Part 19

Pian olen sovittautunut osastooni, ja raskas juna, jonka alla koko maankamara vapisee, vierii Harbinista ulos kylmään, hiljaiseen talviyöhön. Totisesti olikin kylmä yö! Lämpömittari osotti 36 astetta Celsiusta, ja maata peitti paksu valkoinen lumivaippa. Mandshurian asemalla, joka on Mandshurian ja Siperian, Kiinan ja Venäjän rajalla, viipyi juna kaksi tuntia, venäläisten tullimiesten tarkastaessa matkatavaroita. Tässä saa panna kellonsa puolitoista tuntia taaksepäin; niin suuri on ajan erotus Harbinin ja Irkutskin välillä. Me voitamme nyt joka päivä tunnin tullessamme idästä länteen päin auringon suuntaan.

Siperiantakainen rautatie on maanpallon pisin, Dalnista Moskovaan on 8.700 kilometriä, se oli juuri valmistunut venäläis-japanilaisen sodan syttyessä, mutta kun se oli yksiraiteinen, kykenivät venäläiset vain suunnattomin ponnistuksin lähettämään joukkoja ja sotatarpeita Mandshurian taistelunäyttämölle. Nykyään rakennetaan toista raidetta, jotta voidaan sodan aikana toimia helpommin ja myöskin tyydyttää lisääntyvää liikennettä. Tämän rautatien avulla pääsee nyt kuudessatoista päivässä Tukholmasta Shanghaihin. Meritse Etelä-Aasian ympäri mentäessä vaatii sama matka 40 päivää, mutta kahdeksassakolmatta päivässä suoriutuu siitä siten, että matkustaa Atlantin yli, sitte Kanadan rautatietä Tyynellemerelle, ja sen yli taas laivassa.

Vuoden viimeisenä päivänä kävi maa vuoriseksi, sillä Itä-Siperia on vuoristomaata, Länsi-Siperia laakeata tasankoa. Venäläisissä Siperian pikajunissa on kirkkokin mukana; siihen tarkoitukseen on sovitettu kokonainen vaunu. Siinä on koristeltuja alttareja, ja nurkissa palaa vahakynttilöitä pyhäinkuvain edessä. Sunnuntai- ja juhlapäivinä, joita venäläisten vuosi sisältääkin runsaasti, kerääntyvät kaikki matkustajat kirkkovaunuun, ja kuorolaulajain ympäröimänä lukee kreikan katolinen pappi täydessä kirkollisessa asussaan messun.

Uudenvuodenaamuna kiiti juna pitkin Baikal-järven etelärantaa, ja mitä viehättävin maisema avautui nyt katseillemme. Itärannan lumipeittoiset vuoret kuvastuivat puhtaassa aamuilmassa selväpiirteisinä ja lännen puolella hohti vuoristo mitä kirkkaimmassa päiväpaisteessa. Siellä täällä kasvaa rinteillä pohjoismaisia petäjikköjä. Rata kulkee ihan järvenrantaa myöten, useinkin vain parin metrin päässä vesirajasta. Tämä osa Siperian rautatietä oli suuritöisin ja kallein, ja viimeiseksi se valmistuikin. Sen ollessa rakenteella välitettiin radan molempien järvenpuoleisten päätekohtien välillä liikennettä lautoilla. Rata polvittelee niemekkeitä ja lahtia kierrellen ja soukkien solien läpi, missä kalliopatsaat kannattelevat jättiläismoisia vuoriholveja. Monasti käy kulku pitkin kallioon louhittuja penkereitä, joiden reuna painuu melkein kohtisuorasti järveen. Tuon tuostakin porhaltaa höyryhepo tunneliin, jonka suulta katse taas tapaa kalliorannan.

