Part 10
Jos retkilläni Tibetissä olisin lukenut kaikki kohtaamani villiaasit, niin olisi niitä monia, monia tuhansia. Kaukana pohjoisessa tai ylänkömaan sydämessä tai etelässä kuluu tuskin päivääkään noiden muhkeain, ylpeitten eläinten ilmestymättä näkyviin milloin yksinäisinä, milloin parittain, jopa monisataisina laumoinakin. Villiaasin tieteellinen nimi on _Equus kiang_. Tämä nimitys ilmaisee sen läheistä sukulaisuutta hevosen kanssa, ja kiangiksi sanovat sitä tibetiläiset. Villiaasi on keskulaisen muulin kokoinen; sillä on hyvin kehittyneet korvat ja herkkä kuulo, hännän päässä tupsu, turkki punaisenruskea, vatsa ja koivet vain valkeat. Vaaraa vainutessaan se korskuu kovasti, nostaa päänsä korkealle, höristää korviaan ja harittaa sieramensa; se muistuttaa siis enemmän aasia kuin hevosta. Mutta kun sen näkee nelistävän pitkin Tibetin suolatasankoja, esiytyy kesyn ja villiaasin eroavaisuus suurempana kuin aasin ja hevosen, ja karavaanini hevoset ja aasit näyttivät aavikon kiangien rinnalla maankiertäjiltä.
Villiaasit ovat hiljaisen, aution Tibetin koruna, ja jo monet vuodet ovat ne olleet ystäviäni. Karavaani samoaa laakeata tasankoa suolajärven rannatse. Silloin nelistää tienoolle tomupilvenä lauma villiaaseja. Ne noudattavat kaikki johtaja-aasin päällikkyyttä; oriit seuraavat tammoja, nämä johtaja-aasia, ja varsat pysyttelevät emojensa läheisyydessä. Valppaat, mutta varomattomat elukat ovat kyllä vainunneet karavaanin, mutta ne eivät ole vielä milloinkaan nähneet sellaista ilmiötä eivätkä tiedä, miten vaaralliseksi saattaa koitua uteliaisuutensa tyydyttäminen. Ne tekevät kauniin puoliympyrän meihin päin ja pysähtyvät tiemme varrelle. Tuon tuostakin ne korskuvat, ja niiden koivissa vavahtelee lihasvoima ja joustavuus. Karavaanin lähestyessä käännähtää lauma oikealle, kaartaa meidät taitsemme ja ilmestyy jälleen toiselle puolelle. Tämä temppu uudistuu niin tiukassa järjestyksessä kuin kantaisivat villiaasit näkymättömiä ratsastajia seljässään. Ne näyttävät tahtovan ilkkua uupuneille hevosillemme, jotka hädin enää jaksavat jalkaansa nostaa.
Tai olemme pystyttäneet leirimme jäätyneen lähteen luo tasangolle. Lähellä on kianglauma laitumella, ja auringon laskuun asti elukat kirmailevat pitkin lakeutta. Mutta hämärissä ne kokoontuvat keskelle kenttää mahtavaksi ryhmäksi, tammat ja varsat keskelle, oriit ympäri laidalle. Ne asettavat yövartioita varottamaan susien lähenemisestä. Ja meidän koiramme haukahtelevat, kun villiaasit yön hiljaisuudessa korskuvat tai kavioillaan kuopivat routaantunutta maata.
