Part 18
Japanin keisarin palatsi on muurin ja kaivannon ympäröimä. Sen alueella on isoja, kauniita puistoja, joihin on rakennettu kanavia, lammikolta ja siltoja, ja eräässä niistä vietettiin päivänkakkarajuhlaa, johon kutsuttiin europalaisiakin. Juhlayleisö keräytyi hienoissa kävelypuvuissaan käyskentelemään puistoon, jonka teitä vaahterain syyspunaiset lehvät varjostivat. Keisari oli parhaillaan tarkastamassa laivastoaan Togon laivalla, mutta hovimarsalkat julistivat, että keisarinna tulee saapuville juhlaan. Vieraat muodostivat kujan, ja Hänen Majesteettinsa tuli jalkaisin, saattueenaan kaksi prinssiä, seitsemän prinsessaa ja suuri joukko hoviväkeä. Keisarinna on lyhytkasvuinen, kuusikymmenvuotias nainen; kasvot ovat keltaiset ja värähtämättömät. Mutta prinsessat olivat mitä viehkeimpiä rusottavine poskineen ja veitikkamaisine tummine silmineen. Tunsin kuitenkin suurta pettymystä siitä, että he olivat sievän kansallispuvun _kimonon_ vaihtaneet europalaiseen vaatetukseen; parisilaiset hatut ja päivänvarjot eivät ollenkaan soveltuneet silmäänpistävän siroihin vartaloihin, ja paljoa mieluummin olisi kimonon nähnyt siinä tulipunaisten vaahterain ja heleäväristen päivänkakkaraan taustalla.
Joitakuita päiviä myöhemmin palasi keisari matkaltaan ja päästi Ruotsin lähettilään ja minut puheilleen. Me astuimme hämyisten suojamien läpi, joiden kuutiolattiat oli verhottu matoilla, Japanin etevimpien taiteilijain nelikulmaisten seinämaalausten ohi, taiteellisesti koristeltujen verhojen alitse, ihmeellisten porsliini- ja pronssimaljakkojen välitse. Pitkää käytävää myöten opastettiin meidät sitte pienempään huoneeseen. Siellä odotti meitä keisari. Hän on nimeltään Mutsuhito, ja päin vastoin kuin alamaisensa on hän kookas mies; hän on päätänsä pitempi kansaansa. Iältään on keisari 58 vanha, ja vaikka hänen tukkansa, pujopartansa ja kiverretyt viiksensä vielä ovat pikimustat, näyttää hän vanhemmaltakin, sillä hänen kasvonsa ovat täynnä ryppyjä ja harmaankeltaiset kuin pergamentti. Ääni on pehmeä, soinnukas ja suostutteleva, ja hänen älykkäät kysymyksensä ilmaisivat, että hänellä on tarkat tiedot läntisestä mannermaasta.
Mutsuhito tuli keisariksi vuonna 1867. Hänen hallituskautensa on nimeltään Merji eli "Valistushallitus", ja hänen hallitessaan on Japanista sukeutunut ensi luokan suurvalta. Tässä suuressa muutoksessa ei ole vähimmin ansiota keisarin omalla ymmärtäväisyydellä ja terävällä katseella.
Ennen oli maa hajautunut useihin pikku ruhtinaskuntiin, joita kutakin hallitsi _daimio_ eli läänitysherra. Nämä kahakoitsivat tuon tuostakin keskenään, vaikka tunnustivatkin kaikki herrakseen _shogunin_, koko maan valtiaan. Daimiot ja _samurait_ olivat perinnäisaatelina. On hämmästyttävää, että japanilaiset vielä tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin kävivät sotia jousin, miekoin ja keihäin! Kun samurait läksivät taisteluun, sonnustausivat he jokseenkin raskaihin varuksiin, joihin kuuluivat olkavarsi- ja sääripanssarit, kypärä ja naamasilmikko. He olivat taitavia jousimiehiä ja heiluttelivat isoa säiläänsä molemmin käsin. Kun samurai tahtoi sovittaa rikkomuksen tai palauttaa perheensä kunnian, teki hän _harakirin_, terävällä veitsellä leikaten vatsansa.
