Part 6

Pitkin alavaa seutua kulki tuo luokseen houkutteleva kimalteleva polku, ja muistin kummankin toverini lähteneen matkalle hevosen selässä. Tämä seikka oli varmasti ollut syynä heidän perikatoonsa, sillä ei mikään ollut ryöväreille helpompaa kuin pitää tietä silmällä ja väijyä kaikkia, jotka sitä myöten kulkivat. Minun ei olisi ollut vaikeata ratsastaa tasangon kautta, sillä siihen aikaan olin erinomaisessa ratsastuskunnossa. Minulla oli paitsi Violetteä ja Rataplania, jotka olivat armeijan parhaat hevoset, myöskin tuo erinomainen metsästyshevonen, jonka olin siepannut sir Cottonilta. Ajateltuani paljon sinne ja tänne, päätin lopulta kuitenkin lähteä jalkaisin, koska käsitin, että siten pystyisin paremmin käyttämään edukseni jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta. Mitä vaatetukseeni tulee, peitin husaaripukuni pitkällä viitalla ja otin harmaan lakin päähäni. Te ehkä kysytte, miksi en pukenut itseäni talonpojaksi, mutta siihen minä vastaan, että kunnian mies ei halua tulla tuomituksi urkkijana. On toinen asia tulla murhatuksi, toinen tulla tuomituksi oikeudenmukaisesti sotalakien mukaan. En tahtonut saattaa itseäni vaaraan saada ensinmainitunlaisen kuoleman.

Päivällisen jälkeen lähdin leiristä ja kuljin vartiolinjojemme läpi. Viittani alla oli minulla kenttäkiikari ja pistooli sekä sapelini, ja taskussani oli taula, piikivi ja terästä.

Ensimäiset kaksi, kolme peninkulmaa pysyttelin viinitarhojen suojassa, ja täten pääsin niin hyvin eteenpäin, että sydän oikein pamppaili rinnassani. Itsekseni tuumiskelin, että jos vain mies, jolla on vähänkin älyä, ryhtyy asiaan, voi sen helposti viedä onnelliseen päätökseen. Luonnollisesti olivat Cortes ja Duplessis tulleet huomatuiksi ratsastaessaan aukeata tietä pitkin; mutta toinenpa oli asia tuon ovelan Gerardin kanssa, joka hiipi eteenpäin viinitarhojen turvissa. Voin sanoa kulkeneeni noin viisi peninkulmaa, ennenkuin kohtasin mitään estettä. Mutta sitten saavuin erääseen pieneen ravintolaan, jonka edustalla oli muutamia vaunuja ja koko joukko ihmisiä. Ne olivat ensimäiset matkallani kohtaamat ihmiset. Nyt, ollessani näin kaukana linjoiltamme, tiesin, että jokainen mies, jonka kohtasin, oli vihollinen. Laskeuduin senvuoksi pitkälleni maahan ja ryömin paikkaan, josta paremmin voin pitää silmällä tapausten kulkua. Tällöin hoksasin heidän olevan talonpoikia, jotka paraillaan lastasivat tyhjiä viinitynnöreitä kahteen vaunuun. En voinut huomata, että he voisivat jollain tavoin minua auttaa yhtä vähän kuin estääkään, ja siitä syystä läksin jälleen eteenpäin.

Mutta pian äkkäsin, ettei tehtäväni ollutkaan niin helppo kuin olin luullut, sillä kun tie sittemmin kääntyi ylöspäin, loppuivat myöskin viinitarhat, ja olin nyt eräällä toisella kukkuloiden ympäröimällä alueella. Ojasta, jonne olin kömpinyt, tarkastelin kenttäkiikarillani seutua ja huomasin pian, että jokaiselle kukkulalle oli asetettu vartija, ja että nuo miehet olivat sijoittaneet linjansa ja etuvartijansa yhtä tarkasti kuin mekin. Olin kuullut kerrottavan siitä kurista, jota tuo hymyilevä roisto piti, ja tämä oli varmasti yksi näyte siitä. Kukkuloitten välissä oli vartioketju, ja mihin tahansa loinkin silmäni, kaikkialla näin vastassani vihollisen. Mitä hittoa oli tehtävä? Oli niin vähän kätkeytymismahdollisuuksia, että rotankin olisi ollut vaikea päästä huomaamatta ohitse. Pimeän tultua kävisi se tietenkin helposti, kuten oli käynyt tunkeutuessani englantilaisten linjojen läpi Torres Vedrasin luona, mutta olin vielä niin kaukana vuoresta, etten ehtisi sinne kello kahdeksitoista sytyttämään roviota. Makasin edelleenkin ojassa tehden toinen toistaan rohkeampia suunnitelmia. Mutta lopulta sain sen valonsäteen, joka on aina valmis pilkistämään urhoolliselle miehelle, joka ei epäile.