Kasakkani pyydystivät kerran kaksi pientä aasinvarsaa, jotka eivät vielä tienneet vaaroista mitään. Ne seisoivat telttien välissä liekaan pantuina eivätkä yrittäneetkään paeta. Ne hörppivät halukkaasti vedellä ohennettua maitoa, ja me toivoimme niiden menestyvän ja vuosikausia pysyvän seuranamme. Mutta kun näin kuinka kipeästi ne kaipasivat vapautta, tahdoin mieluummin luovuttaa ne takaisin erämaahan ja emojensa hoivaan. Mutta se oli jo myöhäistä; emot eivät suostuneet ottamaan niitä takaisin sitte kun olivat olleet ihmisten hoteissa. Meidän oli ne teurastettava, jotteivät niitä olisi sudet saaneet saaliikseen. Niin ankara on erämaan laki, ihmisen kosketus riittää riistämään niiltä vapauden tenhon. "Kuka päästi villin aasin vapaaksi ja siteistä irrotti villin muulin, jolle minä olen korvessa antanut kotinsa ja suolaisella arolla asuinsijansa?"
Mutta me emme voi eritä Tibetistä palataksemme Intiaan, edes pikimältään tutustumatta siihen jyhkeään härkään, joka villinä juoksentelee Tibetin korkeimmissa vuoristoissa. Tibetinkielellä sitä sanotaan jakiksi, ja tämä nimitys on siirtynyt useimpiin europalaisiinkin kieliin. Se on läheistä sukua kesylle jakille, mutta tätä isompi. Väriltään se on aina korppimusta, ainoastaan vanhemmiten on pääkallon karvapeite monasti harmaankiuhtava. Kesy jak sitävastoin on usein valkeanruskea tai täplikäs. Yhteistä on molemmilla kummallinen ruumiin muoto ja tavaton pitkäkarvaisuus. Sivulta katsoen näyttää jak kyttyräiseltä; ihan etukoipien kohdalla on selkä korkeinna, ja siitä se loivenee yhtämittaisesti hännänjuureen asti; kaula ja niska painuvat vielä jonkun verran syvemmälle. Elukka on suunnattoman painava, väkevä ja jykevärakenteinen; karkeiden sarvien kärjet ovat usein säröilleet ja elukkain rajuissa kamppailuissa kuluneet.
Kun jak elelee neljänkinkymmenen asteen pakkasessa, tarvitsee se tuuheata taljaa ja suojelevaa rasvakerrosta nahan alla, ja siinä suhteessa se onkin niin hyvin varustettu, ettei sille mikään kylmyys mitään mahda. Silloin jakselee se parhaiten, kun sen hengitys tuprahtelee sieramista höyrypilvinä. Kummallinen on jalan mittaisten villaripsujen kiehura, joka ympäröitsee kupeitten alaosaa ja etukoipien yläosaa usein niin rehevänä, että karvatöyhdöt lakaisevat maata. Kun jak makaa kivikovalla, jäätyneellä tai romeisella maaperällä, on tämä paksu hatu sille patjana, jolla sen on pehmeä ja lämmin levätä.
Mutta mistä saavat elantonsa nämä lihakkaat jättiläiset seuduilla, missä ei oikeastaan kasva mitään ja karavaani saattaa menehtyä laitumen puutteeseen? Useinhan ei päiväkausiin näe ainoatakaan ruohonkortta; vasta 4500 metrin korkeudessa tapaa hyvin harvakseltaan pieniä vaivaispensaita, ja puita nähdäkseen on laskeuduttava vielä 1000 metriä syvemmälle Brahmaputran laaksoon. Ja kuitenkin kuljeskelevat nuo isot elukat tuolla ylhäällä ja menestyvät erinomaisesti. Ne elävät sammalista ja jäkälistä, joita raasivat kielellään suuhunsa; kieli on niillä karhea kuin karsta, ja siinä on kovia, teräviä sarveisväkäsiä. Sillä kuorivat ne myös maan kamarasta sentimetrin korkuista samettihienoa ruohoa, jota kasvaa tunturipurojen kaltailla; se on niin lyhyttä, ettei sitä hevonen voisi syödäkseen kaluta.
