Part 1

NAVALTA NAVALLE I

Ensimäinen matka

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa, 1911.

SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. Itämeren yli. 2. Saksan pääkaupunki. 3. Merimuseo. 4. Simpanssin seurassa. 5. Balkanin niemimaalle. 6. Konstantinopoli. 7. Pyhän viisauden kirkko. 8. Mustameri. 9. Trapetsuntista Teheraniin I. 10. Ensimäinen matkani Bakuun. 11. Persian halki. 12. Persian erämaassa. 13. Jäävuorten taatto. 14. Mustan surman valtakunnassa. 15. Skorpioneja. 16. Indus. 17. Aleksanteri Suuri. 18. Kuolon karavaani. 19. Hengen hädässä. 20. Tibet. 21. Toivioretkeni Lhasaan. 22. Villiaasi ja jak. 23. Intian hyötykasvit. 24. Alas Gangesille. 25. Pyhä kaupunki. 26. Uskovaisten rantaäyräällä. 27. Intian elefantit. 28. Dshungelien kuningas. 29. Käärmeitä ja käärmeiden kesyttäjiä. 30. Intian valtamerellä. 31. Sunda-Saaret. 32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle. 33. Hongkong. 34. Koillismonsuunia vastaan. 35. Shanghai. 36. Kiinan uskonnolliset olot. 37. Keskuksen valtakunta. 38. Uusi Kiina. 39. Sininen joki. 40. Mongolia. 41. Marco Polo. 42. Nippon, nousevan auringon maa. 43. Kobe. 44. Fujijama. 45. Jokohama ja Tokio. 46. Japanin keisari. 47. Japanin nuoriso. 48. Korea. 49. Mandshuria. 50. Siperiantakainen rautatie. 51. Siperian halki. 52. "Vegan" matka. 53. Volga ja Moskova. 54. Kotiintulo.

Esipuhe.

Olipa kerran vaeltaja viidenviidettä ikäinen, ja viisikolmatta oli siitä vierryt vuotta, kun hän ensi kerran lähti maailmalle. Silloin oli hän vastaleivottu ylioppilas, joka ei tiennyt kerrassaan mitään muuta kuin koulussa oppimaansa. Eräänä päivänä oli rehtori häneltä kysynyt: "Tekisikö mielesi matkustaa nuoremman koulutoverin mukana Bakuun, Kaspian meren rannalle?" -- "Kyllä!" oli nuorukainen arvellut. -- "Mutta sinun on viivyttävä siellä seitsemän kuukautta, kunnes poika on suorittanut kokovuotisen oppimäärän." -- "Ka, mikäpä siinä", kuului vastaus, ja pian jälkeenpäin olivat uusi kotiopettaja ja oppilas molemmin matkustaneet Bakuun.

Siitälähtein oli vaeltaja kierrellyt neljätoista pitkää vuotta avarassa Aasiassa, mutta välillä oli hän viettänyt yksitoista vuotta kotimaassakin, sillä hän rakasti isänmaatansa Ruotsia, eikä olisi koskaan saanut päätetyksi jäädä ainiaaksi vieraille maille. Tuolloin tällöin oli hänen palattava kotiin katsomaan, vieläkö hongat vaurastuivat kotoisella konnulla, kuulemaan, yhäkö Itämeren aallot pauhasivat samaa säveltä kuin aikoinaan hänen nuoruudessaan.

Nyt oli neljännesvuosisata kulunut siitä, kun hän ensi kertaa koetti onneansa vieraalla pohjalla, ja eräänä päivänä istui hän punaisen tupansa edustalla saarella Tukholman särkkien keskessä aprikoitsemassa pitkään, miten olisikaan hänen parhaiten vietettävä tuon ensimäisen matkapäivän viisikolmattavuotismuistoa. "Kun aviopuolisot juhlivat hopeahäitänsä vieraspidoilla ja soitannolla", ajatteli hän, "niin voisitpa sinä kumppaniton toki yhtä hyvin kunnioittaa niiden viidenkolmatta _yksinäisen_ vuoden muistoa, jotka niin suureksi osaksi elelit aasialaisella kamaralla."

