Part 14
Seuraavana päivänä kantoivat voimakkaat kiinalaiset minut "Vuorimajaan", kuvernöörin kesäasuntoon, joka on 500 metriä yläpuolella merenpinnan, joten siellä oli paljoa viileämpää kuin alhaalla kaupungissa. Näköala on tuolta ylhäältä ihmeen kaunis. Etelään päin pääsee katse estämättömänä yli saarten ja luotojen kauvas avaralle ulapalle, missä kiinalaisten aluksien purjeet navakan tuulen pullistamina muistuttavat jättiläismoisen yökön siipiä.
Lähistöllä sijaitsi sievä, pieni englantilainen kirkko, ja siellä kohtasin äkkiä "Delhin" kapteenin ja useita matkakumppaneitani, jotka kaikki olivat hyvin totisina ja juhlallisina. Kirkon alttari oli koristeltu palmuilla, ja troopilliset kukkaset levittivät huumaavaa tuoksua. "Eikö hän jo pian tule?" kyseltiin; kaikkien katseet olivat suunnattuja alas tielle, ja pian ilmestyikin mutkasta joukko kantotuoleja. Valkoisessa silkkipuvussa, huntu hiuksilla ja valkea liljavihko kädessä saapui sieltä odotettu, se nuori neitonen, joka oli Colombosta lähtien matkustanut mukanamme. Hän oli viehättänyt suosijoikseen koko laivanväestön, hänen naurunsa oli helännyt soinnukkaana ja lapsellisena intialaisten aaltojen yli, ja me nimittelimme häntä "Kaukaisen idän kuningattareksi". Nyt vietti hän vihkiäisiään meille tuntemattoman miehen kanssa, ja meistä pyrki tuntumaan siltä kuin tulisi "Delhillä" tyhjää ja ikävää nyt hänen häipyessään seurastamme.
Moniapa salaisuuksia tietäisivät kertoa laivat, jotka kuljettavat valkoihoisia miehiä ja naisia Aasian keltaisia ja vaskenkarvaisia asutuksia pitkin. Melkein joka matkalla kehittyy laivalla joku pikku romaani. Kerran kertoi kapteeni Englannin ja Colombon taipaleella olleen laivassaan matkustajien joukossa nuoren naisen, jonka piti tavata Colombossa sulhasensa. Mutta matkalla oli hän rakastunut toiseen, ja perille tultaessa oli kapteenin murheellisena velvollisuutena ilmottaa hyljätylle sulhasmiehelle, että hänen lemmittynsä oli laivalta tavannut uuden ystävän. Mutta meidän pikku kuningattaremme oli koko matkan pysynyt omalleen uskollisena.
34. Koillismonsuunia vastaan.
Puolitoistasataa kilometriä länteen päin Hongkongista on Kanton, Kiinan toiseksi suurin kaupunki, lähellä kahden joen suuta, jotka ovat avoimina teinä sisämaahan. Sentähden on Kanton Shanghain jälkeen Kiinan tärkein kauppakaupunki. Kantonista lähetetään maailman markkinoille suurimmat määrät kuuluisia kiinalaisia silkkikankaita, ja melkoisen pitkälle ovat siellä kehittyneet silkinkudonta, posliini- ja paperiteollisuus. Kaupunki on n.s. sopimussatama, s.o. ulkomaalaiselle liikenteelle avoin; niitä on Kiinassa 37. Siellä on 900000 asukasta; varakuningas asuu myös siellä, ja Kanton onkin Kiinan kahdeksastatoista maakunnasta eteläisimmän pääkaupunki. Sen kadut ovat niin kaidat, ettei niitä pääse kulkemaan vaunuilla, ja suuri osa väestöä majailee venetuvissa, jotka on kiinnitetty paaluihin virralle. Kahdentuhannen kilometrin pituinen rautatie yhdistää Kantonin Pekingiin, valtakunnan pääkaupunkiin.