Mutta sitten alkoi yhtäkkiä uusi aika Japanissa. Yleinen asevelvollisuus pantiin toimeen vuonna 1872, ja ranskalaisia ja saksalaisia upseereja kutsuttiin järjestämään sotalaitosta. Nyt on Japani niin voimakas, ettei yhdenkään vallan tee mieli mennä sen kanssa kiistasille.
47. Japanin nuoriso.
Kaikilla retkeilyilläni nousevan auringon maassa saattelivat minua japanilaiset, näyttäen ja selittäen minulle kaikkea. Kiotossa veivät he minut kerran yhteiskouluun, ja siellä kuuntelin eri luokilla maantiedon, laskennon, englanninkielen, piirustuksen ja käsitöiden opetusta. Luokkahuoneeseen astuessamme nousi koko luokka seisaalle, ja pikku poika tai tyttö astui esille, sanoen: "Meitä ilahuttaa suuresti, että saamme toivottaa teidät tervetulleeksi, ja me toivomme teidän vievän koulustamme hyvän muiston omaan maahanne." Minä puolestani vastailin mielihyvällä tutustuvani japanilaisiin lapsiin ja toivovani, että he uutteralla työskentelyllä koulussa varttuvat sen mahtavan valtakunnan kelpo kansalaisiksi, jonka poikia ja tyttäriä he ovat. Sitte kiertelin pitkin luokkaa ja silitin lapsukaisten päätä, näiden veitikkamaisesti pilkistellessä toisiinsa ja itsekseen tirskuessa penkeillään. Lopuksi kokoontuivat koulun 450 oppilasta tilavalle pihalle, järjestyivät siellä luokittain ja minun astellessani heidän rintamansa ohi kajauttivat huikean "bantsai"-hurrauksen. Minun oli muistoiksi otettava mukaani joitakuita pikku näytteitä heidän kätevyydestään ja kaksi Japanin karttaa, jotka he olivat itse piirustaneet; oman kouluaikani saivat ne mieleeni. Sitten otettiin meistä kaikista valtainen ryhmäkuva; siinä istun minä kahta pikku tyttöä sylissäni pitäen, kymmenkunta istuvaa ja makaavaa oppilasta edessäni ja laaja kukkatarha tervettä nuorisoa ympärilläni.
Ja entäs näiden lasten minulle lähettämät kirjeet! Joka päivä sain suuren tukun, eikä minulla mitenkään ollut aikaa vastata kaikkiin. Ne olivat siveltimellä ja tushilla piirreltyjä pitkille pehmeän paperin suikaleille, ja sisältö oli usein niin hupainen, että sai pakahtuakseen nauraa. Ainaisina kysymyksinä oli: "Kuinka vanha te olette? Miltä tuntuu teistä Japani? Mitä Japanin seutua pidätte kauneimpana? Ovatko japanilaiset teille hyviä? Oletteko Nikkoa nähnyt? Milloin taas tulette Japaniin? Lähettäisittekö minulle ruotsalaisen kuvapostikortin, jahka pääsette kotia?" -- Toiset lapset kertoilivat puuhistaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan ja nämä suunnitelmat olivat tavallisesti hyvin suuremmoisia.