Mutta työlästä oli hänen keksiä mitään oikeata muotoa tämän tärkeän päivän viettämiselle. Vanhemmat ja sisarukset olivat silloin olleet saapuvilla, kun hän ensi kertaa matkasi maailmalle. He olivat saattaneet häntä höyrylaivalle, jonka piti viedä hänet Suomeen ja Venäjälle, rannalta huiskuttaneet hänelle nenäliinojaan ja katsoneet kerrassaan kamalaksi noin kokemattoman nuorukaisen lähettämisen niin monivaiheiselle retkelle. He elivät kaikki vielä nytkin ja muistivat tuon ensimäisen katkeran eron yhä selvästi. Entä jos siis panisikin toimeen suuremmoiset pidot, kutsuisi niihin ystäviä ja tuttavia? "Ei", ajatteli vaeltaja heti, "Jumala minua moisista kemuista varjelkoon! Iloisten ystävien piirissä vain haaskautuu aika, ja täytettyjen lasien ääressä jaaritellaan joutavia!" Miksi vedotakaan vaahtoavaan viiniin, kun oli kysymyksessä menneitten vaellusvuosien muisto? Eihän hän ollut retkillään milloinkaan pitänyt päihdyttäviä juomia matkassaan. Ja meluisia vieraita vailla kykeni olemaan se, joka oli vuosikausia elellyt yksikseen. --

Ylen kaunispa olikin ruotsalainen koti! Uusi kevät oli verhonnut puut verekseen vehmauteen, käki kukahteli Ljuster-saaren metsissä, myötäisellä tuulella lipui purjelaiva yli aaltojen. Mutta Siar-saaren salmessa läikkyi meri tyvenenä, hohdellen värivivahduksin niin valoisin kuin koivunlehvät kevään ensi päivinä ja niin tummin kuin seljapuun lehdet. Ja vaeltaja kuunteli ja tähysteli. Olikokaan hän kaikkina vuosinansa Aasiassa konsanaan nähnyt mitään noin ihanaa?

Ei sentään! Eikö tämä kodin rakkaus oikeastaan ollut kohtuuttomuutta ja kiittämättömyyttä sitä maata kohtaan, missä hän oli viettänyt elämänsä rikkaimmat vuodet, ja saattoiko hänelle nyt ollakaan muuta juhlaa, kuin ajatuksissaan palaaminen _Aasiaan_, vaihtelevina kuvina antaakseen uudestaan solua ohitsensa kaiken, mitä oli siellä nähnyt ja kokenut, mitä riemuisaa ja karvasta siellä tuntenut.

Visertävä pääskynen vilahti ilman halki nopeana kuin nuoli. "Niin", virkkoi vaeltaja itsekseen, "muistojuhlaa tahdon viettää, mutten kuitenkaan yksinäisenä ja itsekseni! Eikö ole tuhansia tyttöjä ja poikia, jotka ilomielin olisivat mukana? He ennen kaikkia seuratkoot minua 75,000 kilometrin taipaleelle karavaanina niin pitkänä, että sen jälkijoukko vielä samoaa laaksojen syvyydessä, kun etupää jo astelee yläviä, kylmiä vuoritasankoja myöten, joilla tuuli ja villilammas majailevat. Silti voivat he samalla jäädä koreasti kotiansa; olisikin liian julmaa kehotella heitä pitkille ratsastusmatkoille vaappuvien kameelien tai kankeakoipisten hevosten seljässä lumen tuiskutessa, tai muihin sellaisiin ponnistuksiin. Mutta ajatusten siivillä he minua seuratkoot muistomatkalla _navalta navalle_, ensiksikin maapallon toiselta puoliskolta toiselle, Europasta koko Aasian halki ja takaisin kotia. Minä rupean heidän oppaaksensa. Retkeilen heidän kanssaan kaukaiseen itään, Persiaan ja Intiaan, vanhojen satujen lähteille, maailman katolle Pamiriin, ijäisen lumen ja ijäisen jään kotimaahan, Aasian sydämessä suurena leviävään hiekkaerämaahan, omituisten pappiensa vallitsemaan Tibetiin, kelpo urhojen asuttamaan ihanaan Japaniin sekä mittaamattoman Kiinan kautta lopulta Siperiaan ja kotimaahan takaisin. Opastaa tahdon heidät sen valtaisen maanosan halki, joka täytti viisikolmatta vuotta elämästäni ja on tämän pitkän ajan ollut ainoana lemmittynäni. Ja sitte vaellamme me edelleen muiden maanosien poikki, yli koko asutun maailman, ja kun vuoden ja päivän kuluttua jälleen tulemme kotia ja omaisemme innokkaina kyselevät meiltä, missä maailman äärissä olemmekaan matkanneet, silloin vastaamme: '_Navalta navalle_!'"

