Part 15
Vuonna 1644 vallotti nykyinen mandshu-hallitsijasuku Kiinan. Tasan sataa vuotta aikaisemmin olivat portugalilaiset anastaneet Hongkongin läheltä haltuunsa Makaon. Sittemmin ja etenkin viime vuosikymmeninä ovat europalaiset yhä enemmän tunkeutuneet kiinalaiselle alueelle. Taka-Intian niemimaankin ranskalaiset siirtomaat olivat aikoinaan kiinalaisen suojelusherruuden alaisia. Suurvallat ovat toimittautuneet Kiinan parhaitten satamien herroiksi. Kahdesti, viimeksi boksarikapinan johdosta vuonna 1900, on Peking vallotettu ja sen keisarilinna joutunut yhdistyneitten europalaisten joukkojen raastettavaksi. On käsitettävissä, että kiinalaiset sydämensä pohjasta vihaavat europalaisia ja odottavat vain aikaa, jolloin lyö koston hetki. --
Keskuksen valtakunta on varsinainen Kiina, mutta "taivaan poika" hallitsee vielä neljää suurta alusmaata, Itä-Turkestania, Mongoliaa, Mandshuriaa ja Tibetiä. Pinta-alaltaan on koko Kiinan valtakunta kaksikymmentä ja asukasluvultaan puolenkuudetta kertaa isompi Saksaa. Kiinassa asuukin 330 miljoonaa ihmistä, joten maapallolla joka neljäs tai viides ihminen on kiinalainen.
Maan aseman johdosta on ilmanala oivallinen ja hyvin terveellinen. Kesän ja talven lämpömäärän erotus on varsin suuri. Etelässä vallitsee miltei troopillinen kuumuus, pohjoisessa, Pekingin tienoilla, talvisin pureva pakkanen. Maanlaatu on tavattoman hedelmällistä; viljellään teetä, riissiä, hirssiä, maissia, kauraa, ohraa, papuja, herneitä ja kaikenlaisia vihanneksia. Eteläisissä maakunnissa lainehtii laajoina kenttinä sokeriruokoa ja pumpulipensaita, ja kaikkialla halkovat maata vesirikkaat joet, joita käytetään peltojen kasteluun ja tavarain kuljetukseen. Suurin osa Kiinaa on vuorista. Lännen korkeat vuoristot ovat tibetiläisten vuorijonojen jatkoa, ja ne alenevat alenemistaan itään päin. Rannikolla leviää alankoja. Valtakunnan kahdeksastatoista maakunnasta sijaitsee kuusi rannikolla, joka on rikas oivallisista satamapaikoista.
Keskuksen valtakunta on siten onnellinen ja kaikin tavoin luonnon suosima maa. Vuorissa piilee tyhjentymättömiä kivihiiliaarteita; Kiinan kivihiilikerrokset ovatkin runsaammat kuin yhdenkään muun maan koko maapallolla. Senvuoksi on sen tulevaisuus turvattu, ja Kiina voi aikanaan mennä Amerikankin kehityksestä edelle.
On tunnettua, että syvälahtisten rannikoiden saartama maa aina saavuttaa myös aikaisen ja suuren kehityksen. Siten oli vanhalla ajalla Kreikka tieteen ja taiteen kotina, ja samaten hallitsee nyt Europa muita maanosia. Sillä sellaisten rannikoiden rajoissa asuva kansa joutuu muita aikaisemmin ja helpommin väleihin naapuriensa kanssa ja kykenee kauppaliikenteen avulla käyttämään hyväkseen heidän tuotteitaan ja keksintöjään. Kuitenkin on Kiina tässä kohden poikkeuksena, kuten monissa muissakin suhteissa. Kiinalaiset eivät koskaan ole sillä tavoin käytelleet rannikkoaan. Päin vastoin ovat he huolellisesti karttaneet kaikkea yhteyttä vieraiden kansojen kanssa. Siitä on ollut seurauksena, että heidän kehityksensä on itseensä sulkeutuneena käynyt peräti omintakeisesti ja yhdenmukaisesti; siellä on ihan toisenlaista kuin muualla maailmassa, ja kuitenkin on heidän yhteiskuntansa erinomaisen etevällä ja sivistyneellä kannalla.
