Part 16

Suuri ei näy olevan omistajienkaan liikevoitto, ja sitä vähemmin on heillä syytä silmäillä ystävällisin katsein niitä isoja venäläisiä laivoja, jotka ottavat Hankausta lastikseen teetä. Hankau on Kiinan isoin teesatama, ja Kiina on teepensaan kotimaa. Vasta 250 vuotta takaperin tuli tee tunnetuksi Europassa; nyt juodaan sitä täällä yhtä yleiseen kuin monissa muissakin osissa maailmaa. Englannissa ja Venäjällä on siitä tullut ihan kansallisjuoma. Venäläiset tapasivat entiseen aikaan tuottaa teensä karavaaniteitä myöten Mongolian ja Siperian kautta; nykyään vähenee teen vienti Kiinasta, ja Intia ja Ceylon ovat siinä kohden vieneet voiton Keskuksen valtakunnasta.

40. Mongolia.

Kiina etelässä ja Itä-Siperia pohjoisessa rajottavat sitä suunnatonta Sisä-Aasian aluetta, jolla on nimenään Mongolia. Kiinalaiset nimittävät sitä "Ruohomaaksi". Mutta on tästä maasta laajoja osia vedettöminä aavikkoinakin, missä lentohiekka kasautuu korkeiksi harjanteiksi ja karavaanitiet kaivoinensa ovat etäällä toisistaan. Tuota erämaavyöhykettä, joka on maapallomme laveimpia, nimittävät mongolilaiset Gobiksi, s.o. pelkästään aavikoksi. Samaa merkitsee kiinalaisten käyttämä nimitys Shamo.

Mainitsin jo, että Mongolia on Kiinan alusmaa ja että mongolien hengellinen päällikkö, heidän paavinsa on dalai-lama. Heillä on myöskin joukko lamaluostareita, ja joka vuosi tekevät he suurin joukoin pyhiinvaelluksia Lhasaan. Hämmästyttävän suuri osa miespuolisesta väestöstä menee luostareihin, sitoutuen munkkisäätyyn. Kiinalaiset ovat siitä hyvillään, sillä rauhallinen luostarielämä saa vanhaan aikaan niin sotaisiksi tunnetut hurjat mongolilaumat unohtamaan oman voimansa; temppelisuojamien Buddha-patsaiden edessä toimitettavat hartaudenharjotukset kääntävät heidän ajatuksensa toisille urille. He eivät enää ajattele, että heidän kansansa aikoinaan hallitsi melkein koko Aasiaa ja puolta Europaa valtikallaan ja että heidän esi-isänsä, "kultainen parvi", seitsemänsataa vuotta takaperin samosivat Kaukasuksen yli, tekivät koko Venäjän verovelvollisekseen ja syöksivät kauhistukseen muun lännen. Tuskinpa muistavat he sitäkään, että näiden jälkeläiset vallottivat koko Keskuksen valtakunnan ja kaivoivat keltaiseen multaan Keisarikanavan, jota kiinalaiset dshonkit vielä tänä päivänä kulkevat. Vimmaisimmasta aseitten kalskeesta, mitä on maailma konsanaan vapisten kuullut, ei nykyään ole kaikuakaan jäljellä. Säilät ovat ruostuneet huotriinsa, ja mongoliruhtinaat, joita Kiina sanoo veroruhtinaikseen, asuvat rauhallisesti aroilla kahdeksanviirisissä telteissään.

Mongolit ovat paimentolaisia. He omistavat suuria lammas- ja vuohilaumoja ja käyttävät ravinnokseen lampaanlihaa, maitoa, voita ja juustoa. Heidän kotieläimiään ovat myöskin kaksikyttyräinen kameeli ja pienikasvuinen, sitkeä, vankkaluinen hevonen. Elämä on heillä ainaista vaellusta. Kun joltakin seudulta pouta kuolettaa kasvullisuuden tai karja on kalunnut kaiken ruohon, kuormittavat he kameelit telteillään ja muilla kapistuksillaan ja hakevat parempia laitumia. Mongolien teltti muistuttaa muodoltaan juustokupukkaa; sen runkona on sitkeistä, lujista riu'uista sommiteltu ristikko, joka katetaan mustilla karvapeitteillä ihan kuten kiinalaisillakin on tapana. Yhtäläiset luonnonsuhteet ja elämänehdot saavat eri kansoja aivan kaukanakin toisistaan omaksumaan samoja elintapoja.

