Part 9

No niin, kaksi rakuunaa saattoi minua Pariisiin. On vaikeata kuvailla sitä huomiota, jota esiintymiseni tässä puvussa herätti Rue de Rivolilla. Luulen, että perässäni seurasi noin puoli eskadroonaa katuja pitkin. Molempia rakuunoita aivan pommitettiin kysymyksillä, ja kun he olivat kertoneet yhtä ja toista kokemuksistani matkan varrella, ja miten olin saanut kasakkapukuni, syntyi siitä sellainen huuto ja nenäliinojen heiluttaminen, etten koskaan ole sellaista kuullut enkä nähnyt. Naiset suutelivat käsiäni ja heittelivät ikkunoista kukkia perääni; tämä oli todellista riemukulkua, ja tunsin itseni omituisen liikutetuksi ja onnelliseksi tämän juhlimisen johdosta.

Olin tuskin puettu tapaamaan kuningasta, mutta en uskaltanut hukata aikaa, ja annoin sen vuoksi heti ilmoittaa itseni kuningas Josefille. Tunsin hänet varsin hyvin Espanjan ajoilta, ja hän näytti olevan yhtä paksu, tyyni ja rakastettava kuin ennenkin. Talleyrand oli hänen luonaan, ja hän luki kirjeeni, kun Josef Bonaparte ojensi sen hänelle, ja sitten katseli hän minua tuolla omituisella ilmeellä, joka oli niin tavallinen hänen pienissä, veitikkamaisissa, kiiluvissa silmissään.

"Oletteko te ainoa lähetti?" kysyi hän.

"On toinenkin", sanoin minä. "Majuri Charpentier ratsukrenatööreistä."

"Hän ei ole vielä saapunut", sanoi Espanjan kuningas.

"Jos olisitte nähnyt hänen hevosensa jalat, ei se teitä kummastuttaisi", huomautin minä.

"Voi siihen olla muitakin syitä", sanoi Talleyrand hymyillen tuota samaa omituista hymyään.

Niin he lausuivat minulle joitakuita kohteliaisuuksia, ja olisivat kernaasti saaneet lausua niitä enemmänkin menemättä silti liiallisuuksiin. Otin jäähyväiset ja olin iloinen päästessäni jälleen matkalle, sillä vihaan hovielämää yhtä sydämeni pohjasta, kuin rakastan leirielämää. Kiiruhdin vanhan ystäväni Choubertin luokse, joka asui Meromesnil-kadun varrella, ja lainasin hänen husaaripukunsa, joka sopi minulle sangen hyvin. Hän, Lisette ja minä söimme yhdessä päivällistä kaikessa ystävyydessä, ja kaikki kestetyt vaarani olivat tipo tiessään. Seuraavana aamuna olin jo kotimatkalla, sillä halusin tietenkin kiihkeästi saada kuulla keisarin kiitosta ja lunastaa palkintoni.

Kun saavuin pääkortteeriin Rheimsiin varmaa tietä pitkin Meaux'in ja Thierryn kautta, vietiin minut heti keisarin eteen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Berthier ja Macdonald olivat kumartuneina hänen puoleensa keisarin selittäessä heille jotain piirustettua asemakarttaa, joka oli hänen eteensä levitettynä. Mutta minut huomattuaan heitti hän kynän kädestään ja hyppäsi ylös kasvoillaan ilme, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

"Mitä pirua te täällä teette?" kiljui hän. Kun hän oli vihoissaan muistutti hänen äänensä suuresti kalkkunan kirkumista.

"Minulla on kunnia ilmoittaa, että olen jättänyt asiapaperin Espanjan kuninkaalle", sanoin minä.

"Mitä hemmettiä!" kirkui hän, ja hänen silmänsä lävistivät minut kuin kaksi pajunettia. Ah, noita peloittavia silmiä, jotka muuttuivat harmaista sinisiksi, kuten teräs auringon paisteessa. Näen ne vieläkin joskus unissani.