Pitkin Kiinan rannikkoa kuljettaa meitä nyt "Delhi", ja lokakuun viimeisenä päivänä olemme ulapalla koillismonsuunin ladulla. Meri aaltoilee ankarasti, mutta laiva ei paljoakaan hytky, kun sen keula pääsee suoraan halkomaan aaltoja. Tuuli on vain niin tuima, ettei voi oleskella kannella, ja tämä säännöllinen puhuri puskee täällä nyt puoli vuotta. Laivan ympärillä vinkuu ja nauskuu, kaikki telttikatokset korjataan pois, jotteivät lentele riekaleina ulapalle, ja mitä edemmäksi joudumme pohjoiseen, sitä viileämmäksi käy ilma; päällystakkia tarvitsee, jos tahtoo tuokion seistä aaltojen vihmovassa pärskeessä katselemassa vihreitä valkoharjaisia vesivyöryjä, jotka kumeasti pauhaten tohahtelevat vastaan. Ja kuitenkin uskaltautuvat näin korkeassa aallokossa kiinalaiset kalastajaveneet tänne saakka, ja niiden miehistö hoitelee pikku ruuhiaan ja verkkojaan hämmästyttävän varmasti ja taitavasti.
Itäpuolellamme on nyt iso Formosan saari, jonka Japani valtasi kuusitoista vuotta takaperin. Se on Etelä-Kiinan ja Itä-Kiinan merten rajana; jälkimäinen vaihtuu pohjoisempana Keltaiseksi mereksi. Ja silmäilkäämmekin nyt kartalta niitä kaarevia saariryhmiä, joita on keräytynyt mantereen edustalle. Niinhän nuo ovat kuin kesällä lehtikiehkurat maalaiskartanon oven edustalla! Sundasaaret, Filippinit, Liu-Kiu-saaret, Japanin saaret, Kurilit ja Aleutit, -- kukin tuollainen kaareva saariryhmä on aallonmurtajana Tyyntä merta vastassa, ja kukin saartaa sisämeren. Molemmat eteläisimmät sisämeret olemme jo tulleet tietämään, pohjoiset ovat Japanin meri, Ohotan meri ja Behringin meri.
Koillismonsuuni puhaltaa jo puolittain myrskynä. Se vetää ja imee vettä mukanansa, ajaen sitä yöt päivät samaan suuntaan lounasta kohti edellään. Siten syntyy voimakas pintavirtaus, jonka painosta laivamme vauhti hidastuu kolmella tai neljälläkin solmuvälillä tunnissa. Jos vielä tulee vuorovesi lisäksi ja se käy merivirran suuntaan, niin juoksee pintavesi lounasta kohti kelpo myllypuron vauhdilla.
Vuorinen ja saarinen rannikko näkyy milloin läheisenä, milloin etäisenä; monasti kykenee kaukoputkella erottamaan vain valotornit, joita on rakennettu pikku saarille mantereen edustalle. Kiinan rannikon tekevät nimittäin kovin vaaralliseksi luodot, vedenalaiset kalliot ja matalikot.
Heinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin ovat Hongkongin ja ympäristön vitsauksena tuhoisat pyörremyrskyt, joita sanotaan taifuuneiksi. Tuollainen tuulispää kieppuu huimaavan nopeasti ja imee pyörteeseensä kaikki mitä vastaan tulee. Se saa tavallisesti alkunsa Tyynen meren ulapalla, mutta lähenee vain verkalleen mannerta, 13 kilometrin vauhdilla tunnissa. Filippineille ja muille taifuunien tolalla sijaitseville saarille rakennetuilta myrskynvarotusasemilta voidaan sen vuoksi hyvissä ajoin ilmottaa sähköteitse Kiinan rannikolle tuon luonnonilmiön tulo. Silloin vedetään esim. Hongkongin satamassa mustia, kolmikulmaisia lippuja korkeihin mastoihin, jotka näkyvät kauvas, ja jokainen tietää, mitä se merkitsee. Kiinalaiset dshonkit kääntyvät oitis maalle päin etsimään turvaa korkeiden rantojen suojasta, ja muut laivat lujittavat kiinnikkeitään. Taifuunia voi muuten usein väistääkin jokseenkin helposti, sillä kun on selvärajainen kehä, ja hyvällä vauhdilla pääsee laiva sitä pakenemaan; siihen se vain tarvitsee avointa vettä, jottei se harhaannu Kiinan rannikkosaarten sokkeloihin. Myöskin ennustavat pilvien kierteiset liikkeet ja ilmapuntarin voimakas elähtely pyörremyrskyjen lähenemistä. Syyskuulla 1906, kertoi minulle kapteeni, oli "Delhin" yllättänyt niin äkkiä ilmestynyt taifuuni, ettei oltu ehditty ryhtyä tavanmukaisiin varokeinoihinkaan. Laivalla oli silloin kansilastina parruja, ja raskaimmatkin tukit liehuivat kuin rikat yli laidan. Jyhkeät, yläkannella ulkona riippuvat pelastusveneet kieppuivat ympäri ja pirstasivat ylhäältäpäin koko aurinkokatoksen. Matkustajien lepotuolit lensivät ulapalle kuin höyhenet. Suurena vaarana on myöskin merenkäynti; tuuli vaihtelee nopeasti, piesten aaltoja eri tahoilta, jolloin nämä kasautuvat hurjiksi vesivuoriksi, jotka voivat hulahtaa kerrassaan laivojen yli. Kahta kuukautta ennen minun tuloani Hongkongiin oli saarella käynyt tuhoisa taifuuni; se oli kuvernöörin puutarhasta katkonut paksuja puita ja hajottanut tiilisen kasarmin.
