Part 12
Intiassa pyydetään myöskin kokonaisia elefanttilaumoja yhdellä kertaa, ja tällainen metsästys on varmaankin suuremmoisinta ja ihmeellisintä, mitä ylipäätään voi erästystä kuvitellakaan. Useita satoja harjaantuneita alkuasukkaita kutsutaan koolle ja kesyjä elefantteja haalitaan mahdollisimman paljon. Niin pian kuin on saatu tietoon se metsäinen paikka, missä kenties satoja eläimiä käsittävä lauma oleksii, muodostetaan sen ympärille useita kilometrejä laaja saarrosvartio ja pystytetään niin nopeasti ja äänettömästi kuin mahdollista bamburuovoista aituus. Kymmenisen päivän kuluttua käyvät elefantit rauhattomiksi ja yrittävät murtautua lävitse, mutta mille suunnalle ne vain kääntyvätkin, kaikkialla ne otetaan vastaan kirkuen ja luikaten, ilmaan ammuskellen ja palavia soihtuja heilutellen. Lopulta ne alistuvat kohtaloonsa ja jäävät kehän keskukseen, missä häiriintyvät vähimmin.
Sillävälin on neljä metriä korkeista paaluista ja rikuista rakennettu luja aituus, joka on korkeintaan 50 metriä läpimitaltaan. Sen neljä metriä leveä pääsyaukko on silmänräpäyksessä suljettavissa isolla alas loksahtavalla veräjällä, ja pääsyaukolle johtaa kaksi pitkää lankkuseinää, jotka ulompana etääntyvät toisistaan yhä leveämmälle. Nyt lähestyy ajomiesten iso piiri laumaa yhä enemmän ja säikyttelee sen metelillään tähän leveään, soukkenevaan kujaan, ja kun elefantit eivät huomaa mitään muutakaan tietä vapaaksi, ryntäävät ne vankkaan aituukseen, veräjä rämähtää kiinni niiden takana ja ne ovat loukussa. Ne koettavat kyllä murtautua aituuksestaan, mutta se on liian tukeva ja ajomiehetkin pelottelevat niitä ulkoapäin yhä peräytymään.
Nyt jätetään eläimet kahdeksi vuorokaudeksi rauhaan, ja sitten alkaa vasta metsästyksen vaarallisin ja vaikein osa. Kokeneimmat ja sukkelimmat pyytäjät ratsastavat hyvin opetetuilla, kesyillä elefanteilla aukioon; he ovat ketteriä kuin kissat ja kaikesta uskaliaisuudestaan huolimatta kuitenkin valppaasti varuillaan. Kesyihin elefantteihin on kiinnitetty naruja, joista ratsastajat pitelevät kiinni ja joita myöten he ahdistettuina pääsevät lipumaan alas; pienellä rautaisella piikillä he ohjaavat elukoitansa eteen- tai taaksepäin, oikealle tai vasemmalle. Siten lähestyy ratsastaja villiä elefanttia. Jos tämä käy hyökkäykseen, niin on oitis toinen kesy elefantti paikalla löylyttämässä sitä torahampaillaan. Oikeassa silmänräpäyksessä heittää ratsastaja suopungin uhrinsa kaulaan, kesy elefantti auttaa kärsällään silmukkaa kuntoon ja toinen pää solmitaan puun runkoon. Sitte laskeutuu ratsastaja maahan ja asettaa elukan takakoipiin toisen ja kolmannen silmukan. Nyt se on tehty vahingoittamattomaksi ja reutoo turhaan siteissään. Toiset ratsastajat ovat sillaikaa samaten kytkeneet muun lauman.
Vangit viedään lopuksi yksitellen aituuksesta ja sidotaan metsässä puihin. Siinä on niiden ensin pitemmän ajan kuluessa totuttauduttava ihmisten ja kesyjen elefanttien seuraan, ja vasta kun pelko ja viileys on niistä lopen häipynyt, viedään ne kyliin, missä niistä kasvatetaan isäntiensä palvelijoita.