"Kuinka Charpentier'lle on käynyt?" kysyi hän.

"Hän on joutunut vangiksi", sanoi Macdonald.

"Keiden?"

"Venäläisten."

"Kasakkain?"

"Niin, yhden ainoan kasakan."

"Antautuiko hän?"

"Vastustelematta."

"Hän on älykäs upseeri. Saattepa nähdä, että hän saa urhoollisuusmitalin."

Kuultuani nämä sanat täytyi minun hieroa silmiäni tullakseni vakuutetuksi, että olin hereillä.

"Mitä teihin tulee", huusi keisari ottaen askeleen minua kohden ikäänkuin tahtoisi lyödä minua. "Te pöllöpää, minkä vuoksi luulette minun lähettäneen teidät tälle asialle? Otaksuitteko ehkä, että minä lähettäisin jonkun tärkeäsisältöisen kirjeen sellaisen sananviejän mukana kuin te ja kaikkien noiden vihollisen miehittämien kaupunkien kautta? Miten niistä selviydyitte, on minulle käsittämätöntä; mutta jos teidän toverillanne olisi ollut yhtä vähän tervettä järkeä kuin teillä, olisi koko sotaretkisuunnitelmani mennyt myttyyn. Ettekö käsitä, että tuo kirje saattoi sisältää vääriä tietoja ja että sen tarkoituksena oli viedä vihollinen harhaan, pannessani toimeen aivan toisenlaisen suunnitelman."

Kuullessani näitä hirveitä sanoja ja nähdessäni edessäni nuo vääntyneet valkoiset kasvot, täytyi minun pitää tuolin selustasta kiinni, sillä kaikki musteni silmissäni, ja polveni vapisivat.

Mutta kokosin kaiken rohkeuteni, ja kiukun tunne heräsi minussa ajatellessani, että koko elämäni oli pyhitetty taisteluun tuon miehen ja rakkaan maan puolesta, ja että nämä kovat sanat sain palkinnoksi.

"Sire", sanoin minä kykenemättä pidättämään kyyneleitä, "jos haluatte käyttää minunlaistani miestä, niin teette viisaimmin, että pelaatte selvää peliä. Jos olisin tiennyt teidän toivomuksenne olleen, että kirje joutuisi vihollisten käsiin, niin olisin sen heille myös toimittanut. Kun kuitenkin luulin, että minun oli sitä suojeltava, olin myöskin valmis uhraamaan henkeni sen edestä. En usko, sire, että kukaan ihminen maailmassa on kohdannut niin monia esteitä ja vaaroja, kuin minä sain kestää ja voittaa suorittaakseni sen, minkä luulin olevan teidän tahtonne."

Kuivasin kyyneleet silmistäni puhuessani, ja esitin hänelle, niin suurella lämmöllä ja vilkkaudella kuin taisin, lyhyen kuvauksen matkani vaiheista: yhteentörmäyksestäni rakuunoiden kanssa; seikkailustani Senlisissä; kohtauksestani kreivi Boutkinin kanssa kellarissa; valepuvustani; paostani, ja siitä kuinka lopulta eräs omista luutnanteistamme oli vähällä hakata minut maahan. Keisari, Berthier ja Macdonald kuuntelivat kasvavalla hämmästyksellä. Kun lopetin kertomukseni, astui Napoleon luokseni ja nipisti minua korvasta.

"Kas niin, kas niin!" sanoi hän. "Unohtakaa kaikki, mitä olen tullut sanoneeksi. Olisi ollut viisainta luottaa teihin. Voitte mennä."

Käännyin ovea kohti ja tartuin ovenripaan kun keisari kutsui minut takaisin.

"Toimittakaa", sanoi hän Macdonaldille, "että prikaatikenraali Gerard saa urhoollisuusmitalinsa, sillä uskon, että jos kohta hänellä onkin paksu pää, niin on hänellä myöskin urhoollisempi sydän, kuin kenelläkään muulla joukossani."

