Part 11
Rakennuksen neljä julkipuolta ovat ihan yhtäläiset. Mutta vihreä tausta ja vaihteleva valaistus herättävät katsojassa yhä uusia tunnelmia. Auringon kirkastamat pinnat ovat lumivalkeat, keveät varjot heleänsiniset. Siellä täällä näyttää lehto luovan vihreän heijasteen valkoiselle marmorille. Kun aurinko painuu iltaruskon hehkuun, verhoaa punakeltainen kimmellys koko rakennuksen, ja Agrasta ei sovi poistua ennen kuin on nähnyt Tadsh Mahalin kuutamossa. Neiteänä ja huuruisena, lämpimänä ja hiljaisena leviää edessäsi puutarha; mutta marmoriseinien valaistus on nyt jäätävän kylmä, varjot esiintyvät korppimustina, vain kupulaki hohtaa hopeanvalkoisena. Yöperhosia liihottelee puiden lomissa, ja sääsket inisevät kimeästi. Dshungelin salaperäiset soinnut kajahtelevat yltympärillä, ja Dshamnan sameanharmaa vesi vyöryy hiljaa kohisten pyhää Gangesia kohti.
25. Pyhä kaupunki.
Gangesin virta-alue, jonka halki meidät vie rautatie edemmäksi itään päin, on kauttaaltaan hedelmällistä, ja sen asukkaina on satakunta miljoonaa ihmistä, enimmäkseen hinduja. Kaupunkeja on siellä ihan vilisemällä, useat kaksi- ja kolmekintuhatta vuotta vanhoja, ja joka taholta pilkottaa kyliä, joissa kotimaisella maalaisväestöllä on bamburuovoista ja olkipunoksista kyhätyt majansa. Hindut viljelevät vehnää ja riissiä, ja heillä on oivallisia hedelmäistutuksia. Heidän pienet ruskeat, varsin sievät lapsukaisensa leikkivät ilkosen alastomina majojen edustalla. Pikku poloiset! Yhdeksän vuoden iässä heidät jo naitetaan; nuoret aviopuolisot asuvat kuitenkin erillään, kunnes ovat täysikasvuiset, ja häähetkestään alkaen on aviovaimo näkymättömissä koko maailmalta, omaisiltaankin. Mutta vielä onnettomampi on leski. Entiseen aikaan täytyi hänen poltattaa itsensä roviolla puolisonsa ruumiin mukana; tämän pöyristyttävän tavan ovat tosin englantilaiset poistaneet, mutta leskivaimon kohtalo on silti yhä tukala. Häntä väistellään inhoten ja ken aamulla ensimäiseksi kohtaa leskivaimon, hän muka päivällä varmasti joutuu johonkin onnettomuuteen.
Juna pysähtyy Benaresin asemalle, ja ympärilläni tunkeilee keveissä kirjavissa puvuissaan hinduja ja muhamettilaisia, turbaanit tai pienet pyöreät lakit päässä kun vaunut vievät minut bungalowiin, joksi intialaista majataloa sanotaan. Siellä virkistää minua kuuman matkan jälkeen kylpy.
Benares on maapallon pyhin kaupunki. Ammoin ennen kuin Jerusalemia ja Roomaa, Mekkaa ja Lhasaa olikaan, kukoisti Benares ikivanhan intialaisen uskonnon kotina, ja yhä vieläkin on tämä kaupunki bramanismin ja hindulaisuuden sydän. Hinduja on runsaasti kaksisataa miljoonaa, ja heidän kaiken kaipuunsa päämääränä on Benares. Sairaat laahautuvat sinne parantumaan pyhän Gangesin vedessä, vanhat täällä kuolemaan; ja ken kuolee etäisten taipaleitten takana, hän lähetyttää tuhkansa Benaresiin, jotta se hajautuisi pyhän virran autuaaksi tekeviin aaltoihin. Benaresissa saarnasi myöskin Buddha 500 vuotta ennen Kristuksen syntymää, ja hänen uskolaisilleen, neljällesadalle miljoonalle, on Benares niinikään pyhä.