Aika käy laivalla usein pitkästyttäväksi, ja sitä koetetaan parhaansa mukaan kuluttaa lukemisella, keskusteluilla, kävelyillä tai "vitjaleikillä". Muodostuu kaksi puoluetta, kaksi herrasmiestä kumpaisenakin, ja nämä asettuvat 12 metrin päähän toisistaan. Kumpaisenkin puolen eteen on vedetty liidulla iso ympyrä kansilaahkoille, ja temppuna on nyt renkaanmuotoisen, kovan köydenpätkän heittäminen sillä tavoin, että se jää ympyrän sisäpuolelle. Vaikeutena on estää köysirengasta vierimästä edemmäksi kannella; leikin pääetuna taasen on se, että siten saadaan liikuntoa laivalla oltaessa.
Nyt on marraskuun 2, päivä. Yöllä satoi tulvanaan, ja uusi päivä on harmaassa pilvessä, tuulinen ja kostea. Maata emme näe, mutta me viiletämme kellanruskeata, suolatonta vettä pitkin. "Sininen virta" laskee mereen tällä kohdalla, ja sen suolaton vesi leviää painavamman meriveden pinnalle. Laivaan saapuu luotsi ohjaamaan meitä vaarallisilla kulkuvesillä ylös virtaa; monet näistä luotseista ovat ruotsalaisia ja norjalaisia, joille maksetaan kerrassaan ministerin palkat. Tuntia myöhemmin on meillä molemmilla sivuillamme laakaa maata, Sinisen virran suiston liejusaaret.
35. Shanghai.
Isot valtamerilaivat eivät pääse nousemaan Shanghaihin, sillä tämä kaupunki sijaitsee Sinisen virran pienen syrjäjoen varrella. Lausumme siis jäähyväisemme "Delhille", joka täällä pudottaa viimeisen kerran ankkurinsa, ja lähdemme pienemmillä höyrylaivoilla ylös virtaa. Pian ilmestyy laakeille rannoille enemmän eloa, taloja näkyy yhä tiheämmässä, tehtaita kohoaa niiden lomissa, ja oikealle ja vasemmalle on kiinnitetty kiinalaisia laivoja, niiden joukossa kaksi hullunkurista puusta rakennettua sotalaivaa, jäännöksinä ammoin menneiltä päiviltä; ne ovat molemmista päistään korkeita, ja mastoissa liehuu sininen lohikäärme keltaisella pohjalla.
Nyt avautuvat näkyviimme Shanghain mahtava satamalaituri ja sen ääreen rakennetut komeat, korkeat talot. Mutta tuo ei ole Kiinaa, se on kappale Europaa, valkoisten kaupunki keltaisten maassa, rikas ja mahtava Shanghai 12000 europalaisineen kiinalaisen kaupungin vieressä, jossa asuu 650000 ihmistä.
Kun marraskuussa 1909 astuin maihin Shanghaissa, vei minut automobiili kenraalikonsulin asuntoon, missä oli illaksi keräytynyt vieraspitoihin pelkkiä maanmiehiäni. Seuraavana päivänä, marraskuun 3:na, oli kaksi tärkeää syntymäpäivää, Kiinan leskikeisarinnan ja Japanin keisarin, kahden hallitsijan, jotka ovat kunnostautuneet voimakkuudellaan ja älyllään, kumpainenkin tehneet nimensä kuolemattomiksi äärimäisessä idässä. Japanin kenraalikonsuli piti suuren vastaanottopäivän, ja Shanghain kuvernööri antoi loistavat päivälliset.
