarakennelma esittää osaa Hampurin satamasta laivoineen, nostovipuineen ja tavarasuojamineen, vilja-aittoineen ja laituriraiteineen ihan todellisuuden mukaan. Toinen sommitelma on jäljennös Oderin suun vaarallisesta satamaväylästä Stettinin luona, missä kulkutiet ovat löydettävissä ainoastaan johtoloistojen ja vilkkuvalojen opastuksella. Jos näkee johtoloistojen sädekimput määrätyssä asennossa, esim. suoraan päällekkäin, niin on kaikki hyvin, muussa tapauksessa ei suunta ole oikea. Voimakkailla mykiöillä ja heijastimilla vahvennetaan lamppujen valoa. Reimareilla, poijuilla ja muilla merimerkeillä näytetään tietä päivisin, ammu- ja kellopoijut varottavat sumussa. Merimuseon kaavarakennelmassa on kaikki majakat varustettu pienillä sähkölampuilla, ja ne hohtelevat ja vilkkuvat samoin keskeytyksin ja yhtä pitkin ajoin kuin todellisuudessakin.
Seinällä tuolla riippuu kansainvälisen merkinantokirjan lippuaapisto. Kukin lippu merkitsee yhtä kirjainta, ja kaksi aavalla merellä lähekkäin sattuvaa laivaa pääsee siten tervehtimään toisiansa aaltojen yli, esim. "Kaikki laivassa hyvin" tai "Sivuutimme eilen laivanhylyn, pelastimme miehistön", tai mitä hyvänsä muuta haastellen. Kaikki on tulkittavissa lippukielellä.
Joka päivä kerrotaan sanomalehdissä sähkölennätinkaapeleista, jotka meren pohjalla yhdistävät Europan ja Amerikan, ilmottaen tärkeimmät tapahtumat, mitä vastikään on tuolla puolla Atlantin sattunut. Enemmän kuin tusina sellaisia kaapeleita kulkee suoraan meren poikki. Useimmat lähtevät Irlannin lounaiskolkasta, päättyen New-foundlandin ja Nova Scotian maakuntiin Kanadassa. Miten näitä pitkiä, raskaita kaapeleita lasketaan monien satojen penikulmien taipaleelle, sitä valaisevat meille merimuseossa kaapelilaivat valtavine säiliöineen, joihin kaapelit on solutettu kierteille; näistä ne suolletaan suoraan alas neljän- tai viidenkintuhannen metrin syvyyteen, ojentautuakseen pitkin meren pohjaa. Näytetään täällä paloöljylaivaakin, joka voidaan kahdeksi kolmannekseksi täyttää paloöljyllä, ja vankaksi rakennettua jäänmurtajaa, joka terävällä keulallaan pirstoaa paksuja jääkenttiä. Miten majakkalaivoja rakennetaan ja varustetaan, miten ne ankkuroidaan kauvas rannikolta, tuulen ja aaltojen niitä turhaan tuiverrellessa, kaikkea tätä saa tarkkailla somina jäljennöksinä. Ehdottomasti kiinnittää katseemme muuan iso kuva. Se esittää kokonaista pikku aluksien laivuetta, jotka mennä höyryävät Pohjanmerelle, hinaten jättiläismoista rautaista rumpua. Ne tulevat Bremerhavenista Weserin suulta ja pysähtyvät viidenkymmenen kilometrin päässä paikkaan, missä on vain seitsemän metriä syvää. Avataan muutamia läppiä, jotta rumpu täyttyy vedellä ja vajoaa. Sukeltajat kattavat sen betonilla, ja siten luodaan keskelle ulappaa kallio, saarelma, jolle sitte pystytetään valotorni näyttämään laivoille tietä Bremerhaveniin. Toinen suojama sisältää kaikkia kojeita, joita merenkulkijat käyttävät saadakseen ulapan jäljettömillä teillä selville, missä kohti kulloinkin ovat. Siihen ei suurtakaan taitoa tarvita niin kauvan kuin on maata, merimerkkejä ja johtoloistoja näkyvissä. Mutta kun rannikko häipyy eikä yltympärillä ole muuta kuin vettä, on tolallaan pysyminen jo vaikeampaa. Silloin lipuu matkamittari, lokinuora, aina laivan takana vedessä, kieppuu kuin potkuri ja ilmaisee kuljetun taipaleen ja kulkunopeuden. Peräsintä pitelevä mies pitää alituiseen silmällä kompassia, joka on siten soviteltu napojen päälle renkaaseen, että se ankarimmassakin aallokossa pitää vaakasuoran asentonsa. Kajuutissa on kapteenin pöydällä merikortti, ja kulmaviivottimella ja harpilla piirretään siihen laivan latu erä erältä. Kaikki merkitään niin sanottuun lokikirjaan. Tuon tuostakin tarkataan sekstantilla tähtiä tai aurinkoa, tavallisten purjehduslaskelmien tarkistamiseksi. Ajan osottaa peräti täsmällinen kronometri.