Kerran läksin pääkortteeristani monipäiväiselle retkeilylle ja otin vain kaksi palvelijaa mukaani. Toinen oli afghani nimeltä Aidat. Hän oli suuri jakmetsästäjä Herran edessä ja tapasi myydä saaliikseen joutuneita vuotia itäturkestanilaisille kauppamiehille, jotka niistä valmistivat satuloita ja saappaita. Olimme yöksi pystyttäneet leirimme 200 metriä korkeammalle Montblancin huippua, ja parikin askelta astuessaan tunsi henkeänsä ahdisatavan ja sydämensä hypähtelevän. Leirihommistamme suoriuduttuamme pyysi minua Aidat toki silmäilemään isoa jakhärkää, joka oli laitumekseen valinnut telttini yläpuolelta vuorenrinteen, ja kun olin Aldatille luvannut, että hän saa matkan varrella metsästellä, ja mekin tarvitsimme lihaa ja ihraa, läksin mukaan. Härkä ei ollut meitä vielä vainunnut. Se asteli myötätuuleen ja ajatteli vain laitumensa mehevää sammalta; lumesta sulanut vesi lirisi kivien välitse, ilma oli kalsea, tuulinen ja pilvinen -- oikea jak-sää. Pyssy seljässä ryömi Aidat uurtoa myöten ylämäkeen, hiipaillen kyynäspäillään ja varpaittensa kärjillä eteenpäin varovasti kuin rosvoretkelle lähtenyt kissa. Kolmenkymmenen askeleen välimatkalle päästyään hän jäi makaamaan tuskin huomattavan kiviröykkiön taakse. Jännittyneenä tarkkasin hänen joka liikettään. Verkalleen sijotti hän pyssynsä asentoon, tuki sen ja tähtäsi. Jak ei kohottanut päätänsä, se ei uumoillut mitään pahaa. Viisitoista vuotta oli se kuljeskellut tällä rauhallisella vuoriseudulla lumirajan läheisyydessä, varmaankaan koko aikana näkemättä ainoatakaan ihmistä. Silloin pamahti laukaus, joka pani kaiun kiiriskelemään kallioseinämästä toiseen. Jak hypähti kohoksi, jotta multaa ja kiviä pemahti ilmaan. Sitte se hoippui joitakuita askeleita eteenpäin, seisahtui, huojui, koetti säilyttää tasapainoaan, kaatui, kömpi työläästi jälleen jaloilleen, mutta mätkähti sitte raskaana ja avuttomana maahan ja jäi liikkumattomaksi. Kättänsäkään kohauttamatta lojui Aidat hievahtamattomana pyssynsä takana, ollakseen herättämättä kuolevan härän kostonhalua. Mutta jak oli ihan hengetönnä ja jo tovin kuluttua nyljettynä ja paloteltuna.
Se sattui syyskuun 9. p:nä. Mutta 23. p:nä saivat jakhärän omaiset etäältä katsella omituista kulkuetta. Muutamat miehet kantoivat pitkulaisen taakan vastikään luomansa haudan reunalle, laskivat sen hautaan, peittivät sen turkeilla ja täyttivät haudan kivillä ja soralla. Yksinkertaiselle hautakummulle pystytettiin telttiruode, jonka kärkeen sidottiin villin jakin häntätöyhtö. Tämän hautakummun alla uinui Aidat itse, urhea jakmetsästäjä.
23. Intian hyötykasvit.
Tibetin ylämaassa on Induksen isoimmalla sivujoella Satledshilla lähteensä. Vastustamattomalla voimalla murtautuu se Himalajan läpi, päästäkseen meren helmaan, ja sen laakso on meillekin paras tie laskeutuaksemme Tibetin ylätasangolta Intian hehkuvan kuumalle alangolle. Silloin kuljemme useiden korkeusvyöhykkeiden läpi peräkkäin, ja niillä on myös kaikilla omituiset eläimensä ja kasvinsa. Tiikeri ei kohoa kovinkaan korkealla Himalajan etelärinteille, mutta lumileopardi ei pelkää kylmää. Kesy jak menehtyisi, jos se vietäisiin alas tiiviimpiin ilmakerroksiin, mutta susi, kettu ja jänis esiintyvät sekä Intiassa että Tibetissä.