Toisella kertaa -- Tokiossa -- pyydettiin minua pitämään esitelmä ylioppilaille. Seisoin korokkeella yliopiston puistossa, ja ympärilläni oli neljätuhatta ylioppilasta. Helppoa ei ollut saada ääntäni kaikkialle kuuluviin, kun jinikishit ratisivat kaduilla ja puhdistus-työkuntain höyryviheltimet vingahtelivat joka puolelta, mutta mitä merkitsikään äänijänteitteni pingottaminen laukeamaan asti sen innostuksen rinnalla, joka pauhasi ympärilläni ylioppilasten huumaavina bantsai-huutoina! Mikä huppelehtiva elämä, mikä vireys ja reippaus uhkuukaan tässä nuorisossa! Astuessani alas heidän luokseen pudistamaan etumaisten kättä tunkeutuivat he joka taholta paikalle ja olisivat minut kai kerrassaan hengiltä likistäneet, elleivät muutamat vantterat nuorukaiset olisi kilpilinnana ympäröineet minua. Vaivoin pääsin vaunuihini, mutta nekin saarrettiin. Hevoset kävivät vauhkoiksi, ja niitä oli talutettava suitsista. Olimme ihan juurtua kiinni ahdingossa portilla, jonka yllä liehui Ruotsin ja Japanin lippu, keltainen risti ja punainen aurinko. Kauvas kadulle seurasivat ylioppilaat vaunuja tiheinä parvina ja huusivat yhä uudestaan: "Bantsai, bantsai!"
Usein näin jonkun kadun juhlallisesti koristelluksi pikku lipuilla ja kirjavasta silkkipaperista tehdyillä lyhdyillä. Kysyessäni, häitäkö vietettiin vai mitä juhlaa, vastattiin kuin itsestään selvänä seikkana: "Ei, vaan meidän korttelistamme lähtee tänään kaksi asevelvollista sotaväkeen." Omaiset ja ystävät juhlivat heitä jo nyt erohetkellä sankareina, ja ylpeästi katsovat he suurimmaksi kunniakseen, että hekin saavat omistaa voimansa tälle esi-isiensä Nipponille. Sentähden lauletaan heidän lähtiessään liikkeelle, siitä syystä koristellaan iltasin kadut palavilla paperilyhdyillä ja päivisin lipuilla ja viireillä. Ja sen johdosta suoriutuu Japani vihollisistansa voittajana. Tässä ihmeellisessä maassa tekee jokainen poika, nuorukainen ja mies velvollisuutensa. Päivätyöläinen panee uskollisesti parastaan, eikä sotamies kieltäydy tottelemasta, kun sota kutsuu hänet puolustamaan isänmaatansa.
48. Korea.
Ihana oli päivä, kun lumoavan kauniista Simonosekin salmesta, Japanin Bosporuksesta, ulkonin Korean ulapalle, jolta kahdessatoista tunnissa saavuin Fusanin satamakaupunkiin Korean niemimaan etelärannikolle. Puolitiessä pistäysivät Tsushima-saaret näkyviin kuin valtaiset delfiinit. Siellä on toukokuun 27. p:n 1905 näyttämö, jolloin amiraali Togo näiden saarten luona tuhosi venäläisen amiraalin Roshestvenskin laivaston. Onealta tuntui mieleni, kun keijuin näiden hiljaisten vesihautojen yli, ja vieläkin olin kuulevinani jymähtelevien laukausten kaiun tärisevän aalloilla. "Tuossa alkoi taistelu", huomautti kapteeni viitaten kädellään, ja suuntamme viisti sitä paikkaa, missä venäläinen lippulaiva upposi aaltoihin. Venäläinen laivasto oli kiertänyt koko Aasian ja saapui nyt Formosan saaren itäpuolitse Korean salmeen. Se toivoi häiritsemättä pääsevänsä Vladivostokiin Japaninmeren venäläiselle rannikolle, ja lähestyi mainittuna päivänä taistelujärjestyksessä Tsushima-saaria. Mutta Korean etelärannikolla väijyi amiraali Togo japanilaisen laivaston kanssa. Kartalla oli hän jakanut koko salmen neliöihin ja piti alituiseen kiertelemässä tähystysretkillä pikku aluksia, jotka olivat langattomassa