Baikal-järvi eli "Rikas järvi" on Kaspianmeren ja Aral-järven jälkeen Aasian sisävesistä kolmas kooltaan. Maapallon suolattomista järvistä ovat ainoastaan Kanadan suurjärvet sitä isommat, ja sen korkeus merenpinnasta on 470 metriä. Vesi on heleänvihreää, maukasta ja kristallikirkasta; kaloja on hyvin runsaasti, lohia viittä eri lajia. Siellä asustaa muuan hyljelajikin, kuten ylipäätään monetkin Baikal-järven eläinmuodot ovat mereneläjäin sukua. Järvi on maapallon syvin; sitä on luodattu 1521 metriin asti. Useita höyrylaivateitä on suunnattu sen yli, ja talvisin kuljetaan sitä reellä. Mutta se alkaa jäätyä vasta tammikuun alussa, ja jääpeite pysyy tavallisesti huhtikuun puoliväliin. Nyt Uudenvuodenpäivänä oli järven koko eteläosa vielä avoin, vaikka öisin oli 30-35 asteen pakkanen!

51. Siperian halki.

Minun oli siirryttävä toiseen junaan ja odotettava tunnin verran Irkutskissa, Siperian isoimmassa kaupungissa, jossa on 80.000 asukasta. Irkutsk on Angara-joen varrella, joka juoksee Baikal-järvestä ja siten muodostuu kaikista sanottuun järveen laskevista virroista. Näistä on Selenga isoin, mutta vaikka Angara on viisi kertaa isompi kuin Jenissei, nimitetään sitä kuitenkin tämän syrjäjoeksi. Itse Jenissei saa alkunsa Kiinan alueella ja juoksee metsäisten rantojensa välissä pohjoista kohti koko Siperian poikki, laskien sitte Pohjoiseen Jäämereen. Siihen yhtyy monta isoa sivujokea, useimmat idästäpäin.

Lena, iso joki, joka virtaa Itä-Siperian poikki Baikal-järven koillispuolella, ei ole paljoa pienempi Jenisseitä. Siellä on Jakutskin kaupunki, missä lämpömittari talvisin laskee 63 asteeseen ja kesäisin nousee 35 asteeseen. Mutta Jakutskin pohjoispuolella sijaitsee Jana-joen varressa Vershojansk, joka on maapallon kylmin kohta, sen pakkasnapa.

Siperian pinta-ala on viisikolmatta kertaa suurempi kuin Saksan, mutta tässä suunnattoman avarassa maassa asuu ainoastaan seitsemän miljoonaa ihmistä. Niistä on 60 prosenttia venäläisiä ja 20 prosenttia kirgiisejä. Loput ovat burjateja, jakuteja, tunguseja, mandshuja, samojedeja, ostjakeja, tatareja, tshuktsheja ja vielä muitakin.

Tuntuvana eränä ovat väestössä rangaistusvangit, jotka on karkotettu Siperiaan: heidän kovana kohtalonaan on ankaran valvonnan alainen pakkotyö kultakaivoksissa. Niiden lukumäärä arvioidaan 150000:een. Ennen rautatien rakentamista täytyi heidän samota suunnattoman pitkiä matkoja jalkaisin. He marssivat päivittäin sateella, kuten poudallakin, myrskyssä tai lumipyryssäkin, 15 virstan taipaleen tätä kamalaa, kolkkoa ja kylmää Siperiaa. Edessä ja takana ratsasti kasakoita, jotka eivät suoneet heille hetkenkään lepoa, laahatessaan heitä vitjoissa teiden loassa ja roiskeessa. Usein tulivat vangin vaimo ja lapset vapaaehtoisesti mukaan, lieventääkseen kovaosaisen kohtaloa.