Muistan kertoneeni jo teille niistä kahdesta kapakan luona seisovista vaunuista, joihin oli kuormitettu tyhjiä tynnyreitä. Härät olivat käännetyt itäänpäin, niin että oli todennäköistä, että vaunut lähtisivät samaan suuntaan kuin minäkin. Jos nyt vaan voisin kätkeytyä johonkin noista tyhjistä tynnöreistä, niin eipä löytyisi helpompaa keinoa päästä sissijoukon vartiolinjan läpi. Niin yksinkertainen ja hyvä oli tämä suunnitelma, etten sen hoksattuani voinut pidättäytyä ilon purkauksesta. Tuossa tuokiossa läksin harppaamaan kapakkaa kohti. Likellä, pensaston suojassa, oli minulla hyvä tilaisuus pitää silmällä mitä tiellä tapahtui.

Siellä oli kolme miestä punaisine Monteropäähineineen. He lastasivat vaunuihin tynnöreitä ja olivat jo täyttäneet toisen ja alkaneet toista, mutta siellä oli vielä koko joukko tyhjiä tynnöreitä odottamassa. Olen aina sanonut, että onni on nainen, joka ei voi vastustaa soreata nuorta husaariupseeria. Maattuani hetkisen piilopaikassani, näin että miehet menivät sisälle kapakkaan. He olivat nimittäin työnsä johdosta tulleet janoisiksi, sillä oli hyvin lämmin päivä. Salaman nopeudella syöksyin piilopaikastani, kiipesin vankkureihin ja ryömin yhteen tyhjään tynnöriin. Siinä oli pohja, mutta ei kantta, ja sen avonainen puoli oli kuorman sisään päin. Kyyristyin kokoon kuin koira kopissaan, jalat kippurassa leuan alla, sillä tynnöri oli pienenlainen, ja minä taas suurikasvuinen mies. Siinä maatessani tulivat nuo kolme miestä ulos, ja täräyksestä, jonka kuulin pääni päältä, arvasin, että jokin toinen tynnöri oli pantu minun tynnörini päälle. Tätä lastaustyötä jatkoivat he hyvän aikaa, niin etten lopulta voinut käsittää, kuinka saatoin päästä tynnöristäni jälleen pois. Mutta vuoronsa kullakin: sitten kun on Reinistä päästy on aika ajatella Veikselin ylimenoa. En siis epäillyt. Kun onni ja oma kekseliäisyyteni olivat vieneet minut näinkin pitkälle, olin kyllä edelleenkin selviytyvä.

Niin pian kuin miehet olivat kuormittaneet vankkurit, lähdettiin matkalle. Riemuitsin tynnörissäni, sillä talonpojat kuljettivat minua juuri sitä tietä, jota minun oli mentävä. Ajoimme hitaasti, ja päätin että talonpojat kävelivät vaunujen sivulla, koska eroitin heidän äänensä aivan vieressäni. He tuntuivat olevan veikeitä poikia, sillä kävellessään he nauraa hohottivat oikein sydämensä pohjasta. Vaikka puhunkin heidän kieltään varsin hyvin, en kuitenkaan voinut keksiä mitään naurettavaa niissä sanoissa jotka saatoin kuulla.