Kaupungin kadut ovat hirveän soukkia kujia, joissa ilma on tunkkaista ja mätänevien kasviaineiden löyhkän täyttämää. Oikealla ja vasemmalla on avoimia kauppavajoja, joissa myydään siroja kukka-astioita, maljoja ja pikareita, messingistä ja muista metalleista muovailtuja, monet kirjauksilla syövyteltyjä. Hivuneet katukivet ovat liukkaat kuin saippua pyhien lehmien lannasta, jotka silmät puoliummessa ja korvat lerpallaan seisoksivat unteloina ja laiskoina tai tulla jönkäilevät laahustavin askelin sulkemaan ahtaita kulkuteitä. Kaikkialla hohtelee keltaisia rinkikukkia, sillä hyväksi työksi katsotaan näiden nelijalkaisten pyhimysten ruokkiminen niillä.
Voit päivät päästään kierrellä Benaresin katuja ja mietiskellen istua sen kahdentuhannen temppelin edustoilla, mutta varmasti selviää sinulle yhtä vähän kuin minullekaan tämän merkillisen uskonnon arvotus. Miljaardeja vuosia ja 330 miljoonaa jumalaa, ken moista ymmärtää! Luehan vainen veda-kirjojen neljätuhatta vuotta vanhoja hymnejä ja ihaile niiden runoutta, joka laulaa luonnosta ja auringosta, sateesta ja tulesta, maasta, tuulesta ja aamuruskosta. Mutta mitä niissä kohtaat syvämietteisiä ijäisyyden aatoksia, sitä et ikinä tajua, ellet itse ole hindu.
Hinduilla on kolme pääjumalaa: Braama, luoja, Vishnu, säilyttäjä, ja Siva, hävittäjä. Näistä kolmesta ovat muut miljoonat jumalat johdetut; siten merkitsee esim. jumalatar Kali vain yhtä Sivan ominaisuutta. Tälle jumalattarelle uhrattiin aikoinaan lapsia, nykyään enää vuohia, kun englantilaiset ovat tulleet väliin. Mutta hindujen uskonnollinen palvominen ei rajotu jumaliin. Miltei koko luonto on heille pyhä, ennen kaikkia muutamat eläimet, lehmä ja härkä, apina ja krokotiili, käärme ja kilpikonna, kotka, riikinkukko ja kyyhkynen. Valhe, varkaus ja murha ovat sallittuja, mutta jos hindu syö lihaa tai epähuomiossa tulee nielleeksi vain lehmänkarvankin, niin on hän kiehuvan öljyhornan oma; hän on kaikkien uskovaisten kauhistus, ja enimmin omissa silmissään. Tämä taikausko on vuosituhansien kuluessa syöpynyt hänelle vereen ja vallitsee täydellä voimalla vielä tänä päivänä. Pahin kaikista jumalattomuuksista on lehmän tappaminen tässä maassa, missä naudoille rakennetaan sairaaloitakin. Englantilaisia vastaan v. 1857 puhjenneen julman kapinan syynä oli osaksi se, että erään uuden kiväärimallin patruunat olivat -- raavaanihralla voideltuja.