Tässä kohden on nyttemmin paljon muuttunut. Tosin on pakkotyö yhtä kovaa, mutta rangaistussiirtolaan matkustaminen on vähemmän työlästä. Nyt kuljetetaan onnettomat rautateitse erityisissä ristikkoakkunaisissa vanginvaunuissa. Usein näkee näitä liikkuvia vankiloita asemien sivuraiteilla. Kalpeat kasvot pilkistävät ristikkojen takaa ja silmäilevät välinpitämättömin katsein mitä asemasillalla puuhataan. Kerran näin miehen, joka oli kenties itse ollut aikoinaan vankina ja kärsinyt rangaistuksensa, hiipivän tuollaisen ristikkoikkunan alle, varovasti tähystelevän joka taholle ja santarmien silmän välttämisestä varmistuttuaan ojentavan vanginvaunuun viinapullon. Sitte hän katosi junien väliin.

Lena-joen ympärillä asuvat jakutit, turkkilaistatarilainen heimo. Heitä on 230000, nimellisesti kristittyjä ja elinkeinoinaan maanviljelys ja kauppa. Jenissein itäpuolella tapaamme tungusit, pienen kansan, joka elintavoilleen tärkeimpien kotieläinten mukaan jakautuu vakinaisesti asettuneihin, hevos-, koira- ja poro-tunguseihin. Länsi-Siperiassa asuvat Tomskin ja Tobolskin kuvernementeissä ostjakit, pieni suomalainen heimo, johon kuuluu 26.000 sielua; he ovat nopeasti vähenemässä ja elelevät kovin köyhinä kalastajina, metsästäjinä ja poro-paimentolaisina. Vielä vähäisempi kansa ovat samojedit, jotka asuvat Länsi-Siperian pohjois- ja Europan koilliskolkalla; he ovat uralaltailaista alkuperää ja harjottavat elinkeinokseen poronhoitoa ja kalastusta.

Kaikki nämä ja monet muut siperialaiset heimot ovat shamanisteja. He uskovat elävien olevan hyvin likeisissä väleissä ammoin kuolleitten esi-isiensä kanssa. Vainajia peljätään kovasti ja parhaansa mukaan koetetaan lepyttää ja manata heidän henkiään uhrilahjoin ja loitsuin. Tästä pitävät huolen monilla taikatempuillaan shamanit, papit, jotka samalla harjottavat parantajan ammattia. Kun joku on kuollut, on vainajan henki häädettävä teltistä. Kutsutaan shamani; hän saapuu kalliissa, kummallisessa asussa ja alottaa uskonnollisessa hurmostilassa tanssin, joka lopulta johtaa jonkinlaiseen raivioon. Hän hoippuu sinne tänne, kompastelee, ähkii ja on kuin järjiltään. Viimein tarttuu hän noitarumpuunsa, jonka kumeat jymähdykset tyynnyttävät hänen mieltänsä ja palauttavat hänet todellisuuteen. Ja hänen siten pantuaan kaiken taitonsa on henki karkotettu.

Valkeita kenttiä pitkin, yli ylänteiden ja laaksojen kulkee rata Irkutskin kuvernementissa luoteiseen päin. Krasnojarskin luona se menee uhkeaa, lähes kilometrin pituista siltaa myöten Jenissein poikki. Kesäisin pääsee laivalla ylös virtaa Minusinskiin asti, joka on etelä-Siperian kulta- ja vaskirikkaalla, hedelmällisellä tienoolla. Yleensäkin on Siperia rikas maa. Kultaa, hopeata ja vaskea, rautaa, lyijyä, grafiittia ja kivihiiliä uinuu sen vuoristoissa monien muiden arvokkaiden kivennäisten ohella, ja sen oivallinen maanlaatu antaa sille hyvät vastaisen kehityksen edellytykset. Enin osa viljelyskelpoista maata on rautateitten ja kulkukelpoisten jokien läheisyydessä. Koko Siperia onkin vesiteitten verkkona. Eräästä Obin sivujoesta pääsee höyrylaivalla kanavia myöten Jenisseihin ja sieltä Lena-joelle. Tämän kanavajärjestelmän sydämenä on Omsk, Siperian toinen kaupunki, jossa on 70.000 asukasta. Jokia myöten pääsevät isot höyrylaivat kulkemaan enemmän kuin kymmenentuhatta kilometriä ja pienemmät lähes 50.000. Länsi-Siperiassa, Tomskin ja Omskin ympäristössä, nousee maatalouden tuotanto vuosi vuodelta, ja varmaksi voi ennustaa, että nämä seudut aikanaan elättävät kaksinverroin tiheämpää asutusta kuin nykyään ja päällepäätteeksi lähettävät maailmalle suuret määrät viljaa. Mutta tarvitaankin jommoinenkin liikenne, jotta tämä loputon rautatie tuottaa korkonsa; se on maksanut kelpo lailla kolmatta miljardia markkaa!