Kesyjen elefanttien työskentely on sievää nähtävää. Ne kanniskelevat hirsiä ja tavarakääryjä maantiellä ja ovat hyödyllisenä apuna kaikkialla, missä tarvitaan suurta voimaa, rauhan kuten sodankin aikana. Ihmisen taisteluissa ja töissä on itämailla elefantin osuus ollut varsin huomattava jo harmaasta muinaisuudesta asti, mutta meidän päivinämme ne etupäässä ovat kohottamassa intialaisten ruhtinashovien ja kansallisjuhlien loistoa. Intian maharadshoilla on aina hyvin varustettu elefanttitalli tiikerinmetsästystä ja ratsastusta varten.
Useana kertana olen intialaisten ruhtinaitten vieraana saanut tilaisuuden tehdä ratsastusmatkoja heidän elefanttiensa seljässä. Selkään noustessa on käytettävä erityisiä tikkaita; ylhäällä on mukava satula, joka muistuttaa nojatuolia ja on varustettu selkänojalla, jalkalaudalla ja aurinkokatoksella. Mutta olen minä satulattakin ratsastanut, allani vain paksu punainen karvaloimi, kullalla kirjailtu ja tupsuilla koristeltu, ja edessäni jonkinlainen kahva, josta saa pidellä kiinni. Ohjaaja istuu ratsastuselukan niskassa ja hallitsee sitä rautapiikillään täydellisesti.
Villin elefantin kerrotaan pääsevän puolentoistasadan vuoden ikäiseksi, kesyn sitävastoin harvoin yli kahdeksankymmenen vuoden. Kun ani harvoin tavataan elefanttien luurankoja, luulevat singhaleesit, että elefantit hautaavat kuolleensa. Joillakuilla seuduilla niitä pidetään kerrassaan kuolemattominakin. Mutta todennäköistä on, että vanha elefantti tuntiessaan kuolemansa lähestyvän etsii vaikeapääsyisen paikan metsän sisimmästä kätköstä tai rämeen reunasta, missä tietää varmasti saavansa rauhassa eritä elämästä.
28. Dshungelien kuningas.
Kalkutan eläintarhassa harppailee valtainen kuningastiikeri pitkin, äänettömin askelin edes takaisin. Sen talja on punaisenruskea, kupeilta tummaviiruinen ja vatsan alta valkea. Sen liikkeet ovat ihmeteltävän pehmeitä ja notkeita, omiaan hiiviskelevään hyökkäykseen ja hyppyyn. Seinistä käännähtää se nopeasti ja soreasti, poukkoaa tuolloin tällöin joustavasti kuin ankerias sisäseinän laudalle ja livahtaa luolaansa. Mutta pian ilmestyy se taas esille, hyppää häkin permannolle ja alkaa uudelleen harppailla edes takaisin. Häkin edessä seisoo paitsi minua joitakuita vaskenkarvaisia hinduja ja kaksi valkeata amerikatarta, Baedekerin matkaopas kädessään. Mutta tiikeri ei meistä piittaa. Sen keltaiset silmät, joissa sädehtii kuluttava tuli, tähystelevät päämme yli puiston palmuihin ja mangopuihin. "Kun vain olisin tuolla", miettii otus, "niin helpostipa luikkisin yön hämyssä tieheni ja takaisin Gangesin suiston dshungeleihin!"
Häkin posliinikilvessä on kirjotus: "Ihmistensurmaaja. Tämä tiikeri on raadellut neljäkymmentä ihmistä". Mutta lopulta se joutui verkkoon tai kuoppaan, ja nyt on dshungelien kuningas elinkautisena vankina.
Pyydystystapansa ja makunsa perusteella jaetaan tiikerit kolmeen ryhmään: Toiset elävät dshungeleissa ja metsissä riistalla, toiset saalistavat kesyä karjaa, ja kolmas ryhmä tyytyy vain ihmisenlihaan. Viimeksimainittu laji on jokseenkin harvinainen. Yleensä pidetään tiikeriä pelkurina; kuten dshungelien asukkaat arastelevat sitä, samoin se säikkyy ihmisiä.