Mongolit ovat hyvänsävyistä, miellyttävää kansaa. Minä olen tullut tuntemaan heidät suuren alueensa reunoilla, ja olen kerran matkustanut Mongolian poikkikin. Lähtökohtana oli Peking, ja matka kävi suoraan luoteeseen, ensin mongolilaisen ylänkömaan itäisten rajavuorten yli, sitte koko Mongolian halki ja lopuksi läpi sen osan itä-Siperiaa, missä Baikal-järvi sijaitsee keskikorkuisten vuoristojen välissä. Se tapahtui maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa 1897. Siihen aikaan ulottui Siperian rautatie vasta Kanskiin, pieneen kaupunkiin Jenisein itäpuolelle. Pitempää kärrymatkaa en ole eläissäni tehnyt, sillä Pekingistä on Kanskiin kolmentuhannen kilometrin taival, ja välillä lepäsin yhden ainoan päivän, nimittäin Irkutskissa, itä-Siperian pääkaupungissa.

Kolmetuhatta kilometriä yli arojen ja aavikoiden, yli lumettuneiden metsäisten vuorten ja jäätyneiden, laaksojen! Jymisivätpä siinä hevosten kaviot routaisella kamaralla, ja miten monta pyörähdystä lienevätkään kärryjeni pyörät tehneet!

Pekingissä olin varustautunut kaikella, mitä tarvitsin matkaani Venäjän alueen rajalle. Ensimäisenä hankittavanani oli kiinalainen passi, joka oikeutti minut käyttämään apunani mongoleja ja heidän hevosiansa sekä viettämään yöni heidän telteissään, mikäli mieleni teki. Ruokavarojahan niinikään tarvittiin mukaan: säilykkeitä, leipää, teetä, sokeria ja muita elintarpeita. Venäläinen lähetystö antoi saattueekseni kaksi kasakkaa; mies-parkojen piti laskettaa koko tuo pitkä taival täyttä neliä! Mutta he olivat tyytyväisiä urakkaansa ja riemuitsivat siitä, että palvelusaikansa Pekingissä päätyttyä pääsivät palaamaan siperialaiseen kotiinsa.

Mongoliassa ei matkusteta tavalliseen tapaan. Ei istu kyytimiestä etulaudalla, ei nojaile mukavasti matkustavainen joustimilla varustetuissa, nelipyöräisissä vaunuissa ja anna katseensa puolittain haaveksien tähystellä taivaanrantaa. Ei sinne päinkään! Täällä ei ole raivattuja teitä, ei kievareita. Silti on ehtimiseen vaihdettava hevosia. Verekset hevoset saadaan mongolien telttikylistä. Mutta mongolit ovat paimentolaisia, joten heidän kylänsäkin ovat alituiseen liikkeellä. On siis ensiksikin tiedettävä, missä kylät kulloinkin ovat, ja toisekseen toimitettava ihmisille ennakolta viesti, että heidän on varattava määrätty luku hevosia. Senvuoksi lähetetään edeltäpäin pikalähettejä ratsain, ja tilatut hevoset toimitetaan aina mitä täsmällisimmin. Mutta ainoastaan mongolit itse tietävät, missä naapurikylät sattuvat olemaan, ja joka kylästä otetaan joitakuita mongoleja saattajiksi. Ja koska tässä maassa kylätkin vaeltavat, kuljetaan täällä aina suorinta tolaa kylästä toiseen. Ei voi siis koskaan pysytellä määrätyllä tiellä, vaan on matka suunnattava suoraan poikki aavikon ja yli aron, tavallisesti missään näkemättä jälkeäkään vanhoista rattaiden uurroista.