Vielä jyrkemmät ovat kasvikunnan rajat. Ikuisen lumirajan (3900 metrin) alapuolella kukoistavat leiniköt ja vuokot, kuusiot ja esikot ihan kuten meidän leveysasteillamme vastaavassa lämmössä. 3600 metrin korkeudessa on metsän raja, johon ei koivu ulotu, mutta kuusi vielä menestyksellä pyrkii. 3000 ja 1800 metrin välillä ympäröi meitä suuremmoisina metsinä se lumoavan kaunis havupuu, joka on nimeltään Himalaja-seeteri; sillä on Libanonilla kuuluisia sukulaisia, joista rakentamillaan laivoilla foinikialaiset hallitsivat Välimeren kauppaa. 2100 metrin korkeudessa tervehtii meitä tammi, ja ilahuttaa tuoksullaan köynnösruusu. Mutta tuhannen metrin alapuolella avautuu toinen maailma, sillä siinä on troopillisen metsän raja, ja pian olemme keskellä akaasioita ja palmuja, bamburuokoja ja kaikkea intialaisen dshungelin runsautta.
Intian kasvimaailma on lähinnä sukua troopillisen Afrikan kasvullisuudelle. Monsuunisateitten tai keinotekoisen kastelun hedelmöittämänä antaa maaperä sekä villeille että viljellyille kasveille mitä runsainta ravintoa. Tosin on laajoja aloja kuivina erämainakin, varsinkin luoteisessa. Mutta toisilla seuduilla on kasvullisuus sen sijaan sitä rehevämpää ja tiheämpää, jotta ilma on kyllästetty huumaavilla tuoksuilla kuin jättiläismoinen ansari.
Täällä menestyy banaanin kurkunmuotoinen hedelmä, monien miljoonien ihmisten ravinto. Intiasta ja Sundasaarilta käsin on tämä tärkeä hyötykasvi levinnyt Afrikaan ja Välimeren rannikoille, jopa Meksikoon ja Keski-Amerikaan asti. Sokeripitoisena ja mehevänä, hyvänmakuisena ja tuoksuvana on sen valkoinen, jauhoinen liha erinomaista herkkua, ja banaanin isoja lehtiä käytetään kattojen peitteenä, päivänvarjostimina ja moniksi muiksi hyödyllisiksi esineiksi sommiteltuina.
Kuinka ihanaa onkaan levätä kuumana vuodenaikana mangopuun katveessa! Se on viisitoista metriä korkea, ja sen siniharmaiden, nahkeiden lehtien suojassa on ihmeen viileätä. Mangohedelmien liha on kullankeltaista ja mehevää, se sisältää runsaasti sokeria ja sitroonahappoa. Mutta jos minulta kysyt _miltä_ ne maistuvat, niin olenpa pulassa vastauksesta, sillä niiden maku ei muistuta mitään muuta hedelmää; se vain on varma tosi, että erinomaisen hyviä ne ovat.
Kotimaastaan Kotshinkiinasta ovat appelsiinipuu ja sen pienempi veli mandariinipuu levinneet yli koko Intian, samoin kuin viinirypäleet, meloonit, omenat ja päärynät, saksanpähkinät ja viikunat, joita kaikkia ja paljon muita on Intiassa yltäkyllin. Viikuna on ennen kypsymistään vihreä, mutta tulee sitte keltaiseksi, ja viikunapuuta tapaa kaikkialla, missä se saa kyllikseen lämpöä. Se esiintyy jo Vanhassa Testamentissa, ja viikunapuun alla selvitteli Buddha uskontonsa arvotuksia. Siksi onkin puun tieteellisenä nimenä _Ficus religiosa_. Ei vähemmin kuuluisa ole buddhalaisuudessa lootoskukka, _Numphaea stellaris_, joka muiden lumpeiden tavoin kelluu veden pinnalla. Se on buddhalaisen uskonnon tunnuskuva, kuten kristinopin on risti.
