Part 7

"Kyllä, sen sallin", vastasi hän, "mutta teidän on kuoltava ennen keskiyötä."

"Vannokaa se!" huudahdin minä.

"Portugalilaisen kunnianmiehen sana on tarpeeksi", sanoi hän.

"En halua sanoa sanaakaan, ennenkuin olette vannonut."

Hän tuli punaiseksi vihasta, ja hänen silmänsä kääntyivät sahaan. Mutta hän käsitti minun sanoneen, mitä tarkoitin, ja etten ollut sellainen mies, jonka sai uhkauksilla alistumaan. Hän otti sen vuoksi esille ristin mustan lampaannahkaisen nuttunsa sisältä.

"Minä vannon", lausui hän.

Oh, kuinka olin onnellinen! Mikä kuolema! Mikä kuolema Ranskan etevimmälle miekkamiehelle! Olisin voinut huutaa riemusta tätä ajatellessani.

"Nyt kysymyksiinne!" sanoin minä.

"Teidän täytyy vuorostanne vannoa puhuvanne minulle totta."

"Annan teille kunniasanani aatelismiehenä ja sotilaana, että niin tulen tekemään." Te käsitätte, että sellainen lupaus oli hirvittävä asia, mutta se ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, mitä saatoin voittaa myöntyväisyydelläni.

"Tämä on hyvä ja varsin mielenkiintoinen juttu", sanoi hän ottaessaan muistikirjansa taskusta. "Tahdotteko olla niin ystävällinen ja kääntää silmänne tuonne ranskalaiseen leiriin päin."

Seuraten hänen liikkeensä suuntaa, käännyin ympäri ja silmäilin alas leiriin päin, joka oli tasangolla alapuolellamme. Viidentoista peninkulman etäisyydestä huolimatta saattoi kirkkaan ilman läpi eroittaa jokaisen yksityisseikankin sangen tarkasti. Tuolla näkyi aukeat paikat telttojemme ja telttamajojemme välissä, ratsuväen linjat ja tummat täplät, jotka merkitsivät kymmentä tykistöpatteria. Kuinka surullista ajatella oivallista rykmenttiäni, joka odotti tuolla alhaalla, ja tietää, ettei se koskaan enää näkisi everstiään. Yhdellä ainoalla sen eskadroonalla olisin voinut lyödä kaikki nuo murhaajat maahan. Silmäni täyttyivät kyynelillä nähdessäni leiristä sen nurkkauksen, missä tiesin olevan kahdeksansataa miestä, joista jok'ikinen olisi mennyt kuolemaan everstinsä puolesta. Mutta suruni katosi, kun näin telttojen takaa savupilvien nousevan ilmaan pääkortteerista Torres Novasista. Siellä oli Massena, ja, Jumalan kiitos, uhraamalla elämäni olin täyttävä hänen käskynsä tänä yönä. Ylpeys ja innostus täytti rintani. Toivoin, että minulla olisi ollut ukkosen jylisevä ääni huutaakseni heille alas: "Katsokaa, se olen minä, Etienne Gerard, joka tahtoo kuolla pelastaaksensa Clauselin armeijan!" Oli kuitenkin kaikitenkin surullista ajatella, että näin jalo kuolema tuli tapahtumaan kenenkään voimatta jälkimaailmalle kertoa siitä.

"Nyt", sanoi ryövärikapteeni, "te näette leirin, ja te näette myöskin Coimbraan vievän tien; siellä vilisee teidän etujoukkojanne ja ambulanssejanne. Merkitseekö se, että Massena aikoo vetäytyä takaisin?"

Saattoi huomata vaunujen liikkuvat, tummat linjat ja silloin tällöin vartiojoukon pajunettien kimmellyksen. Vaikka en olisi antanutkaan lupaustani, ei silti olisi ollut lainkaan vaarallista myöntää sitä, mikä ilmankin oli selvä.

"Hän vetäytyy takaisin", vastasin minä.