VI LUKU.

Kuinka Gerard kunnostautui Englannissa.

Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka voitin englantilaiset ketunajossa ahdistamalla eläintä niin hurjasti, ettei edes opetettu koiraparvikaan pystynyt seuraamaan mukanani, vaan minä yksinäni omalla kädelläni sivalsin miekalla ketun kahtia. Kentiesi olen puhunut liian paljon tuosta asiasta, mutta urheilussa saavutetuissa voitoissa on sellainen nautinto, jollaista eivät edes voitot sodassa voi tarjota; sillä sodassa tasataan voitto rykmentin kanssa, niin, jopa koko armeijankin kesken, mutta urheilussa saa sitävastoin yksin niittää laakereita. Englantilaiset ovat siinä suhteessa meistä edellä, että heillä kaikki yhteiskunta-luokat tuntevat suurta mielenkiintoa urheilua kohtaan. Se voi johtua siitä, että he ovat rikkaampia kuin me, tai myöskin siitä, että ovat joutilaampia; mutta sillä kertaa kun olin vankina Englannissa, hämmästyin huomatessani, kuinka yleistä tuo harrastus oli ja kuinka se valtasi kansan elämän ja ajatukset. Hevonen, joka aikoo juosta kilpa-ajoissa, kukko, jonka pitää tapella, koira, jonka pitää tappaa rotta, tai mies, joka aikoo nyrkkeillä: nähdäkseen jotain näistä, he kääntävät silmänsä pois keisaristakin kaikessa hänen komeudessaan.

Voisin kertoa teille monta juttua englantilaisten urheilusta, sillä näin sitä paljon ollessani vieraana lordi Ruftonin luona siitä saakka kuin Englantiin oli tullut määräys minun vaihtamisestani. Kului kuukausia, ennenkuin minut voitiin lähettää takaisin Ranskaan, ja oleskelin sen ajan kunnon lordi Ruftonin luona hänen kauniilla maatilallaan High Combessa, joka on Dartmoorin pohjoispuolella. Hän ratsasti poliisien mukana, kun minua etsiskeltiin Princetownista, ja hän sääli minua, kun minut saatiin kiinni, kuten minäkin omassa maassani olisin säälinyt urhoollista ja rehellistä soturia, joka oli ilman ystävän apua. Sanalla sanoen: hän otti minut kotiinsa, vaatetti minua ja kohteli minua aivan kuin olisin ollut hänen veljensä. Tahdon sanoa englantilaisista, että he ovat aina olleet jalomielisiä vihollisia ja oikein kelpo väkeä taistelutantereella. Espanjalaiset etuvartijat Pyreneitten niemimaalla tekivät kivääreillään kunniaa meikäläisille, kun taas englantilaiset tarjosivat ryyppyjä viinapullostaan. Mutta kaikkien noiden jalomielisten miesten joukossa ei ollut ketään tämän ihastuttavan mylordin vertaista, joka ojensi auttavan käden onnettomalle viholliselle.