Ajoneuvot ovat hyvin yksinkertaiset. Kerrassaan liian yksinkertaiset! Sen huomaa matkustavainen jo ennen kuin on ensimäisestäkään kyytivälistä suoriutunut. Puinen kärrynkoppa lepää kahdella keskikokoisella pyörällä ja on kauttaaltaan katettu ylhäältä tunnelimaisesti kaartuvalla kuomulla, jonka päälle on pingotettu sinistä verkaa. Etuseinään sovitettu pieni ikkuna ja kaksi sivuikkunaa suovat matkustavaiselle vapaan näköalan arolle. Ikkunaruudut ovat kiinnitetyt kuomun päälle vedettyyn kankaaseen, joten ne eivät voi tärskeestä särkyä. Joustimia ei kärryissä ole ensinkään, niiden pohja lepää suorastaan rattaiden tammella. Sisälle sovitellaan niin paljon pieluksia, turkkeja ja karvapeitteitä kuin päinsä käy ja niiden päälle istutaan, jottei aivan mureaksi hytky. Tilaakin on kärryissä vain sen verran, että juuri saa oikaistuksi säärensä. Ja sija on aina arvioittu vain yhdelle henkilölle.

Kärryt ovat sanalla sanoen tavallista kiinalaista lajia haarukka-aisoineen, joihin hevonen tai muuli valjastetaan. Kiinassa istuu kyytimies toisella aisalla tai juoksee kärryjen vieressä. Minä olin sitonut matkalaukkuni aisojen alapuolelle. Suuren kuormastoni olin lähettänyt matkaan kameeleilla, ja se saapui Tukholmaan puoli vuotta minun perästäni.

Valjastaminen se vasta kummallisesti toimitetaan. Kumpaisenkin aisan etukärkeen on kiinnitetty tukeva silmukka. Molempien silmukkain läpi työnnetään pyöreä poikkipuu. Kaksi ratsastavaa mongolia ottaa kumpainenkin poikkipuun pään satulassa polvelleen. Aisojen välissä ei täällä juokse mitään vetojuhtaa. Poikkipuun päihin on kiinnitetty pitkiä naruja. Kaksi muuta ratsastajaa kietoo nämä narut pariin kertaan uumilleen. Ratsupiiskat on heillä kaikilla, ja kun ollaan valmiita lähtöön, kiitävät kaikki neljä ratsastajaa täyttä karkua yli aron, vetäen kärryjä perässään.

Molemmin puolin ratsastaa kaksikymmentä muuta mongolia, jotka puolittain katoavat pöllyileviin tomupilviin. Äkkiä näkee kahden heistä takaapäin karauttavan niiden miesten viereen, joiden polvella poikkipuu lepää. Molemmat uudet hevoset painavat päänsä kumaraan ja pistävät sen puun alle, joka jää näiden ratsastajien polvelle, tähänastisten kannattajien pysähdyttäessä hevosensa ja antaessa kärryjen keikkua eteenpäin. Sitte he yhtyvät muuhun joukkoon. Kärryt eivät seisahdu hevosia vaihdettaessa, mikä tapahtuukin kahdessa sekunnissa. Vauhti pysyy yhä huimana kiidätyksenä. Täytyy vain ihmetellä, miten keveästi ja ketterästi tämä temppu tapahtuu, ja ellei osu juuri silloin kurkistamaan kärryjen etuikkunasta, ei tätä usein uudistuvaa hevosten vaihtoa ollenkaan huomaa.

Tähän tapaan vaihdetaan myöskin molemmat eturatsastajat hevosinensa ehtimiseen mitä tulisimmassa vauhdissa. Kun toinen heistä väsyy, karauttaa uusi ratsastaja paikalle ja kietaisee vetonarun vyötäisilleen.