"Coimbraanko?"

"Niin luulen."

"Entä Clauselin armeija?"

Kohautin olkapäitäni.

"Kaikki eteläänpäin vievät tiet ovat piiritetyt. Ei mikään sana voi häntä saavuttaa. Jos Massena vetäytyy takaisin, on Clauselin armeija kuolemaan tuomittu."

"Riippuu asianhaaroista", vastasin minä.

"Kuinka monta miestä hänellä on?"

"Luullakseni noin neljätoista tuhatta."

"Kuinka paljon ratsuväkeä?"

"Yksi prikaati Montbrunin osastosta."

"Mitkä rykmentit?"

"Neljäs jääkärirykmentti, yhdeksäs husaarirykmentti ja yksi kyrassierirykmentti."

"Aivan oikein", sanoi hän, katsoen muistikirjaansa. "Huomaan teidän puhuvan totta, ja Jumala teitä auttakoon, ellette sitä tee."

Nyt kävi hän läpi koko armeijan, osaston osastolta, kysellen jokaisen prikaatin kokoonpanosta. Tarvitseeko minun sanoa teille, että olisin mieluummin antanut kiskoa kieleni suusta, kuin vastannut näihin kysymyksiin, ellei minulla olisi ollut suurempaa päämaalia mielessäni. En lainkaan siekaillut kertoa hänelle kaikki, kun sen kautta saatoin pelastaa Clauselin armeijan.

Vihdoin painoi hän muistikirjansa kiinni ja pisti sen taskuunsa. "Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa ilmoituksistanne, ne lähetetään lordi Wellingtonille huomenna", sanoi hän. "Te olette suorittanut osanne asiassa; nyt täytän minä omani. Miten haluatte kuolla? Sotilaana pidätte epäilemättä parhaimpana ammutuksi tulemista, mutta on muutamia, jotka pitävät paljon helpompana kuolemana tulla syöstyksi alas Merodalin huipulta. Jotkut ovat valinneet sen, mutta valitettavasti emme ole koskaan myöhemmin tulleet kuulleeksi heidän mielipidettään asiasta. Sitten on meillä saha, mutta se ei näytä olevan pidetty. Voisimme hirttääkin teidät, mutta meillä olisi vaivaa viedä teidät alas metsään. Kuitenkin, lupaus on lupaus, ja kun te näytätte olevan kelpo mies, emme tule säästämään vaivojamme täyttääksemme teidän toivomuksenne."

"Te sanotte, että minun on kuoltava ennen keskiyötä", sanoin minä. "Haluan siis kuolla yhtä minuuttia vaille kaksitoista." --

"Tuollainen elämästä kiinnipitäminen on hieman lapsellista, mutta toivomuksenne on toteutuva."

"Mitä tapaan tulee", lisäsin minä, "niin haluan kuoleman, jonka kaikki voivat nähdä. Pankaa minut tuonne halkopinon päälle ja polttakaa minut elävältä, kuten pyhimykset ja marttyyrit ennen minua poltettiin. Se ei ole mikään tavallinen kuolema, vaan sellainen, jota joku keisarikin voisi kadehtia."

Tämä ajatus tuntui huvittavan häntä suuresti.

"Miksikäs ei", sanoi hän, "jos Massena on lähettänyt teidät vakoilijana, voi hän ehkä arvata, mitä tuli vuorella merkitsee."

"Aivan niin", sanoin minä. "Te olette arvannut oikean syyn, hän saa tietää, ja kaikki tulevat tietämään, että olen saanut sankarikuoleman."

"En näe siihen mitään estettä. Teidän toivomuksenne on toteutuva", sanoi ryöväri inhoittavasti hymyillen. "Minä lähetän hiukan vuohenlihaa ja pullon viiniä majaanne. Aurinko tekee juuri laskuaan, ja kello on pian kahdeksan, neljässä tunnissa tulee teidän valmistautua kuolemaan."