Tarkat kartat valaisevat kolmen isoimman valtameren maantiedettä, Tyynen-, Atlantin ja Intian meren. Meren hallussa on maapallon pinnasta puolenkolmatta vertaa enemmän kuin maan, ja suurin mitattu syvyys on 9640 metriä; se syvänne on Tyynessämeressä, hieman pohjoiseen Karolinien saariryhmästä ja itään päin Filippineistä. Luotausnuora on soittimenkielistä punottu ja suoltuu telan yli laivan perälaidasta; luodin pohjatessa höllenee penikulman mittainen jänne. Ennen kuin lasketaan kaapelia on tietysti aina luodattava meren syvyys.
Jokainenhan tietää, että merivesi on suolaista, pakottaen useinkin haaksirikkoisia kuolemaan janoon veneissään; mutta vähemmin tunnettu lienee se tosiseikka, että jos meret kuivaisivat, jäisi niistä kaikkialle seitsemänkymmenenyhden metrin vahvuinen suolakerros.
Nyt vilkaisemme vain enää ohimennen niihin suojaimin, joissa meren elävät aarteet monimuotoisina levittäytyvät katseltavaksemme. Kaikkialla rannikoilla, mutta etenkin Pohjois-Europassa, käyttävät ihmiset hyväkseen syvyyden ehtymättömiä rikkauksia, ja monillepa onkin meri kultakaivoksena. Ajateltakoon vain kaloja, hummereita, merikilpikonnia, valaita ja hylkeitä, pesusieniä, koralliriuttoja ja helmiä. Itäpreussilainen merimies kahlaa nahkapukimissa myrskysäällä mereen rintaansa myöten ja kiskoo maihin aaltojen tempaamaa meriruohoa ja uiskentelevia leviä, sillä niistä löytyy kivettynyttä havupuunpihkaa, merenkultaa eli bernsteiniä, joka on kallista kauppatavaraa. Sillinpyynnissä Pohjanmerellä lasketaan höyrylaivoista 4500:kin metrin mittaisia verkkoja, jotka konevoimalla vedetään takaisin ja tyhjennetään kannelle. Sillit ovat kitusistaan jääneet killumaan silmuksiin. Mutta nyt ne solahtelevat irti ja välkkyvät hopeanhohtoisena röykkiönä. Paikalla suolataan saalis ja laivataan lähelle ja kauvas.
Berlinin merimuseon suojamissa kuluvat tunnit vain liian joutuin. On kuin kiehtoisi meitä täällä raikas merituuli ja vapaa meri-ilma, ja vastakohta tuntuu miltei hämmennyttävältä, kun sitten on jälleen sukeltauduttava katujen ihmisvilinään.
4. Simpanssin seurassa.
En saa milloinkaan lähteneeksi Berlinistä ennen kuin olen pistäytynyt sikäläisen simpanssin luo vierailulle. Monet tunnit olen viettänyt Berlinin eläintarhassa, vaellellen afrikalaisten leijonain ja intialaisten tiikerien, jää- ja maakarhujen, dromedarien ja lamain keskessä. Mutta mieluimmin olen aina käynyt apinahuoneessa, ja pisimmäksi aikaa viivähdän simpanssin luokse.