Parin kolmen tunnin kuluttua näkee edessään arolla telttikylän. Siellä on kolmisenkymmentä hevosta valmiina omistajineen, jotka ovat edellisinä päivinä saaneet pikaläheteiltä viestin. Kylään tultaessa seisahtuvat kärrit nytkähtäen, ja aisojen päät kallistuvat alas. Kasakoista tiedustaa toinen, tahtooko matkustavainen nousta alas kärryistä, levätä teltissä, juoda teetä tai syödä, vai lähdetäänkö suoraa päätä jatkamaan matkaa. Mutta minä otin tavakseni yöpyä mongolien luokse, jotten hurjasta ajosta ihan tärveltyisi. Kullakin vaihtopaikalla saavat sinne asti tulleet mongolit joitakuita ruplia. Täällä maksetaan aina pelkillä hopearuplilla, sillä mongolit eivät huoli paperirahasta eivätkä pikku kolikoista. Hopearuplia käyttävät nimittäin heidän vaimonsa koruina.

Jo ennen auringon nousua lähdetään taas äärettömälle arolle. Pikku rotkoja ja vesikouruja eivät ratsastajat arastele vähääkään; vain silloin hillitsevät he vauhtiansa, kun tielle sattuu poikittain aivan syviä hautoja. Mutta usein eivät he enää ehdikään väistää kivenlohkaretta tai kuoppaa, ja kun sitte pyörät poukkoavat siitä ylitse, sinkoaa matkustavainen kuomun kattoon ja kierii suin päin turkeissaan ja pieluksissaan.

Pohjois-Mongoliassa oli paksulta lunta, ja siellä vetivät kärryjäni kameeliratsastajat. Olinkin jo niin ruhjoutunut ja kurjassa tilassa, että minusta tuntui mieluisalta levolta, kun matka nyt pehmeässä lumessa joutui hiljaisemmin.

41. Marco Polo.

Vuonna 1162 syntyi Mongoliassa hurjien ratsastajalaumojen päällikkö nimeltä Dshingis-khaani. Hän alisti valtaansa kaikki naapuriheimot, ja mitä vain mongoleja oli, ne keräytyivät hänen lippunsa alle. Mitä suuremmaksi hänen mahtinsa paisui, sitä laajempia maa-alueita tahtoi hän vallata, eikä hän tyytynyt ennen kuin melkein koko Aasia oli hänen valtikalleen kuuliainen. Hänen valiolauseenaan oli: "Yksi Jumala taivaassa ja yksi suurkhaani maan päällä." Hänelle ei riittänyt valtakunta yhtä iso kuin Aleksanterin tai Caesarin, vaan hän tahtoi hallita koko tunnettua maailmaa, ja niinpä ratsasti hän armeijoineen tuossa valtaisessa maanosassa valtiosta toiseen. Kaikkialla jätti hän jälkeensä hätää ja valitusta, hävitettyjä ja poltettuja kaupunkeja. Hän oli maailmanhistorian suurin ja samalla hurjaluontoisin vallottaja. Hänen ollessaan mahtinsa huipulla olivat epälukuiset kansat hänelle verovelvollisia, Taka-Intian niemimaasta Novgorodiin, Japanista Schlesiaan asti. Hänen hovissaan kävi Ranskan kuninkaitten, Turkin sulttaanin, venäläisten suuriruhtinaitten, sen ajan paavien ja kalifien lähettiläitä. Ei ennemmin eikä myöhemmin ole koskaan yksi mies pannut ihmislapsia siinä määrin liikkeelle ja pakottanut niin monia kansoja vastoin niiden tahtoa ryhtymään tekemisiin keskenään. Dshingiskhaani hallitsi ja käski runsaasti puolta koko ihmiskunnasta, ja vielä tänä päivänä elää hänen nimensä kauhu monissa hänen hävittämissänsä maissa.