Ja samalla hallitsevat hinduja valkoihoiset herrat, jotka teurastavat härkiä ja syövät niiden lihaa, jollainen tapa on heidän mielestään yhtä kauhistava kuin leskien polttaminen ja lasten uhraaminen näiden. Niin peräti toinen on hindujen maailmankatsomus kuin meidän. Usein olen ollut hindujen vieraana ja saanut hyvän kestityksen, mutta mikään maallinen mahti ei olisi saanut heitä syömään minun kanssani; uskomattoman pöydässä istumista pidetään saastutuksena, ja hindujen käydessä luonani vieraisilla oli turha tarjotakaan heille mitään. Suurissa juhlissa, joita Intian englantilainen varakuningas pani toimeen Kalkutassa, näin ylhäisiä maharadshoja kullalla kirjailluissa, jalokivillä koristelluissa puvuissaan; mutta he asettuivat paikoilleen vasta vähää ennen päivällisten päättymistä eivätkä kajonneet mihinkään ruokalajiin. Jos joku korkea-arvoinen hindu kuitenkin otti osaa ateriaan, niin hän oli luopio ja säätyluokastaan erotettu.
Siitä asti kun luoteisesta tunkeutuvat aarialaiset vallottivat Intian eli persiaksi Hindostanin, siis runsaasti 4000 vuotta, ovat hindut olleet jaettuja säätyluokkiin eli kasteihin, ja eri luokkien välinen juopa on paljoa suurempi kuin meillä Europassa oli keskiajalla ritarien ja talonpoikien erotus. Aikoinaan olivat bramiinit, pappisluokka, ja soturit ylhäisimpinä kasteina. Nyt on niitä tuhansia, sillä kukin ammatti muodostaa luokkansa; kaikki kultasepät esim. ovat omana säätyluokkanaan, kaikki sandaalintekijät toisena. Ja kunkin kastinkin jäsenet ovat saastutettuja, jos aterioitsevat toiskastilaisen kanssa. Maansa ulkopuolella matkustaessaan menettää hindu kastijäsenyytensä; vain maksamalla hyvin bramiineille voi hän saada sen takaisin erityisiä katumusharjotuksia noudattaen. Sellaisena katumusharjotuksena on neljän lehmästä saadun aineen nauttiminen, maidon, voin ja kahdenlaisen lannan, sillä lehmä on ruumiillistunut jumaluus ja pyhempi kuin kaikki ihmiset -- bramiineja tietenkään lukuunottamatta.
Siitä johtuukin pulskien ja lihavien lehmien liuta Benaresin kaduilla. Ja samaten vilisee täällä pyhiä apinoita. Niillä on erityinen temppeli; se on vihitty Sivan puolisolle, syöjättärelle, jonka ilona on pelkkä hävitys ja jota on lepyteltävä verisillä uhreilla.
Kerran tässä apinatemppelissä käydessäni oltiin ovella juuri vuohen uhraamishankkeissa. Kaksi miestä myyskenteli isoista vasuista ohria ja pähkinöitä, ja he neuvoivat kiihkeästi minua ottamaan mukaani massillisen, jotten tyhjin käsin astuisi pyhien apinain eteen. Ja tuskin olin astunut kartanolle, kun minut ympäröitsi noin viisikymmentä harmaata apinaa, jotka mölyten, riekkuen ja nauraen hioivat hampaitaan, hyvinvoipina ja hyvällä tuulella. Ojentaessani niille kourallisen ohria asettuivat ne takakoivilleen, pitelivät kättäni kiinni toisella mustalla tassullaan ja toisella ottivat hyppysellisen ohranjyviä. Toinen kourallinen hupeni yhtä väleen, ja siten jatkui herkuttelua, kunnes varastoni oli lopussa. Sitte ne tuijottelivat minuun pyöreillä ruskeilla silmillään, loksuttelivat hampaitaan, maiskuttelivat huuliaan, kynsivät niskaansa tai kainaloansa ja katosivat tuossa tuokiossa, kiikkuakseen läheisten puiden oksilla. Apinatemppeli on niiden asuinsijana, missä ne saavat olla varmoja elannostaan, mutta niillä on täysi vapaus pujahdella välipäikseen kaupungillekin. Ketterinä näkee niiden juoksentelevan kattojen reunoilla, kiipeilevän ulokkeille ja altaaneille, juoksentelevan katujen poikki, heilauttavan itsensä jonkun temppelikartanon puiston latvoihin ja seuraavana hetkenä taas asettuvan korkeiden pagoodien harjakoristeille ja räystäille. Erinomaisesti ne soveltuvatkin hindujen jumalaistarustosta maalattujen ja veistettyjen kohtausten taustaan.