sähkölennätinyhteydessä lippulaivan kanssa. Ja nyt räiskähti kipinä läpi ilman ja julisti, että venäläinen laivasto oli näkyvissä ja 203. neliöllä. Se oli onnellinen enne, sillä Kiinan mantereella sijaitsevan Port Arthurin linnotuksen kohtalon oli ratkaissut se seikka, että japanilaiset olivat vallanneet varustuksen, jonka nimi oli "Kahdensadankolmen metrin kukkula." Tammikuun 1. p:stä oli Port Arthur heidän käsissään. Tuon tiedonannon perusteella kävi nyt Togo voimakkailla laivoillaan ja kuudellakymmenellä torpeedollaan venäläisen laivaston kimppuun, ja tunnissa oli taistelu jo ratkaistu. Venäläiset menettivät kolmekymmentäneljä laivaa ja kymmenentuhatta miestä, lippulaivakin upposi, mutta pahasti haavottuneen amiraalin pelastivat japanilaiset. Siten olivat japanilaiset herroina merellä ja saivat nyt esteettömästi lähetetyksi joukkoja, ruokavaroja ja sotatarpeita mantereelle, missä taistelut vielä riehuivat Mandshuriassa.
Fusanista vei minut juna pohjoista kohti Korean niemimaan halki. Vain harvakseltaan kiinnittää katsetta havupuumetsikkö: muutoin on maa puutonta. Rinteillä leviää usein pitkinä riveinä epälukuisia pikku kumpuja, korealaisia hautoja. Kaikkialla näkee jälkiä Japanin rauhallisesta vallotuksesta, jolla se otti haltuunsa Korean. Asemilla seisoi japanilaisia palvelusmiehiä, poliiseja, sotamiehiä ja viranomaisia, ja matkatoverini kertoivat minulle, että Koreassa asui 200.000 japanilaista. Kuitenkin pysyvät nämä siirtolaiset aina vain jonkun aikaa vieraalla maalla. Japanilainen talollinen esim. myy puolet tilaansa Japanissa ja lunastaa kauppahinnalla Korean niemimaalta viljelyskelpoisen maa-alan, joka on vähintään kolme tai neljä kertaa isompi hänen koko kotitilaansa ja maanlaadultaan ainakin yhtä tuottoisa. Sitä hoitaa hän muutaman vuoden ajan ja palaa voittoinensa kotia. Japanilaiset kalastajatkin pistäytyvät vuosittain Korean rannikoille, vieden saaliin kotimaahansa. Siten tulvii niemimaalle joka taholta japanilaisia. Armeija on japanilainen, pitkin pohjoisrajaa rakentavat he linnotuksia, hallitus ja virkamiehet ovat japanilaisia, ja piankin on Korea vain kappale nousevan auringon maata.
Sitte kun taakseni jäi vuorijono, joka kulkee kuin selkärankana koko Korean halki pohjoisesta etelään, läheni pääkaupunki Söul, jonka 200000 asukkaasta noin viidennes on japanilaisia. Karujen kallioiden välisessä laaksossa näkee kirjavana sekamelskana harmaita ja valkeita rakennuksia, joiden särmiökatot on laskettu harmailla tiilillä. Japanilaisessa kaupunginosassa tykyttää elämä ihan kuten itse Japanissa. Kirjavat paperilyhdyt riippuvat avoimien myymäläin edustalla iltasin, ja kauppa luistaa rivakkaa vauhtia. Korealaisen osan kujat ovat soukempia ja tyhjempiä, vain leveämmillä pääkaduilla kolisevat raitiovaunut kirjavassa aasialaisessa vilinässä. Isot härät vetävät karavaaneina polttopuita, raskaat vankkurit kuljettavat kaikenlaisia tavaroita, miehet kantavat säletelineellä huomattavan raskaita taakkoja seljässään, ja ohitse vilahtelee valkopukuisia naisia, joiden sileäksi suorittua tukkaa verhoo huntu. Miehiä ja poikia kuljeskelee kantaen lippuja, joissa näkyy punaisia ja valkeita korealaisia kirjaimia; ne ovat ilmotuksia. Soittokunta marssii heidän edellään, ja rummut ja huilut täyttävät kadun hirveällä räikynällä.