Tomskin toisella puolella kuljemme Obin yli suuremmoista, kaunista siltaa myöten, joka on liitetty kokoon lohkokivistä ja rautaosista. Ob on Aasian isoin virta; se on yhtä pitkä kuin Jenissei ja Sininen joki, siis 5200 kilometriä, mutta sen jokialue on paljoa suurempi kuin noiden kumpaisenkin. Vasemmalta puoleltaan saadessaan valtaisen sivujokensa Irtishin vedet lisäkseen on se runsaasti kolme kilometriä leveä, mutta Obin lahteen Pohjoisen Jäämeren rannikolle laskiessaan on se jo paisunut kaksikymmentä kilometriä leveäksi. Myöskin Irtish saa vasemmaltaan ison sivujoen Tobolin; yhtymäkohdassa sijaitsee Tobolskin kaupunki.

Päivä kului toisensa jälkeen, kirpeän kylmänä nousi idästä yö yön perästä. Maa on käynyt aukeaksi, laakeaksi ja yksitoikkoiseksi; valkoinen tasanko leviää taivaanrantaan asti. Ainoana vaihteluna olivat puheluni asemasilloilla talonpoikien ja kyläläisten kanssa, jotka tapasivat pistäytyä katsomaan isoa junaa ja sen pitkämatkaisia kulkijoita. Siten joutui matka halki koko Siperian, tämän valtaisen maan, jota etelässä rajottavat Altai, Saisan, Jablonoi- ja Stanovoi-vuoret, pohjoisessa Pohjoinen Jäämeri. Suunnattomat alat pohjois-Siperiaa ovat tundraa, sammaleista aapaa, jonka eläinkunta on niukka; talvisin jäätyy tuollainen neva kivikovaksi, kesäisin sulaa pintakerros ja muodostaa vaarallisia hetteitä.

Pohjois-Siperian ikuisesti jäätyneestä maaperästä ja etenkin entisiltä tulva-alueilta on löydetty kokonaisia, vereksiä mammutteja. Mammutti on sukupuuttoon kuollut elefanttilaji, joka oli diluviaalikautena levinnyt koko pohjois-Aasiaan, Europaan ja Pohjois-Amerikaan; se on nykyaikaisia norsujamme paljoa kookkaampi. Sillä on neljän metrin mittaiset torahampaat, paksu, kylmään ilmanalaan sovellettu turkki ja jokseenkin rehevä harja. Tämän eläimen ikivanhoista, tökerösti piirretyistä kuvista selviää, että esihistoriallinen ihminen oli mammutin aikalainen.

Lehtikuuset, kuuset ja männyt, koivut ja pajut ovat Siperian metsinä. Lehtikuusi kasvaa napapiirinkin tienoilla. Jääkarhu, naali, ahma, sopuli, napajänis ja poro ovat kylmän pohjoisosan eläimet. Maan keskiosissa on peuroja, hirviä, villisikoja, majavia, susia ja ilveksiä. Kaukana idässä ison Amurin varrella, joka on Amurin maakunnan ja Mandshurian rajana, ja Ussurin maakunnassa Japaninmeren rannikolla esiintyvät myöskin tiikeri ja pantteri. Arvokkaimmat eläimet, joiden turkikset lisäävät Siperian rikkauksia, ovat soopeli, kärppä ja harmaa orava. Lounaisosissa, Keski-Aasian arojen välimailla, on gaselleja ja antilooppeja, jopa villiaasejakin.