Melkoisen korkealle kehittynyttä on Intiassa riissin viljelys, etenkin etu-intialaisen kolmion koilliskolkalla Bengalissa ja Assanissa, samoinkuin eteläkärjessä Dekanissa ja Taka-Intian niemimaalla Birmassa. Vehnää viljellään luoteisessa ja puuvillaa maan sisäosissa. Puuvillapensaalla on isot, keltaiset kukat, ja saksanpähkinän suuruisen kodan haljetessa ilmestyy näkyviin joukko siemeniä, joita kattaa pehmeä, villainen karvapeite; nämä karvat eivät ole muuta kuin puuvillaa. Sitte kun poimitut kodat on kuivattu päiväpaisteessa, irrotetaan koneella haivenet siemenistä, puhdistetaan, sullotaan kääryiksi ja lähetetään kaiken maailman tehdaskaupunkeihin, etenkin Englannin teollisuuden keskukseen Manchesteriin. Intiassa ja Arabiassa on puuvillapensasta viljelty jo kaksituhatta vuotta. Aleksanteri Suuri toi kasvin Kreikkaan, ja sittemmin on puuvillaistutuksia perustettu yltympäri maailman mutta parhaiten on se tuotannonhaara päässyt vauhtiin Pohjois-Amerikassa.
Suunnattomasti on kehittynyt viime vuosikymmeninä kautsukin ja guttaperkan tuotanto. V. 1830 lähetettiin Europaan 230 tonnia kautsukkia, v. 1896 tuotiin sitä 31500 tonnia; lisäytyneeseen kulutukseen on etupäässä vaikuttanut polkupyörä- ja voimavaunuteollisuus. Kysynnän noin kasvaessa ruvettiin järjettömästi tuhoamaan puita, joiden hyytynyttä maitonestettä nimitetään kautsukiksi eli kumiksi; mutta nyttemmin on palattu ymmärtäväisempiin menetelmiin. Intiassa on kaikista kautsukkia tuottavista puulajeista kumipuu tärkein. Sen kuoreen vihlotaan poikittaisia uurtoja ja esille tiukkuva maitoneste kootaan säiliöihin, sitte se keitetään, hämmennetään, puserretaan, levitetään läkkipellille, kierretään kokoon ja toimitetaan kimppuina kauppaan.
Intiasta saamme edelleen monenmoisia mausteita, kuten kaneelia, joka on _Cinnamomum_-puun nilaa, pippuria, jota Aleksanteri Suuri ensimäisenä toi Europaan, inkivääriä, kardemummaa ja sesamia, jonka hedelmistä puserretaan hienoa ruokaöljyä. Sitäpaitsi menestyvät täällä tee, kahvi, tupakka ja muuan kasvi, joka tuottaa sekä siunausta että kirousta, nimittäin valmu. Jos veitsellä nirhaa sen puolikypsiä kodankuoria, niin tiukkuu esille valkoista maitonestettä, joka ilmassa jähmettyy ruskeaksi. Se on oopiumia. Persian ja Intian oopiumiviljelysten tuotanto lähetetään parhaastapäästä Kiinaan. Kiinalainen on intohimoinen oopiumin polttaja. Pieni oopiumipallonen liimataan erityisesti sommitellun piipun ahtaaseen pesään ja sitä pidellään lampunliekin päällä. Savu vedetään keuhkoihin kahdella syvällä henkäyksellä, ja jo toisen pallosen käytettyään vaipuu oopiuminpolttaja kuolonkaltaiseen uneen, joka on täynnä unelmia ja ihania haavekuvia. Hän unohtaa huolensa ja ympäristönsä ja riemuitsee hetkellisestä autuudestaan. Mutta herätessä näyttää hänestä todellisuus raskaammalta ja synkemmältä kuin konsanaan, ja hirveä päänkivistys on tuloksena. Tämän paheen valtaan kerran joutunut voi siitä pelastua ainoastaan parantoloissa. Persiassa pidetään oopiuminpolttoa häpeänä, ja sitä suvaitaan vain salaisissa lymyissä. Mutta Kiinassa polttavat miehet ja naiset aivan julkisesti.