Kaunis oli se maailma, josta minun täytyi ottaa jäähyväiset. Näin alhaalla kultaisena kimaltelevan joen. Laskevan auringon viimeiset säteet kirkastivat Tajon sinistä vettä ja englantilaisten kuljetuslaivojen valkeita purjeita. Niin, tämä maailma oli sangen kaunis, ja surullista oli jättää se, mutta on asioita, jotka ovat vieläkin kauniimpia. Kuolema, jonka kärsii toisten hyväksi, kunnia, velvollisuus, uskollisuus ja rakkaus, ovathan ne paljon säteilevämpi kauneus, kuin se, jonka silmillä voi havaita. Rintani oli tulvillaan oman jalon tekoni tuottamaa ihastusta, ja ihmetellen ajattelin, saisiko kukaan ihminen milloinkaan tietää minun heittäytyneen rovion liekkeihin, pelastaakseni Clauselin armeijan. Toivoin sitä ja rukoilin, että toivoni toteutuisi, sillä mikä lohdutus se olisikaan äidilleni, mikä esimerkki armeijalle, mikä ylpeyden lähde husaareilleni. Kun de Pombal vihdoinkin ilmestyi majaani ruoan ja viinin kera, oli ensimäinen pyyntöni hänelle, että hän kirjoittaisi kertomuksen kuolemastani ja lähettäisi sen ranskalaisten leiriin.

Hän ei vastannut sanaakaan; mutta minä nautin ilta-ateriani paremmalla ruokahalulla ajatellessani, ettei sankaritekoni jäisi aivan tuntemattomaksi.

Olin istunut noin kaksi tuntia majassani, kun ovi jälleen avautui, ja päällikkö näyttäytyi kynnyksellä.

Minä istuin pimeässä, mutta hänen vieressään seisoi joku ryöväreistä soihtu kädessä, niin että näin hänen silmänsä ja hampaansa kiiluvan hänen tuijottaessaan minuun.

"Selvä?" kysyi hän.

"Ei ole vielä aika."

"Te tahdotte siis pysyä hengissä viimeiseen silmänräpäykseen asti?"

"Lupaus kuin lupaus."

"Aivan oikein, olkoon sitten kuten tahdotte. Meidän on täällä pantava toimeen pieni rangaistus; yksi miehistäni ei ole käyttäytynyt niin kuin hänen olisi pitänyt. Me pidämme ankaraa kuria täällä emmekä kiinnitä henkilöllisyyteen mitään huomiota; sen voi de Pombal todistaa teille. Tahdotteko sitoa hänet ja asettaa hänet roviolle, de Pombal. Tulen itse katsomaan hänen kuolemaansa."

De Pombal ja soihtua pitelevä mies astuivat sisään. Kuulin päällikön askelten häipyvän. De Pombal sulki oven. "Eversti Gerard", sanoi hän, "luottakaa tähän mieheen; hän on yksi liittolaisistani. On kysymyksessä elämä tai kuolema. Olen koettava pelastaa teidät, mutta panen itseni alttiiksi ja haluan sentähden teiltä varman lupauksen suuren vaaran takia. Teidän pitää taata meille hyvä vastaanotto ranskalaisten leirissä, ja että kaikki se, mikä on mennyttä, on unohdettu."

"Sen lupaan teille."

"Luotan sanoihinne. Nyt pian pian, ei silmänräpäystäkään saa kadottaa. Jos tuo villipeto tulee takaisin, odottaa meitä kaikkia kauhistuttava kuolema."

Katselin hämmästyneenä, mitä hän teki.

Hän kietoi pitkän köyden kuolleen toverini ruumiin ympärille ja sitoi vaatekappaleen hänen suunsa eteen, niin että se peitti melkein koko kasvot.

"Maatkaa hiljaa tässä", sanoi hän minulle pannen minut kuolleen paikalle.