26. Uskovaisten rantaäyräällä.
Ennen kukonlaulua, kun aamu vasta alkaa heikosti sarastaa idässä, olen jo Benaresin rantalaiturilla, vuokraan itselleni veneen, jota neljä miestä sauvoo eteenpäin, ja istuudun juurituoliin kajuutin katolle. Verkalleen lipuessani pitkin laituria on minulla hyvä tilaisuus silmäillä tätä kummallista kaupunkia, joka leviää Gangesin vasemmalla rannalla pitkäveteisenä rykelmänä asuinrakennuksia, muureja ja altaaneja; näiden lomista kohoilee epälukuisia pagoodeja, hindulaisia korkeahuippuisia ja pramearakenteisia temppeleitä.
30 metriä korkealta rantaäyräältä johtavat leveät portaat alas virralle, ja kivipatoja pistäytyy siltojen tavoin veteen. Niiden välissä on vedenkalvon yli rakennettuina puutelineitä, jotka on katettu olkimatoilla ja isoilla päivänvarjoilla.
Täällä on uskovaisten kokoontumispaikka. Kaupungin sisäosista tulevat he alas pyhälle virralle tervehtimään nousevaa aurinkoa, ruskeat puolialastomat olennot, joiden keveät vaatekappaleet, usein vain lantiohuivi, pistävät silmään räikeän kirjavina. Suunnaton ihmispaljous leviää pitkin virtaa; minun näkyviini ulottuvalla rantamalla on ainakin viisikymmentätuhatta.
Annan veneen pysähtyä, sillä tämä näytelmä on kerrassaan ihana. Eräälle kivipadolle astelee bramiini ja kyykistyy alas. Hänen päänsä on sileäksi ajeltu, vain niskassa on vielä hiustupsu. Hän ammentaa kädellään vettä pyhästä virrasta, ryystää sen suuhunsa, huuhtelee tätä sillä ja sylkee pois. Hän huutaa avuksi Gangaa, Vishnun tytärtä, ja rukoilee tätä kirvottamaan hänet synnin ja syntymän saastasta ja suojelemaan häntä kuolemaan asti. Sitte hän höpöttää Vishnun neljäkolmatta nimeä, suoristautuu ja äännähtää pyhän "Om"-tavun, joka käsittää Braaman, Vishnun ja Sivan. Lopuksi hän vielä kääntyy maan, ilman, auringon, kuun ja tähtien puoleen ja valaa vettä päälaelleen.
Nyt ilmestyy Gangesin oikeanpuoleisella äyräällä dshungelin yläpuolelta auringon reuna näkyviin. Sen nousua tervehtivät vesiuhrein nämä tuhannet hurskaat pyhiinvaeltajat. He sirottelevat käsillään vettä ilmaan aurinkoa kohti ja kahlaavat virran verkalleen loivenevaan uomaan. Bramiini on jälleen kyyristäytynyt ja tekee nyt mitä arvotuksellisimpia liikkeitä käsillään ja sormillaan. Milloin sivelee hän päälakeaan, milloin painelee silmäluomiaan, otsaansa, nenäänsä, korviaan ja rintaansa, kaikella tuolla esittäen vertauskuvallisesti Vishnun sataakahdeksaa eri ilmestystä. Jos hän yhden ainoankin unohtaa näistä lukemattomista kädenliikkeistä, niin on koko kaksi tuntia kestävä jumalanpalvelus pilalla. Päivällisen jälkeen ja illalla uusiintuu sama temppuilu. Väliaikoina on bramiinilla muita uskonnollisia toimituksia suoritettavana temppelissä.