Oopiumista sai muuan saksalainen apteekkari vuonna 1806 syntymään morfiinia, jonka ruiskuttaminen ihoon lieventää paikallisia tuskia. Siitäkin on kehittynyt intohimo, ja ne onnettomat ihmiset, jotka eivät lopulta tule toimeen ilman morfiiniruiskua, ovat yhtä varmasti mennyttä kuin juomarit. Kirstu ja käärinliina odottavat heitä paljoa aikaisemmin kuin muita.
Loppumattoman laajoilla kentillä viljellään Intiassa sokeriruokoa, jonka mehu sisältää kaksikymmentä prosenttia sokeria. Intian vanhassa kielessä sanskritissa on sen nimenä _sakkara_, ja arabialaisten kielessä, jotka sen toivat Välimeren rannoille, se kuului _sukkar_. Pikku muutoksin esiintyy sama sana kaikissa Europan ja monissa Aasian kielissä.
Palmukin menestyy monina lajeina Intiassa, etenkin taatelipalmu, kookos- ja saagupalmut. Viimeksimainitun ytimestä valmistetaan saagusuurimoita. Se on merkillinen kasvi, sillä se kukkii yhden ainoan kerran, korkeintaan kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, ja kuolee sitte. Palmujen ohella antaa Intian maaperä ravintoa lukuisille hyödyllisille puulajeille, kuten santelipuulle, jota valmistetaan hienoiksi huonekaluiksi, mustapuulle (ebenholtsille) ja tiikille (engl. _teak_), joka kasvaa 40 metriä korkeaksi ja muodostaa laajoja metsiä koko Itä-Intiassa ja Sundasaarilla. Sen puuaine on kovaa ja lujaa kuin tammi, ja naulat eivät ruostu siihen lyötyinä. Senvuoksi käytetään sitä paljon laivanrakennuksiin; myöskin rautateitten makuu- ja ravintolavaunut ovat enimmäkseen tiikistä. Usein kolotaan kuolemaan tuomittu puu kolme vuotta ennen kaatamista; se kuolee silloin juurilleen ja käy keveämmäksi painoltaan, jotta elefantit saavat niitä vaivattomasti kannetuksi hirsinä, samalla kun niitä käy lauttaaminen virtoja myöten alas.
Siten olemme maininneet ainakin tärkeimmät Intian hyötykasvit. Ja tämä rikas maa, joka käsittää lähes viisi miljoonaa neliökilometriä ja on siis esim. yhdeksän kertaa isompi Saksaa, kuuluu Englannille; kaksi viidennestä on suojelusvaltioita, kaikki muu on Birman ohella Intian keisarikuntana. Englantilainen valtion siirtomaa on myöskin Ceylon. Sitte kun Vasco de Gama oli v. 1498 keksinyt meritien Intiaan, joutui Europa läheisempiin väleihin tuon etäisen maan kanssa. Sataa vuotta myöhemmin perustettiin suuri englantilainen kauppahuone, "Itä-Intian yhtiö"; tämä sai tukevan jalansijan Intiassa ja alisti yhä suurempia maa-aloja määräysvaltaansa. Nyt ovat englantilaiset puolitoistasataa vuotta täydellisesti vallinneet siellä, ja ihmeellisintä on siinä se, että tätä Kiinan jälkeen maapallon suurinta valtakuntaa pitää kurissa vain kourallinen englantilaisia. Paitsi armeijan englantilaista osaa asuu siellä ainoastaan 76000 englantilaista. Tämä ihme on ainoastaan siten mahdollinen, että Intian ruhtinaat ja kansat ovat paljoa vihamielisempiä keskenään kuin karsaita yhteisille herroilleen, englantilaisille tunkeilijoille.