1. Itämeren yli.

Kun illalla Tukholmassa nousee makuuvaunuun, kiidättää juna kahdessatoista tunnissa matkustajansa Ruotsin koko eteläosan halki, ja aamulla päädytään kotimaani eteläkärkeen, Trelleborgin kaupunkiin, jonka edustalla Itämeren aallot päiväpaisteessa kimmeltelevät. Luuleepa tähän rautatiematkan nyt loppuneen ja kummeksuu, ettei junailijaa kuulu avaamaan vaununosaston ovea, jotta matkustajat pääsisivät astumaan pois. Eihän juna toki kerrassaan Itämeren yli kulje? -- Kulkee kuin kulkeekin. Samat vaunut, jotka meidät eilisiltana veivät pois Tukholmasta, toimittavat meidät turvallisesti Itämeren tuolle puolle, eikä meidän tarvitse siirtyä paikaltamme ennen kuin Berlinissä. Se osa junaa, jolla on Saksa matkan määränä, lykätään nimittäin valtaiselle lautalle, joka on rautaisilla kynsillä ja sinkilöillä ankkuroitu Trelleborgin satamalaituriin. Ruotsinmaan kamaran kiskot soluvat lautalle asti, ja kun vaunut on työnnetty sen kannelle, kiinnitetään ne ketjuilla ja koukuilla.

Jos matkustaja vielä puolittain uinailee vaununosastonsa patjasohvalla, niin herättävät tosin hänen huomiotaan monet merkkivihellykset sekä raskaitten rautavehkeiden ratina ja kolke; vaununosastossa tulee äkkiä hämärä. Mutta vasta kun yksitoikkoinen kohu ja kierivien pyörien jyry on muuttunut pehmoiseksi, meluttomaksi huojunnaksi, huomaa hän jo olevansa Itämeren povella.

Lautta on komea 113 metrin mittainen laiva, kauttaaltaan kiiltävän uusi ja häikäisevän valkoinen, yläkannellaan upea kiertokäytävä. Loistohuoneita on kuin pääkaupunkilaisessa hotellissa, ruokasaliin on katettu pöytiä, ja ruotsalaisia ja saksalaisia istuutuu ryhmittäin aamiaiselle. Kahvi- ja tupakkasalonkeja, luku- ja kirjotushuoneita on varattu matkustavaisille, vieläpä pikku kirjakauppakin, missä puolikasvuinen nuorukainen myyskentelee matkakäsikirjoja, romaaneja sekä saksalaisia ja ruotsalaisia sanomalehtiä.

Lautta lipuu liikkeelle satamasta ja loittonee joka minuutti edemmäksi Ruotsin kotoisesta rannasta. Yhä pienemmiksi kutistuvat talot, yhä kapeammaksi soukkenee taivaanrannalla maakaistale, eikä piankaan ole enää muuta näkyvissä kuin Itämeren välkähtelevä pinta, johon liittyy epälukuisia isänmaallisia muistoja ihmeellisistä teoista ja suuremmoisista seikkailuista, joiden todistajana se on ollut. Täällä meren pohjalla laivanhylkyjen ja pirstaleiden seassa uinuu sissejä ja sankareita, jotka taistelivat kotinsa puolesta. Nyt vallitsee Itämerellä rauha; ruotsalaiset ja tanskalaiset, venäläiset ja saksalaiset sopivat hyvällä kiistakysymyksistään. Mutta yhäti ajavat samat syysmyrskyt kuin muinoinkin siniharmaan tyrskyn rannikkoa vasten, ja selkeinä kesäpäivinä hohtelevat siniaallot vieläkin kuin olisi aurinko ne hopeoinut.

Ylimenon neljä tuntia hupenevat vain liian väleen, ja ennen kuin on avoimen ulapan näkyyn oikein tottunutkaan, ilmestyy ylihangan puolelle jo kaistale maata. Siellä on Rügen Saksan isoin saari, jonka valkeat liitukalliot kohoavat jyrkkinä merestä kuin vaahtoava hyrske kiveksi muuntuneena.