Harvinaisen vaihtelevat tunnelmat ja vaikutteet vuorottelivat nopeasti ja täyttivät sen lyhyen ajan hetket, minkä vietin Kiinan suurimmassa satama- ja kauppakaupungissa. Europalaisilta kaduilta, joita valaistaan sähköllä ja kuljetaan raitiovaunuilla, kirkkojen, kauppakartanoiden, klubihuoneustojen ja yleisten rakennusten, ajanmukaisten konepajojen ja telakkain keskeltä joutuu muutamassa minuutissa kiinalaiskaupunkiin, väärentämättömään Aasiaan. Täällä vilisee keltaisia miehiä sinisissä mekoissaan ja mustissa liiveissään, jotka on kiinnitetty pienillä metallinapeilla, valkoisissa sukissaan ja taipumattomissa, paksuanturaisissa mustissa kengissään, pieni musta, punatupsuinen lakki päässä ja pitkä palmikko niskassa. Kauppamiehet polttavat avoimissa myymälöissään pitkiä, ohuita piippuja, odotellessaan asiakkaita, ja teehuoneustoissa vallitsee suunnaton tungos ja melu, loppumaton hyörinä, ikuinen leiskuminen edestakaisin, herkeämätön rahan ja tavaran vaihto. Shanghaissa oleskellessani pyydettiin minua pistäytymään katsomassa kiinalaista korkeakoulua, ja äkkiä huomasin olevani isossa salissa vastapäätä kahtasataa kiinalaista ylioppilasta. "Mitä tämä?" kysyin ihan arkaillen amerikalaiselta tohtorilta, joka minut oli tänne tuonut. "Kertokaahan toki jotakin matkoiltanne noille nuorukaisille!" Ja ennen kuin oikein oivalsinkaan seisoin jo kateederissa ja kerroin syvän hiljaisuuden valtaamalle keltaiselle kuulijajoukolle onnettomasta retkestäni Takla-makanin erämaan halki. Lopetettuani piirittivät minut ylioppilaat joka puolelta ja minun täytyi pudistaa kunkin kättä. Mutta oli merkillinen sattuma, että tässä salissa oli mies, joka tunsi palvelijani Kasimin, saman, jolle minä olin tuossa erämaassa tuonut saappaissani vettä. Buddhalainen pappi Hori oli saapunut Japanista Shanghaihin, saatuaan toimekseen saattaa minua noille kuuluisille idän saarille. Hän oli kahta vuotta aikaisemmin oleskellut Itä-Turkestanissa ja tehnyt matkan Khotan-darjan uomaa pitkin. Retkellä oli vanha Kasimini ollut hänen saattajanaan ja näyttänyt Horille sen paikan, missä minä olin löytänyt tuon siunatun veden. Siten tavottivat hänen terveisensä minut juuri sinä hetkenä, jolloin kerroin yhteisiä seikkailujamme kiinalaisille ylioppilaille.
36. Kiinan uskonnolliset olot.
Kymmenen kilometrin päässä länteen Shanghaista sijaitsee 17. vuosisadalla perustetun jesuiittiluostari Sikavain iso rakennusryhmä, ja minut sai pistäytymään tälle lähetysasemalle muuan matkatoverinani "Delhissä" tullut katolilainen pappi, pater Robert, jonka piiriin kuuluivat Hongkong ja Shanghai, -- hyvin oppinut mies ja etevä vanhan kiinalaisen posliinin tuntija. Useita tunteja kesti pikimältäänkin tarkastella tuomiokirkkoja, kappeleita, poika- ja tyttökouluja, isoa ilmatieteellistä havaintotornia, missä jokaisesta päivästä laaditaan sääkarttoja, ja eläintieteellistä museota. Kunkin laitoksen johtajana on kunnianarvoisa pater, vain tyttöluokat ovat nunnien ja maallikkosisarten huostassa. Lapset oppivat ranskaa ja käyvät katolilaisessa messussa. Monet kiinalaiset perheet ovat jo useiden sukupolvien ajan olleet katolilaisia, mitä suurimmalla hartaudella lausuillen ave-mariansa ja isänteitänsä. 1150000 kiinalaista on katolilaista, 150000 on protestantteja. Lähetyssaarnaajat noudattavat sydämensä ääntä ja Vapahtajan käskyä: "Menkäät kaikkeen maailmaan ja opettakaat kaikkia pakanoita!" He työskentelevät kärsivällisesti ja velvollisuudentuntoisesti tehtävässään ja antautuvat mitä suurimpiin vaaroihin. Vahinko vain, että heidän valtakuntansa on sisäisesti jakautunut. Katolilaiset ja protestantit eivät kykene sietämään toisiansa. Kiinalaisilla merkitsee "tien", taivas, samalla korkeinta olentoa. Kiinankielellä nimittävät jesuiitit Jumalaa "taivaan herraksi", englantilaisten lähetyssaarnaajain käyttämä nimitys on "Korkein ohjaaja" ja amerikalaisten baptistien "totinen henki". Kristillisten uskontokuntien kiistat sekaannuttavat kiinalaisia, eivätkä he oikein tiedä mitä ajatella.