"Minulla on neljä miestä odottamassa, jotka asettavat ruumiin rovioon." Hän aukaisi oven ja antoi määräyksensä. Ryövärit astuivat sisään ja kantoivat Duplessis'n ulos. Jäin makaamaan maahan horjuen toivon ja pelon välillä.

Viisi minuuttia myöhemmin tulivat de Pombal ja hänen miehensä takaisin.

"Teidät on nyt pantu rovioon", sanoi hän, "ja uskallanpa kysyä koko maailmalta, ellette te juuri ole se; teidät on köydetty ja sidottu niin lujasti, ettei kukaan voi vaatia, että teidän pitäisi puhua tai liikuttaa itseänne. Nyt täytyy vain kantaa Duplessis'n ruumis pois, ja heittää se alas Merodalin jyrkänteeltä."

Kaksi miehistä tarttui päähäni ja kaksi jalkoihini, ja tällä tavalla kantoivat he minut jäykkänä ja liikkumattomana majasta ulos. Tultuani raikkaaseen ilmaan, teki mieleni huutaa ilosta. Kuu paistoi juuri rovion yläpuolella, ja sen hopeahohteessa näki selvästi miesolennon makaavan pitkin pituuttaan roviolla. Ryövärit olivat joko leirissä, tai kokoontuneina rovion ympärille, sillä emme kohdanneet ketään, joka olisi meitä pidättänyt tai puhutellut. De Pombal vei meitä jyrkännettä kohti. Tultuamme vuorenhuipun toiselle puolelle, olimme poissa näkyvistä, ja minä sain luvan käyttää jalkojani. De Pombal osoitti erästä kapeata, luikertelevaa polkua. "Tuolla menee tie", sanoi hän. Mutta äkkiä hän huudahti:

"Dios mio, mitä se on?"

Kauhistuttavaa kiljuntaa kuului alhaalta metsästä. Näin de Pombalin vapisevan kuin säikähtyneen hevosen.

"Se on paholainen", kuiskasi hän, "hän rääkkää parhaillaan jotain, samoin kuin rääkkäsi minuakin. Taivas auttakoon, ettei hän saisi meitä käsiinsä."

Peräkkäin ryömimme kapeaa vuohipolkua pitkin. Vuoren juurella olimme jälleen metsässä. Äkkiä huomasimme kellertävän valon loistavan yläpuolellamme, ja puunrunkojen mustien varjojen sukeltavan selväpiirteisinä esiin. He olivat siis sytyttäneet rovion. Sieltä missä seisoimme, saatoimme eroittaa liikkumattoman ruumiin liekkien seasta ja ryöväreitten tummat hahmot, jotka ulvoen tanssivat rovion ympärillä kuten ihmissyöjät. Puistin nyrkkiä noille koirille ja vannoin jonakin päivänä tulevani takaisin husaareineni ja tekeväni tiliä heidän kanssaan.

De Pombal tiesi, minne etuvartijoita oli asetettu ja tunsi kaikki polut, jotka veivät metsän läpi. Mutta välttääksemme noita veijareita, täytyi meidän luikerrella vuorien välistä ja kulkea monta raskasta peninkulmaa. Kuitenkin olisin kernaasti kulkenut vielä monta penikulmaa sen näyn takia, joka kohtasi silmiäni! Kello taisi olla noin kaksi aamulla, kun pysähdyimme erään vuoren huipulle, jonka ylitse polkumme luikerteli. Kun katsoimme taaksemme, näimme rovion hehkuvan punaisena. Näytti kuin olisi tulivuoren liekki suitsunut Merodalin korkealta huipulta. Ja silloin näin tähystellessäni myöskin jotain lisäksi, jotain, joka sai minut riemuitsemaan ilosta, heittäytymään maahan ja kiemurtelemaan ihastuksesta. Kaukana, kaukana eteläisellä taivaanrannalla vilkkui ja välkkyi suuri, keltainen valo, hulmuten ja leimahdellen. Se ei tullut mistään talosta, ei ollut minkään tähden tuike, vaan rovion liekki d'Ossa vuorelta, joka julisti meille, että Clauselin armeija tiesi nyt, mitä Etiene Gerard oli lähetetty sille ilmoittamaan.