24. Alas Gangesille.
Tätä Intian luonnonaarteista ylen rikasta syvännettä lähestymme nyt Satledshin laakson kautta, joka alavarrellaan käy yhä suuremmoisemmaksi. Pieniä, huojuvia siltoja myöten ratsastamme me lukemattomien syrjäjokien yli, jotta jymy kuuluu kauvas ja kiehuva vesi sirkoilee vihmaksi. Ne kaikki rientävät Satledshia kohti, joka lopulta paisuu suunnattomasti ja hurjalla voimallaan kunnioitusta herättäen vierittää vesipaljouksiaan eteenpäin. Ilma tihenee, hengitys huojistuu. Korvissa taukoo soimasta ja päätä lakkaa kivistelemästä, kylmyys on helpottanut. Jo varhaisina aamuhetkinä leyhyilee ympärillämme leuto ilma, ja väleen saamme päiviä sellaisia, jotka panevat meidät hiukan kaihoten muistelemaan Tibetin ylänkömaan viileyttä. Kun useita vuosia takaperin matkustin tätä tietä, kävi lisääntyvä lämpö kovin tukalaksi yhdelle koiristani, isolle tuuheaturkkiselle tibetiläiselle, kunnes se muitta mutkitta pyörsi takaisin ja lähti vilistämään Tibetiä kohti. Sen keuhkot ja kaikki elimet olivat rakenteeltaan sovellettuja ohueen ilmaan, ja minun oli annettava sen noudattaa tahtoansa hyvällä tai pahalla.
Ensimäinen kaupunki, johon saavumme, on Simla. Siinä on tuskin 15000 asukasta, mutta se on maailman kauneimpia kaupunkeja ja mahtavampiakin sillä sen seeterimetsässä kohoaa linna ja tässä linnassa on keisarillinen valtaistuin. Ja se keisari on Englannin kuningas, jonka vallan edustajana Intiassa on varakuningas. Herpaannuttavan kesähelteen alkaessa lähtevät kaikki englantilaiset, joita ei toimi pidättele alankomaalla, ylös vuoristoon, ja Pendshabin maakunnassa asuvat englantilaiset siirtyvät Simlaan. Varakuningas ja hänen esikuntansa, hallitus, armeijan ylipäällystö, virkamiehet ja upseerit, kaikki matkustavat he vaimoineen ja lapsineen ylös Simlaan, ja siellä eleskelee hienosto huvitellen ja juhlien ihan kuin Lontoossa. Silloin nousee asukasluku kolmeenkymmeneentuhanteen.
Simla on rakennettu kukkuloille, jotka ympäröivät huimaavia rotkoja, ja talot näyttävät jyrkillä seinämillä pääskysenpesiltä. Pengermien tavoin kulkevat kadut ylitysten, ja yltympärillä kohoaa tumma, sankka metsä. Mutta seeterien välisistä aukeamista näkee etäällä lounaassa Pendshabin tasangot ja Satledshin polvittelevan juoksun, ja pohjoisesta hohtaa Himalajan vuoristoröykkiöiden ikuinen lumi. On tietenkin ihanaa päästä Intian tukahduttavasta paahteesta Simlaan taas kunnollisesti hengittämään, mutta kenties on vielä ihanampaa levätä siellä Tibetin purevalta pakkaselta paenneena.