Yleisin on se tiikeri, joka pyytää dshungeleissa villisikoja, hirviä ja antilooppeja; se tyytyy pienempiinkin otuksiin ja kykenee hätätilassa paastoamaan pitkiä aikoja. Vanhat tiikerit ovat jäykkäliikkeisempiä ja ahdistavat mukavuussyistä kesyä karjaa. Muutamilla seuduilla sieppaa karjatiikeri joka viidentenä yönä lehmän tai mullikan ja tuottaa siten luonnollisesti mitä suurinta vahinkoa. Se jaksaa laahata 180 kilon painoisen elukan useita satoja askeleita tiheän pensaikon läpi, ja sen ruokahalu vaatii kolmisenkymmentä kiloa verokseen. Naudan siepattuaan raahaa tiikeri saaliinsa tiheimpään kaislikkoon ja syö kyliänsä. Ateriallaan se myös kernaasti juo kerran vettä, ja lopetettuaan syöntinsä menee se toistamiseen veden partaalle ikäänkuin viruttamaan suunsa. Sitte se kätkeytyy hyvin etäiseen ja yksinäiseen tiheikköön. Siellä se heittäytyy kyljelleen, oikaisee kaikki neljä koipeaan ja nukkuu päivän pitkän, muttei niin sikeästi, ettei pieninkin rasahdus pensastossa ja kaislikossa panisi sitä heristämään korviaan. Sen kuulo on kehittynyt uskomattoman herkäksi; useiden metrien päästä se kuulee kovakuoriaisen kapuamisen bambulehdellä, ja osaa oikein tulkita kaikki dshungelin kaukaiset ja läheiset äänet. Varmassa piilossaan se kuuntelee karjan tömistelyä ja lampaiden kaluamista laitumella ja kuulee paimenen laulun etäältä.
Seuraavana yönä se hiipii samaa latua takaisin, noutaakseen ateriansa jäännökset; se käyttää aina paimenpolkuja, missä niitä sattuu esille. Metsästäjät tietävät sen tavan, ja tahtoessaan mahdollisimman vaarattomasti saada sen hengiltä asettavat ne sen tielle ison rautaisen loukun, joka on siten sommiteltu, että terävät rautahampaat iskeytyvät käpälän yläpuolelle oitis kun tiikeri astuu rautarenkaaseen.
Sisä-Aasiassa, missä olen usein tavannut tiikerin jälkiä Lop-norin ja Tarimin rannoilla, ei se ole ihmiselle kovinkaan vaarallinen, mutta Intiassa on tiikereitä, jotka penikulmien alueella levittävät kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Täysikasvuinen tiikeri on turvasta hännänpäähän mitattuna kolme metriä pitkä. Ihmistensurmaaja on tavallisesti naaras; kenties on sen ensin sattuma saattanut ihmislihan makuun tai oli sen penikoita saatuansa, joita sen ei tehnyt mieli jättää pitkäksi aikaa, mukavampi ahdistaa paimenia, puunhakkaajia, kyläpostinkantajia j.m.s., tai vielä mieluummin lapsia ja naisia, sillä nämä liikkuvat aseettomina ja melkein alasti, ja niiden iho on pehmeämpi. Ihmisen kimppuun käydessään iskee tiikeri kulmahampaansa uhrin kurkkuun ja väännähyttää häneltä käpälällään pään ympäri, siten katkaisten selkäytimen. Loikatessaan se päästää lyhyen, kumean köhäisyn, joka saa turvattomalta