Kuollessaan oli Dshingis-khaani 65 vuoden vanha, ja hän jätti äärettömän valtakuntansa neljälle pojalleen perinnöksi. Yksi näistä neljästä oli sen Kublai-khaanin isä, joka vuonna 1280 vallotti Kiinan ja tuli Keskuksen valtakunnassa mongolilaisen keisarisuvun kantaisäksi. Hänen hovinsa oli vielä loistavampi kuin isoisän, ja meillä on tarkka kuvaus suurkhaanista ja hänen valtakunnastaan sen miehen suusta, josta nyt käyn puhumaan.

Vuonna 1260 oleskeli Konstantinopolissa kaksi venetsialaista kauppamiestä. He olivat nimeltään Nicolo ja Maffeo Polo. Heidän hartaana toivomuksenaan oli solmia uusia kauppayhteyksiä Aasian kanssa, ja tämä pyrkimys houkutteli heidät Krimin niemimaalle ja sieltä Volgan yli ensiksikin Bukharaan sekä edelleen suurkhaani Kublain hoviin. Siihen aikaan olivat katolilaisten lähetyssaarnaajien matkat tuottaneet hämärää käsitystä kaukaisen idän suurista sivistyneistä valtakunnista.

Suurkhaani ei ollut vielä milloinkaan nähnyt europalaisia. Hän oli hyvillään venetsialaisten tulosta, otti heidät ystävällisesti vastaan ja tiedusteli heiltä, mitä kaikkea ihmeellistä oli heidän kotipuolessaan nähtävänä. Sitte päätti hän antaa heidän toimitettavakseen paaville kirjeen, jossa pyysi lähetettäväksi itään sata oppinutta, tietorikasta lähetyssaarnaajaa. Näitä tahtoi hän käyttää aron hurjien heimojen tasaannuttamiseen ja sivistämiseen.

Yhdeksän vuotta poissa oltuaan palasivat molemmat kauppamiehet Venetsiaan. Paavi oli kuollut, ja kaksi vuotta odottivat he turhaan hänen seuraajansa valitsemista. Mutta kun he eivät tahtoneet jättää suurkhaania siihen käsitykseen, että he olivat syöneet sanansa, päättivät he jälleen lähteä kaukaiseen itään, ja tälle retkelle ottivat he mukaansa Nicolon pojan, viisitoistavuotiaan Marco Polon.

Kolme matkamiestämme kulkivat nyt Syrian halki Mossuliin ihan likelle Niniven raunioita, sieltä Bagdadiin ja Hormusiin, joka on kaupunki Persian lahden ja Arabian meren välisellä kapealla kannaksella. Sitte samosivat he pohjoista kohti koko Persian ja pohjois-Afghanistanin poikki, Amu-darjaa ylös Pamirille, käyttäen teitä, jotka heidän jälkeensä saivat kuusisataa vuotta odottaa uusia matkustajia Europasta. Jarkandin, Khotanin ja Lopnorin kautta -- kaikki jo tuntemiamme paikkoja -- ja Gobi-erämaan halki kävi nyt heidän matkansa Kiinaan. Useita vuosia taipaleella oltuaan päätyivät he viimein vuonna 1275 suurkhaanin hoviin itä-Mongoliassa. Hallitsijaa miellytti Marco Polo suuresti, ja mielihyvällä kuuli hän, että nuorukainen oli oppinut lukemaan, kirjottamaan ja puhumaan useita itämaisia kieliä. Hän älysi sellaisen laajatietoisen kelpo miehen hyödylliseksi käytellä ja otti hänet palvelukseensa. Ensimäiseksi toimeksi uskottiin nuorelle Pololle virkamatkan tekeminen pohjoiseen ja läntiseen Kiinaan. Polo oli havainnut, että Kublai-khaani mielellään kuuli huomattavia, kummallisia kertomuksia vieraista maista, ja senvuoksi painoi hän kaiken näkemänsä ja kokemansa huolellisesti mieleensä, selostaakseen niitä jälkeenpäin keisarille. Siten kohosi hän yhä korkeammalle suurkhaanin suosiossa, ja häntä lähetettiin uusille virkamatkoille, joilla hän joutui Intiaankin ja Tibetin rajalle. Kolme vuotta oli hän eräässä isossa kaupungissa kuvernöörinä, ja tärkeä asema oli hänellä varsinaisessakin asuinkaupungissaan, Pekingin hovissa.