Simlasta vie meidät rautatie satakunnan tunnelin läpi ja mitä uhkarohkeimpina polvekkeina lukemattomien siltojen yli ja syvien kuilujen kaltaita pitkin alas Pendshabiin, ja nyt olemme alankomaan korventavassa helteessä. Mitä antaisikaan saadakseen vain hiljaisenkin henkäyksen Tibetin lumivuorilta! Mutta meidän täytyy tyytyä istumaan rauhallisina veden alituiseen huuhtoman ristikkoikkunan ääressä ja juomaan joka asemalla iso lasillinen limonaadia, jossa uiskentelee jääpalasia.
Vain pikimältään kurkistamme Delhiin, aikoinaan peräti suureen ja kuuluisaan kaupunkiin Gangesin syrjäjoen Dshamnan varrella. Maan vielä kuuluessa muhamettilaiselle hallitsijasuvulle oli Delhi valtakunnan pääkaupunki ja suurmogulin asuinsija. Ja lukuisat uhkeat muistomerkit johtavat vielä mieleen niitä aikoja, pelkästä valkoisesta marmorista pystytetyt komeat rakennukset, joiden seinät ja pilarit hohtelevat kallisarvoisia kiviä, lasuria ja malakiittia, nefriittiä ja agaattia. Näistä palatseista oli eräässä aikoinaan suurmogulin valtaistuin, riikinkukkoistuin. Se oli katettu paksuilla kultalevyillä ja koristeltu lukemattomilla timanteilla, sen selkämyksessä hohti isoin meille tunnettu smaragdi, Kohinuur eli "Valon vuori", joka nykyään kuuluu brittiläiseen valtioaarteistoon. Kun v 1729 persialaiskuningas Nadir Shah voitti suurmogulin, joutui tämän miljaardiaarre voittajan saaliiksi, sen mukana riikinkukkoistuinkin. Vielä tänä päivänä on tämä valtaistuin Persian shahin hallussa, vielä kiiltelevät sen selkämyksessä kultaiset riikinkukot, mutta iso smaragdi ja muut jalokivet puuttuvat; ne on murrettu irti toinen toisensa perästä, Nadir Shahin jälkeläisten ollessa rahapulassa.
Myöskin Agra, Dshamnan alajuoksun varrella, on ollut suurmogulin pääkaupunkina, ja noista hallitsijoista on muuan teettänyt sinne rakennuksen, jota vielä tänä päivänä pidetään maapallon kauneimpina. Se on nimeltään Tadsh Mahal eli Kruunupalatsi, hautamoskeija suurmogul Shah Dshahanin lemmikkipuolison muistoksi, jonka vierellä hän itsekin lepää moskeijan kryptassa. Tämä valtainen hautakappeli on rakennettu yksinomaan isoista marmorilohkoista; kaksikolmatta vuotta kesti aherrusta ja neljäkymmentä miljoonaa markkaa se tuli maksamaan.
Punaisesta hiekkakivestä hakatun upean holvioven kautta tullaan ensiksi puutarhaan, joka ympäröitsee pyhäkköä. Isossa lammikossa loiskii kelluvien lootoskukkien lomissa kultakaloja, kaikkialla kohtaa silmää mitä rehevin vehmaus, jossa visertelevät linnut ja hyppivät oravat majailevat. Jasmiini ja ruusu tuoksuu vastaamme; nuoret kypressit pyrkivät kohti korkeutta. Häikäisevän valkeana päiväpaisteessa, kivettyneiden untuvapilvien utukuvana leijuu penkereellään Tadsh Mahal, taideteos sen veroinen kuin vain rakkaus voi loihtia esille maan kamarasta. Penkereen neljästä kulmasta kohoaa jokaisesta korkea, hoikka minaretti, niinikään marmorista sommiteltu, ja kahdeksannurkkaisen moskeijan kupukatto ulottuu seitsemänkymmentäneljä metriä korkealle. Marmoriristikkoisen aidakkeen takana on moskeijan suojamassa Shah Dshahanin ja hänen kuningattarensa Mumtazin hautapatsaat. Molempien sarkofagit ovat säilyneet kryptassa.