uhrilta veren jähmettymään suonissa. Muutamia vuosikymmeniä takaperin kaadettiin tiikeri, joka oli riistänyt saaliikseen 132 ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia; muuan toinen ehti raadella 127. Esim. v. 1886 joutui Intiassa lähes 1000 ihmistä tämän kaikista pedoista julmimman ja verenhimoisimman uhriksi, ja samana vuonna surmattiin 1400 tiikeriä. Kokonaisia kyliä jätetään autioiksi, kun tienoolle on asettunut ihmissyöjä, joka määräajoin hakee uhrinsa. Teitä ja polkuja suljetaan tuollaisen pedon takia, ja metsässä rohjetaan kulkea vain lujasti aseestettuina ja suurin joukoin. Sellaisten kylien asujamisto on ainaisessa kuolontuskassa. Kun yksinäinen metsästäjä äkkiä näkee heinikossa juovaisen hirviön väijyksissä, ei hänellä ole enää aikaa kohottaa pyssyään ja tähdätä. Senvuoksi metsästetään tiikeriä mieluummin elefantin seljästä, mistä on helpompi pitää silmällä tiheikköä, samalla kun ryhdytään perusteellisiin varokeinoihin ja kerätään suuri määrä miehiä ja koiria koolle. Hyvänä apuna ovat metsästäjälle varikset ja pikku linnut, joiden hätäinen kirkuna varottaa hirviön lähenemisestä. Mutta parhaat vakoilijat ovat apinat, sillä ne metelöitsevät ja kiljahtelevat oksia ravistellen, kun tiikeri hiipailee niiden alitse.
Rohkein tiikerinmetsästäjä, mitä olen konsanaan tavannut, oli englantilainen kenraali Gerard Intiassa. Hän uskalsi ypö yksinään tunkeutua kaksipiippuisine pyssyineen dshungeleihin, ja tiikerinajo oli hänen mieliurheilunsa; hän puheli siitä kuin kaikkein yksinkertaisimmasta hommasta. Hän teki pitkiä matkoja, saadakseen luotinsa tavotettaviin tuollaisen pedon, joka hätyytteli jonkun kylän asukkaita. Hänellä oli tapana etsiä tiikeri käsille sen omista lymyistä, ja tarpeen tullen hän ryömi nelikontan viidakon halki. Kun tiikeri voimiansa keräten kyyristyi hyppäykseen, silloin hän uskomattoman kylmäverisesti tähtäsi sitä sydämeen, eikä hän koskaan ampunut harhaan, joskin hänellä aina oli toinen patruuna varalla. Näillä uskaliailla ja vaarallisilla metsästysretkillään oli hän yksinään kaatanut 216 tiikeriä.
Paljoa turvallisempaa luonnollisesti on metsästäjän käyttää viekkautta apunaan, väijyä tiikeriä syötin ääressä jostakin korkeammalle sovitetusta kätköstä. Mutta uskaltavat alkuasukkaat hätyytellä tiikeriä pyssyittäkin. Heillä on aseinaan kahden metrin mittaiset bambukeihäät, jotka päättyvät kaksiteräiseen lappeeseen. Suurin joukoin sulkevat he tiikerin kierrokseen ja saartavat tiheikön, johon ovat sen ajaneet. Soukkiin avoimiin käytäviin on pingotettu verkkoja; pääsytietä tavotellessaan sotkeutuu tiikeri sellaiseen pyydykseen. Silloin miehet rientävät paikalle ja työntävät aseensa sille sydämeen.