V.

Urhoollisuusmitali.

Tarentin herttua, eli Macdonald, kuten hänen vanhat toverinsa häntä mieluimmin kutsuivat, oli silminnähtävästi hirveällä tuulella. Majuri Charpentier ja minä emme voineet olla huomaamatta että hän oli aivan haleta kiukusta.

"Prikaatikenraali Gerard, husaariväessä", sanoi hän sillä tavalla kuin korpraali rekryytille.

Tein kunniaa.

"Majuri Charpentier, ratsukrenatööriväessä."

Toverini löi kannukset yhteen.

"Keisarilla on teille määräyksiä."

Sen pitemmittä mutkitta tempasi hän oven auki ja ilmoitti meidät.

Olen nähnyt Napoleonin kymmenesti hevosen selässä silloin kun hänen olisi pitänyt kulkea jalkaisin, ja mielestäni hän menetteli viisaasti näyttäytyessään joukoille tällä tavalla, sillä hänen vartalonsa näyttää varsin hyvältä satulassa. Seisoessaan siinä nyt meidän edessämme, oli hän runsaan kädenleveyden lyhempi kuin me muut; hänen yläruumiinsa oli epäilemättä liian pitkä jalkoihin verrattuna, ja paksuine, pyöreine päineen, parrattomine kasvoineen ja pyöreine hartioineen muistutti hän enemmän jotain Sorbonnen professoria kuin Ranskan ensimmäistä sotilasta.

Hän seisoi ja tarkasti karttaa, joka riippui seinällä ikkunoiden välissä. Berthier seisoi hänen vieressään ja koetti näyttää ylen viisaalta meidän astuessamme sisään. Napoleon tempasi kärsimättömästi häneltä miekan ja osoitti sillä karttaa. Hän puhui nopeasti ja hiljaa, mutta sain kuitenkin siepatuksi sanan "Meusedal" ja kaksi kertaa "Berliini."

Hän viittasi meitä luoksensa ja lausui minulle:

"Te ette ole vielä saanut urhoollisuusmitalia, prikaatikenraali Gerard?"

Vastasin, etten ole saanut ja olin vähällä lisätä, ettei se ollut tapahtunut sen vuoksi, etten sitä olisi ansainnut, kun hän keskeytti minut tavallisella, lyhyellä tavallaan.

"Ja te, majuri?" kysyi hän Charpentier'ltä.

"En, sire."

"Niinpä saatte nyt erään tehtävän, te molemmatkin."

Hän vei meidät suuren kartan luokse ja asetti miekankärjen Rheimsin kohdalle.

"Tahdon olla suora teitä kohtaan, herrani. Te olette kumpikin seuranneet minua aina Marengosta lähtien, muistelen." Hänen kasvoiltaan loisti merkillisen viehättävä hymyily, joka muistutti kylmää auringonsädettä. "Tässä Rheimsin luona on juuri tällä hetkellä pääkortteerimme. Tänään on meillä 14 p. maaliskuuta. Hyvä. Tuolla on Pariisi, runsaan kahdentoista penikulman päässä täältä. Blücher on pohjoisessa, Schwarzenberg etelässä." Hän osoitteli puhuessaan sapelilla karttaan.

"Kuta kauemmaksi nuo miehet marssivat sisämaahan päin, sitä täydellisemmin minä olen heidät musertava. He ryntäävät parastaikaa Pariisia kohti. Sangen hyvä. Antaa niiden tulla. Veljeni, Espanjan kuningas, on oleva siellä sadantuhannen miehen kera. Juuri hänen luokseen minä lähetän teidät. Teidän on jätettävä hänelle tämä kirje, josta kumpainenkin saatte yhden kappaleen. Kysymyksessä on ilmoittaa hänelle, että minä saavun hänen avukseen koko joukkoineni kahden päivän kuluttua. Jokikinen mies, hevonen ja kanuuna seuraa mukana. Te ymmärrätte minut, herrani?"