Tammikuun 5. p:nä olin vihdoin keskellä Ural-vuoristoa, ja juna kiemurteli sen kukkulain ja laaksojen lomissa. Slatustin aseman lähellä kohoaa graniittipatsas, -- tässä on Aasian ja Europan raja.

Ennenkuin kuitenkaan jätämme Siperian, luokaamme lyhyt katsaus slaavilaisten tunkeutumiseen itää kohti viimeisten neljän vuosisadan aikana. Kuudennentoista vuosisadan alussa alkoivat venäläiset kauppiaat perustaa kauppa-asemia Kaman, Volgan ison sivujoen varrelle ja ostella turkiksia samojedeilta ja ostjakeilta. Saman vuosisadan jälkipuoliskolla hyökkäsi Jermak 800 miehen kanssa Länsi-Siperiaan ja valtasi sen maan tatareilta. Kasakoita seurasivat kintereillä kauppiaat. Hirsimajoja ja kirkkoja rakennettiin metsiin, vähin erin tunkeuduttiin Altai-vuorille ja Jenisseille asti, ja tuhansittain lähetettiin turkiksia Venäjälle. Seitsemännentoista vuosisadan ensimäisen kolmanneksen lopulla etenivät kasakat ja uutisasukkaat yhä idemmäksi, kunnes saapuivat Jakutskiin ja Ohotan merelle, Amuriin ja Tyynellemerelle saakka, ja tsaari toimitti lähettiläitä Kiinan keisarin puheille. Kiahtan ja Pekingin välille rakennettiin vilkasliikkeinen kauppatie, Pekingissä oli venäläisillä omat karavanserainsa, joihin he keräsivät teetä ja silkkikankaita kuljetettavaksi Venäjälle, samoin kuin oma kreikankatolinen kirkkonsakin. Kaksisataa vuotta kulkivat kameelikaravaanit Kiahtan ja Pekingin väliä edestakaisin.

Mutta uusi aika koitti Siperialle. Suuri rautatie jännitti kiskojänteensä metsien läpi. Kiinan kanssa tehdyllä sopimuksella saatiin lupa pitkittää rataa Mandshurian poikki Vladivostokiin Pietari Suuren lahden rantaan. Mutta tämä satama jäätyy talvisin. Tosin on se pidettävissä auki jäänmurtajilla, mutta Venäjä alkoi kaivata jäätöntä satamaa Tyynenmeren rannikolla. Se saatiin sinä päivänä, jona venäläiset kovistivat itselleen Port Arthurin. Harbinista rakennettiin haararata tähän kuuluisaan linnotukseen, joka varustettiin oivalliseen puolustuskuntoon.

Siten oli Venäjä saavuttanut päämääränsä. Loppumattomia näköpiirejä avautui joka suunnalle, -- Korean vallotus, Kiinan ja Japanin kauppa, kenties Tyynenmeren herruuskin. Mutta tämän varalle oli Japani vaieten ja kärsivällisesti valmistautunut vuosikausien kuluessa. Nousevan auringon maa ei tahtonut antaa Venäjän paisumisen tukahduttaa itseään. Siten johduttiin ratkaisevaan voimien mittelyyn, ja Venäjän ylpeät suunnitelmat raukesivat, kun venäläiset soturit antausivat Port Arthurin vallottajille.

52. "Vegan" matka.