Ylpein muistoni Söulista on päivällinen erään japanilaisen kenraalin luona, jolloin minua kestittiin tiikerinlihalla. Se ei maistunut hullummalta, muistutti hiukan tuoretta sianliikkiötä ja oli hyvin valmistettu. Mutta toimeen tulen minä vastedes ilman sitäkin. Tämä näin häpeällisesti suihin pistetty viidakkokissa oli naapuristossa tehnyt vahinkoa ja syönyt vanhan vaimon; kenraalin käskystä olivat santarmit käyneet petoa ahdistamaan ja tuoneetkin sen saaliinaan, nahka kirjaimellisesti seulaksi ammuttuna. Jotta korealaiset eivät nousisi kapinaan japanilaisia vastaan, eivät he saa ollenkaan pitää ampuma-aseita; sen johdosta ovat tiikerit tulleet viime aikoina yhä rohkeammiksi, ja minun Söulissa oleskellessani ilmestyi sellainen peto kerran ihan huolettomasti erääseen puistoon jalottelemaan.
Koreassa on kymmenen miljoonaa asukasta, ja pinta-alaltaan se on enemmän kuin puolet Japania, jonka herruutta sen on nyt tunnustettava. Korean kohtaloihin liittyy mitä läheisimmin ruhtinas Iton nimi. Söulissa käydessäni hän oli siellä vielä kenraalikuvernöörinä; hän on nykyisen japanilaisen Korean maakunnan luoja. Joulukuun 15. p:n iltana 1908 istuin huonosti valaistussa salissa vilkkaassa keskustelussa muutamien japanilaisten ystävien kanssa. Ulkona oli hämärää ja hiljaista kaidalla kadulla, oli pureva pakkanen, ja tähdet kiiluivat. Silloin kuulimme kavioiden kopsetta routaisella maalla. Kaksi ratsastavien airueitten kantamaa soihtua loi punakeltaisen, vipajavan hohteen myymälöihin ja talojen julkipuoliin samalla heijastuen ratsuväenosastoon, joka seurasi airueita. Melkein pimennossa kulkivat takana pienet mustat, kahden hevosen vetämät vaunut, ja kulkueen loppupäänä oli vielä muutamia ratsastajia. Minuutissa oli joukko taas kadonnut ja töminä häipynyt ilmaan. Suljetuissa vaunuissa istui ruhtinas Ito, joka nyt palasi virkamatkalta. Haastelumme oli mykistynyt, japanilaiset ystäväni olivat menneet totisiksi ja tahdottomasti kohonneet seisaalle. Caesar oli lennossa karauttanut ohi!
Seuraavina päivinä tapailin häntä henkilökohtaisesti, ja hän kertoi minulle ihmeellisen elämäntarinansa. Nuoruudessaan oli hän erään daimion palveluksessa, mutta vuonna 1863 päättivät hän ja neljä muuta kaukokatseista japanilaista matkustaa Europaan tutkimaan länsimaista sivistystä. Siihen aikaan rangaistiin maastalähtö kuolemalla, joten ystävysten oli karattava kotoansa. He rupesivat matruuseiksi erääseen englantilaiseen laivaan ja purjehtivat merelle Nagasakista. Englannissa täyttivät he mielensä länsimaisilla aatteilla ja haaveilivat uljaita unelmia Japanin tulevaisuudesta. Silloin tunkeusi äkkiä heidän kuuluviinsa heikkoa kaikua uusista, heidän kotimaassaan puhjenneista levottomuuksista, ja ensimäisessä tavottamassaan laivassa lähtivät he itää kohti. Lämpöisinä päivinä ja lenseinä öinä purjehtivat he Hyväntoivonniemen ympäri, sillä siihen aikaan ei ollut Suetsin kanavaa, ja kannella istuen puhelivat he Japanin tulevaisuudesta ja vaaroista, jotka sitä uhkasivat lännestä käsin. He tahtoivat olla maansa pelastajia, he tahtoivat murtautua erilleen entisyydestä, antaa kansalleen vastustamattomat aseet käsiin. Ja he loivat Japanin europpalaisen kaavan mukaan uudestaan, ja kun Venäjä tunkeusi Keltaisen meren rannikolle, tapahtui ratkaisu: se paiskattiin takaisin Aasiaan, ja Japanin vapaus oli pelastettu.