Mahtavassa kaaressa kääntyy lautta maalle päin, ja Sassnitzin satamassa liittyvät sen kiskot Saksan mantereen raiteeseen. Matkustajat asettuvat jälleen paikoilleen vaununosastoihin, ja moniaan minuutin kuluttua kiidättää saksalainen veturi junaa yli Rügenin. Raudan yksitoikkoinen jyty rautaa vasten alkaa uudestaan, ja taaksemme häipyvät rannikko ja lautta. Litteänä kuin pannukakku lepää Rügen Itämerellä. Sen maisema muistuttaa Ruotsia; kuusia ja mäntyjä kasvaa täällä, ja peuroja ja jäniksiä juoksentelee viljalti, vähintäkään välittämättä junan kohinasta.

Toinen lautta kuljettaa kapean salmen yli, joka erottaa mantereesta Rügenin. Ikkunasta tulevat näkyviin Stralsundin tornit ja tiheään rakennetut talot. Jokainen tuumanala tätä seutua on aikoinaan ollut Ruotsia. Täällä nousi sotajoukkoinensa maihin Kustaa II Aadolf, ja täällä vietti Kaarle XII vuoden sankarisatuaan. Kun Nikolaikirkon molemmat keskeneräiset tornit kohoutuvat Stralsundin yli, silloin elpyy muistiin se pimeä marraskuun yö, jona kaksi kaukomatkaista ratsumiestä karautti kaupungin portille. Heidän vaatetuksensa oli nukkavieru ja päiväpaisteen ja sateen kauhduttama, heitä itseänsä peitti maantien pöly, ja väsymyksestä vapisevat hevoset höyrysivät. Ratsastajista oli toinen Kaarle XII, toinen oli Düring, viimeinen siitä suuresta parvesta, joka oli ruotsalaisten kuningasta saattanut hänen ratsastusmatkallaan Turkinmaalta, viimeinen sen verran voimiinsa jäänyt, että oli tänne saakka kyennyt seuraamaan häntä huimalla porhalluksella halki Europan. Monien hurjien seikkailuvuosien perästä palasi siten Kaarle XII valtakuntaansa ja hädin pääsi Stralsundin portista sisälle, sillä kukaan ei häntä tuntenut. Ahavoittuneena, jäntevänä ja suoraryhtisenä, "samana onnessa kuten onnettomuudessakin" -- sellaisena on hänet vielä tänä päivänäkin näkevinään harppailemassa Stralsundin kaduilla.

Hämyhetkenä kiitää juna Pommerin poikki, ja ennen kuin se on Brandenburgin maakuntaan ehtinyt, käärii jo syysilta Pohjois-Saksan alatasangon pimentoonsa. Laakea ja vaihtelematon on maa, ei nouse sen kamarasta vuorta, tuskin kunnastakaan. Ja kuitenkin on tällä tienoolla erityinen viehätyksensä Ruotsista saapuneelle muukalaiselle. Hän ajattelee sitä aikaa, jolloin ruotsalaisten kanuunain pyörät roiskuttelivat lokaa näillä teillä; hän muistelee mainetöitä ja urhoja, hirnuvia sotahevosia, voittoa ja rauhaa, kotona säilytettyjä saaliiksi saatuja lippuja.

Mutta vielä paljoa vanhempia muistoja löytää tarkkaavainen havaintojen tekijä Pohjois-Saksan alangolta. Tasangolla on siellä täällä hajallaan niin sanottuja hivuuntumislohkareita, laadultaan ruotsalaista graniittia. Kuin viehkoina osottavat ne skandinavialaisen sisämaajään laajuutta. Kylmempänä maapallon historian kautena peitti jäävaippa koko pohjoista Europaa, ja sitä vaihetta nimitämme jääkaudeksi. Kukaan ei tiedä, miksi jää kietoi Skandinaviaa sekä naapurimaita ja -saaria, leveän virran tavoin soluen Itämeren yli. Eikä kukaan tiedä, mistä syystä ilmanala myöhemmin lämpeni, pakottaen jään sulamaan ja jälleen vapauttaen kahlitun maan. Mutta että niin on aikoinaan tapahtunut, se tiedetään varmasti, samaten kuin että Pohjos-Saksan vaellusjärkäleet ovat voineet kellua sinne vain ylettömän jäävuoren seljässä. Niitä kivilajeja esiintyy ainoastaan Skandinaviassa; jää on ne riuhtaissut irti kiinteästä vuoresta ja kuljettanut mukanaan verkalleen liikkuessaan etelää kohti. Siinä ne nyt pistäytyvät näkyviin kuin sekä maapallon että ruotsalaisen isänmaani suuren menneisyyden muistomerkkeinä. Mutta pian ei minulle enää muistuta kotiani mikään muu kuin ruotsalaisen vaununosaston seiniin kiinnitettyjen pikku emaljilevyjen lyhyet kirjotukset "_Rökning förbjuden_!" (Tupakoitseminen kielletty!) ja _Nödbroms?_ (Hätäjarru).