Marco Polo kertoo muun muassa keisarin metsästysretkistä. Hän istuu kantotuolissa, joka muistuttaa pientä katollista kamaria ja on sijotettu neljän elefantin selkään. Kantotuoli on ulkoa katettu taotuilla kultalevyillä, sisäpuoli on verhottu tiikerintaljoilla. Hänen vieressään istuu kaksitoista parasta metsästyshaukkaa, ja kantotuolin rinnalla ratsastaa saattueväkeä. Tuon tuostakin huudahtaa joku seuralaisista: "Teidän majesteettinne, katsokaahan kurkia!" Silloin avauttaa keisari heti kantotuolinsa katon ja päästää jonkun haukoista syöksähtämään saaliiseen; tähän urheiluun hän on suuresti kiintynyt. Jälkeenpäin hän lähtee leiriinsä, johon kuuluu kymmenentuhatta telttiä. Hänen oma vastaanottotelttinsä on niin tilava, että siinä saa tuhannen henkilöä vaivatta sijansa; toisessa pidetään salaisia neuvotteluja, kolmas on makuuhuoneena. Niitä tukee kolme telttitankoa, ja ne ovat ulkopuolelta katetut tiikerintaljoilla, sisäpuolelta verhotut kärpän- ja sopulinnahoilla. Marco Polo vakuuttaa näiden telttien olleen niin hienosti koristeltuja kallisarvoisilla kaunistuksilla, ettei jokainen kuningas pystyisi sellaista telttiä maksamaan.

Vain etevimmät aatelismiehet saavat ruokapöydässä palvella keisaria. Tällöin on heiltä suu ja nenä kiedottu kultaompeleisiin silkkihuiveihin, jottei heidän hengityksensä saastuttaisi vateja ja pikareja, joita he tarjoavat korkealle herralleen. Ja joka kerta kun keisari juo, puhaltaa suuri torvisoittokunta ja kaikki läsnäolijat polvistuvat.

Kaikki kauppiaat, jotka saapuvat pääkaupunkiin, ja etenkin ne, jotka pitävät kaupan kultaa ja hopeaa, jalokiviä ja helmiä, saavat myydä kalleuksiaan yksinomaan keisarille. Ja Marco Polo pitää ihan luonnollisena, että Kublai-khaani omistaa suurempia aarteita kuin kaikki maailman kuninkaat, koska hän aina maksaa pelkällä paperirahalla, jota valmistuttaa mielinmäärin. Siihen aikaan oli nimittäin Kiinassa jo paperirahaa liikkeellä.

Siten elelivät Marco Polo, hänen isänsä ja setänsä monta vuotta Keskuksen valtakunnassa ja keräsivät älyllään ja uutteruudellaan suuren omaisuuden. Mutta keisari, heidän suojelijansa, oli vanha, ja he pelkäsivät asemansa muuttuvan hänen kuolemansa jälkeen. Myöskin kaipasivat he takaisin Venetsiaan, mutta aina kun he puhuivat lähdöstään, pyysi Kublai-khaani heitä lykkäämään sen vielä tuonnemmaksi.

Mutta sattui tapaus, joka teki heille matkustuksensa mahdolliseksi. Persiakin oli silloin mongolilaisen herruuden alaisena, ja sen ruhtinas eli khaani oli Kublai-khaanin sukulainen. Persialainen khaani oli menettänyt lemmikkipuolisonsa ja tahtoi nyt täyttää hänen kuolinvuoteella lausumansa toivomuksen, että hän naisi ruhtinattaren vaimonsa omasta heimosta. Hän toimitti senvuoksi lähettiläitä tällä asialla Kublai-khaanin luo. Nämä otettiin ystävällisesti vastaan, ja Persian khaanille etsittiin sievä, nuori prinsessa. Kun kuitenkin arveltiin noin nuorelle tytölle liian vaivaloiseksi matkustaa lähemmä 7000 kilometriä maitse Pekingistä Täbrisiin, päätettiin palata Persiaan vesitse.