Ah, mitä urheilumuistoja herättääkään minussa High Combe-nimi. Näen sen vielä silmieni edessä, tuon pitkän, matalan tiilikivistä tehdyn talon punaisine muureineen ja portin pielessä olevine valkeine pilareineen. Hän oli innokas urheilija, tuo lordi Rufton, samoin kuin koko hänen seurapiirinsäkin. Mutta teitä varmaan huvittaa kuulla, että oli vain harvoja urheiluja, joissa en voinut kilpailla heidän kanssaan, ja että useimmissa voitinkin heidät. Talon takana oli metsä, jossa elätettiin fasaaneja, ja lordi Ruftonin huvina oli tappaa niitä, mikä tapahtui niin, että joku mies lähetettiin metsään ajamaan linnut liikkeelle, jolloin lordi ystävineen ammuskeli niitä, kun ne kulkivat ohitse. Mutta minä puolestani olin ovelampi; sillä minä tutkin fasaanien elintapoja ja pistäydyin eräänä iltana ulos ja ammuin niitä koko joukon juuri kun ne olivat parhaillaan nukkumassa korkealla puissa. Tuskin ainoakaan laukaus meni hukkaan, mutta päällysmies, joka laukausten johdosta saapui paikalle, rukoili minua säästämään jäljelläolevat linnut. Sinä iltana paiskasin lordi Ruftonin hämmästykseksi kaksitoista fasaania pöydälle, jolloin hän nauroi aivan pakahtuakseen, niin kovin iloiseksi hän tuli nähdessään ne. "Tuhat tulimmaista, Gerard! Te tulette aiheuttamaan kuolemani", huudahti hän. Hän sanoi usein nämä sanat, sillä alituisesti tuotti hänelle yllätyksiä se tapa, jolla harrastin urheilua.

On eräs peli nimeltään krikettipeli, jota harrastetaan kesällä, ja sen minäkin tietysti opin. Rudd, ylipuutarhuri, oli kuuluisa kriketinpelaaja samoinkuin lordi Ruftonkin. Talon edessä oli suuri ruohokenttä, missä Rudd opetti minulle peliä. Se on erinomaista ajanvietettä, oikein sotilaille sopivaa, sillä siinä koetetaan osua toiseen pallolla, jota saa lyödä vain pienellä, kapealla kepillä. Kolme takana olevaa keppiä ovat merkkeinä, kuinka kauaksi saa peräytyä. Voin vakuuttaa teille, ettei tuo peli ole mitään lasten leikkiä, ja tunnustan teille, että yhdeksästä sotaretkestäni huolimatta kalpenin, kun ensimäinen pallo suhahti ohitseni. Se tuli suhisten sellaista vauhtia, etten ehtinyt kohottaa keppiäni lyödäkseni sen takaisin, mutta kaikeksi onneksi ei pallo sattunut minuun, vaan naksautti kumoon rajamerkkeinä olevat puupalikat. Nyt oli Ruddin vuoro puolustautua ja minun hyökätä. Poikuus-aikoinani Gascognessa opin heittämään pitkälle ja tarkasti; olin senvuoksi varma siitä, että osaisin tuohon kunnon englantilaiseen. Reippaalla heitolla linkosin pallon häntä vastaan. Se lensi kanuunankuulan vauhdilla hänen kylkiluutansa vasten, mutta sanaakaan sanomatta hän heilautti keppiänsä, ja pallo kimposi ihmeteltävän korkealle ilmaan. Lordi Rufton paukutti käsiään ja huusi "bravo!" Pallo lähetettiin jälleen minulle, ja nyt piti minun lyödä. Tällä kertaa lähetin pallon hänen päänsä ohitse, ja minusta näytti että hän kalpeni. Mutta hän oli urhoollinen mies, tuo puutarhuri, ja asettui uudelleen eteeni. Rakkaat ystävät, nyt oli voittoni hetki lyönyt. Hänellä oli yllään punainen liivi ja sitä vastaan sinkautin nyt pallon. Olisi voinut luulla minua tykkimieheksi eikä husaariksi, sillä ei konsanaan ole tarkemmin osattu. Epätoivoisesti kiljahtaen -- kuten urhokas mies joskus tekee kaatuessaan -- lensi hän nurin puupalikoiden päälle, jotka kaikki kaatuivat maahan. Hän oli julma, tuo englantilainen lordi, sillä hän nauroi niin kovasti, ettei edes voinut mennä palvelijaansa auttamaan. Minä siis, voittaja, kiiruhdin esiin ja syleilin tuota pelotonta pelaajaa, autoin hänet ylös, kiitin ja rohkaisin häntä. Hänellä oli kovia tuskia, eikä hän voinut seisoa suorana. Mutta yhtäkaikki myönsi tuo oivallinen mies, ettei voittoni ollut mikään sattuma.