Kiinalaisten oma uskonto on kokoelma eri oppeja tai pikemmin viisaussääntöjä. Kiinassa on ollut runsaammin viisaita kuin missään muussa maassa. Etevin on Konfutse, Sokrateen ja Buddhan aikalaisia; hän kirjotti kolmesataa hengellistä runoa sisältävän kirjan nimeltä "Puhtaat ajatukset". Hänen ympärilleen kerääntyi kaksitoista opetuslasta ja 3000 oppilaan piiri. "Toimi jokaista kohtaan kuten soisit hänen kohtelevan sinua", kuuluu eräskin hänen käskyjään, ja hänen lakinsa ovat tehneet kiinalaisista maailman kohteliaimman kansan. He ovat hienotunteisia ja herttaisia keskinäisessä seurustelussaan ja samaten käyttäytyvät he muukalaisiin nähden.
Kun Konfutselta kerran kysyttiin, miten hän oli voinut hankkia niin laajoja tietoja varsin monilta aloilta, vastasi hän: "Koska olen syntynyt köyhänä ja häädyin opiskelemaan." Hän piti rikkautta onnettomuutena ja tietoa mahtina. Kiinalaiset pitävät hänen muistoansa mitä suurimmassa kunniassa, mutta he eivät palvo häntä jumalana, vaan katsovat hänet kaikkien aikojen suurimmaksi viisaaksi.
Konfutselaisuuden rinnalla on Kiinassa taoismi, jonka ylevä oppi on kuitenkin rappeutunut silmänkääntäjätempuiksi ja taikauskoksi. Meidän ajanlaskumme alussa levisi Kiinaan buddhalaisuus, ja se on nyt vallalla melkein koko maassa. Kiinalaisten uskonnollisissa käsityksissä ei kuitenkaan ole mitään oikeata tolkkua. Taoisti voi toimittaa aamuhartautensa Buddha-temppelissä ja illalla syventyä Konfutsen kirjotelmiin. Monet pitävät yhtä suuressa arvossa kaikkia kolmea oppia.
Mutta kaikkien kiinalaisten -- konfutselaisten, taoistien ja buddhalaisten -- uskonnollisen tietoisuuden yhteisenä perussävynä on esi-isien henkien kunnioittaminen, vainajienpalvominen. Matalimpaankin majaan on pystytetty alttari manalle menneiden muistoksi, joita kohtaan tunnetaan vain mitä juhlallisinta kunnioitusta, ja hautojen rauhaa ei saa millään muotoa häiritä. 17. vuosisadalla hallitsi Kiinassa Khang-hi, valtiaista suurimpia, kerrassaan kuusikymmentäyksi vuotta. Hänen pojanpoikansa Khien-lung peri kaikki hänen etevät ominaisuutensa, ja hallittuaan hänkin Kiinaa kuusikymmentäyksi vuotta luopui hän valtaistuimestaan yksinomaan kunnioituksesta iso-isänsä henkeä kohtaan, jota hän ei tahtonut voittaa hallitusvuosienkaan puolesta.
Tästä vainajienpalvomisesta on seurauksena, että suunnattomat alat Kiinaa ovat hautoina. Mongolikeisari Kublai-khaani herätti 13. vuosisadan lopulla suurta mieltenkuohua, kun käski kyntää vanhat hautuumaat pelloiksi, ja samainen hautojen pyhyys on tänä päivänäkin kovin hankalana haittana rautateiden rakentamisessa. Radan täytyy kiertää pyhä alue tai on tämän yli silta rakennettava. Kiinan keisari matkustelee Mukdeniin vasiten uhraamaan esi-isiensä haudoilla, sillä Mukdenissa lepäävät haudattuina Khang-hi ja Khien-lung, ja heistä polveutunut mandshukeisarien suku hallitsee Kiinaa vieläkin.