Tuskin oli vuotta kulunut käynnistäni, kun Ito ratsasti Harbiniin, Mandshuriaan. Hän oli juuri astunut rautatienvaunusta ja seisoi saattueensa kanssa asemasillalla, kun kajahti kolme revolverinlaukausta, ja hän vaipui kuolleena maahan.
Iton elämä oli kuin satua. Hän on vienyt maansa voittoon ja tehnyt sille unohtumattomia palveluksia. Legiooniensa menetyksen taistelukentällä kesti Japani tyynesti, mutta kun saapui viesti, että Nippon oli menettänyt suurimman poikansa, vaipui koko maa mitä syvimpään suruun. Ja kuitenkin olivat japanilaiset ylpeitä hänen kuolemastaankin, sillä hän oli kaatunut paikallaan. Kun hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotimaahan, muistutti saattue voitollisen sotapäällikön riemukulkuetta. Hänen muistokseen rakennetaan temppeli, ja vielä kaukaisessa tulevaisuudessa ylistävät nuoret laulajat harpun säestäminä hänen kunniakasta elämäänsä.
49. Mandshuria.
Korean ja Mandshurian rajana on Jaluk, jonka yli kuljin kiinalaisella kelkalla kylmänä talviyönä, päästäkseni joen pohjoisrannalla sijaitsevaan Antugin kaupunkiin, jossa on 5000 japanilaista ja 40000 kiinalaista asukasta. Vastikään oli ohut jäävuori muodostunut rannasta toiseen, ja se oli ainoana siltana. Kelkan painosta notkui jää aaltomaisesti, mutta ennen kuin se murtui oli jo kulkuneuvoni kiitänyt ylitse kiinalaisen apumiehen työntämänä pitkällä riu'ulla.
Antungista tein erään japanilaisen seurassa hauskan pikku rautatiematkan. Mukdeniin on vain 320 kilometriä; kuitenkin kestää matkaa kaksi kokonaista vuorokautta. Tämä kapearaiteinen rata rakennettiin Japanin ja Venäjän sodan aikana kuljettamaan ruokavaroja ja sotatarpeita japanilaisten rintamaan. Se kulkee mitä kummallisimpina mutkina ylös ja alas vuoria, ja junan kerrotaan harvoin päätyvän määräpaikkaansa seikkailutta. Antungin japanilainen konsuli oli kahdeksalla matkalla kokenut kerrassaan neljä rautatieonnettomuutta, ja juuri kaksi päivää takaperin oli juna vierähtänyt rotkoon, mukanaan muuan kenraali seurueineen. Mutta nyt oli veturinkuljettaja saanut käskyn noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, ja häiriöittä suoriuduinkin koko taipaleesta. Junan vaunut ovat tuskin puoleksikaan raitiovaunujen kokoisia, ja kontistuneena kaikissa turkeissaan ja vaipoissaankin saa niissä koko päivänsä hytkyä ja kolahdella. Kaksi pitkulaista metallilaatikkoa, jotka on täytetty hehkuvilla hiilillä, varjelee matkustavaisten jalkoja palelemasta. Eräällä pienellä asemalla viipyy juna kokonaisen tunnin, kuin pitäisi ensin lepuuttaa veturia, ennenkuin se lähtee kapuamaan edessä olevia jyrkkiä vuorenrinteitä. Mutta kun matka sitte taas käy alaspäin, tuntuu junan kulku tekevän pilaa kaikista tasapainolaeista, ja oli melkein käsittämätöntä, ettei se joutunut johonkin kuiluun. Aina kun junankuljettaja jarrutti, oli täräys niin raju, että sai hädin pidättyneeksi poukkoamasta päistikkaa vaunun etuseinään.