Jo kahtatuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää oli kiinalaisilla kirjotusmerkit. Myöhemmin keksivät he vieläkin kirjotuksessaan käytetyn karvasiveltimen, ja mustan tushin valmistus on heidän salaisuutensa. Tushi liuennetaan jauhoksi hierottuna, sivellin kastetaan siihen ja kirjottaessa pidetään sitä kohtisuorassa. Sata vuotta Kristuksen syntymän jälkeen valmistettiin Kiinassa jo paperia. Ikivanhasta kaupungista Lop-norin rannalta, missä nyt kuljeskelee villejä kameeleja, löysin kokoelman paperisia kiinalaisia kirjeitä ja kirjotuksia, jotka olivat olleet hautautuneita erämaahan v:sta 265 asti. Kaikki kirjeet olivat nimittäin päivättyjä ja vuosiluvulla varustettuja. -- Jo kuusisataa vuotta jälkeen Kristuksen syntymän keksivät kiinalaiset kirjapainotaidon; Europassa keksi sen Gutenberg vasta 850 vuotta myöhemmin. 1100 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua oli Kiinassa jo tunnettuna magneettineula, ja siellä valmistettiin kompasseja; ruudinkin tunsivat kiinalaiset paljoa aikaisemmin kuin europalaiset. Kolmetuhatta vuotta takaperin olivat he mestareita pronssivalureina; maan sisäosissa tapaa vielä mitä kauneimpia esineitä raskaasta, tummasta pronssista, pyöreitä maljoja, jalustalle pystytettyjä ja leijonilla ja lohikäärmeillä koristeltuja, kukka-astioita, kulhoja, kuppeja ja kannuja, kaikki pienimpiäkin piirteitään myöten mitä hienoimmin ja taiteellisimmin muovattuja. Porsliiniteollisuus saavutti parhaan kukoistuksensa Khanghin ja Khien-lungin hallitessa keisareina. Silloin valmistettiin niin aistikkaita, niin ihmeellisen värikkäitä ja täydellisesti laserrettuja kukka-astioita, maljoja ja kulhoja, etteivät nykyaikana edes kiinalaiset itse kykene enää luomaan niiden vertaisia. Senaikuinen porsliini on nyt hyvin harvinaista, ja siitä maksetaan suunnattomia hintoja. Japanissa näin pienen vihreän kiinalaisen maljan, kolmijalkaisen ja kannellisen, joka maksoi viidenkolmattatuhannen markan vaiheille. Jos vertaa kauneintakin porsliinia, mitä meidän päivinämme kyetään valmistamaan, Khang-hin aikakauden maljoihin, niin täytyy myöntää, että meidän saavutuksemme ovat pelkkää hapuilemista niiden rinnalla. Olivatpa ne miten hienoja tahansa, "vanhalle kiinalaiselle" eivät vedä vertoja.