Hiljalleen soluu veneeni alas Gangesia. Tuolla makaa pitkällään ryysyillä vanha ukko; hän on niin laiha että nahka pingottuu kylkiluiden yli, ja yhtä ruskea kuin muutkin uskovaiset, mutta parta on lumivalkoinen. Hän on vaeltanut Benaresiin kuolemaan pyhän Gangesin äärellä, joka juoksee Vishnun jalkojen juuresta. Tuolla on pitaalitautinen, keski-ikäinen mies, jonka elinvoimia haavat jäytävät; hän etsii parannusta Gangesilta, elämän lähteeltä. Tässä astua sipsuttaa nuori nainen alas kiviportaita, sirosti kantaen päänsä päällä vesiruukkua. Hän kaaloo virtaan kunnes vesi ulettuu lanteille; sitte hän juo kädestään, sirottelee vettä aurinkoa kohti, valaa pisaroita hiuksilleen, täyttää ruukkunsa ja astelee hitaasti takaisin, pyhän veden noruessa punaiselta hunnulta, joka verhoaa hänen ruumistansa. Toiset istuskelevat tuntikausia ryhmissä rannalla ja lähtevät taas yhdessä kotia. Olemassaolon loppumattomassa ketjussa on tämä lyhyt aamutovi vain iankaikkisuuden sekunti. Ja kaikki nämä tuhannet, jotka pyhien aaltojen vesiuhreilla palvovat aurinkoa, ovat vakuutettuja siitä, että jokaiselle, joka vaeltaa Benaresiin ja kuolee sen muurien sisäpuolella, annetaan kaikki synnit anteeksi. Riittää nähdä Benares ja kuolla!
Buddhalaisten tavoin uskovat hindutkin sielunvaellukseen. Hindun sielun täytyy kiertää runsaasti kahdeksassa miljoonassa eläinmuodossa ja sovittaa myöhäisempinä elinkausinaan aikaisemmin syykseen tulleet synnit. Siitä uhrit jumalille ja bramiineille tämän ikuisen vaelluksen mahdollisimman pikaiseksi päättymiseksi ja jumalien taivaaseen pääsemiseksi. --
Illalla päivän pahimman helteen laannuttua kuljen taaskin verkalleen kaupungin kivisten rantaportaiden ohi. Samean likaisena ja harmaana soluu nyt pyhä virta äänettömänä uomassaan. Mitä kaikkea saastaa ja törkyä sisältääkään tämä autuaaksi tekevä virta! Vedenpinnalla ajelehtaa survottuja, pahanhajuisiksi lahonneita rinkikukkia kasoittain, rikkoja, ryysyjä, lastuja, kuplia ja vaahtoa.
Eräästä jyrkästä kujasta lähenee rantaa kamalan musiikin nopeassa tahdissa ruumissaatto. Rämeä rummutus kiirii kaikuna pagoodien muureista. Paareilla makaa valkean hurstin alla ruumis, suoraksi ojennettuna, ruskeana ja laihana, ja ruumiinpolttajien kastiin kuuluvat miehet asettavat sen roviolle, joka on kasattu rantamalle. Pian kipinöitsee ja räiskyy tuli, ja paksuja savupilviä tupruilee ilmaan. Palaneen lihan käryä tunkeutuu minuun asti, ja minä siirrätän venheen edemmäksi. Mutta ruumiinpolttajat eivät liioin tuhlaakaan polttopuita. Rovion ollessa tuhkana viruu hiiltynyt musta ruumis vielä hehkuvassa mujussa, ja se heitetään sitte virtaan.