Siperiaan ja etenkin sen jäämerirannikkoon liittyy uudelta ajalta kunniakas muisto. Koettaen saada selville kauppatietä Länsi-Siperiaan oli ruotsalainen [suomalainen. _Suom. muist_.] Adolf Erik Nordenskiöld jo tehnyt kaksi retkeä Jeniseille, ja vuonna 1878 laati hän suunnitelman Koillisväylän kulkemiseksi. Siten nimitettiin jo kautta vuosisatojen tavoteltua ja hartaasti haluttua meritietä Itä-Aasiaan. Ei ollut siis vähäisempi yritys kysymyksessä kuin Europan ja Aasian ympäri purjehtiminen, jollaista hanketta ei ole suoritettu ennen eikä jälkeenpäin. Laivaksi valittiin retkelle valaanpyytäjä "Vega". Luutnantti Louis Palanderista sai Nordenskiöld laivankapteenin, joka oli tukalimpaankin tilanteeseen pätevä, tieteelliset tutkimukset ja keräilyt otti huoltaakseen joukko kyvykkäitä tiedemiehiä. Miehistönä oli seitsemäntoista ruotsalaisen sotalaivaston matruusia. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksi vuodeksi, ja osan matkaa seurasivat "Vegaa" muutamat pienemmät, kivihiilillä lastatut laivat.

Kesäkuussa 1878 läksi "Vega" Karlskronasta ja suuntasi kulkunsa Tromsöhön; sitte se kiersi Europan pohjoisimman kallionkärjen Nordkapin ja eteni Venäjän jäämerirannikkoa pitkin Petshora-joen suun ohi, joka on tunnettu sankkametsäisistä rannoistaan. Karian meren yli, Siperian rannikon ja Novaja Zemljan pitkulaisen kaksoissaaren välitse jatkui matka edelleen itää kohti Jenissein suulle.

Vuosi oli suotuisa, ajojäitä ei ollut laivojen kulkua estämässä, ja jo elokuun 19. p:nä saavutettiinkin Kap Tsheljuskin, vanhan maailman pohjoisin kärki, jota tervehdittiin liputuksella ja kanuunanlaukauksilla. Sieltä edettiin Lenan suulle. Nyt oli suuri varovaisuus tarpeen, sillä väylä oli kovin matalaa, ja monasti lipui "Vega" vesien yli, joka oli kartoille merkitty maaksi.

Siihen asti kävi kaikki hyvin, eikä ruotsalaisella retkikunnalla ollut mitään vastuksia voitettavanaan. Nordenskiöld oli perustanut suunnitelmansa seuraavaan laskelmaan: Hän tiesi, että siperialaiset jättiläisvirrat kesäisin tuovat rannikolle suunnattomat määrät lämmintä vettä, joka tulee eteläisimmiltä seuduilta ja suolattomuutensa takia pysyy meriveden pinnalla. Se muodostaa pitkin Siperian rannikoita pintavirran, joka pysyttää kesäisin kulkuväylän avoimena ja jäättömänä. Nordenskiöld toivoi pääsevänsä suorittamaan koko matkan tässä jäättömässä rannikkouomassa ja ehtivänsä Tyynellemerelle vielä ennen kesän ja syksyn loppua. Hänen laskelmansa osottausivatkin oikeiksi.

Lenan itäpuolella laski mereen vain pikku jokia, ja senvuoksi pelkäsi Nordenskiöld matkan viimeisen taipaleen käyvän tukalimmaksi, sillä siellä ei voinut enää luottaa veden pysymiseen avoimena rannikolla. Elokuun 28. p:nä saatiin näkyviin sen ryhmän läntisin saari, jota me nimitämme Uuden Siperian saariksi. Vesi kävi nyt kovin matalaksi, ja uiskenteleva jääsohju esti "Vegaa" kulkemasta täydellä vauhdillaan. Mutta jälkeenpäin valkenivat taas toiveet, tavattiin avointa vettä, ja syyskuun 1. p:nä oli puolenpäivän seuduissa 5, 6 astetta lämmintä.