Kiinalaisella taiteella, oli sen alana maalaus, kiiltotyö, kudonta tai muu, on aina aistikkuuden ja täydellisyyden tuntu. Ikivanhoista ajoista asti on heidän silkkikankaillaan ollut Europassa erinomaisen suuri kysyntä. Kaikki, mitä kiinalaiset valmistavat, on tukevaa, kestävää ja aistikasta. Heidän rakennustaiteensa on yhtä ylevää ja luonteenomaista kuin kaikki muukin. Surkean kömpelöitäpä ja yksitoikkoisia ovat meidän viisikerroksiset tiilirakennuksemme, kun vertaamme niitä kiinalaisten huviloihin, puhumattakaan heidän palatseistaan ja temppeleistään; näiden kaltevat katot on koristeltu isoilla ja pienillä lohikäärmeillä, jotka avaavat kitansa ja harittavat kyntensä. Kiina on itäaasialaisen taiteen koti; sieltä leviää se Japaniin ja Koreaan. --
Kiinan kieli on yhtä kummallinen kuin kaikki muukin tässä laajassa valtakunnassa; se kuuluu indokiinalaiseen kieliryhmään kuten tibetinkielikin. Kaikki sanat ovat yksitavuisia ja taipumattomia. Missä me sanomme "mennä, meni, mennyt, menevä" tai "mennen", siinä on kiinalaisella ainaisena muotona "mennä". Todellinen merkitys selviää joko sanojen asennosta tai erityisistä apusanoista. Yhdellä ainoalla sanalla saattaa olla monta eri merkitystä korostuksensa ja ääntämistapansa perusteella, lauseessa saamansa asennon mukaan tai riippuen siitä, mitä sanoja on sen edellä tai perässä. Kieli jakautuu useihin murteisiin: arvokkain on mandarinien eli sivistyneiden luokkien murre. Joka sanalla on oma kirjotusmerkkinsä, joita kiinankielessä siitä syystä onkin 24,000; ainoastaan joka kahdeskymmenes mies ja joka sadas nainen osaa lukea ja kirjottaa.
Kiinalainen kirjallisuus on tavattoman runsas, miltei tyhjentymätön. Pohjoismaisten merisissien vielä tehdessä rosvoretkiään Europan rannikoille ja pystytellessä riimukirjotuspatsaitaan julkaistiin jo Kiinassa maantieteellinen käsikirja, "Kaikkien maakuntien kuvaus" nimeltään, joka sisälsi suuren määrän karttoja. Kiinalaisten aikakirjoista pääsee seuraamaan heidän historiaansa neljätuhatta vuotta taaksepäin, ja kaikkein merkillisintä on näissä vuosikirjoissa se, että ne ovat peräti tarkkoja ja luotettavia; niissä kerrotaan kaikkea mahdollista, vähäpätöisimpiäkin tapahtumia. Kiinalaiset kirjat ovat hyvin halpahintaisia ja jokainen lukutaitoinen pystyy hankkimaan joltisenkin kirjaston. Kiinalaisen kirjallisuuden laajuudesta antaa keisari Khien-lungin kirjasto käsityksen: sen pelkkää luetteloa oli 122 nidettä.
38. Uusi Kiina.
Keskuksen valtakunnassa on vielä vallalla tapoja ja paheita, jotka uuden ajan järjestyksen täytyy juurittaa pois. Pahin on ooppiumin polttaminen, joka myrkyttää väestöstä noin 150 miljoonaa ihmistä. Edelleen on tuhannen vuoden ajan ollut käytännössä se julma tapa, että tyttölasten jalat väkivaltaisesti ehkäistään tiukoilla siteillä luonnollisesta kasvustaan, surkastuttaen ne vaivaisiksi tyngiksi. Kiinalaisten naisten jalkineet näyttävät senvuoksi kuin nukenkengiltä. Tämä likistys tuottaa kasvuaikana alituista kipua, mutta silti ei yksikään tyttö tahdo jättää pauloitusta sikseen, sillä hän ei saa miestä, elleivät jalat ole kuin kääpiöllä.