Tämä osa Mandshuriaa on vuorista. Laaksoissa on maataloja ja vainioita, ja mutkaisilla teillä astelee mandshuja pitkät, siniset takit ja mustat liivit yllä; jotkut ovat ratsain tai ajavat kaksipyöräisillä kärryillä, joita vetää hevonen ja kaksi muulia. Kaikki vedet olivat jäässä, mutta missään ei näkynyt lunta. Puolitiessä oli yöpymisasema, ja aamun sarastaessa jatkettiin matkaa. Junaan tulla tepasteli joitakuita kiinalaisia kauppamiehiä, joille palvelijat valaisivat paperilyhdyillä tietä, ja joukko japanilaisia sotamiehiä matkusti samalla kertaa. Heidän asunaan oli paksut, keltaiset, korkeakauluksiset takit, liepukkapäähineet, punaiset olkalaput ja punareunaiset lakit; aseina oli sapeli ja kivääri. Nuo lyhytvartiset, jäntevät miehet nahkapäällyksisissä karvasaappaissaan näyttivät siisteiltä ja tyytyväisiltä.
Jouluaattona saavuin Mukdeniin, Mandshurian pääkaupunkiin, missä asuin japanilaisen konsulin luona. Illalla sentään istuin yksinäni takkavalkeani ääressä, mutta väsymys teki pian lopun mietiskelyistäni. Heti kaupunkiin tullessani olin lähettänyt kotiini sähköteitse joulutervehdyksen, ja vastaukseksi sain seuraavana aamuna pelkän paljosisältöisen sanan: Bantsai!
Mandshuria on Kiinan alusmaita. Venäläiset olivat maan halki rakentaneet rautatien Port Arthurin linnotukseen asti, jonka olivat rauhallisella sopimuksella ottaneet haltuunsa Japanilta. Mutta sodan aikana vallottivat japanilaiset linnotuksen uudestaan, sitte kun molemmin puolin oli tehty ihmeellisiä urotöitä, ja Portsmouthin rauhassa syyskuulla 1905 vahvistettiin heidät sen omistajiksi, jotapaitsi he saivat läheisen Dalnin kaupungin ympäristöineen, eteläpuoliskon isoa Sahalinin saarta, Korean herruuden ja etelämandshurialaisen rautatien. Venäjä oli siis tietämättään rakentanut tämän rautatien japanilaisille.
Mukdenin luona taisteltiin tämän sodan verisin ottelu, joka oli maailman historiankin suurimpia. Vastatuksin oli 850000 miestä ja 2500 kanuunaa, ja 120000 kuollutta jäi tappotantereelle. Kaksikymmentä päivää kesti ennenkuin japanilaisten saartamat venäläiset lähtivät peräytymään. Nyt olivat japanilaiset herroina Mandshuriassa, joka kuitenkin rauhan jälkeen luovutettiin takaisin Kiinalle.