Laskin, että sillä vauhdilla, jolla härät kulkivat, taivalsimme noin kaksi peninkulmaa tunnissa. Sentähden, kun otaksuin kaksi ja puoli tuntia kuluneeksi -- mutta oh, ystäväni, kuinka pitkiä tunteja! kokoon kyyristyneenä, melkein tukehtuneena ja myrkytettynä tynnörin pohjasta nousevien höyryjen takia -- silloin olin varma, että me olimme kulkeneet vaarallisen, aukean alueen ohitse ja että olimme nyt metsän ja vuorten reunassa. Nyt täytyi minun koettaa tuumailla, miten pääsisin pois tynnöristä. Suunnittelin monenlaisia keinoja ja vertailin, mikä niistä olisi paras -- silloin tulikin kysymys ratkaistuksi yksinkertaisella mutta odottamattomalla tavalla.

Vankkurit pysähtyivät äkkiä tärähtäen, ja minä kuulin useiden kiihtyneiden, karkeiden äänien puhuvan. "Missä, missä?" huusi yksi. "Vankkureissa", sanoi toinen. "Kuka hän on?" kyseli kolmas. "Ranskalainen upseeri; näin hänen lakkinsa ja saappaansa."

Kalkki purskahtivat nauramaan. "Katsellessani ulos kapakan ikkunasta näin hänen hyppäävän tynnöriin kuin mikäkin härkätaistelija, jota eläin ahdistaa." -- "Mikä tynnöri se oli?" -- "Se oli tuo", sanoi mies lyöden nyrkillään tosiaankin juuri siihen tynnöriin, jossa makasin.

Mikä tilanne, ystäväni, minun asemassani olevalle miehelle! Vielä nytkin neljänkymmenen vuoden kuluttua punastun sitä muistellessani. Tulla vangituksi kuin rotta pyydykseen ja avuttomana kuunnella noiden talonpoikaiskollojen raakaa naurua, ja sitten huomata tehtävänsä keskeytyneen yhtä arvottomalla kuin hullunkurisellakin tavalla. Olisin siunannut sitä miestä, joka olisi laskenut luodin tynnörin läpi ja lopettanut kurjuuteni.

Kuulin tynnöreitten jyminän, kun niitä purettiin vaunuista, ja sitten näin kahden partaisen naaman ja kahden pyssynpiipun tirkistelevän minua. He tarrasivat viittani liepeisiin ja vetivät minut päivän valoon. Mahtoipa olla omituinen näky, kun seisoin siinä tirkistellen ja silmiäni siristellen häikäisevässä auringon paisteessa. Ruumiini oli aivan kuin rampautunut, sillä en voinut suoristaa kangistuneita jäseniäni. Viittani oli siltä kohdalta, joka oli ollut tynnörin pohjaa vasten, punainen kuin englantilaisen sotilaan. He nauroivat nauramistaan, nuo lurjukset, ja koettaessani ryhdilläni ja kasvojen ilmeellä osoittaa heille halveksumistani, rähättivät he vain yhä pahemmin. Mutta nytkin, tässä epämiellyttävässä tilanteessa, käyttäydyin arvoni mukaisella tavalla, ja silmäillessäni ylpeästi heidän joukkoansa, ei miehissä ollut ainoatakaan, joka olisi uskaltanut kohdata katsettani.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä huomasin, miten asian laita oli. Talonpojat olivat luovuttaneet minut sissijoukon etuvartijoille. Heitä oli kahdeksan mustatukkaista, villinnäköistä olentoa, pumpulikaulaliinoineen, tiheänappisine nuttuineen ja värillisine vöineen. Kullakin heistä oli kivääri ja yksi tai kaksi vyöhön kiinnitettyä pistoolia. Päällikkö, suuri ja roteva rosvo, piti kiväärinsä korvaani vasten, sillä aikaa kuin toiset tutkivat taskujani ja ottivat minulta viitan, pistoolin, kiikarin, piikiven ja sytyttimen. Tulkoon mitä tahansa, kaikki oli hukassa, sillä nyt en voinut edes sytyttää roviota, vaikka pääsisinkin perille.