Häviämässä on jo nykyään vastasyntyneiden lasten tunnoton jättäminen kuolemaan köyhien keskuudessa, joilta puuttuu varoja lasten elättämiseen. Kerran näin kaivannossa erään kaupunginmuurin ulkopuolella sellaisen pikku poloisen ruumiin virumassa. Ja kuitenkin kohtelevat kiinalaiset lapsiaan mitä suurimmalla rakkaudella. Pao-tossa Pohjois-Kiinassa asuin ruotsalaisen lähetyssaarnaajan luona, joka oli aikoinaan pelastanut pienen, vastikään kuolemaan jätetyn lapsen. Hänen puolisonsa vaali sitä hellästi, ja lapsesta varttui kahdessa vuodessa mitä herttaisin ja somin pienokainen. Silloin saapuivat vanhemmat hartaasti rukoilemaan lastansa takaisin, ja luonnollisesti suostuttiin anomukseen mielellään. --
Rikollisten rangaistukset ovat meidän käsitystemme mukaan epäinhimillisiä. Itä-Turkestanissa työnnättivät kiinalaiset viranomaiset syytetyn kynsien alle litteitä hopeaneuloja, kiristääkseen häneltä tunnustuksen. Tavallisena rangaistusvälineenä on iso, nelikulmainen kaulapölkky, joka avataan ja suljetaan lukolla. Sen ympyriäiseen aukkoon teljetään rikollisen kaula, ja raskas puu painaa olkapäitä. Hän saa sitte vapaasti kuljeskella kantaen pölkkyänsä, joka ehkäisee hänet kaikkinaisesta askarruksesta.
Avioliittoa pitävät kiinalaiset pyhänä ja kunniassa; vaimo on miehensä rinnalla melkein yhdenvertainen ja lait suojelevat häntä ihan kuten miestäkin. Esivallalle osottaa kiinalainen mitä suurinta alamaisuutta, ja kuitenkin kiusaavat ja kiristävät häntä mandarinit tavalla, mikä aiheuttaisi Europassa verisiä vallankumouksia. Monituhatvuotisen tavan ansiota on, ettei näin tapahdu Kiinassa. Kiinalaiset eivät napise, he ovat kärsivällisiä ja ahkeria, ja tyytyvät siihen, mikä riittää elannoksi, enempää kaipaamatta. Vuonna 1897 kuulin Pohjois-Kiinassa kerrottavan naineista miehistä, jotka saivat vain viidenkolmatta markan vuosipalkan. He tosin käyttivät ravinnokseen pelkkää riissiä, jota työnantaja jakeli heille ilmaiseksi; mutta sittekään ei voi käsittää, miten he pystyvät tulemaan toimeen. Ja kuitenkaan eivät sellaiset työläiset koskaan valita. He ovat hilpeitä, ystävällisiä ja kohteliaita, samalla kun ehkä palvelevat teekauppiasta, joka omistaa monia miljoonia. Ihmistyö arvioidaan siis hyvin alhaiseksi. Tavaroita kuljetetaan satojen penikulmien taipaleet kantamuksina. Pohjois-Kiinassa käytetään kuljetukseen myöskin muuleja, kameeleja ja kaksipyöräisiä kärryjä, mutta muualla ovat kadut ja tiet niin soukkia ja kehnoja, että niillä pääsevät liikkumaan ainoastaan jalankulkijat. Virtojen varsilla ja rannikolla saadaan tavaroita kuljetetuksi vesiteitse.
Kaikki Kiinan ystävät ovat iloissaan siitä uudistushengestä, joka on viime vuosina saanut sijaa tässä ihailtavassa maassa ja sen työteliäässä, oivallisessa kansassa. Tosin pystyi vain väkivalta murtamaan kiinalaisten vastustuksen. Rautatiellä, puhelimella, langattomalla sähkötyksellä ei ole mitään erityistä tehoa kiinalaiseen. Rautatietä hän pitää tarpeettomana, koska ihminen on saanut jalat kävelläkseen ja jokia kulkuteikseen; puhelin ja sähkölennätin ovat niinikään turhanaikaisia, samat asiathan toimittaa pikalähetti. Kiinassa ei ole sillä väliä, että jälkimäinen tapa vaatii verrattomasti runsaammin aikaa. Täällä ei milloinkaan ole niin tulista kiirettä; eihän satu mitään häiriöitä, kun kaikki vain käy yhtä vitkallisesti. Muutamalla seudulla, missä parhaillaan otettiin käytäntöön uusi sähkölennätinlinja, selittivät minulle kiinalaiset palvelijani, että paperi, jolle sähkösanoma on kirjotettu, kiitää huimaa vauhtia lennätinlangoissa määräpaikkaansa, ja pylväitten eristäjät ovat pikku majoja, joissa se saa sateensuojaa.