Koillis-Aasiassa eivät alkuasukkaat uskalla lainkaan lausua tiikerin nimeä, sillä se on heille uskonnollisen palvomisen esineenä; he uskovat tiikerin kuulevan nimensä mainitsemisen ja oitis ilmestyvän paikalle. Sen polulle metsään asetellaan uhrilahjoja. Ken surmaa tiikerin, sanovat tunguusit, kuolee itsekin tiikerin kynsissä. Siamissa ja Koreassa syödään sen lihaa, jotta siten päästäisiin osallisiksi sen hurjasta voimasta. Javan ruhtinaat ja pohatat panevat toimeen puhvelihärän ja tiikerin kesken taisteluita, jollaiset näytelmät eivät ole vähemmän raakoja kuin Espanjan härkätaistelut. Voittelijat suljetaan yhdessä isoon häkkiin, ja jommankumman on heitettävä henkensä. Mutta sattuu niinkin, että molemmat vastustajat, tiikerin jo iskettyä hampaansa puhvelin korviin tai kyntensä sen kaulaan ja härän vuorostaan tempauduttua irti ja kaapattua tiikerin sarvilleen, väsyvät koitokseensa ja heittävät kesken, ikäänkuin olisivat hiljaisesti sopineet siitä, etteivät enää anna raakojen ihmisten usuttaa niitä vastatuksin.
29. Käärmeitä ja käärmeidenkesyttäjiä.
Kalkutasta kulkee rautatie lounaaseen Intian niemimaan halki. Mutta ennen kuin saavumme Bombayhin, keskeytämme matkamme Haidarabadissa. Tämän kaupungin lähistöllä asuu muuan vanha ystäväni, englantilainen eversti, ilmavien kuistien ympäröimässä rakennuksessa keskellä rehevää puistoa. Illalla kysyy hän minulta, tahdonko mieluummin maata talossa vai lautapermannolla varustetussa teltissä puistossa, ja kun valitsen jälkimäisen, pyytää hän minua ennen makuullemenoa tarkoin silmäilemään, onko mahdollisesti joku kobra pujahtanut telttiin tai ehkä ihan vuoteellenikin piiloutunut kiemuraan, sillä puistossa liikkui paljon silmälasikäärmeitä, joten ei voinut olla liiaksi varovainen.
Kobra eli silmälasikäärme on Intian myrkyllisin matelija. Se esiintyy siellä kaikkialla jotensakin yleisenä, samaten Taka-Intiassa, Etelä-Kiinassa, Sunda-saarilla ja Ceylonilla. Se on milloin kellertävä ja siniseen vivahtava, milloin ruskea ja vatsan alta likaisen valkea; mitaltaan on se puolitoista metriä. Ärsytettynä se kohottaa ruumiinsa etuosan kuin joutsenen kaulaksi ja harittaa kahdeksan etumaista kylkiluuparia niin leveälle, että pään alapuolelle muodostuu varjostimen kaltainen paisuma; sen selkäpuolelle kuvastuu keltainen kuvio, joka muistuttaa kakkuloita. Muu ruumis vetäytyy kiemuroiksi ja antaa sille tarpeellisen tuen, kun se huojuttelee yläruumistaan edestakaisin, valmiina salaman nopeudella puraisemaan myrkyllisen pistonsa.
Kobra asustaa kaikkialla, missä se tapaa suojatun ontelon, vanhoissa raunioissa, kiviröykkiöissä ja puupinoissa, puiden juurien alla ja lahoissa kannoissa, eikä se karta ihmisasuntojakaan. Usein näkee sen untelona ja liikkumattomaksi kiertyneenä makaavan kolonsa edustalla. Jos astuu lähemmä, niin se livahtaa äänettömästi ja sukkelasti koloonsa; ahdistettuna se puolustautuu aseella, joka on yhtä vaarallinen kuin ladattu revolveri. Se on päivä- tai oikeammin hämykäärme, mutta karttaa auringon paahdetta ja hellettä ja lähtee vasta päivänlaskun jälkeen dshungelien tiheään vesaikkoon pyytämään sisiliskoja, sammakoita, lintuja, hiiriä ja muita pikku eläimiä. Se kiipeilee puihin ja ui isojenkin jokien yli. Rannikolle ankkuroinut laivakaan ei ole siltä turvassa; se ui ulapalle ja kapuaa ankkurikettinkiä myöten ylös. Naaras munii kaksikymmentä pitkulaista munaa, jotka ovat kyyhkysenmunan kokoisia, mutta pehmeäkuorisia. Koiraan ja naaraan kerrotaan olevan hyvin kiintyneitä toisiinsa; jos toinen on saanut surmansa, niin kumppani piankin ilmestyy samaan paikkaan.