Gangesissa asuu jumalia, ei vain näkymättömiä, jotka tuottavat siunausrikkaalla vedellä hindujen vainioista elämää ja voimaa, vaan myöskin näkyväisiä. Hindullehan melkein koko luonto on jumaluuden ilmausta, ja jumala on krokotiilikin. Sitä ei saa häiritä, saati tappaa. Estämättömänä ryömii se rantaäyrästä ylös, sieppaa terävähampaisilla leuoillaan pieniä leikkiviä lapsia ja katoaa saaliinensa virtaan. Isä ja äiti murehtivat kyllä, mutta milloinkaan eivät he ajattele kostoa, vaan tuntevat nyt kenties vielä suurempaa kunnioitusta krokotiilia kohtaan kuin konsanaan ennen. "Maan päällä ei ole hänen vertaistaan. Hän on kaikkien petoeläinten kuningas."
Entiseen aikaan heitettiin ruumiita Gangesiin polttamattominakin. Siitä johtuvan rutonvaaran takia ovat englantilaiset kieltäneet tämän tavan, mutta joillakuilla kaukaisilla seuduilla se kuuluu kuitenkin vielä olevan käytännössä. Vainaja asetetaan pikku laudalle ja lykätään Gangesin aaltojen verkalleen vietäväksi hiljaiseen yöhön. Kerran näin sellaisen kuolonmatkalaisen, joka oli tarttunut hietasärkälle keskelle virtaa. En olisi sitä ollenkaan huomannut, elleivät korppikotkat olisi pitäneet peijaita sen jäännösten ääressä. --
Nyt valelee täysikuu hohdettaan yli virran ja dshungelin, ja toukokuun yön ylen satumainen tunnelma leijuu Gangesin rantamilla. Vesi kohisee hiljaa karille joutuneen puunrungon kyljessä, ja dshungelin mustissa kätköissä rasahtelee. Pantteri hiipii saalista vainuten; sen keltaiset silmät hehkuvat lyhtyinä tiheikössä. Apinat ovat kavunneet liaaneja myöten ylös ja nukkua kyyröttelevät puiden latvoissa. Unestaan havahtunut papukaija päästää pökerryksissään äänensä kuuluviin kimeänä vihellyksenä yli metsän, mutta yksikään ei ota mokomaa huomioonsa, pantterikaan ei käännä päätänsä. Vesi liikkuu hieman. Krokotiili kohottaa vitkaan päänsä ja ryömii puunrungolle. Kuutamo välkkyy sen märillä selkäkilvillä. Se kuuntelee jännittyneenä ja odottelee jonkun aikaa saalista. Mutta pian se peräytyy, taivuttaa pyrstönsä kuin teräsjouseksi ja häviää syvyyteen.
Silloin järisyttää äkkiä ilmaa ääni, joka herättää kauhua yltympärillä. Kuin käreänä, valittavana ukkosena kiirii se dshungelissa. Tiikeri on herännyt ja janoaa verta! Ken on kerran kuullut sen kuolemantuomion, joka sointuu tiikerin varotusulvahduksessa, ei sitä milloinkaan saa mielestään.