Kolmisenkymmentä vuotta takaperin rakensivat englantilaiset Shanghaista ulospäin kokeeksi pienen 20 kilometrin mittaisen rautatien. Valmiina osti sen Kiinan hallitus, muttei liikennettä varten, vaan hävitettäväksi. Ratapölkyt ja kiskot revittiin irti ja paiskattiin mereen vaunujen ja veturien mukana. Nykyään on kiinalaisen kylläkin täytynyt alistua europalaisten heille tyrkyttämiin oloihin. Useita ratoja kulkee halki maan, toisia on rakenteella tai hankkeissa. Kiinalaiset rakentavat jo muutamia rautateitä itsekin. Pekingin ja Kantonin välinen rata kulkee valtakunnan molempien isojen virtojen poikki, ja Keltaisen joen yli vievä rautatiensilta on puolenyhdeksättä kilometriä pitkä, ollen siis pisin joen yli rakennettu rautatiensilta koko maapallolla.
Tätä "Kiinan heräämistä" johtavat edistysmieliset miehet, jotka tahtovat maansa hyödyksi saada käytäntöön europalaisia parannuksia. Kokemus on heille opettanut, että he ovat turvattomia Europaa vastaan, ja he tietävät suurvaltojen jo neuvotelleen Kiinan jakamisesta keskenään. He tietävät olevansa kykenemättömiä estämään valkoihoisia anastamasta liikenteelleen mitä satamia niiden vain tekee mieli. Vuonna 1894 joutui Kiina sotaan Japanin kanssa ja kärsi täydellisen tappion, kun sen puolustus oli järjestetty kovin kehnosti. Silloin ottivat japanilaiset itselleen Formosan saaren ja Port Arthurin. Jälkeenpäin levittäysi Venäjä kaukaiseen itään, pakotti japanilaiset luovuttamaan Port Arthurin, rakensi Mandshuriassa rautateitä ja ahdisteli Koreaa. Venäjää vastaan oli Kiina yhtä voimaton kuin Japaniakin. --
Näistä opetuksista ovat kiinalaiset saaneet maksaa kalliisti. Heille on nyt selvillä, että maa ilman sotaväkeä, laivastoa ja linnotuksia on tuomittu hävitykseen ja paloitteluun, ja he ovat nyt viimeinkin heränneet vanhoista harhaluuloistaan. Tänä päivänä on Kiinalla yhä karttuva laivasto ja runsaasti sadantuhannen miehen suuruinen vakinainen armeija, joka on asestettu uusimmilla kivääreillä ja japanilaisten upseerien harjottama.
Nykyään matkustelevat nuoret kiinalaiset Europaan ja Amerikaan, ja opiskelevat kymmenintuhansin Japanin korkeakouluissa. Kiina on itsekin perustanut useita yliopistoja europalaisen kaavan mukaan, ja maassa ilmestyy sanomalehtiä, joissa käsitellään päivänkysymyksiä. Sielunsa sisimmässä ajattelevat varmaankin useimmat kiinalaiset: "Oppikaamme perusteellisesti europalaisten sotataito, sillä ainoastaan heidän omilla aseillaan voimme heidät torjua!"