Ah, kunpa voisin kuvailla teille ylpeyttäni ja onneani sen johdosta, että tulin tuon suuren miehen uskotuksi. Hänen ojentaessaan meille kirjeet, kilistin kannuksiani, hymyilin ja nyökkäsin saadakseni hänet käsittämään, että ymmärsin hänen nerokkaan suunnitelmansa. Hän hymyili myöskin ja antoi kätensä hetkisen levätä olkapäälläni. Olisin antanut puolet palkastani, jos äitini olisi saanut nähdä minut tässä tilanteessa.

"Minä näytän teille tien", sanoi hän kääntyen jälleen karttaan päin. "Te kuljette yhdessä Bazochesiin. Siellä eroatte; toinen lähtee Oulchyyn ja Menillyyn päin, ja toinen ratsastaa pohjoiseen Brainen, Soissonsin ja Senlisin kautta. Onko teillä mitään muistuttamista, prikaatikenraali Gerard?"

Olen vain yksinkertainen sotilas, mutta minulla on ajatuksia ja kyky tuoda ne esille. Olin alkanut puhua Ranskan kunniasta ja suuruudesta, kun hän keskeytti minut.

"Entäs teillä, majuri Charpentier?"

"Jos huomaamme tiet epävarmoiksi, onko sallittua valita toisia?" kysyi hän.

"Sotamiehet eivät valitse, he tottelevat." Hän nyökkäsi päällään merkiksi, että saimme lähteä, ja kääntyi Berthier'hen päin. En tiedä, mitä hän sanoi, mutta kuulin heidän molempien nauravan.

Nousin pienen harmaan tammani Violetten selkään. Se on koko seitsemännen prikaatin nopein hevonen ja sen on voittanut ainoastaan englantilaisen Rovigon herttuan pikajuoksija. Charpentier'llä oli sitävastoin sellainen kiikkuhepo, jolla nuo ratsastuskrenatöörit tavallisesti ratsastavat: selkä kuin sängynpohja ja jalat kuin pylväät. Hän oli itsekin kömpelö mies, ja yhtäkaikki löi hän, heikkopäisessä omahyväisyydessään, silmäyksiä tyttölapsiin, kun ne heiluttivat minulle nenäliinoillaan ikkunasta, ja hän kierteli rumia, punaisia viiksiään, ikäänkuin jos tytöt olisivat olleet häneen ihastuneita.

En ole milloinkaan tuntenut erikoisempaa ystävyyttä tuota pöyhkeilevää maakaria kohtaan; ensimmäisten kahdenkymmenen peninkulman kuluessa en saanut sanaakaan hänen suustaan. Hän ratsasti kulmakarvat rypyssä ja leuka rinnalle painuneena kuten mies, joka on ajatusten rasittama. Useammin kuin kerran kysyin häneltä, mitä hän mietiskeli, koska ajattelin, että minä nopeammalla älylläni kentiesi voisin selvittää hänelle pulman.

Hänen vastauksensa olivat aina siihen suuntaan, että huomasin hänen ajattelevan vain tehtäväänsä, mikä muutoin minua hämmästytti, sillä vaikk'ei minulla koskaan ole ollut suuria ajatuksia hänen ymmärryksestään, tuntui minusta kuitenkin mahdottomalta, että joku voisi olla ymmällä näin yksinkertaisen ja sotilaallisen tehtävän edessä.

No niin, me saavuimme vihdoinkin Bazochesiin, missä hänen piti valita eteläinen, ja minun pohjoinen tie. Ennenkuin hän ratsasti luotani, kääntyi hän ympäri satulassaan ja katsoi minuun merkitsevä, tutkiva ilme kasvoillaan.

"Mitä johtopäätöksiä te olette tehnyt, Gerard?" kysyi hän.