Sen häkki on korkean lasiseinän takana, ja ainoastaan sen läpi saavat katseluhaluiset tarkastella apinaa. Mutta minä tunnen vartijan ja pääsen lämmitettyyn kamariin, jossa häkki on. Simpanssiparka, joka on riistetty kotoansa Länsi-Afrikan aarniometsästä, asustaa nyt ypö yksinään tukevassa häkissään samean sateisessa Berlinissä! Sievä ei se suorastaan ole. Otsa on matala ja päälaki litistynyt. Leuat ovat jykevät ja karkeakänsäiset, kulmahampaat hyvin suuret. Nenä on latuskainen, käsivarret pitkät, kädet karkeat ja sarvettuneet, koko ruumista peittää musta karva. Ja kuitenkin muistuttaa se kauttaaltaan ihmistä, kävellessään siinä edes takaisin isossa häkissään. Sillä on nimittäin vaaleanruskeat puhuvat silmät, ja ristikkoa lähestyessäni tulee se minua vastaan, herkeämättä tähystellen minua. Se näyttää niin totiselta ja murheelliselta, että minun täytyy kysyä vartijalta, mikä sitä vaivaa. Ja mitä vastaakaan hän minulle? "Se vain vaivaa päätänsä aprikoimalla, onko teillä lyhyt vai pitkä tukka, ja soisi teidän ottavan hatun päästänne."
Mielihyvällä täytän näin kohtuullisen toivomuksen, paljastan pääni ja kallistan sen ristikkoon päin. Simpanssi hivelee kylmillä, kovilla ja syyläisillä käsillään tukkaani ja päästää ilahtuneen huudahduksen, ilmeisen tyytyväisenä. Sitte se länkäsäärillään astelee raskaasti jälleen peremmälle häkkiinsä, nojautuen rystysillään permantoon, tarttuu trapetsiin ja alkaa nyt voimistella sillä, kunnes siirtyy puoliympyrässä keinumaan kattoon kiinnitetyssä köydessä.
Mutta pian tulee se takaisin ja pudistelee moneen kertaan kättäni; näkyypä sen tekevän mieli koetella kakkuloitanikin. Mutta vartija varottaa minua lainaamasta sille niitä. Se tyytyy nyt kopeloimaan takkini taskuja ja tutkimaan, olenko tuonut mukanani pähkinöitä tai omenan. Lopuksi se taas juoksentelee pitkin vankilaansa.
Sillävälin on alkanut hämärtää. Kun hämy verhoaa afrikalaisen aarniometsän, on simpanssilla tapana heilauttaa itsensä puuhun ja järjestää lehvien keskelle mukava leposija. Mutta täällä Berlinin eläintarhassa avaa vartija ristikon oven, kaksi paksua villapeitettä käsivarrellaan. Simpanssi ottaa ne häneltä, tehdäkseen itse vuoteensa. Toisen peitteen levittää se soppeen permannolle ja toiseen se kääriytyy. Huolellisesti sulloo se peitteen joka taholta alle ja vetää sen korviinsa saakka. Nyt toivotan sille hyvää yötä ja lähden jälleen vaeltelemaan meluisia katuja.
Näiden apinain älystä, niiden harkitusta esiintymisestä ja sävyisyydestä kertovat kaikki matkailijat, jotka ovat omistaneet simpansseja. Muuan sellainen ihmisapina oli hämmästyksestä kivettyä, kun ensi kertaa näki itsensä kuvastimesta. Se kävi tavattoman uteliaaksi, silmäili herraansa kysyvästi, meni kuvastimen taakse, tutki sen selkämystää ja koetti koskettaa kuvaistaan saadakseen selville, oliko se elävä olento. Se käyttäysi ihan kuin villit, jotka ensi kertaa ovat kuvastimen edessä.
Suuri eläintenystävä Brehm kertoo liikuttavia piirteitä nuoresta simpanssistaan. Sellaista apinaa, arvelee hän, ei voi kohdella eläimenä, vaan ainoastaan kuten ihmistä. Hänen simpanssinsa tutki kaikkea ympäristöään. Se veti auki lipaston laatikoita ja haeskeli sieltä leluiksi sopivia esineitä ratokseen; se avasi uunin oven ja istuutui sen eteen katselemaan tulta; se istui mukana pöydässä ja aterioitsi seuransa tavoin, kaatoi itse kuppiinsa ja joi kuten ihminen. Syötyänsä se pyyhki suunsa ruokaliinalla. Jos joku oli sitä kohtaan ystävällinen, niin se kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Lapsia se rakasti enemmän kuin aikaihmisiä, ja pikku tyttöjen seurassa se oli mieluummin kuin poikien, koska jälkimäiset pyrkivät sitä kiusottelemaan. Kun sille kerran näytettiin neljän viikon vanhaa lasta, silmäili se tätä hämmästellen ja pohti nähtävästi, saattoiko tämä pikku olento todella olla ihminen. Sitte se yhdellä sormella kosketti lapsen kasvoja, niin hellävaroen ja kepeästi, kuin olisi peljännyt hänelle vahinkoa tekevänsä, ja kun sille nyt oli asia selvinnyt, kätteli se lasta rauhan merkiksi.