27. Intian elefantit.
Ensi kertaa matkustaessani Intiaan seurasi minua palvelijanani muuan Itä-Siperian venäläinen kasakka. Hän ei ollut eläissään nähnyt elefanttia, ja sentähden oli hänen ihmetyksensä rajaton, kun eräässä intialaisessa kaupungissa tuli vastaamme näitä harmaanmustia jättiläisiä oikein kulkueena. "Herra, ihanko nuo ovat eläviä eläimiä?" kysyi hän ällistyneenä. - "Kyllä, näethän niiden kävelevän ja tottelevan ajajiaan." "Jonkinlaisiksi vetureiksi minä niitä luulin, sisässä toimivalla koneistolla liikkeeseen pantaviksi." "Ei, ne ovat elefantteja, jotka ovat aikoinaan elelleet villeinä metsissä, mutta vangittuina ja kesytettyinä ovat ne oivallisia ratsastus- ja kuormaeläiniä. Katsohan, kun näytän sinulle, että ne osaavat syödäkin." Lähimmästä hedelmäkojusta ostin kimpullisen sokeriruokoja ja ojensin muutamalle elefantille ruovon. Tämä otti sen arvokkaasti ja sievästi kädestäni, piti sitä poikittain suussaan, kuori kärsällään pois muutamat kuivat lehdet ja juurikuidut ja muun herkutteli ruuakseen. "Niin", virkkoi kasakkani miettiväisenä, "oikeita ne ovat eläimiä; mutta mokomaa ihmettä en ole ikinä nähnyt." --
Villien elefanttien kotina ovat Intian metsät, Taka-Intian niemimaa, Ceylon, Sumatra ja Borneo. Ne oleskelevat laumoissa, enimmäkseen kolme- tai neljäkymmentä yhtenä joukkona, joka on omana yhteiskuntanaan. Sen päällikkönä on täysikasvuinen koiras, jolla on isot, voimakkaat torahampaat; sitä kaikki tottelevat ja lähestyvät vain mitä suurinta alamaisuutta osottaen. Mutta metsissä vaellettaessa tai pakomatkalla on aina naaras lauman johtajana ja määrää vauhdin sen mukaan, kuinka nopeasti sen poikaset jaksavat juosta. Haju- ja kuuloaisti ovat elefantilla niin erinomaisesti kehittyneitä, että se vainuaa vihollisen jo pitkän taipaleen takaa, ja ihan turhaa on yrittää yllättää elefanttilaumaa tuulen puolelta. Penikulmien päästä kuulevat ne heimolaistensa pärrytyksen ja ymmärtävät sen tarkalleen, sillä elefantit ilmaisevat eri äänillä tyytyväisyyttä tai närkästystä, varotusta tai kutsumusta, pelkoa tai raivoa. Murtautuessaan hyökkäykseen vesaikon läpi töräyttelevät ne kärsästään kimakoita ääniä kuin torven toitotuksia.
Kärsä on niiden herkin ja hyödyllisin jäsen. Se on tavattoman liikkuva ja notkea, 40000 osittain pitkulaisesta, osittain rengasmaisesta lihaksesta muodostunut. Sillä ne repivät irti puiden oksia, kiskovat näpsästi kuoren pois, kietovat lehdet kääryksi ja pistävät tämän kitaansa. Niiden liikkeet ovat hitaita ja raskaita, ja pienet hanhensilmät ovat hyvinkin ilmeettömiä, kuin eivät ne ottaisi ympäristöä ollenkaan huomioonsa. Päivän kuumiksi hetkiksi ne laskeutuvat makuulle tai lepäävät seisoallaan pyöreillä, jykevillä koivillaan. Ennen päivänlaskua ne ravaavat lähimpään vesipaikkaan juomaan. Kärsäänsä vettä imettyään ne ruiskuttavat sen suuhunsa.
Peljästettynä kapaisee villi elefanttilauma kiireimmiten pakoon. Enimmäkseen ryntää se vanhoja, tallattuja polkuja myöten tiheikön läpi, mutta uusiakin raivatessaan kulkevat elukat peräkkäin kärsät ylös kierrettyinä, jotta etumaiset avaavat ladun. Tiheinkin bamburuovosto musertuu kuin lasi niiden painosta, ja niiden kupeilla ryskyy katkeavia oksia ja maahan tallattuja runkoja. Mustanpunaiset poikaset pysyttelevät kukin emonsa koipien välissä, ja huolellisesti varoo tämä polkemasta pienokaistansa. Vuolaatkaan virrat eivät ole elefanteille minään esteenä; ne astuvat rauhallisesti veteen, ja kun eivät enää pohjaa jaloillaan, lähtevät uimaan; koko lauma antaa virran kuljettaa itseään alaspäin, mutta lähenee kuitenkin samalla toista rantaa. Niiden rinta kohisuttaa vettä kuin höyrylaiva. Vastasyntyneitä poikasia kannattelevat emot uidessa kärsällään; isommat kömpivät emojensa selkään. Tuntiessaan taas pohjan kohottavat elukat mustat kyttyrämäiset selkänsä vedestä, ja sitte lauma verkalleen juosta hölköttää uusiin tiheikköihin.