"Mistä?"

"Tehtävästämme."

"Sehän on varsin yksinkertainen."

"Niinkö arvelette? Miksi uskoi keisari suunnitelmansa meille?"

"Sen vuoksi, että hän tunsi älykkäisyytemme."

Seuralaiseni nauroi tavalla, joka minusta tuntui epämiellyttävältä.

"Uskallanko kysyä, mitä aiotte tehdä, jos huomaatte noiden kylien olevan täynnä preussilaisia?" kysyi hän.

"Tottelen vain määräyksiäni."

"Mutta silloinhan teidät lyödään kuoliaaksi."

"Se on mahdollista."

Hän nauroi taas, ja nyt niin lähentelevästi, että kilahutin miekkaani. Mutta ennenkuin ehdin hänelle sanoa, mitä ajattelin hänen tyhmyydestään ja kasvatuksen puutteestaan, oli hän kääntänyt hevosensa ja hölkötti matkoihinsa. Katselin hetkisen hänen jälkeensä ihmetellen hänen esiintymistään, ja sitten läksin omaa tietäni.

Myöhemmin päivällä pysähdyin erään kapakan luokse antaakseni Violettelle jotain syötävää. Nyt en ollut kaukana Soissonsista, ja isäntä kertoi minulle, että preussilaiset kaksi päivää sitten olivat kulkeneet sen ohitse matkalla Aisne-joen yli. Tuntia myöhemmin näin häipyvässä päivänvalossa kaksi heidän ratsuvahtiaan tien oikeanpuoleisella kukkulalla, ja kun pimeys oli peittänyt maan, tuikki valo heidän nuotiostaan pohjoista taivasta vasten.

Kuultuani Blücherin olleen siellä jo kaksi päivää, hämmästyin suuresti sen vuoksi, ettei keisari ollut tietänyt sen alueen, jonka läpi hän oli määrännyt minut ratsastamaan tärkeän kirjeeni kera, jo olevan vihollisen miehittämän. Mutta sitten muistelin sitä äänensävyä, jolla hän oli sanonut Charpentier'lle, että sotilas ei saa valita, vaan totella. Päätin seurata sitä tietä, jonka hän oli minulle näyttänyt, niinkauan kuin Violette saattoi liikuttaa ainoatakaan jalkaansa ja minä pidellä ohjaksia. Koko matkan ajan Sermoisesta Soissonsiin, missä tie kulkee ylös ja alas, kiemurrellen mäntymetsän lävitse, pidin pistoolini valmiina. Ratsastin hyvää kyytiä, kun tie oli suora, ja hiljensin vauhtia, milloin minun piti kääntyä toiseen suuntaan, kuten opimme Espanjassa tekemään.

Saavuttuani erääseen talonpoikaistaloon, joka on oikealla puolella tietä, juuri kun on tullut Crisen luona olevan puusillan ylitse, missä suuri madonnapatsas seisoo, huusi joku nainen minulle pellolta, että preussilaiset olivat Soissonsissa. Pieni osasto heidän peitsimiehiään, sanoi hän, oli tullut samana iltapäivänä, ja kokonaista osastoa odotettiin ennen keskiyötä.

En malttanut kuunnella hänen kertomuksensa loppua, vaan iskin kannukset Violetten kylkiin, ja viisi minuuttia myöhemmin päästin täyttä laukkaa itse kaupunkiin.

Pääkadun päässä seisoi kolme ulaania keskustellen hevostensa vieressä ja poltellen piippuja, jotka olivat yhtä pitkiä kuin sapelini. Näin heidät selvästi eräästä avonaisesta ovesta virtaavassa valossa, mutta minusta he saattoivat nähdä vain liehuvan viittani mustan varjon ja Violetten harmaat sivut. Silmänräpäystä myöhemmin nelistin erästä heikäläisten ryhmää vastaan, joka tuli portista ulos. Violetten lavan sysäys heitti yhden nurin niskoin kadulle, ja minä lyödä huimautin erästä toista, joka kuitenkin livahti käsistäni.