Ajatelkaahan, ystäväni, kahdeksan sissiä ja kolme talonpoikaa ja minä yksinäni ja aseetonna. Oliko Etienne Gerard epätoivoissaan? Joutuiko hän ymmälleen? Te tunnette minut liiankin hyvin, mutta nuo kirotut ryövärit eivät minua tunteneet. En milloinkaan ole osoittanut niin erinomaista ja hämmästyttävää toimintaa kuin tällä hetkellä, jolloin kaikki näytti olevan hukassa. Mutta voitte arvata monta asiaa, ennenkuin keksitte sen keinon, jolla pujahdin noiden roistojen kynsistä. Kuunnelkaa, niin kerron sen teille.

He olivat raastaneet minut vankkureista huomattuaan minut, ja minä seisoin jäseniäni oikoillen heidän keskellään. Mutta jäykkyys meni ohitse, ja ajatukseni työskenteli innokkaasti keksiäkseen jonkun keinon paeta. Ryöväreitten etuvartiosto oli kapeassa solassa. Yhdeltä puolelta rajoitti sitä jyrkkä vuorenseinämä, toiselta puolelta vietti se hiljalleen alaspäin päätyen pensaikkoa kasvavaan laaksoon useita satoja metrejä alempana. Nuo miehet, ymmärrättekö, ovat rivakoita vuoristolaisia, jotka osaavat juosta kallioita ylös ja alas aivan toisella nopeudella kuin minä. Heillä oli nahkaiset jalkineet, melkein sandaalin tapaan jalkoihin sidotut, ja niillä pystyivät he liikkumaan jyrkimmissäkin paikoissa. Vähemmän päättäväinen mies olisi joutunut epätoivoon. Mutta minä hoksasin tuossa tuokiossa sen keinon, jonka kohtalo minulle tarjosi, ja käytin sitä hyväkseni. Yksi tynnöreistä oli vieritetty aivan rinteen reunalle. Liikutin itseäni hitaasti sitä kohden, ja sitten oikealla tiikerin hyppäyksellä loikkasin tynnörin sisään, ja panin yhdellä nykäyksellä sen vyörymään vuorenrinnettä alas.

En koskaan tule unohtamaan sitä hirveätä menoa, sitä hyppimistä, vierimistä ja pyörimistä pitkin tuota kauhistuttavaa jyrkännettä alas. Olin vetänyt koko ruumiini kokoon, niin että se oli kuin kiinteä möhkäle; vain pääni pisti tynnörin sisästä esiin. Oli suorastaan ihme, etteivät aivot lentäneet päästäni. Tynnöri vyöryi aluksi pitkiä, tasaisia rinteitä myöten, mutta sitten tuli teräviä pengermiä, joissa se ei enää vyörinyt, vaan hyppi kuin kauris jyristen ja jymisten vuorta alas, niin että jok'ikinen luu ruumiissani naksahteli. Tuuli suhisi korvissani, ja pääni pyöri ympäri, kunnes tulin aivan sairaaksi ja sekapäiseksi ja melkein tajuttomaksi; sitten vihdoinkin saavuin siihen pensaikkoon, jonka olin nähnyt syvällä alhaalla. Vyöryin sen läpi niin että oksat ritisivät ja räiskyivät, ja tulin sitten jälleen erästä rinnettä myöten toiseen pensaikkoon, missä tynnörini törmätessään pientä puuta vastaan lensi kappaleiksi. Ryömin esiin laidaksien ja vanteiden seasta. Ruumistani pakoitti, mutta sydämeni riemuitsi ja sieluni iloitsi, sillä tiesin suorittaneeni suuren urotyön; minä olin jo näkevinäni, että rovio paloi vuorenhuipulla.

Sain hirveitä kuvotuksia ja tunsin itseni aivan kuin merisairaaksi sen tärinän jälkeen, jota olin saanut kestää. Parisen minuuttia istuin pää käsiin vajonneena tynnörini jätteiden vieressä. Mutta nyt ei ollut aikaa levätä. Kuulin jo laukauksia takanani, ja ne ilmaisivat minulle, että vainoojani tulivat vuorenrinnettä alaspäin. Tunkeuduin metsän tiheimpään osaan ja juoksin juoksemistani, siksi kunnes olin lopen väsynyt. Silloin paneuduin pitkäkseni ja kuuntelin, mutta en kuullut kerrassaan mitään. Olin pujahtanut vihollisteni kynsistä.