Katolilaiset lähetyssaarnaajat eivät vastusta kiinalaisten vainajienpalvomista; evankeliset katsovat sen soveltumattomaksi kristinoppiin. Mutta tämä hurskas hellintä on kiinalaisella synnynnäinen, periytyen sukupolvesta toiseen. Kuten saman parven mehiläiset riippuvat toisissaan kiinni kerros toisensa alla, samaten ovat meidän aikamme kiinalaiset esivanhempiensa kanssa yhtä, vieläpä tuntevat enemmän kuuluvansa menneisyyteen kuin nykyaikaan. Vainajienpalvominen korvaa heillä isänmaanrakkauden. Tosin rakastaa kiinalainen kotiseutuaan, mutta yhdentekevää on hänelle, mitä muissa osissa maata tapahtuu. Kantonin asukas ei joudu kuohuksiin, jos venäläiset ottivatkin Mandshurian ja japanilaiset Korean, kunhan jättävät rauhaan Kantonin. Vierasuskolaisia kohtaan on kiinalainen hyvin suvaitsevainen, eikä pane ollenkaan pahakseen, jos hänelle lausuu arveluitansa hänen oman uskontonsa täydellisyydestä.
Vainajienpalvelus on kiinalaisten varsinaisena uskontona. Samalla tuntevat he taikauskoista pelkoa henkiä kohtaan ja turvautuvat jumaliin, joilta toivovat apua. Pohjois-Kiinassa kävin kerran temppelissä, missä oli kokonainen suojama täytetty seisovilla, maalatuilla savimuovauksilla, jotka kuvasivat syntisten tuskia tuonelassa. Siellä sahattiin uskoton vaimo keskeltä kahtia, varkaalta hakattiin molemmat kädet, herjaajalta reväistiin kieli suusta. Monilukuinen sarja oli luonnollista kokoa ja pöyristytti kamaluudellaan. Suojaman loukossa oli useita isoja ruumisarkkuja. Eräästä oli kansi raoilaan, ja siellä näki vainajan kiristelevän hampaitaan. Kysyessäni, mitä varten arkut olivat täällä, vastattiin minulle: Kiirastulessa kestettävien kärsimysten aika käy kuolleelle sitä lyhemmäksi, mitä kauvemmin hän saa olla tuonelan temppelisuojamassa.
Niin, peräti taikauskoisia ovat kiinalaiset. Jos joku on sairastunut kuumeeseen ja hourailee, niin omaiset uskovat, että hänen sielunsa on joutunut harhateille, ja sillä paikalla, missä hän menetti tajuntansa, kanniskellaan hänen vaatteitaan, jotta eksynyt sielu pääsisi jälleen oikeille jäljille. Ja öisin noustaan katolle heiluttelemaan palavaa lyhtyä, jotta sielu löytäisi kotiin.
37. Keskuksen valtakunta.
Kiinalaisen koulupojan ensimäisenä opetuksena on, että taivas on ympyriäinen ja maa nelikulmainen, että Kiina on keskellä maata ja siitä syystä nimeltään Keskuksen valtakunta. Kaikki muut valtiot ovat Kiinan ympärillä ja sen valtaan alistettuja.
Keisarin arvonimenä on "taivaan poika", hänellä on ylin hengellinen ja maallinen valta. Hallitukseen tullessaan antaa hän hallituskaudelleen erityisen nimen, jota sitte hänestä itsestäänkin käytetään. Seuraajansa määrää hän poikiensa joukosta itse. Jos hän on lapseton, niin hän valitsee läheisimmistä sukulaisistaan jonkun, mutta omaksuu sitte tulevaisen seuraajansa ottopojakseen, jotta tämä jälkeenpäin toimittaisi asianmukaiset uhrit hänen ja hänen esi-isiensä hengille. Keltainen puku ja viisivarpainen lohikäärme ovat keisarillisen huoneen tunnusmerkkeinä. Keisari on suunnattomasti ylempänä kansaansa, ja helposti ovat luettavissa ne kuolevaiset, jotka pääsevät häntä puhuttelemaan. Joitakuita vuosia takaperin kovistivat europalaiset lähettiläät Pekingissä oikeudekseen nähdä keisarin jokaisena Uudenvuodenpäivänä; se suotiin, mutta keisarilla ei ollut heille mitään sanottavana. Sitävastoin oli suurella Khang-hillä useita jesuiitteja hovissaan, ja hänen käskystään laativat nämä erinomaisen kartan Keskuksen valtakunnasta.