Puff, puff, paukahti kaksi karbiinin laukausta, mutta minä olin lentänyt kadunnurkan ympäri, enkä kuullut edes kuulien vinkunaa. Oh, kuinka suurenmoisia sentään olimme, sekä Violette että minä.

Hevoseni juoksi kuin ahdistettu jänis, ja tulta iskivät sen kaviot. Nousin seisomaan jalustimille ja heilutin sapeliani. Joku mies hyppäsi eteen tarratakseen suitsiini. Iskin häneltä käsivarren poikki ja kuulin hänen takanani tuskasta ulvovan. Kaksi ratsastajaa tuli minua kohden. Hakkasin toisen niistä maahan ja ajoin täyttä karkua eteenpäin. Minuuttia myöhemmin olin selvinnyt kaupungista ja karautin pitkin leveää, aukeaa maantietä, jonka kummallakin puolella kasvoi mustia poppeleita. Jonkun aikaa kuulin kavioitten kapsetta takanani, mutta se kuoli vähitellen pois. Pian oli kaikki hiljaista. He olivat luopuneet takaa-ajosta.

Nyt oli ensimmäinen tehtäväni hypätä alas hevosen selästä ja viedä tammani pieneen metsikköön, jonka läpi juoksi pieni puro. Siellä juotin hevostani ja annoin sille kaksi konjakkipullossa kastettua sokerinpalasta. Se oli hieman rasittunut kovasta ajosta, mutta oli ihmeellistä huomata, miten se puoli tuntia levättyään tuli entiselleen. Kun taas istuin satulassa, saatoin sen käynnistä ja ryhdistä päättää, ettei ollut hevosen syy, ellen saapuisi täsmällisesti Pariisiin.

Oli mitä ihanin kuutamo. Jokainen puu loi mustan varjon tien ylitse. Saatoin silmäillä maisemia yhtä selvästi kuin päivällä, ja hyvin rauhallisilta ne näyttivät, ellei ota lukuun siellä täällä pohjoisessa roihuavia tulipaloja. Yön hiljaisuudessa ja tietoisena siitä, että vaara väijyi sekä takanani että edessäni, näytti minusta noissa suurissa paloissa olevan jotain puoleensa vetävää ja kohtalokasta. Mutta en yleensä anna itseeni vaikuttaa kovin helposti.

Olinhan jo nähnyt tarpeeksi paljon merkillisiä asioita; viheltelin vain erästä reipasta laulua ja ajattelin pientä Lisetteä, jonka ehkä saan nähdä Pariisissa. Kaikki ajatukseni olivat parhaillaan häneen kiintyneinä, kun minä, pyörähtäessäni eräästä tien mutkasta, tulin suoraa päätä noin puolta tusinaa saksalaista rakuunaa vastaan, jotka istuivat nuotion ympärillä tien vieressä.

Minä olen erinomainen sotilas. Luulisin uskaltavani sanoa näin paljon tulematta silti epäillyksi itseni liiallisesta kehumisesta. Voin jonakin pulmallisena hetkenä punnita jokaista seikkaa ja tuossa tuokiossa löytää oikean ratkaisun yhtä hyvin kuin jos olisin sitä tuumaillut kokonaisen viikon. Nyt käsitin salaman nopeudella, että mitä hyvänsä tekisinkin, tultaisiin minua ajamaan takaa, ja että saisin selviytyä niin hyvin kuin taisin hevosellani, joka jo oli taivaltanut kuusi pitkää peninkulmaa. Mutta oli parempi tulla ajetuksi eteen- kuin taaksepäin. Kummassakin tapauksessa oli vaara sama; mutta jos minun onnistuisi välttää vainoojani heidän virkuista hevosistaan huolimatta, pitäisin viisaimpana pysähtyä Senlisin lähettyville Soissonsin etupuolelle.