Vuonna 1916 tulee Kiinassa voimaan oopiumikielto. Kiinalaiset ovat muutenkin perin voimakasta, sitkeätä ja terverakenteista ihmisrotua, mutta sitte he pääsevät yhä virkummaksi ja terveemmäksi kansaksi. Kyllä he piankin kykenevät puolustamaan maatansa muukalaisilta tunkeilijoilta ja vallottajilta. Europalaiset kylvävät nykyään lohikäärmeenhampaita Keskuksen valtakuntaan. Mutta kerran nousee lohikäärme ja iskee kyntensä kasvattajiensa rintaan. Europassa on ihmisiä, jotka puhuvat "keltaisesta vaarasta". He pelkäävät uutta kansainvaellusta idästä, suunnattomia kiinalais- ja japanilaislaumoja, jotka tulvivat Europaan ja anastavat valkoihoisilta maailman herruuden. Mutta niin huonosti ei toki käyne. Toivokaamme vain, että kiinalaiset oppivat varjelemaan perintöänsä ja omaisuuttansa. Nelituhatvuotista perintöä!
39. Sininen joki.
Sininen joki (Jangtsekiang), Mekong ja Saluen saavat kaikki kolme alkunsa itä-Tibetistä ja kulkevat siellä yhdensuuntaisia, syvälle kaivautuneita laaksoja myöten, jotka leviävät etelään päin. Tämän suuntansa pitävät Mekong ja Saluen mereen asti, mutta Sininen joki tekee länsi-Kiinassa jyrkän polven itään päin ja jakaa Keskuksen valtakunnan kahtia.
Vain europalaiset nimittävät Kiinan isointa virtaa Siniseksi joeksi. Kiinalaisilla on sen nimenä Iso tai Pitkä joki, lännessä se tunnetaan Kultahietajokena. Maapallolla on ainoastaan kolme pitempää jokea kuin se: Niili, Mississippi ja Amatsoonivirta. Ob ja Jenisei ovat yhtä pitkiä kuin Sininen joki, nimittäin 5200 kilometriä. Ja Sininen joki kuljettaa keskimäärin 244 kertaa enemmän vettä kuin Thames, jonka varrella Lontoo sijaitsee.
Eräässä suhteessa on Sininen joki kaikista maapallon virroista huomattavin. Sen jokialueella ei nimittäin asu vähempää kuin 180 miljoonaa ihmistä, niin, kahdeksannes koko ihmiskuntaa asuu tämän yhden virran piirissä. Kahden jokimaakunnan Hupen ja Hunanin varakuninkaalla on enemmän alamaisia kuin ainoallakaan Europan hallitsijalla, paitsi Venäjän. Kiinan läntisin maakunta Setshuan, jonka halki Sininen joki niinikään juoksee, on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan Ranskan kokoinen. Sellaisissa vertailuissa kutistuu Europa aika lailla!
Sinisen joen varrella on sarja vanhoja, kuuluisia kaupunkeja. Tshungking on Setshuanin maakunnan pääkaupunki, ja sinne asti kulkevat europalaiset jokihöyrylaivat. Hankau on sisä-Kiinan isoin kauppakaupunki. Nanking, lähellä jokisuuta, oli aikoinaan Kiinan valtakunnan pääkaupunki. Järvi on kiinaksi "hu", "king" merkitsee keisarikaupunkia, "pe" pohjoista ja "nan" etelää. Peking merkitsee siis "pohjoista keisarikaupunkia" ja Nanking "eteläistä keisarikaupunkia". Hupe merkitsee "järven pohjoispuolella" ja Hunan "järven eteläpuolella".
Hunanin maakunta on koko Kiinan merkillisimpiä seutuja. Sen asukkaat ovat voimakkaita ja luonteeltaan itsenäisiä, ja heistä saadaan parhaat sotamiehet; mutta he ovat paljoa kiihkeämpiä muukalaisvihollisia kuin muut kiinalaiset. Hunanin pääkaupunki Tshangsha on vanhastaan ollut ulkomaalaismellakkain pesäpaikka, ja niillä tienoin puhkesi vuoden 1911:kin verinen kapinaliike.