Se tiesi ihan tarkalleen vuorokauden ajat. Jos illallinen viivähti, niin se koputti terhakasti ovelle, ja ruokalajeja tuotaessa se ihastuksissaan huudahteli: "Ooh, ooh!" Iltaselta päästyä se veti tohvelit isännälleen jalkaan ja lakaisi huoneen pyyhkimellä. Käärmeitä ja muita matelijoita se inhosi, uskaltaen vain silloin katsella lähempää, kun ne olivat lasikannen alla. Muulloin se parkaisten pintti käpälämäkeen. Mutta papukaijaa se ei peljännyt. Usein hiipaili se häkin ääreen ja huitaisi äkkiä kädellään ilmaa, säikyttääkseen lintua. Mutta papukaija oli leikkisä luonteeltaan ja kirkui: "Siivolla siinä!"
Ei ole kummeksittavaa, että tämän apinan omistaja ja ystävä suri sitä kuin inhimillistä olentoa, kun simpanssi lopulta kuoli kaularauhas-ajokseen, johon yhtyi keuhkotulehdus. Sairasta apinaa ei hoidellut eläinlääkäri, vaan taitavimmat kirurgit mitä saatavissa oli. Kun ajos aiheutti hengenahdistusta, täytyi toimittaa leikkaus. Neljän miehen piti pidellä apinaa, mutta se rimpuili vastaan ja riuhtaisihe irti. Sitten yritettiin sitä suostutella ystävällisin puhein, ja valitusta päästämättä tai hiventäkään hievahtamatta antoi hän veitsen tehdä työnsä, joka olisi vähäisestäkin nytkähdyksestä voinut kääntyä kuolemaksi. Leikkauksen päätyttyä se ilmaisi iloansa ja kiitollisuuttaan, ojentaen kätensä molemmille kirurgeille ja syleillen hoitajaansa. Ja yhtä urhea kuin se oli ollut leikkuupöydällä, yhtä kärsivällisenä nautti se rohtoja, ja yhtä arvokkaasti laskeusi kuolemaan. Lääkäreistä vakuutti muuan, että se oli kuollut ihan kuin ihminen, vähääkään vivahtamatta eläimeen.
5. Balkanin niemimaalle.
Mutta nyt on aika jättää hyvästi Spreen rannat. Jos viipyisimme kaikissa matkan varteen osuvissa merkillisissä kaupungeissa niinkään kauvan kuin Berlinissä, niin emmepä enää kotia näkisikään. Yksistään Konstantinopoliin on meillä vielä kahdentuhannen kilometrin huippaus, ja kerrassaan kolmetoista tuntia tarvitsee pikajuna meidän kiidättämiseemme ensiksikin Wieniin, Itävallan pääkaupunkiin.
Lännen puolella on Elbe, joka Hampurin luona laskee Pohjanmereen, ja idässä Oder, jonka vedet Stettinin kohdalla valuvat Itämereen. Ainoastaan Elbeen tutustumme lähemmin, ensiksi Dresdenissä, Saksenin kuningaskunnan pääkaupungissa, tämän valtion halki kulkiessamme, ja sitten Itävallan rajan takana Böömissä, missä rata seuraa virran polvitteluja ihanassa, tiheään asutussa, metsäisessä laaksossa. Pragissakaan, joka on Europan vanhimpia ja kauneimpia kaupunkeja, emme voi viivähtää; huimaa vauhtia syöksyy juna edelleen, ja vasta Wienissä astumme siitä taas pois.
Wien on rikas ja viehättävä kaupunki, kooltaan Europan neljäs; Stefanin tuomiokirkko kohottaa pilviä tavottelevan torninsa kahden miljoonan ihmisen yli, jotka asuvat sen ympärillä. Vanhojen aikojen muistomerkkien vieressä on upeita nykyaikaisia jättiläisrakennuksia, ja Ring (Rengas) on maailman kauneimpia katuja. Wien on enemmän kuin Berlini hyväntuulisuuden ja rattoisan elämän tyyssija, ylväs, vanha aateliskaupunki, teatterien, konserttien, tanssijaisten ja kahviloiden keskus. Kaupungin keskitse on kaivettu Tonavan kanava, jonka yli on rakennettu kaksitoista siltaa, ja pitkin kaupungin itäreunaa vierivät keinotekoisessa uomassa "kauniin, sinisen Tonavan" aallot, joiden sulosointuinen liplatus on kuuluisan wieniläisvalssin perussäveleenä.