Jo seuraavina päivinä muuttui sää. Tuuli pohjoisesta, oli kylmää, tuiskusi lunta, esiintyi ajojäitä. Öisin oli pysyttävä paikoillaan, ja yöt olivat nyt käyneet pitemmiksi ja pimeämmiksi. Meri alkoi jäätyä umpeen, ja syyskuun 12. p:nä joutui "Vega" niin paksuun jäähän, että sen oli useiksi päiviksi keskeytettävä matkansa. Sitte se höyrysi varovasti eteenpäin pitkin rannikkoa ja tuli silloin useinkin niin lähelle maata, että kölin alla oli vain jalan verran vettä. Kuitenkin kaikitenkin läheni päämäärä varmasti, vaikka hitaasti; ei ollut enää pitkääkään taivalta Itäniemelle, Aasian uloimmalle Beringin salmeen pistäytyvälle kärjelle.

Joulukuun 27. p:nä laski "Vega" ankkurinsa Koljitshinlahden itäsivulle. Yö oli kylmä ja tyven, ja meri jäätyi. Kun seuraavana aamuna yritettiin raivata tietä ahtojään läpi, oli tämän kovettanut niin lujaksi uusi jää, että täytyi taaskin odotella. Etelätuuli olisi väleen murtanut jään ja avannut tien pitkin rannikkoa; mutta sellaista tuulta ei kuulunut, ja jää paksuni yhä. Tuskin kahtasataa kilometriä etäämpänä Tyynestämerestä oli nyt varustauduttava talvehtimaan. Jos "Vega" olisi ehtinyt vain paria tuntia aikaisemmin Koljitshin-lahteen, niin se olisi kyennyt tavottamaan Beringin salmen.

Puolentoista kilometrin päässä rannikolta jäätyi nyt laiva kiinni, suojatta alttiiksi pohjoismyrskyille. Ja siinä pysyi se 294 vuorokautta; perusteellisesti tulivat naparetkeilijämme tuntemaan napaseudun talven pakkasen ja pimeän. He järjestivät olonsa niin siedettäviksi kuin päinsä kävi. He tekivät havaintoja säästä ja tuulista, jäätyneestä merestä sekä sen kasvi- ja eläinmaailmasta, ja rannikolla tapasivat he joitakuita tshuktshilaiskyliä, joiden puolivillien asukasten kanssa he lyöttäysivät vilkkaisiin väleihin. Heinäkuun 20. p:nä 1879 mursi "Vega" kahleensa ja viiletti lippu mastossaan Itäniemen nenitse, suunnaten sitte kulkunsa Kamtshatkan ja Kurilien saariryhmän ohitse Jokohamaan. Sieltä jatkui matka Hongkongin, Singapurin ja Ceylonin kautta Suetsin kanavaan, Välimerelle ja kotimaahan.

Huhtikuun 24. 1880! Milloinkaan en unohda sitä iltaa. Tukholman satamassa leijui kostea sadeusma, mutta koko kaupunki loisti kirkkaassa valonhohteessa, kaikki rakennukset sataman laidalla ja kuninkaallinen linna olivat tulitettuja. Mustana kuin aavelaiva yössä solui "Vega" verkalleen Norrströmin laineilla satamaan, laitureilla tunkeilevien ihmisjoukkojen monituhatäänisten riemuhuutojen tervehtimänä. Suuri työ oli tehty tutkinnan palveluksessa, ja koko maailman katseet olivat suuntautuneet Ruotsiin.

53. Volga ja Moskova.

Aasian ja Europan rajalta kiidättää meidät juna Ufan poikki edemmäksi länteen ja Samaraan. Uralin kukkulat käyvät yhä matalammiksi ja maa jälleen tasaiseksi. Sysranin luona kuljemme Volgan yli siltaa myöten, joka on puolitoista kilometriä pitkä. Olemme nyt tavottaneet Europan suurimman virran, valtaisen Volgan, joka on 3.700 kilometriä pitkä ja saa alkunsa vain 340 kilometrin päässä Suomenlahdesta, Waldain ylängöltä, 229 metriä merenpintaa ylemmältä. Se virtaa koko Venäjän halki ja kuuluu kahteenkymmeneen kuvernementtiin. Oikeanpuoleinen ranta on korkea ja jyrkkä, vasen laakea. Kaspianmeren rannassa se muodostaa laajan suistomaan.