Hindut pitävät silmälasikäärmettä jumalana; monetkaan eivät senvuoksi suurin surminkaan taipuisi tappamaan sitä petoa. Jos käärme mataa alkuasukkaan majaan, niin omistaja asettaa sen eteen maitoa ja suojelee sitä kaikin tavoin, sillä se muka palkitsee vieraanvaraisuuden onnella ja menestyksellä. Usein käy silloin käärme miltei kesyksi, ja huomatessaan jäävänsä rauhaan ei sekään vahingoita isäntäväkeään. Mutta jos se kuitenkin on puraisullaan surmannut mökistä jonkun, siepataan se kiinni ja päästetään kauvas kannettuna taas vapaaksi. Siten on ymmärrettävissä, että tämä matelija lisääntyy suhdattomasti. Vuosittain kuolee Intiassa käärmeenpuremaan noin 20000 ihmistä.
Kobran myrkky keräytyy rauhasiin ja pusertuu myrkkyhampaiden läpi esille niin pian kuin nämä tunkeutuvat ihmisen tai eläimen ihoon. Sen teho on hirvittävä. Jos purema sattuu varsinaiseen valtimoon, niin on pikainen kuolema ehdottomana seurauksena. Muutoin kuolee purtu vasta usean tunnin kuluttua, mutta heti saatu lääkärin apu voi kuitenkin pelastaa hänet. Pureman vaikutus saattaa olla heikompi, jos käärme on purrut jo vähän aikaisemmin; toinen uhri kenties vain sairastuu pahasti, kolmas tuskin tuntee mitään vauriota. Myrkkyrauhasten sisältö nimittäin tyhjentyy vähitellen, mutta täydentyy taas hyvin pian. Kobran puraisema käy jääkylmäksi ja menettää kaikki elonmerkit; hengitystä ja valtimon tykintää ei huomaa, näkö, tunto ja nielemiskyky katoavat. Jos asiantuntevaa apua on käsillä, mitä luonnollisesti vain harvoin sattuu Intian dshungeleissa, niin pysyy potilas vielä kymmenisen päivää hyvin heikkona; vasta sitten alkaa hän verkalleen parantua. Jos hän makaa kaksi vuorokautta kuin kuolleena, silti heittämättä henkeänsä, niin voi toivoa, että ruumis voittaa myrkyn tehon.
Intian ihmeellisimpiä ihmisiä ovat käärmeidenkesyttäjät, eikä vieläkään oikein tiedetä, miten he menettelevät. Joidenkuiden esiintymisestä tekee mieli päätellä, että he itsekin pelkäävät näyttelemiänsä käärmeitä, toiset taas pitelevät näitä eläimiä suunnattomalla kuolonhalveksumisella. Jotkut varovaiset nykäisevät niiltä myrkkyhampaat pois, toiset jättävät ne rauhallisesti paikoilleen, ja silloin tarvitaan tottumusta ja ketteryyttä käärmeen pureman väistämiseksi. Mutta useinkin saavat kesyttäjät surmansa omilta käärmeiltään.
Entiseen aikaan uskottiin, että käärmeidenkesyttäjä houkuttelee huilunsa nukuttavilla sävelillä käärmeen esille kätköistään ja saa sen tanssimaan pillinsä mukaan. Todellisuudessa on menettely paljoa yksinkertaisempi. Kun käärme nousee koholle ja huojuttaa yläruumistaan, ojentaa kesyttäjä sitä kohti jonkun kovan esineen, esim. tiiliskiven. Käärme puraisee, mutta satuttaa vain itseänsä. Kun näin on käynyt useaan kertaan, heittää se puremasta. Kesyttäjä voi nyt kädellään sivellä käärmeen päätä, sen puraisematta. Kuitenkin pitää eläin yhä vielä ärtyneenä puolustusasentonsa ja huojuttaa yläruumistaan. Silloin näyttää siltä kuin tanssisi se huilun sävelten mukaan.