Toinnuttuani entiselleni aloin astella reippaasti eteenpäin. Eksyttääkseni vihollisiani kahlasin useiden purojen ylitse, sillä päähäni oli pälkähtänyt, että minua mahdollisesti vainottaisiin koirien kanssa. Tultuani eräälle aukealle paikalle ja silmäiltyäni ympärilleni huomasin ilokseni, etten seikkailustani huolimatta ollut tullut kovinkaan kauaksi oikealta suunnaltani. Edessäni oli Merodalin huippu. Sen alaston ja terävä kärki kohosi vaivaistammimetsikön ylitse, joka kasvoi sen rinteellä. Nämä metsiköt olivat sen pensaikon jatkona, jossa olin löytänyt suojan. Vaikka tiesinkin, että jokainen käsi oli minua vastaan ja että olin aseeton, en kuitenkaan luullut olevan mitään vaaraa, niinkauan kuin olin täällä ja saatoin kätkeytyä puiden sekaan. En nähnyt ketään, mutta silloin tällöin kuulin etäältä kimeitä vihellyksiä ja kiväärin laukauksia.

Oli vaikeata päästä tiheikön lävitse, mutta ilokseni saavuin lopulta suurempien puiden luokse ja löysin pienen polun, joka puikkelehti niiden välistä. Olin luonnollisesti liian viisas kulkeakseni sitä pitkin, mutta pysyttelin sitä niin lähellä kuin mahdollista seuraten sen suuntaa. Olin taivaltanut jonkun matkaa ja luulin jo olevani likellä metsänreunaa, kuin omituinen, valittava ääni saapui korviini. Aluksi luulin, että se oli jonkun eläimen ääntelemistä, mutta sitten kuului katkonaisia sanoja, joista erotin vain ranskalaisen huudahduksen "Mon Dieu." Hyvin varovaisesti hiivin siihen suuntaan, josta ääni tuli ja tässä seuraa, mitä näin.

Kuivalla lehtivuoteella makasi mies pitkällään. Hänellä oli samanlainen harmaa sotilaspuku kuin minullakin.

Hän oli nähtävästi vaikeasti haavoittunut, sillä hän piti kauttaaltaan veren tahraamaa vaatetta rintaansa vasten. Verilätäkkö oli muodostunut hänen ympärilleen, ja häntä ympäröivät kärpäslaumat, joiden surina olisi varmastikin kiinnittänyt huomiotani, ellei sitä jo olisi tehnyt tuon haavoittuneen ähkyminen. Pysähdyin hetkiseksi, epäillen että tässä oli ehkä ansa minun vangitsemisekseni; mutta sitten voitti säälin tunne kaikki arvelut, juoksin esiin ja polvistuin hänen vierelleen. Hän suuntasi minuun sekavan silmäyksen, ja nyt näin että siinä makasi Duplessis, mies, joka oli lähetetty ennen minua. Hänen sisäänpainuneista poskistaan ja lasimaisista silmistään näin, että hän teki kuolemaa.

"Gerard", kuiskasi hän, "Gerard." Saatoin näyttää hänelle vain osanottoani; mutta hän, vaikka elämänsä oli sammumaisillaan, tahtoi gentlemannina täyttää velvollisuutensa viimeiseen asti.

"Rovio, Gerard! Tahdotteko sytyttää sen?"

"Onko teillä terästä ja piikiveä?"

"Täällä niitä on."

"Siis sytytän sen tänä yönä."

"Kuolen onnellisena nyt, kun kuulen teidän sen sanovan. Ne ampuivat minua, Gerard. Mutta teidän pitää sanoa marsalkalle, että tein parhaani."

"Ja Cortes?"

"Cortes, hänelle ei käynyt niin hyvin kuin minulle, hän joutui ryövärien käsiin ja sai hirmuisen lopun. Jos huomaatte, ettette voi päästä heidän kynsistään, ampukaa kuula oman sydämenne läpi, ettei teidän tarvitsisi kuolla Cortesin tavoin."