Lähettiläät olivat oppineet pitämään noita kolmea venetsialaista vilpittömästi arvossa ja tulleet heidän kanssaan hyviksi ystävyksiksi. He pyysivät sentähden Kublai-khaanilta lupaa saada ottaa heidät mukaansa, he kun kaikki kolme olivat taitavia merenkulkijoita, ja Marco Polo, joka oli vastikään käynyt Intiassa, saattoi antaa heille monia tärkeitä ohjeita purjehduksesta sinne. Kublai-khaani myöntyi paljosta pyytelystä ja varusti koko matkueen hyvin anteliaasti mitä parhaaseen kuntoon. Vuonna 1292 lähtivät he Kiinan rannikolta purjehtimaan etelää kohti.

Matkalla kohtasivat he monenlaisia vastuksia, myrskyjä, jotka tuottivat haaksirikonkin, ja kuumetauteja. Sumatran saaren ja Intian rannikoilla pidättelivät heitä pahat ilmat kauvan, suuri osa miehistöä menehtyi tauteihin ja kolmesta lähettiläästäkin kuoli kaksi, mutta nuori prinsessa ja hänen venetsialaiset ritarinsa pääsivät turvallisesti Persiaan. Khaani oli sillävälin kuollut, ja prinsessan oli tyytyminen hänen veljenpoikaansa. Hän oli suuresti suruissaan, kun nuo kolme Polo-herraa erisivät hänestä, palatakseen kotia Täbrisin, Trapetsuntin, Bosporuksen ja Konstantinopolin kautta. Vuonna 1295 saapuessaan perille olivat he olleet poissa neljäkolmatta vuotta!

Venetsiassa olivat omaiset ja ystävät jo kauvan katsoneet heidät kuolleiksi. He itse olivat melkein unohtaneet äidinkielensä ja ilmestyivät synnyinkaupunkiinsa yksinkertaisessa, hiukikuluneessa itämaalaisessa asussa. Ensi työkseen he hakivat isänsä kodin ja koputtivat ovelle. Mutta omaiset eivät heitä enää tunteneet, eivät ottaneet uskoakseen heidän kummallisia kertomuksiaan ja käskivät vaeltajien mennä matkaansa.

Nämä kolme herrasmiestä siirtyivät nyt toiseen taloon ja kutsuivat sukunsa suuriin vieraspitoihin. Kun vieraat olivat istuutuneet katetun pöydän ääreen ja aterian piti alkaa, astuivat kaikki kolme isäntää pitosaliin, puettuina kalliista tummanpunaisesta silkistä ommeltuihin pitkiin kauhtanoihin. Ja kun vettä tarjoiltiin käsien pesua varten, vaihtoivat he vaatetustaan ja verhoutuivat mitä hienoimmin kirjailtuihin aasialaisiin levätteihin. Mutta silkkikauhtanansa he leikkasivat kappaleiksi, jotka jaettiin palveluskunnalle. Myöhemmällä esiintyivät he harvinaisen kallisarvoisissa samettipuvuissa, palvelijain taaskin saadessa levätit omakseen. Ja samaa tietä menivät lopuksi samettipuvutkin.