"Hän teki sen tarkoituksella! Hän teki sen tarkoituksella!" toisteli hän lakkaamatta. Se on tosiaankin ylpeätä peliä tuo kriketti, ja olisin kernaasti halunnut vielä kerran koettaa. Mutta lordi Rufton ja Rudd sanoivat, että oli liian myöhäinen vuodenaika, eivätkä he halunneet enää pelata.

On tosiaan naurettavaa, että minä, vanha, murtunut mies kertoilen näistä voitoistani, mutta tunnustan teille, että tunnen vanhoilla päivilläni suurta lievennystä ja lohdutusta muistellessani naisia, joita olen rakastanut, ja miehiä, jotka olen voittanut. Minulle on mieluisaa ajatella, miten viisi vuotta myöhemmin lordi Rufton, tultuaan rauhan jälkeen Pariisiin, saattoi minulle vakuuttaa, että minun nimeni oli kuuluisa Devonshiren pohjoispuolella niiden mainioiden tekojen takia, joita olin siellä suorittanut. Erikoisesti, sanoi hän, puhutaan siellä paljon minun nyrkkitaistelustani Honourable Baldockin kanssa. Tähän otteluun tulin joutuneeksi seuraavalla tavalla. Eräänä iltana oli joukko urheilijoita kokoontunut lordi Ruftonin luokse juomaan viiniä, syömään metsänriistaa ja juttelemaan hevosistaan ja ketuistaan. Kuinka hyvin muistankaan heidät vielä: sir Barrington, Jack Lupton of Barnstaple, eversti Addison, Johnny Miller, lordi Sadler ja viholliseni Honourable Baldock. He olivat kaikki samaa lajia, juomareita, huimapäitä, tappelijoita, pelureita, täynnä kummallisia päähänpistoja ja hurjia oikkuja. Tällä kertaa he olivat oikein kelpo tovereita raakoine tapoineen lukuunottamatta yhtä heistä, Baldock-nimistä lihavaa herrasmiestä, joka kerskaili ja ylisteli itseään pilviin asti nyrkkeilytaidostaan. Juuri hän, pilkatessaan ranskalaisia siitä, etteivät nämä osanneet urheilla, sai minut haastamaan hänet koettelemaan taitoaan minun kanssani tuossa urheilussa, jossa hän oli niin etevä. Te tietysti sanotte, että tämä oli mieletöntä, mutta maljani vuosi jo yli reunojensa ja nuori vereni virtasi kuumana suonissani. Tahdoin taistella tuon kerskurin kanssa; tahdoin näyttää hänelle, että ellei meillä ole taitoa, on meillä ainakin rohkeutta. Lordi Rufton ei tahtonut suostua, mutta minä en antanut myöten. Toiset rohkaisivat minua ja taputtivat minua hartioihin. "Ei mitään tappelua, Baldock, hän on meidän vieraamme", sanoi Rufton. "Itsepähän hän tahtoo", vastasi toinen. "Katsos, Rufton, he eivät voi vahingoittaa toisiaan, jos he panevat ylleen suojustimet", sanoi lordi Sadler. Ja niin oli asia päätetty.

Minkälaisia nuo suojustimet olivat, en tietänyt; mutta pian he vetivät esiin neljä suurta nahkapussia, jotka muistuttivat miekkailukäsineitä, mutta olivat vain paljon suurempia. Ne sidottiin meidän käsiimme, sitten kun olimme riisuneet pois takkimme ja liivimme. Sitten siirrettiin pöytä laseineen ja maljoineen nurkkaan ja me asetuimme vastatusten. Lordi Sadler istuutui nojatuoliin taskukello kädessään. "Asentoon!" sanoi hän.