Kiina on maapallon vanhin, väkirikkain ja muuttumattomin valtakunta. Niniven ja Babylonin kohotessa suuruuteen oli Kiinalla jo korkealle kehittynyt sivistys, ja neljäntuhannen vuoden ajan on se pysynyt ainiaan samana. Ninivestä ja Babylonista on enää raunioita jäljellä, mutta Kiina ei vielä osota mitään väsymyksen oireita elämässään. Läntinen Aasia muistuttaa laajaa hautakenttää lukemattomine hautakivineen menneiltä ajoilta. Hävittäviä kansainvaelluksia on vyörynyt sen yli; rodut ja valtakunnat ovat siellä vuoronsa jälkeen joutuneet rynnistykseen toisen kanssa ja kukistuneet. Mutta Kiinan ovat yhä vielä säilyttäneet entisellään maan eristetty asema ja kansan muukalaiskammo, ja entisten saavutusten epäjumaloiminen ja esi-isien muiston pyhittäminen tekee uudet sukupolvet edellisten kaltaisiksi.
Niinä kahtenakolmatta vuosisatana, jotka Kiinan historia tietää Kristuksen syntymän edeltä, hallitsi siellä peräkkäin kolme keisarisukua. Puolenkolmatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua rakennutti muuan mahtava, kaukokatseinen keisari maansa kuuluisan muurin, valtaisimman työn, mitä konsanaan on ihmiskäsin suoritettu. Se on 2450 kilometriä pitkä, 16 metriä korkea ja tyveltään 8 metriä, mutta yläreunastaan vain 5 metriä paksu. Määrättyjen välimatkojen päässä kohoaa siitä torneja, siellä täällä on portteja. Se on rakennettu kivistä, tiilistä ja saviseoksesta. Varsinkin länsirajalla on se nyt osittain hyvin rappiolla, onpa paikotellen vain raunioita siitä nähtävissä. Mutta muutoin on se pystyssä vieläkin; olen kulkenut pitkiä taipaleita sitä myöten ja useina kertoina pistäytynyt sen kauneista porteista sisälle.
Miksi rakennettiinkaan tämä valtainen muuri? Kiinalaiset ovat rauhanrakasta kansaa. Rauhassa pysyäkseen ja kaikilta tunkeilijoilta säilyäkseen aitasivat he itsensä suojaan. Kiinan 1553 kaupunkia on saarrettu jyhkeillä kivisillä pyörömuureilla, ja tuo suuri keisari kolmannella vuosisadalla ennen Kristusta ajatteli yksinkertaisimmaksi kerrassaan koko valtakuntansa ympäröidä sellaisella muurilla. Pääasiallisesti uhkasi valtakuntaa vaara pohjoisesta käsin. Siellä asui itäturkestanilaisia, tatarilaisia ja mongolilaisia paimentolaisia, villejä, urheita ja sotaisia ratsastajakansoja. Niille oli kiinalainen muuri ylitsepääsemättömänä esteenä, ja siten tämä varustus tulikin Europalle merkinneeksi paljon. Kun nuo ratsastajalaumat näkivät tiensä suljetuksi etelässä, kääntyivät he länttä hohti, ja neljännellä vuosisadalla parveilivat hunnit ja heihin liittyneet alaanit laajoille alueille Europassa.
Ikuisesti ei suuri Kiinan muuri kuitenkaan kyennyt suojelemaan valtakuntaa. Vuonna 1280 vallotti maan Dshingis-khaanin pojanpoika Kublai-khaani, Marco Polon ystävä ja hyväntekijä. Hänkin oli suuri rakennuttaja. Hän kaivatti Keisarikanavan Pekingin ja Hangtshun välille, lounaispuolelle Shanghaita, jotta eteläisten maakuntien riissisadoista oli parempaa hyötyä maan pohjoisosillekin. Aikaisemmin oli riissiä kuljetettu dshonkeilla pitkin rannikkoa, mutta japanilaiset merirosvot olivat liikennettä pahasti lamauttaneet; nyt pääsivät dshonkit turvallisesti kulkemaan uutta kanavaa pitkin sisämaahan. Keisarikanava on 1350 kilometriä pitkä; se leikkaa Keltaisen ja Sinisen joen ja on vielä tänä päivänä käytännössä satavuotisen mongolilaisherruuden muistomerkkinä.