Hankauhun saakka tulevat isoimmat valtamerilaivatkin, pienempien höyrylaivojen tunkeutuessa Tshungkingiin, kuten sanottu. Ne ovat pahoja kilpailijoita dshonkeille, jotka ovat monin kymmenin tuhansin välittäneet tavara- ja matkustajaliikennettä tällä mahtavalla virralla harmaasta muinaisuudesta asti. Dshonkkeja on monenlaisia; niitä on isoja ja pieniä, toiset ovat rakenteeltaan sovellettuja virran tyyntä alajuoksua varten, toiset taasen Hupen ja Setshuanin vuolteista suoriutumaan. Sieviä ja tarkotuksenmukaisia ne vain ovat aina, koristaen sitä suuremmoisen kaunista, alituiseen vaihtelevaa maisemaa, jonka keskeen virta on leikannut uomansa. Täällä voisi maalaaja viettää ikänsä pitkän, hänen tarvitsemattansa olla ainoatakaan päivää aiheiden puutteessa jouten.
Joillakuilla seuduilla käytetään dshonkkien rakentamiseen kypressipuuta, toisilla ohuita tammilankkuja. Tarkotuksena on saada aluksesta joustava ja notkea, jotta se ei niin helposti saisi vuotoja vuolteissa. Vaarallisissa paikoissa otetaan alukseen luotsi. Ja kuitenkin on laskettu, että joka kymmenes dshonkki ajautuu matalikolle ja joka kahdeskymmenes joutuu täydellisesti hylyksi. Matka Hankausta Tshungkingiin kestää 35 vuorokautta, mutta takaisin pääsee 9 vuorokaudessa, virta kun on silloin työntelemässä alusta. Alas virtaa on kulku vaarallisinta, se tuottaa useimmat haaksirikot.
Jokaisella isolla dshonkilla on pikku sanomalaiva viemässä tavaroita ja matkustajia maihin. Iso dshonkki on 12 metriä pitkä; perä on korkea, ja siellä sijaitsee jonkinlainen kajuutti, joka on katettu punotuilla olki- tai heinämatoilla. Ylös virtaa lähtevä dshonkki ottaa lastia puolenkolmatta tonnia, alas virtaa kuusi. Alusta hoidellaan airoilla, joista jotkut ovat niin jykeviä, että niihin tarvitaan kahdeksan miestä. Enimmiten käytetään niitä ajelehdittaessa virran mukana, jotta iso perämelana toimiva airo kykenee pitämään aluksen tolallaan. Dshonkilla on myöskin masto ja purje, joihin turvaudutaan ainoastaan ylös virtaa ponnistauduttaessa, milloin tuuli on suotuisa. Alus on muuten jaettu eräänlaisiin vedenpitäviin komeroihin, jottei se heti vuodon saatuaan uppoaisi. Siten ehditään laiva useinkin vielä toimittaa rantaan, ennen kuin se vikaannuttuaan täyttyy vedellä.
Miten onkaan mahdollista kulkea ylös virtaa noin isolla, raskaasti lastatulla aluksella voimakasta, imevää vuolletta vastaan? Sillä onhan selvää, että laiva suotuisimmallakin tuulella viilettäisi vuolteista takaisin alas kuin pähkinänkuori. Tämän estämiseksi kiinnitetään dshonkin keulapäähän bambukuiduista punottu, sata metriä pitkä köysi, josta noin kuusikymmentä miestä peräkkäisenä rivinä pitkin rantaa juosten kiskoo alusta ylöspäin. Ranta en tavallisesti hyvin jyrkkä, kalliot kohoavat melkein kohtisuorasti virrasta. Ketterinä kuin apinat pujahtelevat miehet kapeita kalliopolkuja myöten ja kapuavat hengenvaarallisten ulkonemien ympäri. Työnsä keventämiseksi he laulelevat reippaasti. Päällysmiehet seuraavat heitä huudoilla ja sivalluksilla hoputellen; mutta he eivät lyö kovasti, ainoana raippanaan bambuvitsa, joka tuottaa enemmän läiskettä kuin kipua.