On sentään säikkymättömiäkin käärmeenkesyttäjiä, jotka näyttävät soitannolla ja kädenliikkeillä jollakin tavoin hallitsevan kobraa, ikäänkuin pakottaen sen jonkinlaiseen hypnoottiseen uneen. Kesyttäjä istuutuu pihatolle, missä katseluhaluiset piirittävät hänet, soveliaan matkan päässä pysytellen. Hän laskee maahan ympyriäisen, latuskaisen vasun, jossa silmälasikäärme asustaa, ja ottaa pois kannen. Sitte hän härnää käärmettä, kunnes tämä kohottaa yläruumiinsa ja pingottaa kakkulasuojustimensa. Herkeämättä sormielee hänen toinen kätensä huilua, toisella tekee hän nukuttavia liikkeitä, kunnes käärme vähitellen käy rauhalliseksi. Silloin voi hän sivellä sen päällä kasvojaan ja painaa huulensa käärmeen otsakilville. Äkkiä väistyy hän sitte nopeana kuin salama syrjään, sillä samassa herääkin käärme jälleen turruksistaan. Vähäisinkin lihaksen jännittyminen, jo kobran silmienkin ilme riittää kesyttäjälle ilmaisemaan, milloin on vaarallinen hetki tullut. Silmänräpäykseksikään ei kesyttäjä uskalla siirtää siitä katsettaan, ja samoin tähystelee häntäkin käärme hellittämättömästi; kohtaus on kuin kaksintaistelua, jossa vastustajan jokainen hyökkäys voi tuottaa kuoleman, jollei sitä torjuta oikeassa silmänräpäyksessä. Taitavan käärmeidenkesyttäjän kerrotaan kykenevän seurustelemaan vastapyydetyn käärmeen kanssa yhtä helposti kuin jo kesytetynkin. Luonnollisesti vaatii moinen leikki suurta miehuutta ja vakaata malttia.
Erityisenä näytelmänä on käärmeen ja mungon ottelu. Mungo on pienoinen petoeläin hiipijäkissain heimoa ja kobran verivihollinen. Se on tuskin kissan kokoinen, ja sillä on pitkäveteinen ruumis. Sellaisen kaksintaistelun näin kerran eräässä intialaisessa kaupungissa. Eläimiä kuljettava mies varasi itselleen ensin pikku pääsymaksun, koska ottelussa oli jommankumman heitettävä henkensä. Tuskin oli käärme livahtanut vasustaan, kun mungo syöksähti sen kimppuun, ja nyt alkoi taistelu niin nopeina käännöksinä ja hyppyinä, että sitä hädin ehti katseillaan seurata. Kobra tiesi varsin hyvin henkensä olevan pelissä eikä jättänyt vastustajaansa sekunniksikaan silmistään, ja mungo väisti sen hyökkäyksiä aina mitä vikkelimmin. Lopulta oli käärme kääntynyt toiselle sivulle niin pitkälle kuin pääsi ja tahtoi heilauttaa päänsä toiselle puolelle; sitä silmänräpäystä käytti mungo iskeäkseen takaapäin sen niskaan. Käärme vääntelehti ja kiemurteli, mutta mungo ei hellittänyt, ja viimein riippui käärmeen pää enää vain kahdessa ohuessa jänteessä.
Paitsi kobraa asustaa Itä-Aasian metsissä myöskin jättiläis- eli python-käärme. Se on vaalean- tai punaisenruskea, vatsan alta valkea, ja seljässä on tummia täpliä. Isoin laji kasvaa kahdeksankin metrin mittaiseksi. Vain kaikkein isoimmat pythonit kykenevät yhdellä kertaa nielemään hirvenvasikan; tavallisesti tyytyvät ne pienempiin nisäkkäihin tai lintuihin. Kuuluu sattuneen, että sellainen matelija on niellyt lapsen. Mutta yleensä ei python ahdista ihmistä, ellei sen ole suorastaan pakko varjella nahkaansa. Täysikasvuinen mies on sitä vastassa ehdottomasti hukassa; sen lihasvoima on suunnaton, se kykenee jännittämään lihaksiaan miten kauvan tahansa eikä ennen hellitä uhriaan kuin tämä on herjennyt hengittämästä.