Kaikki vieraat olivat peräti hämmästyksissään näkemästänsä. Mutta sitte kun ruokalajit oli korjattu pois ja palvelijat peräytyneet, nousi Marco Polo ja nouti ne vanhat, nukkavierut kauhtanat, jotka matkamiehillä oli ollut yllään silloin kun omaiset eivät olleet tahtoneet heitä tuntea. He alkoivat terävillä veitsillä ratkoa näiden vaatekappaleiden saumoja, ja pöydälle kieri kasoittain rubiineja, safiireja, karpunkelikiviä ja smaragdeja. Sillä Kublai-khaanilta lähtöluvan saatuaan olivat he vaihtaneet kaiken omaisuutensa jalokiviin, kun eivät voineet niin pitkälle matkalle ottaa mukaansa raskaita kultakuormia. Jalokivet olivat he siten neuloneet vaatetuksiinsa, ettei kukaan voinut huomata mitään erikoista.

Kun vieraat näkivät edessään aarteet, oli heidän ihmetyksensä rajaton. Ja nyt täytyi heidän myöntää, että nämä herrat todellakin olivat Polo-suvun kadoksissa olleet jäsenet. Nyt alettiin heitä kohtaan myöskin osottaa mitä suurinta kunnioitusta. Huhun levitessä Venetsiassa heidän vaiheistaan, saapuivat kelpo porvarit joukottain Polon talolle; kaikki tahtoivat syleillä pitkämatkalaisia, toivottaa heidät tervetulleiksi kotia ja vakuuttaa heille ystävyyttänsä.

Kolmen suuren kauppatasavallan -- Venetsian, Genuan ja Pisan -- välejä häiritsi ainainen kateus ja kilpailu. Vuonna 1298 varustivat genualaiset mahtavan laivaston, joka havitteli venetsialaisia satamaseutuja Adrian meren dalmatialaisella rannikolla. Siellä joutuivat he otteluun Venetsian laivaston kanssa, jossa Marco Polo oli erään kaleerilaivan päällikkönä. Tulisesta taistelusta suoriutuivat genualaiset voittajina, tekivät seitsemäntuhatta venetsialaista vangiksi, purjehtivat sitte kotia Genuaan ja kulkivat siellä väestön riemusaattueessa kaupunkiin. Sotavangit heitettiin kahlehdittuina tyrmään. Näiden joukossa oli Marco Polo.

Vankeudessaan oli Marco Pololla onnettomuustoverinaan kirjuri Rusticiano Pisasta. Hän se Marco Polon sanelun mukaan merkitsi paperille venetsialaisen merkilliset vaiheet Aasiassa. Meillä on siten syytä olla hyvillämme tuosta tappelusta ja sen ratkaisusta. Sillä muutoin olisi kenties Marco Polon nimi jäänyt jälkimaailmalle tuntemattomaksi.

Vuoden kuluttua vaihdettiin molemmin puolin saadut vangit. Marco Polo pääsi Venetsiaan takaisin, meni siellä naimisiin ja sai kolme tytärtä. Hän kuoli vuonna 1324 ja haudattiin Venetsian Lorenzo-kirkkoon.

Kuolinvuoteellaan kehotettiin häntä peruuttamaan seikkailujuttunsa. Hänen sanoihinsa ei luotettu, ja vielä yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella väittivät useat tiedemiehet, että kaikki oli vain taitavasti sepustettua keksintöä. Vankilassa muistiin kirjotettu kertomus levisi kuitenkin lukemattomina käsikirjotuksina. Suuri Kristofer Kolumbus, joka vuonna 1492 löysi Amerikan, sai siitä tukea vakaumukselleen, että yhtämittaa purjehtimalla länttä kohti tullaan ehdottomasti lopulta Intiaan.

Marco Polon teoksessa tapaamme tosin joitakuita kummallisia kohtia, mutta kuitenkin se on tärkeä maantieteellinen tietoaarre, ja useimmat hänen havaintonsa ja ilmotuksensa ovat saaneet vahvistuksensa puolta tuhatta vuotta myöhemmin. Hänen elämänsä oli kuin satua, ja hän on kaikkien aikojen löytöretkeilijäin joukossa kaikkein huomattavimpia. Siksi on hänelle annettava sijansa tässä kirjassa.

42. Nippon, nousevan auringon maa.