Nyt alkaa ulkona kipinöidä ja leimahdella. Kuin lentotähtisikermänä vilisee ohitse riveinä ja sädekimppuina sähkölamppuja, lyhtyjä ja valaistuja ikkunoita. Olemme valtaisen kaupungin reunassa, joka on maapallon isoimpia ja Europan suurkaupungeista kolmas kooltaan.

2. Saksan pääkaupunki.

Levittäessämme eteemme Europan rautatiekartan näemme verkon, jonka mustat viivat muodostavat epäsäännöllisiä silmiä; näiden langat ovat kiiltävää terästä, ja kaupungit sijaitsevat solmukohdissa. Saksan pohjoisosassa tihenee verkko tihenemistään, ja sen keskessä istuu iso hämähäkki. Tämä on Berlini nimeltään. Sillä kuten hämähäkki pyydystää saaliinsa taidokkaasti kudottuun seittiin, samoin vetää Berlini rautateillä Saksasta puhumattakaan koko Europan, jopa kaiken maailmankin elämää ja liikennettä puoleensa.

Jos voisimme kohottautua joitakuita satoja penikulmia ilmaan ja meillä olisi niin terävät silmät, että erottaisimme kaikki Europan rannikot ja valtioiden luonnolliset rajat sekä rautateiden hienot viirut kuten niillä edes takaisin suhahtelevat pienet mustat otuksetkin, niin muistuttaisi tämä kuva kuhisevaa muurahaiskekoa, ja jokaisen muurahaisen takana pöllyilisi pieni savuhattara. Skandinaviassa ja Venäjällä olisi vilinä vähemmän vilkasta, mutta keskellä Europaa muurahaiset kerrassaan puikkelehtisivat kylki kyljessä. Talvin kesin, päivin öin ei vähenisi hoppu, ja öiseen aikaan näkisimme korkeudestamme lukemattomien kiiltomatojen kaikkialla pinttävän tuonne ja tänne. Jos olisimme avaruudesta tulossa ja katselisimme tätä näytelmää ensi kertaa, niin kysyisimmepä kummissamme, mikseivät nuo pikku pyöriäiset suoneet itselleen ollenkaan lepoa. Eivät ainoatakaan vaivaista sunnuntaita vuodessa, eivät jouluaattona tai ensimäisenä helluntaipäivänä!

Ei, siihen ei niillä ole aikaa. Lepuuttamattomina hyrisevät ne kansojen ja kaupunkien väliä, meren rannikoiden ja mantereen sisäosan taivalta edes takaisin, Europan sydäntä kohti. Viimeisenä kahtena vuosikymmenenä on Berlinistä koitunut Europan sydän. Lontoohan on saarella ja Parisi liiaksi reunalla. Parisista Pietariin, Tukholmasta Roomaan, tai Hampurista Wieniin matkustettaessa käy tie aina Saksan pääkaupungin kautta.

Tarkkaavaisena ja hämmästellen kuljeskelee muukalainen Berlinissä. Tosin ei hän anna itseään hölmistyttää, mutta hän huomaa joutuneensa mahtavan isoon kaupunkiin. Tahtoessaan mennä katujen poikki, jotka valtimoiden tavoin risteilevät Berlinin kaikissa osissa, täytyy hänen pitääkin varansa. Muutoin voipi hän helposti jäädä kiitävän automobilin tai sähköraitiovaunun alle. Vilisemällä kulkee jos jonkinmoisia ajopelejä. Mutta automobilit alkavat jo päästä kaikista muista voitolle, ja "issikkain" ammatti on enää tähteinä olemassa. Nopeiden, sähköllä tai bentsiinillä käypien vaunujen lomassa ravaavat könttyräiset omnibushevoset verkalleen eteenpäin ja risteilevät kyyditsevien ja ohjausratasta kierittävien ihmisten välitse, joilla kaikilla on hirmuinen kiire. Ihan näyttää siltä kuin riippuisi maailman menestys ja menetys jokaisen yksilön päätymisestä oikeaan aikaan perille!