Näin että hänen hengityksensä oli pysähtymäisillään, ja kumarsin alemmaksi kuullakseni hänen sanojaan.

"Voitteko mainita minulle jotain, joka voisi minua auttaa saavuttamaan päämääräni?"

"Kyllä, kyllä; de Pombai, hän voi auttaa teitä; luottakaa häneen -- --"

Nämä sanat lausuttuaan painui hänen päänsä rintaa vasten, ja hän oli kuollut.

"Luottakaa de Pombaihin." Se oli hyvä neuvo.

Hämmästyksekseni näin erään miehen seisovan sivullani. Olin ollut siihen määrin kiintynyt toverini puheeseen ja niin innokas kuulemaan hänen sanojaan, että mies oli aivan huomaamattani päässyt tulemaan luokseni. Nyt ponnahdin ylös ja tarkastelin häntä. Hän oli pitkä, tumma mies, mustatukkainen, tummasilmäinen, mustapartainen, kasvot pitkulaiset ja vakavat. Kädessään oli hänellä viinipullo ja olan yli riippui väkipyssy sillä tavalla, kuin noitten miesten on tapana sitä kantaa. Hän ei tehnyt mitään yritystä käyttää sitä, ja ymmärsin, että hän oli se mies, jota kuollut oli minulle suositellut.

"Ah, hän on kuollut; hän pakeni tänne metsään sittenkuin häntä oli ammuttu. Mutta minulla oli onni löytää hänet täältä, missä hän oli vaipunut maahan ja tehdä hänen viimeiset hetkensä helpommiksi. Tuon vuoteen olen pannut kokoon, ja tämän viinin olen tuonut hänelle janonsa sammuttamiseksi."

"Kiitän teitä Ranskan nimessä. Olen vain eversti kevyessä ratsuväessä; mutta olen Etienne Gerard, ja sillä nimellä on jonkun verran kaikua Ranskan armeijassa. Saanko kysyä --."

"Kyllä, herra, minä olen Aloysius de Pombal, samannimisen kuuluisan aatelismiehen nuorempi veli. Tätä nykyä olen ensimäinen luutnantti siinä sissijoukossa, jonka päällikkönä on tunnettu Manuelo 'hymyilevä'."

Kautta kunniani, enkös pistänyt kättäni siihen kohtaan, missä pistoolini piti olla; mutta mies vain hymyili tälle liikkeelle.

"Olen hänen ensimäinen luutnanttinsa, mutta minä olen myöskin hänen verivihollisensa", sanoi hän. Puhuessaan aukaisi hän nuttunsa ja veti paidan syrjään. "Kas tässä", sanoi hän näyttäen minulle selkäänsä, joka oli merkitty ja raadeltu punaisilla purppuranvärisillä juovilla. "Näin on 'Hymyilevä' menetellyt kanssani, vaikka suonissani virtaa Portugalin jalointa verta. Mutta tulette näkemään, kuinka minä kostan."

Hänen silmissään paloi sellainen raivo, ja niin julmasti näytteli hän hampaitaan, etten kauemmin voinut epäillä hänen sanojensa totuutta, jota vielä vahvisti hänen raadeltu selkänsä. "Kymmenen miestä on vannoutunut minua avustamaan", sanoi hän, "ja toivon muutamien harvojen päivien kuluttua voivani liittyä teidän armeijaanne. Mutta ensin teen asiani selväksi täällä. Sillä välin --." Hänen kasvoissaan tapahtui äkillinen muutos, ja tuossa tuokiossa suuntasi hän väkipyssynsä minua kohti. "Kädet ylös, sinä ranskalainen koira. Ylös, taikka päästän luodin pääsi läpi."