Tunnustan teille, ystäväni, että tunsin tällä hetkellä väristyksen, jollaista en ollut ainoassakaan siihen astisista monista kaksintaisteluistani tuntenut. Miekka tai pistooli kädessä olin kuin kotonani, mutta nyt minä ymmärsin vain sen, että minun piti taistella tuon lihavan englantilaisen kanssa nahkapussit käsissäni ja koetettava voittaa hänet. Jo heti alussa minulta riistettiin parhain ase, mitä saatoin käyttää. "Muista, Gerard, potkiminen ei ole luvallista", sanoi lordi Rufton minun korvaani. Minulla ei ollut muuta kuin nuo kaksi nahkatumppua ja kun mies oli lihava, olisi jokunen hyvin tähdätty potku auttanut minut voittajaksi. Mutta nyrkkitaistelulla on omat sääntönsä kuten miekkailullakin, ja minun täytyi mukautua. Minä katselin englantilaista ja ihmettelin, millä lemmon tavalla saatoin päästä häneen käsiksi. Hänen korvansa olivat suuret ja ulkonevat. Jos olisin voinut tarttua niihin kiinni, olisin voinut temmata hänet maahan. Hyökkäsin hänen kimppuunsa, mutta pehmeät nahkakäsineet pettivät minut ja otteeni heltisi. Englantilainen suuntasi iskun minua kohti, mutta minä pidin varani, väistin ja tartuin häntä korvasta. Hän kaatui ja minä heittäydyin hänen ylitsensä ja mäiskäsin hänen päänsä lattiaan. Kuinka he huusivat ja nauroivat, nuo kunnon englantilaiset, ja kuinka he taputtelivat minua hartioihin!

"Oiva temppu ranskalaiselta!" huusi lordi Sadler.

"Hän tappeli epärehellisesti", huusi vastustajani hieroen punaisia korviaan. "Hän raa'asti löi pääni lattiaan."

"Saat pitää sen hyvänäsi", sanoi lordi Rufton kylmästi.

"Asentoon", huusi lordi Sadler, ja toisen kerran kävimme me hyökkäykseen.

Vastustajani oli tulistunut ja hänen pienet silmänsä kiilsivät kiukkuisina kuin verikoiralla. Viha hehkui hänen kasvoistaan. Minä puolestani jatkoin taistelua reippaana ja iloisena. Ranskalainen gentlemanni taistelee mutta ei vihaa. Minä lähestyin häntä ja kyyristyin kuin kaksintaistelussa. Nyrkkeilyssä voi kumartaa sirosti ja kohteliaasti yhtä hyvin kuin uhmaavastikin. Minä yhdistin liikkeeseeni kaiken tämän ja samalla vielä halveksuvasti kohautin hartioitani. Juuri tällä hetkellä hän syöksyi kimppuuni. Huone pyöri ympärilläni. Minä kaaduin selälleni. Mutta seuraavassa tuokiossa olin jälleen jaloillani ja karkasin käsiksi viholliseeni. Hänen korvansa, hänen hiuksensa, hänen nenänsä, minä pöllytin niitä minkä kerkesin. Raju taistelun ilo kiehui suonissani. Vanha voiton huuto pääsi huuliltani. "Eläköön keisari!" Minä puskin voimaini takaa pääni hänen vatsaansa vasten. Hän kiersi kätensä niskani ympäri ja pitäen päätäni kiinni toisella kädellään hän toisella löi minua. Minä purin häntä, ja hän huusi kivusta. "Kutsu hänet pois, Rufton!" kirkui hän. "Kutsu pois, kuuletko! Hän runtelee minua!" He eroittivat minut vastustajastani. Voisinko koskaan unohtaa sitä naurua, niitä hyvä-huutoja ja onnitteluja! Vihollisenikaan ei tahtonut minulle pahaa, sillä hän pudisti kättäni. Minä puolestani syleilin häntä. Viisi vuotta myöhemmin sain kuulla lordi Ruftonilta, että hieno käyttäytymiseni tuona iltana oli englantilaisten ystävieni tuoreessa muistossa.