Wien on kuten Berlini sivistyksen, tieteen ja taiteen polttopisteitä ja sen muurien kätköissä on epälukuisia ihmeellisyyksiä. Mutta niistä kaikista ei mikään ole niin merkillinen kuin vanha keisari Frans Josef. Ei siksi, että hän on niin vanha ja kuolleen sukupolven viimeinen, vaan sen johdosta, että hänen arvokas henkilöllisyytensä pitää koossa valtakuntaa, johon kuuluu mitä erilaisimpia maita ja kansoja, mitä poikkeavimpia uskontunnustuksia. Viittäkymmentä miljoonaa hallitsee hänen valtikkansa, Itävallan saksalaisia, Böömin tsekkejä, Unkarin magyareja ja Galitsian puolalaisia. Ja monia muitakin kansoja, muhamettilaisiakin elää katolisen keisarikunnan suojassa.
Keisarin elämä on ollut vaiherikas ja monimurheinen. Hän on kokenut sotaa, kapinaa ja mullistuksia, ja mitä viisaimmalla taitavuudella pitänyt koossa kaikki keskenään vihamieliset ihmisjoukot, jotka yrittivät pirstata hänen valtakuntaansa ja yrittävät vieläkin. Ilman häntä käy Itävalta-Unkarin yksinvaltaa tuskin enää ajatteleminen, ja sentähden ei meidän ajallemme ole ainoakaan ihmishenki tärkeämpi kuin hänen. Hän joutui murhayrityksille alttiiksi, hänen puolisonsa surmattiin ja hänen ainoa poikansa sai väkivaltaisen lopun. Nyt on hän kahdeksankymmenenyhden vuoden vanha ja on kuusikymmentäkolme vuotta kantanut keisarin kruunua; vuodesta 1867 on hän Unkarin kuningas. Hänen hallituskautenaan ovat kauppa, maatalous, teollisuus ja yleinen vauraus suunnattomasti edistyneet hänen maassaan. Mutta merkillisintä on, että hän yhä vielä kulkee pää pystyssä, hoikkana ja ryhdikkäänä, ja ahertaa yhtä uutteraan kuin päivätyöläinen Tonavan laaksossa.
Itävalta-Unkarin pohjoisosassa juoksee Elbe ja Dnjester, eteläosassa useita pienempiä jokia, jotka laskevat Adrian mereen. Mutta muutoin kuuluvat kaikki valtakunnan virrat Tonavaan ja yhtyvät pääjokeensa joka taholta. Europan suurin virta on Volga, ja sillä on oma merensä, Kaspian meri. Tonava on toinen järjestyksessä, ja oma merensä on silläkin, Mustameri. Ja musta on nimeltään sen lähdekin, sillä Tonava saa alkunsa Badenin Schwartzwald-(Mustametsä-)vuoristosta. Lähteeltään suistoonsa asti on se mitaltaan lähes 3000 kilometriä. Se juoksee Baijerin, Itävallan ja Unkarin halki, on Rumanian ja Bulgarian rajana ja koskettaa lopuksi pikku kolkkaa Venäjästä. Sillä on kuusikymmentä isoa sivujokea, joista enemmän kuin puolet ovat laivakululle soveltuvia ja laskukohdasta toiseen enentävät pääjoen vesimäärää. Budapestissä, minkä Tonava halkaisee upeiden siltojen alitse, luulee pikemmin näkevänsä järven kuin virran. Unkarin pääkaupungin Elisabeth-sillalla on 290 metrin kaariväli. Alempana, Valakian rajalla, on virta kilometriä leveä, ja siellä missä Rumanian rautatie Bukarestin ja Mustanmeren välillä leikkaa Tonavan, tulee "Mustanveden" luona eteemme silta, joka on lähes neljä kilometriä pitkä, pisin koko maapallolla!