Jos ne osuvat asutuille seuduille, suurille metsän aukeamille, missä hinduilla on vainioitansa, niin on alkuasukkaiden usein työläs suoriutua elukoista. Sillä viljelysmaat ovat niiden herkullisinta laidunta, ja elefanttilaumojen tuon tuostakin ahdistelemien istutusten laiteilla on alituiseen vartioita, jotka jymisyttävät rumpujaan, kirkuvat ja menoavat, ja ellei se auta, sytytetään isoja bamburöykkiöitä elukkain häätämiseksi pakosalle. Mutta monasti elefantit jo tuntevat tämän tempun eivätkä ole siitä millänsäkään. Muuten ovat ne säveitä, rauhallisia ja arkoja eläimiä, jotka mahdollisimman joutuisasti pinttävät tiehensä, kun vainuavat vaaraa. Ihmiselle eivät ne sentähden ole kovinkaan vaarallisia, mutta ihminen on niiden pahin vihollinen.
Intiassa pyydystetään villejä elefantteja kesytettäviksi ja työhön opetettaviksi. Tavallisesti käytetään apuna kesyjä elefantteja, jotta ollenkaan päästään käsiksikään villeihin. Taitavia pyydystäjiä piiloutuu parhaansa mukaan kesyjen eläintensä selkään, ajaen ne villien sukulaisten laumaan. Heti kun täysikasvuinen koiras on joutunut erilleen laumastaan, käyvät metsästäjät sitä hätyyttämään joka taholta, tyyten vallaten sen huomion hyörinällään ja säikyttelyllään, siten estääkseen sitä pakenemasta toveriensa mukana ja uuvuttaakseen sitä. Saattaa kestää kaksi vuorokauttakin ennen kuin se on niin väsyksissä, että sen on laskeuduttava makuulle vastaiselle kohtalolleen tylsistyneenä. Silloin intialaiset ketterästi livahtavat kesyjen kantajiensa seljästä maahan, kietovat voipuneen elefantin takakoipiin nahkahihnoja ja sitovat sen läheiseen puuhun.
Ceylonilla on myös erinomaisen taitavia pyydystäjiä, jotka etsivät saalistaan kahteen mieheen ja ilman kesyjen elefanttien apua. He seuraavat löytämäänsä latua metsien ja tiheikköjen halki, tuntevat tarkoin jokaisen jäljen iän, latua kulkeneitten elefanttien lukumäärän ja vauhdin. Valaistuksena on heillä tien varressa pieninkin merkki, jota ei vieras ollenkaan huomaisi, ja lauman tavotettuaan ne seuraavat sitä äänettömästi kuin varjot; he hiipailevat metsäpoluilla varovasti ja pehmeästi kuin leopardi, eivät milloinkaan pyyhkäise lehteä kahisemaan eivätkä milloinkaan askeleellaan raksauta oksaa poikki, niin että elefanteilla hienosta hajuaististaan ja terävästä kuulostaan huolimatta ei ole aavistustakaan heidän läheisyydestään. Sankassa metsässä, missä elefantit pääsevät etenemään vain verkalleen, pujahtavat he lähelle, heittävät härännahkahihnoista sommitellun silmukan uhrinsa takakoipien eteen ja vetävät sen oikeana hetkenä tiukemmalle. Jos nyt elefantti havaitsee vaaran ja lähtee huikeasti töräytellen hyökkäämään ahdistajia kohti, niin nämä livahtavat kuin metsähiiret tiheikön läpi, mutta ovat jälleen pian paikalla, yhä uudelleen lujitellakseen silmukoita, kunnes elefantti on pääsemättömässä pälkäässä.