Aikomukseni ei kumminkaan ole tänä iltana kertoa omista urheilunharrastuksistani, vaan lady Jane Dacresta ja siitä kummallisesta seikkailusta, jonka hän aiheutti.

Jane Dacre oli lordi Ruftonin sisar ja piti huolta hänen taloudestaan. Pelkään, että hänellä oli siihen asti, kunnes minä saavuin, hyvin yksinäistä, sillä hän oli kaunis ja hieno nainen. Lady Janesta ja minusta tuli hyvät ystävät, sillä minun oli mahdotonta juoda kolme pullollista portviiniä päivällisen päälle, kuten nämä Devonshiren gentlemannit tekevät. Vetäydyin siksi ajaksi arkihuoneeseen, missä hän joka ilta soitteli pianoa, ja minä laulelin synnyinmaani lauluja. Näinä rauhaisina hetkinä sain lohtua kurjuudelle, joka täytti sieluni ajatellessani, että rykmenttini seisoi vihollista vastassa ilman päällikköään, jota se oli tottunut rakastamaan ja seuraamaan. Olin repiä hiukset päästäni lukiessani englantilaisista lehdistä niistä kauniista taisteluista, joita käytiin Portugalissa ja Espanjan rajoilla, ja joihin nyt en voinut ottaa osaa siitä syystä, että olin ollut kyllin onneton joutuakseni lordi Wellingtonin käsiin. Siitä, mitä olen teille kertonut lady Janesta, ystäväni, pitäisi teidän arvata, mitä tapahtui. Etienne Gerard on hukassa nuoren, kauniin naisen seurassa! Miten oli käyvä minulle, miten hänelle? Minun ei sopinut, vieras ja vanki kun olin, ruveta rakkaussuhteeseen isäntäni sisaren kanssa. Koetin hillitä omia tunteitani ja taltuttaa hänen. Ah, kuinka halusinkaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen, suudella hänen valkoisia käsiään ja vakuuttaa hänelle, että olin keksinyt hänen sydämensä salaisuuden. Mutta ei, en ollut hänen vertaisensa; oleskelin hänen veljensä katon alla vähäpätöisenä vihollisena, huuleni olivat sinetöidyt. Tein itselleni väkivaltaa jäljitellessäni hänen teeskenneltyä välinpitämättömyyttään; mutta kuten voitte arvata, olin joka tilaisuudessa innokas palvelemaan häntä.

Eräänä aamuna ajoi lady Jane ajopeleissään Okehamptoniin. Läksin kulkemaan samaa tietä kuin hänkin, toivoen tapaavani hänet paluumatkalla. Sydämeni tuntui raskaalta. Istahdin eräälle tien vieressä olevalle kivelle ja katselin synkkää maisemaa. Ajatuksiani häiritsivät kaikenlaiset tulevien onnettomuuksien aavistelut. Äkkiä, katsoessani eteenpäin tielle, kohtasi silmiäni näky, joka sai minut kaikki unohtamaan, ja hämmästyksestä ja vihasta huudahtaen läksin juoksemaan näkyä kohti. Eräästä tien mutkasta ilmestyivät ajoneuvot, joita hevonen kiidätti eteenpäin. Vaunuissa istui tuo nainen, jota olin tullut kohtaamaan. Hän ruoski ponia kuin se, joka ponnistelee paetakseen uhkaavaa vaaraa. Aina vähän päästä vilkaisi hän taaksensa. Mutkaisen tien vuoksi en voinut nähdä, mikä häntä niin peloitti. Syöksyin esiin aavistamatta mitä tulisi tapahtumaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näin ahdistajan, ja ihmetykseni lisääntyi hänet nähtyäni. Se oli herrasmies, jolla oli yllään punainen takki, sellainen, jota Englantilaiset ketun metsästäjät tavallisesti käyttävät, Istuen suuren, harmaan hevosen selässä päästi hän täyttä laukkaa, ikäänkuin olisi ollut kilpa-ajoissa. Oivallisen hevosen nopeat kaviot toivat hänet pian pakenevan naisen vaunujen luokse. Näin ratsastajan kumartuvan alas ja tarttuvan ponin suitsiin pakottaakseen sen pysähtymään. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän syventynyt vilkkaaseen keskusteluun naisen kanssa; kumartuen eteenpäin satulassa puhui mies innokkaasti; nainen vetäytyi taaksepäin ikäänkuin hän pelkäisi ja vihaisikin miestä.