Volga on melkein pitkin pituuttaan kulkukelpoinen laivoille, samoin kuin sen neljäkymmentä sivujokeakin. Noin viiden kuukauden ajan on virta jäässä, ja kun jäät keväällä jymisten särkyvät, tuottavat ne rannoilla usein suuriakin vaurioita. Höyrylaivoja, purjelaivoja, veneitä ja lauttoja kulkee suurin joukoin verkalleen soluvalla virralla edestakaisin, ja liikennettä välittävät matkustajalaivat ovat amerikalaisten jokialusten tapaan rakennettuja. Jokainen, ken on tehnyt kesämatkoja Volgalla, kiittelee tämän virran suurta viehätystä, hauskaa elelyä laivassa ja tosin yksitoikkoisia, mutta kuitenkin monissa suhteissa mielenkiintoisia rantoja kaupunkeineen ja kylineen sekä lukemattomine peltojen ja niittyjen ympäröimine maataloineen. Volgan ja sen kanavien avulla pääsee höyrylaivalla Itämereltä Kaspianmerelle, vieläpä Kaspianmereltä ylös Volgaa Väinäjokeen ja Vienanmerelle. Mutta Volga ei ole ainoastaan tärkeä kauppa- ja liikennetie, vaan se on myöskin tärkeä tyhjentymättömän kalarikkautensa tähden. Sammen- ja sterletinpyynnillä ansaitaan suuria omaisuuksia.

Raskaasti ja hitaasti kumistuansa Volgan sillan yli kulkee juna länsiluoteiseen suuntaan, pyhän Venäjän varsinaista sydäntä kohti. Kuljemme useiden kaupunkien läpi, ja tammikuun 7. päivä lähenee loppuaan. Liukkaiksi jäätyneet kiskot ovat suuresti myöhästyttäneet junaa. Kuitenkin olemme nyt tulossa Venäjän vanhaan pääkaupunkiin. Minut valtaa vastustamaton kiihtymys. Kaksi parasta ystävääni oli matkustanut Moskovaan minua vastaan. Puoli tuntia oli enää edessäni, mutta kolme vuotta ja kolme kuukautta takanani. Hyvästelin äärimäisestä idästä tulleet matkatoverini ja seisoin viimeiset minuutit ikkunassa katsellen valojen hohtelua talvisen illan pimentoon. --

Olen usein ollut Moskovassa, ja aina olen mielihyvällä katsellut tätä kaupunkia. Se on vanhan, väärentämättömän Venäjän perikuva, säädyllisten, yksinkertaisten ja vanhanaikaisten tapojen ja käytäntöjen koti, jossa viihtyvät uskollisuus ja rehellisyys sekä lapsellisen puhdassydäminen turvautuminen maan uskontoon, kreikankatoliseen oppiin. Sen kulmikkailla, mutkaisilla ja huonosti kivetyillä kaduilla vilisee tatarilaisia, persialaisia ja kaukasialaisia tyyppejä slaavilaisten porvarien ja talonpoikien joukossa, noiden järkkymättömien venäläisten talonpoikien, jotka menestyvät niin kehnosti ja joiden täytyy raataa kuin orjuudessa, jotka lauvantaisin aina kurkistavat liian syvälle lasiin, mutta ovat aina tyytyväisiä, sävyisiä ja hilpeällä tuulella. Katsohan noita kookkaita hengenmiehiä, joilla on rehevä täysparta ja liehuva tukka, pitkät, ruskeat kaavut yllä ja musta patalakki päässä! Ja noita munkkia ja nunnia! Ne ovatkin täällä perin tavallisia ilmiöitä, sillä Moskovassa on 450 kirkkoa ja joukko luostareita.