Verrattain lähellä tätä kohtaa haarautuu Tonava kolmeksi päähaaraksi, muodostaen laskussaan laajan suistomaan. Siellä kasvaa tiheätä kaislikkoa kahta vertaa korkeampana kuin mies, suuret puhvelilaumat käyvät siellä laitumella, sudet ajavat saalistaan ja vesilinnut pesivät miljoonittain. Lelujapa ovat Tonavan rinnalla Pohjolan joet, joista kyllä ylpeilemme.
Budapestista vie meidät juna Unkarin tasangon poikki, vuoristojen kehyksessä leviävän omituisen, kaukaloa muistuttavan maan halki. Se on hyvin saderikas, talvi on kylmä ja kesä kuuma, kuten kaikissa maissa, jotka ovat kaukana merestä. Tomu- ja hiekkamyrskyt eivät ole harvinaisia, ja joillakuilla seuduilla kasautuu lentohiekka harjuiksi. Aikoinaan oli Unkarin alanko rehevänä arona, jolla magyarein paimentolaiskansa kierteli ratsain, käyttäen laitumella nautakarjaansa ja silmän kantamattomiin ulottuvia lammaslaumojaan. Nykyään leviää maanviljelys yhä laajemmalle. Vehnä, ruis, ohra, kaura, maissi, riissi, perunat ja viiniköynnökset menestyvät niin runsaina, että yli oman tarpeen riittää maantuotteita melkoiseen vientiliikkeeseen.
Kylien ja maatalojen ympärillä kasvaa tammia, jalavia, lehmuksia ja pyökkejä; poppelit ja pajut ovat levinneet laajalti, sillä niiden keveitä siemeniä sirottelee tuuli yltympäri. Mutta aavoilla, nevaisilla aroilla ei asukkailla ole mitään muuta polttoainetta kuin kaislaa ja kuivattua lantaa. Karjanhoito on Unkarissa aina ollut hyvin korkealle kehittynyttä. Yhä vieläkin jalostetaan tarkalla kasvatuksella rotulehmiä, sonneja ja puhveleita, kasvatetaan mitä erilaisimpia lampaita, vuohia ja sikoja; siipikarjan- ja mehiläishoito, silkkituotanto ja kalastus ovat jokseenkin hyvällä kannalla. Paimentolaiselle, joka laumoineen vaeltaa tienoolta toiselle, on ratsu välttämätön, ja niinpä on varsin luonnollista, että Unkari on aina ollut rikas hevosista, jotka ovatkin oivallista tatarilaisten ja arabialaisten elukkain sekarotua.
Kun junasta silmäilee maata, missä kaikki tämä runsaus kasvaa ja hyvin ja tasaisesti kostuva maaperä tuottaa suurta vaurautta asukkailleen, näyttää se laakealta ja yksitoikkoiselta. Näkee kyllä karjalaumoja ratsastavine paimenineen, kyliä, maanteitä ja majoja. Mutta jos tahtoo siitä saada selvän käsityksen, on poikettava Budapestin suureen maatalousnäyttelyyn. Se antaa täydellisen kuvan unkarilaisesta maalaiselämästä, laitumista ja karjatanhuista aina kirnuttuun voihin ja valmiiseen juustoon asti, silkkitoukan elämästä koterossaan kallisarvoisiin silkkikankaisiin saakka. Se osottaa talonpoikien oleskelun maatilallaan, yksinkertaisessa kaislamajassaan tai teltissään, eri viljalajit, joita hänen vainioillaan lainehtii, keltaiset hunajamöykyt, joita hän syksyisin korjaa mehiläiskennoistaan, parkittuun nahkaan asti, josta hän valmistaa hihnoja, satuloita ja laukkuja. Siinä on näytteillä unkarilaisen erämiehen aseita, tamineita ja saalista. Ja vasta näyttelyn viimeisestä suojamasta lähdettyänsä ymmärtää, kuinka viisaasti ja rakkaasti kansa johtaa tätä maatansa. Hyvä toimeentulo ja varallisuus onkin senvuoksi asukkaiden palkintona.
Suunnattoman joutuisasti kohisee juna tasangon poikki ja Serbian rajan yli. Belgradissa, Serbian pääkaupungissa, tullivirkamiehet tarkastavat matkatavaramme. He tekevät velvollisuutensa, mutta suosittuja eivät he ole. Serbialaiset eivät yleensä ole kovinkaan miellyttävää väkeä, eikä minulla omasta kohdastani ole mitään luottamusta kansaan, joka viskaa kuninkaansa ja kuningattarensa ulos ikkunasta, milloin pistää päähän.