Järjestysvalta pitää kaiken ankarassa kurissa. Ken ei tottele määräystä: "oikealta ajettava", häntä rangaistaan, sillä minkään ei sovi ehkäistä liikennettä. Sivukäytävällä tunkeilee kaiken maailman jalkamiehiä. Mutta tästä ehtymättömästä ihmis- ja ajoneuvotulvasta huolimatta on Berlinin kaduilla hyvinkin melutonta, sillä ne ovat asfaltilla laskettuja, ja useilla ajoneuvoilla on kumirenkaat pyörissä. Täällä ei ole läheskään sellaista jytyä kuin Tukholmassa; mutta Ruotsin pääkaupunki on verrattomasti kauniimpi kuin Berlini, -- niin, koko tällä retkeilyllämme navalta navalle kosketammekin vain kahta kaupunkia, joiden kauneutta voidaan verrata Meelarin kuningattareen! Ne ovat Konstantinopoli ja Bombay.

Mutta vielä ei tämä huimaava katuliikennekään riitä -- juniakin tohisee Berlinin halki, ja rengasrata yhdistää ulommat kaupunginosat keskenään. Ja jos ne junat edes pysyisivät maan pinnalla! Mutta milloin kohoavat ne korkeille rautasilloille ilmaan, milloin maan alle sähköllä valaistuihin käytäviin katoavat; ja näillä maanalaisilla radoilla saa noin 25 pennillä matkustaa toisesta päästä Berliniä toiseen.

Keskikaupungilla on Friedrichstrassen rautatieasema, jättiläismoinen raudasta ja lasista rakennettu katos, jossa kulkee jakso yhdensuuntaisia raiteita; näiden välissä on asemasiltoja. Kenellä on aikaa, menköön kerran sinne, yhdentekevää minä hetkenä. Herkeämättömästi hyökkää ihmisiä sisälle ja ulos, portaita ylös ja alas, kasautuu jonoiksi luukkujen eteen, kantajien tunkeillessa matkataminetaakat seljässään. Heikkenemättömänä täyttää huumaava pauhu valtaisen suojaman, jossa pikajunat kulkevat edes takaisin. Tuskin ovat matkustavaiset astuneet ulos ja sisälle, kun jo junailijat taas paiskaavat ovet kiinni ja raskas vaunujoukkc syöksähtää pois kiireimmiten suodakseen tilaa seuraavalle junalle. Ellei sinulla ole hoppua, niin jäähän kerran puoleksi tunniksi seisomaan jollekulle asemasillalle, jotta varmistut siitä, eikö joka kahden minuutin kuluessa kiidä juna ohitsesi, eikä vain päivällä, vaan myöskin suuren osan yötä. Mikä voikaan olla hermostolle järkyttävämpää kuin vastuunalaisen päällikön toimi tällä asemalla! Jokainen junahan, joka katokseen vierii, tulla tuiskahtaa kuin vihuri mereltä.

Mieluumminpa menenkin lähellä sijaitsevaan paikkaan, missä Voittopatsas kohoaa Berliinin yli, aitauksessaan kolme riviä kullattuja, Ranskassa vallattuja kanuunia. Tai pakenen Eläintarhan katveisille teille, missä koko Berlinillä on sunnuntaisin tapana oleskella huvikävelyllä vaimoineen ja lapsineen. Ja kun sitte käännyn itää kohti, tulen juhlallisen ylvään portin alitse, Brandenburgin portin, jonka pylväät kannattelevat voitonjumalattaren nelivaljakkoa vaskeen pakotettuna. Tästä portista samosi Saksan armeija Berliniin, kun Ranska oli voitettu ja Saksan valtakunta perustettu.

Portin toisella puolella avautuu muuan Europan kuuluisimpia katuja. Kuten Saksa varttuu aikamme mahtavammaksi suurvallaksi ja Berlini on sen pääkaupunki, samaten on "Unter den Linden"- (Lehmusten alla) katu Berlinin sydän. On kyllä pitempiä katuja kuin tämä, joka on vain kilometrin mittainen, mutta tuskin avarampia, sillä se on kuuttakymmentä metriä leveä. Ajo- ja jalkakäytävien välillä, jotka vuorottelevat keskenään, tuopi neljä kaksinkertaista lehmus- ja kastanjariviä virkistävän tervehdyksen vapaasta luonnosta keskelle tätä jättiläismäistä kivikaupunkia säännöllisine katuinensa ja jyhkeine, harmaine, kuutionmuotoisine rakennuksineen.