Te voitte kyllä käsittää, ystäväni, ettei tuo ollut näky, jota olisin tyynenä voinut katsella. Kuinka suunniltani olinkaan ilosta, ajatellessani, että tässä tarjoutui tilaisuus tehdä lady Janelle joku palvelus. Juoksin, ah taivaan talikynttilät, kuinka juoksin! Lopulta pääsin ajoneuvojen luo aivan hengästyneenä ja kykenemättömänä puhumaan. Mies katseli minua sinisillä englantilaisilla silmillään; mutta hän oli niin syventynyt keskustelemaan lady Janen kanssa, ettei hän välittänyt minusta, eikä lady Janekaan sanonut sanaakaan minulle. Hän nojasi taaksepäin kauniit kasvot mieheen suunnattuina. Mies oli kaunis, pitkä, voimakas ja tummaverinen. Tulin mustasukkaiseksi hänet nähdessäni. Hän puhui hiljaa ja nopeasti kuten englantilainen tekee ollessaan vakavalla tuulella.

"Sanon sinulle, Jenny, vain sinua, sinua vain rakastan", sanoi hän. "Älä enää minua vihaa, Jenny. Unohda menneisyys."

"En, en koskaan, George, en milloinkaan", vastasi lady Jane.

Tumma puna levisi miehen kauniille kasvoille.

Hän oli kiukuissaan. "Miksi et voi minua ymmärtää, Jenny?"

"En voi unohtaa menneisyyttä."

"Kautta pyhän Yrjön! Sinun täytyy! Olen rukoillut aivan tarpeeksi. Nyt on aika käskeä; minä vaadin oikeuttani, ymmärrätkö?" Hän kietoi kätensä lady Janen ranteen ympärille.

Viimeinkin olin hengittänyt tarpeeksi.

"Madame", sanoin minä nostaen hattuani. "Saanko sekaantua asiaan, tai voinko jollain tavalla teitä palvella?" Mutta ei kumpainenkaan heistä kiinnittänyt minuun enempää huomiota, kuin jos olisin ollut heidän välissään suriseva kärpänen. Heidän silmänsä olivat toisiinsa kiintyneet.

"Vaadin oikeuttani, sanon sinulle. Olen odottanut kyllin kauan."

"Ei maksa vaivaa purkaa sisuaan, George."

"Suostutko?"

"En, en koskaan."

"Onko se lopullinen vastauksesi?"

"On."

Mies kirosi karkeasti päästäen irti lady Janen käden.

"Hyvä, mylady, saadaanpas nähdä."

"Anteeksi, sir", sanoin minä arvokkaasti.

"Äsh, menkää helvettiin", huusi hän kääntäen kiukusta vääntyneet kasvonsa minua kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kannusti hän hevostaan ja ajoi samaa tietä kuin oli tullutkin. Lady Jane katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli pois näkyvistä, ja kun hän kääntyi minua kohti, hämmästyin nähdessäni hänen hymyilevän sen sijaan että olisi rypistänyt otsaansa. Hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Te olette hyvin ystävällinen, eversti Gerard. Ettekö usko, että olen nyt turvassa?"