Tällä tavoin hinataan dshonkkia pitkin joen rantaa. Usein ei kalliopolulta näe venettä eikä virtaa. Rumpujen pärrytyksellä antaa laivan ohjaaja merkkejä hinaajille. Sitäpaitsi on kuusi miestä aina valmiina irrottamaan köyden, milloin se on tarttunut ulkonevaan kallionkärkeen. Jotkut muut, jotka kulkevat ihan alasti, tekevät samoja palveluksia veden alla.
Kallioissa näkee pitkin jokivartta kouruja ja uurtoja, joita nuo hinausköydet ovat hivutelleet. Tällaista kuljetusta onkin täällä jo toimitettu tuhansia vuosia. Laivaan jää aina parikymmentä miestä pitämään perää ja pitkillä riu'uilla pidättelemään alusta rannasta tai sauvomaan hinaajien apuna laivaa ylös virtaa kuljettaessa.
Nämä miehet uurastavat kuin kaleeriorjat. Heidän työnsä on hengenvaarallista. Ainaisena uhkanaan ovat heillä jyrkät kallioseinät ja virran pyörteet. Viikon toisensa jälkeen huohottavat he hinausköyteensä kumartuneina. Heidän koko ruumiinsa on täynnä vereslihalle kahnautuneita nirhamia, jotka ovat tuskin alkaneet parantua, kun jo uudestaan hieroutuvat rikki. Varsinkin hartioissa näkee hinauksen arpia. Raskas on heillä elämä, ja kuitenkin ovat he tyytyväisiä. Heitä kohdellaan kuin koiria, ja silti he laulelevat. Ja paljonko saavat he palkakseen koko viisineljättä vuorokautta kestävältä matkaltaan ylös virtaa? No, lähes neljä markkaa, kolmasti riissiä päivässä ja koko aikana myöskin kolmasti annoksen silavaa. Matkasta alas virtaa, jolloin työ on paljoa keveämpää ja vaatii vain neljänneksen ajasta, saavat he vähän yli markan. Viisitoista penniä kymmentuntiselta työpäivältä on siis näiden miesten ansiona! Ja kuitenkin he laskettelevat leikkiä ja naureskelevat.
Helmikuulla on vesi virrassa matalimmillaan, ja silloin se on kirkasta. Kaupungit ja kylät ovat 50 metriä korkealla virran kalvosta. Ne kohoavat muureineen, portaineen, portteineen ja pagodeineen tavallisesti laaksonsuiden laakeilla kolmioniemekkeillä. Harjujen ja laaksojen maaperästä kasvaa jokainen tuumanala metsää tai on pelloksi raivattua. Kevään mittaan alkaa virta nousta, ja kesällä se pauhaa jättiläismoisena, suklaanruskeana tai harmaanlikaisena, korkealle paisuneena vesipaljoutena. Muutamin paikoin, missä laakso kapenee, voi vesi silloin olla kerrassaan 30 metriä ylempänä kuin helmikuussa. Silloin on virralla kulku vaarallista, vesi kun peittää kaikki matalikot ja kivisärkät ja muodostaa rajuja kurimuksia. Vuolteen mukaansa tempaama dshonkki kiitää 10 kilometrin vauhdilla tunnissa alas virtaa.
Kylien ja kaupunkien alapuolella on suurina parvina sellaisia dshonkkeja, jotka odottavat työtä. Jokainoalla kalliolla, vähäisimmälläkin polvekkeella on erityinen nimensä, "Keltainen kissa", "Nukkuva sika", "Kaksoislohikäärme" ja sen sellaisia. Rosvojakaan ei täältä puutu. Niillä on tyyssijansa vuoristossa, ja sieltä he sopivilla kohdilla ahdistavat dshonkkeja. Siksi näkeekin ulkonevissa kallioseinämissä toisinaan isoja kirjotusmerkkejä; ne merkitsevät: "Väylä ei ole turvallinen", tai: "Pienten dshonkkien on ajoissa laskettava ankkuri". Tällä tavoin varotetaan aluksien omistajia vaarasta.