Täällä "Lehmusten alla" sijaitsevat vieraitten valtojen lähetystöjen ja saksalaisten ministeriöiden rakennukset, sekä vanhan keisari Wilhelmin linna, jonka huoneet ovat tähän päivään asti jääneet asumattomiksi ja entiselleen; alikerran kulmaikkunassa tapasi hän seistä valkotukkaisena ja tuskin köyryisenä, katsellen uskollista kansaansa. Jos on juuri puolenpäivän aika, niin on kävelijäin, upeitten vaunujen ja automobilien tungos sitä suurempi. Tuolta marssii iloisin soiton sävelin vahtiparaati, ja uteliaitten joukot seuraavat sitä tahdissa, niin että komentajalla on tuska ja työ järjestyksen pitämisessä. Soittokunnan mukana marssimme me uuden kuninkaallisen kirjaston ohi, ja Fredrik Suuri tähystelee pronssiratsunsa seljästä uuden ajan lapsia. Tässä on oopperatalo, tuossa yliopisto, jossa työskentelee kymmenisentuhatta opiskelijaa ja armeija professoreita, ja edempänä asehisto suurine kokoelmineen sotahistorian alalta. Me kuljemme linnasillan yli, joka jännittää kaarensa Spreen poikki, ja seuraamme vahtiparaatia "Huvitarhaan". Fredrik Wilhelm III:nen patsaan juurelle pysähtyy kulkue, ja väkijoukko seisoo ryhminä yltympärillä kuunnellen, sillä nyt esitetään yleisön nautinnoksi soittokappale toisensa perästä. Tämä näytelmä uudistuu päivä päivältä.

"Huvitarhan" ympärillä on kokonainen kaupunginkortteli taidemuseoita ja taulugallerioita, paitsi tuomiokirkkoa ja kuninkaallista linnaa. Hyvin ylevältä se linna näyttää, mutta kadut puristelevat sitä pahasti ja se kaipailee turhaan vapautta ja ilmaa, jotka Tukholman kuninkaanlinnaa hellivät.

3. Merimuseo.

Ihmisikä riittää tuskin Berlinin täydelliseen tuntemiseen. Epälukuiset museot ja kokoelmat ehtymättömille taiteen ja luonnon valtakunnista ammennettuine aarteineen jo yksistään vaativat päiviä ja viikkoja, tullakseen yksityiskohtaisesti tutkituiksi. Kukin museo on oma maailmansa.

Ymmärränhän kyllä taiteentuntijan riemun, kun hän vaeltelee taulugalleriain suojamissa ihailemassa kuulujen mestarien maalauksia. Mutta me seikkailuretkelle lähteneet, "yli merten ja maitten, ja siivillä myrskyn", me suuntaamme askeleemme mieluummin erääseen toiseen museoon, joka on merentiedolle omistettu, Merimuseoon.

Taidokkaista kaavarakennelmista saamme täällä silmäyksen Saksan sotalaivojen historialliseen kehitykseen varhaisimmista ajoista nykypäiviin asti. Lasin alla näemme kokonaisen laivasto-osaston nykyaikaisia sotalaivoja satamassa. Jokainoa sotamies ja matruusi on veistelty mitä tarkimmasti, ja miehistön moninaisista toimista saa kunnollisen käsityksen. Toisten kuutionmuotoisten lasisäiliöiden sisältönä on linjalaivoja, risteilijöitä ja torpeedoveneitä. Sotalaivaston pääjoukko, varsinaiset taistelulaivat ovat suunniteltuja taistelemaan suljetussa rivissä, josta syystä niitä nimitetään linjalaivoiksi. Tykistö ja torpeedoaseestus, panssarisuoja ja nopeus määräävät kunkin laivan taistelukuntoisuuden. Risteilijät näyttelevät samaa osaa kuin ratsuväki armeijassa; niiden on urkittava läheisiä vesiä, voidakseen varottaa linjalaivoja yllätyksistä.