Mukdenin kaduilla kuhisee vilkas, mieleen painuva elämä. Kookkaat mandshut näyttävät voimakkailta ja itsetietoisilta. Naiset näyttäytyvät harvoin ulkosalla; he pitävät tukkaansa korkealla nutturalla päälaellaan eivätkä kutista jalkojaan kuten kiinattaret. Alkuasukasten vilinässä näkee paljon kiinalaisia, kauppiaita, upseereja ja sotamiehiä siisteissä kiiltonappisissa kauhtanoissaan, japanilaisia ja mongoleja sekä joskus europalaisenkin. Leveämmillä kaduilla helisevät hauskasti omnibushevosten tiu'ut. Talot ovat sieviä ja tukevasti rakennettuja, ja niitä peittävät kirjaviksi maalatut veistokset, lohikäärmeet, paperilyhdyt, ilmotukset ja mustalla kiinalaisella kirjotuksella varustetut punaiset kyltit. Myymälät ovat kadulle päin avoimet, ja julkipuolen puupylväiden väliin on tavarat järjestelty myymäpöydille. Kaikille neljälle ilmansuunnalle on Mukdenissa upea, ylvääseen kiinalaiseen rakennustapaan sommiteltu kaupunginportti. Mutta yltympärillä leviää karu erämaa täynnä hautoja.
Peilingissä, "Pohjoishaudassa", lepää mandshu-hallitsijasuvun ensimäinen kiinalainen keisari, ja hänen viereensä on saanut sijansa hänen poikansa, suuri ja kauvan hallinnut Khang-hi. Peiling on ryhmä temppelimäisiä rakennuksia. Ensiksi tullaan eteissuojamaan, jossa jättiläismoinen kivestä hakattu kilpikonna kantaa kiinalaisilla ja mongolilaisilla kirjotuksilla keisarivainajaa ylistävää kivitaulua. Syvällä puiston hiljaisuudessa on itse hauta, uhkea kaltevakattoinen kivikammio. Erityisessä majassa on Kiinan keisarilla tapana toimittaa hartaudenharjotuksia, ennen kuin käy esi-isiensä haudoilla. Havupuiden juurelta tuijottelee kivisiä hevosia, elefantteja ja kameeleja toisiinsa ja kävijään.
"Itähaudassa" lepää keisari Tai-tsu, joka lähes kolmesataa vuotta takaperin laski "Keltaisen temppelin", Hvang-tsen, peruskiven. Se on Mandshurian suurin lamatemppeli, ja sen johtaja oli pyylevä, pönäkkä mongoli, tosin vieraanvarainen ja kohtelias, mutta hiukan pöyhkeä. Hän kävi sentään paljoa seurusteluhaluisemmaksi, kun kuuli olleeni viisikymmentä päivää tashi-laman vieraana.
Mukdenista pistäysin pikimältään lounaaseen ja tarkastelin japanilaisten upseerien johtamana Port Arthurin pelottavia linnotuslaitoksia, joiden takia niin monet urheat, nuoret soturit olivat joutuneet ennenaikaiseen hautaan. Venäläisten komeissa kivirakennuksissa asuu nyt japanilaisia upseereja. Muutoin on kaikki jäänyt ennalleen, venäläiset huonekalut ovat vielä paikoillaan, venäläisiä kuvia riippuu seinillä, ja siellä täällä näkee samovarinkin.
50. Siperiantakainen rautatie.
Joulukuun 28 p:nä astuin Dalnissa junaan ja alotin rautatiematkan, jota kesti keskeytymättä yksitoista vuorokautta. Kaksitoista tuntia menee Mukdeniin jytistettäessä, sitte viimeiselle japanilaiselle asemalle hiukan vähemmän. Seuraavassa pysähdyspaikassa on asemapäällikkö venäläinen, ja japanilaisten junailijain sijalle vaihtuu venäläisiä. Ehtoopäivällä pysähdytään surullisen maineen saaneessa Harbinissa, valtaisen Amurin syrjäjoen Sungarin varrella. Sinne peräytyivät venäläiset tappioittensa jälkeen, ja Harbinin asemasillalla murhattiin ruhtinas Ito. Harbinissa astutaan pois ja odotetaan kansainvälistä pikajunaa, joka lähtee kahdesti viikossa Vladivostokista Moskovaan.