Tuntikausia makaa se kiemuroina mangopuun oksilla ja pitää silmällä puuhun laskeutuvia lintuja, tai vaanii maassa saalistaan. Jonkun matkan päässä nähtyään kaniinin ei se enää siirrä siitä katsettaan, vaan suoristautuu vitkallisin, pehmoisin liikkein kiemuroistaan ja maata eteenpäin, nojautuen kylkiluillaan maahan. Kieli vipajaa kepeästi ja vikkelästi suusta. Uhri on juuttunut paikalleen kuin lumottu ja tuijottelee vain jäykästi käärmettä. Niin pian kuin tämä on päässyt saaliinsa ulottuville sinkauttaa se päänsä salaman nopeudella eteenpäin, avaa kitansa, sieppaa uhrin kierteisiinsä ja rusentaa sen ruumiinsa kahden kierroksen väliin. Nyt aukaisee käärme taas puserruksensa ja sivelee kielellään elukkaa kuin tunnustellen, mistä kohti olisi paras alottaa ateria. Sitte se jännittää leukapielensä niin ammolleen kuin mahdollista ja alkaa niellä uhria pääpuolesta. Erä erältä työntää se leukojaan eteenpäin ja sulloo niiden sisäänpäin suuntautuvilla hampailla saaliin ruumiiseensa. Alaleuka venyy niin laajalle, että näyttää repulta. Sylkirauhaset ovat vilkkaassa toiminnassa, tehdäkseen turkin tai höyhenpuvun liukkaaksi. Vaivaloisesti soluu ateria kokonaisena alas, ja päältäpäinkin näkee, miten se verkalleen joutuu vatsaan.
Python-käärmeen näkee useimmissa Europan eläinkokoelmissa. Vankeudessa se lojuu alallaan ja tarvitsee ruokansa sulattamiseen kesäiseen aikaan kahdeksan vuorokautta ja talvisin kuukauden tai vielä kauvemminkin. Mutta se kykenee runsaan aterian jälkeen paastoamaankin kerrassaan kolme kuukautta.
30. Intian valtamerellä.
Bombay on maapallon kaupunkien seassa helmenä, ja se on Intian avain. Siellä astuvat maihin ne, jotka höyrylaivalla matkustavat Europasta Suetsin kanavan kautta Intiaan, rautateitse jatkaakseen matkaansa eteenpäin. Satamassa on epälukuisia laivoja ottamassa tai purkamassa lastiaan, sillä Bombay on rikas 300000 asukkaan kauppakaupunki.
Täällä tapaamme viimeisen kerran niiden kansojen ja uskontojen edustajia, joita olemme sisämaassa retkeillessämme tulleet tuntemaan, ja lisäksi moniaita muitakin. Bombayssa elää myös aikoinaan suuren ja mahtavan kansan viimeinen jäännös. 6-700 vuotta ennen Kristuksen syntymää perusti muuan viisas mies nimeltä Zoroaster uskonnon, jonka omaksuivat koko Persia ja sen naapurimaat; sen nimessä vei Xerxes suunnattomat armeijansa Kreikkaa vastaan. Kun v. 650 islamin sotaiset lähetyssaarnaajat tulvivat Persiaan, pakeni Intiaan useita tuhansia Zoroasterin uskolaisia. Ja tämä kansanjäännös asuu vieläkin Bombayssa; heitä sanotaan parsilaisiksi. He ovat Bombayn omistajia ja hallitsevat älykkäinä, ahkerina ja varakkaina sen kauppaa.