Te hätkähdätte, ystäväni! Te hämmästytte. Kuvitelkaas sitten, kuinka minä hämmästyin kuullessani hänen puheensa omituisen äkillisen lopun. Seisoin siinä pyssynpiipun mustan reiän edessä ja näin hänen rajusti välkähtelevät silmänsä. Mitä saatoin tehdä? Olin aivan avuton. Nostin käteni ylös. Samassa kuului ääniä kaikkialta metsästä ja jalkojen töminää. Useita hirvittäviä olentoja sukelsi esiin pensaikosta, ja tusinan verran käsiä tarrasi kiinni minuun, kurjaan, epätoivoiseen pakolaiseen, ja nyt olin jälleen vankina. Jumalan kiitos, ettei minulla ollut pistoolia, millä olisin ampunut kuulan otsaani. Jos sinä silmänräpäyksenä olisin ollut asestettu, en nyt istuisi tässä kertomassa teille tätä vanhaa tarinaa.

Karkeilla, karvaisilla käsillään pitelivät nuo miehet minusta kiinni ja raahasivat minut polkua pitkin metsän läpi de Pombal-petturin määrätessä suunnan vanginvartijoilleni. Neljä ryöväreistä kantoi Duplessin ruumista. Ilta loi jo varjojaan seudun ylitse, kun pääsimme metsästä ja aloimme nousta vuorenrinnettä ylös. Kiivettiin siksi kunnes saavuttiin sissijoukon pääkortteeriin, joka oli eräässä rotkossa ylhäällä vuorenrinteellä. Siellä oli rovio, joka oli tuottanut minulle niin paljon vaivaa. Se oli neliskulmainen ja polttopuista rakennettu ja sitäpaitsi aivan päämme yläpuolella. Sen alapuolella oli kaksi tai kolme majaa, jotka epäilemättä olivat kuuluneet vuohipaimenille, mutta nyt olivat näiden roistojen suojina. Minut työnnettiin yhteen noista majoista sidottuna ja avuttomana, ja toveriraukkani ruumis pantiin vierelleni.

Makasin siellä hautoen ainoastaan sitä ajatusta, mitä minun parin tunnin aikana olisi tehtävä päästäkseni sytyttämään yläpuolellani olevan rovion, kun vankilan ovi avautui, ja eräs mies astui sisään. Jos käteni olisivat olleet vapaina, olisin hyökännyt hänen kurkkuunsa ja kuristanut hänet, sillä tulija ei ollut kukaan muu kuin de Pombal. Parisen ryöväriä seurasi hänen kintereillään, mutta hän käski heidän jäädä ulkopuolelle ja sulki oven.

"Te roisto!" ärjäsin minä.

"Hiljaa", kuiskasi hän, "puhukaa hiljaa, joku voi kenties kuulla, ja henkeni on silloin mennyttä. Minulla on muutama sana sanottava teille, eversti Gerard; samoinkuin olin hyvä teidän toverillenne, tahdon myös mielelläni auttaa teitä. Puhuessani teidän kanssanne hänen ruumiinsa ääressä, huomasin, että meidät oli piiritetty ja että teidän vangitsemistanne ei voinut välttää. Olisin saanut saman kohtalon kuin tekin, jos olisin epäröinyt. Silmänräpäyksessä tein teidät vangikseni säilyttääkseni joukon luottamuksen. Järkenne sanoo teille, etten toisin voinut menetellä. En tiedä, voinko teidät pelastaa, mutta tahdon ainakin koettaa."

Tämä oli uusi käänne asiassa. Vastasin, etten voinut tietää, missä määrin hän puhui totta, vaan että tulisin tuomitsemaan häntä hänen tekojensa mukaan.

"Enempää en pyydäkään", sanoi hän, "ja nyt tahdon antaa teille yhden neuvon. Päällikkö haluaa nähdä teidät. Vastatkaa hänelle rehellisesti. Muuten sahauttaa hän teidät kahtia kahden laudan välissä. Älkää vastustako häntä. Antakaa hänelle ne tiedot, joita hän pyytää. Se on teidän ainoa pelastuksenne. Jos voitte voittaa aikaa, voi kentiesi ilmaantua joku pelastumisen mahdollisuus. Nyt täytyy meidän lähteä. Tulkaa heti mukaan, muuten voi herätä epäluuloja." Hän auttoi minut ylös, aukaisi oven, veti minut tuimasti ulos, ja niiden kahden miehen avulla, jotka seisoivat oven ulkopuolella, tyrkkäsi hän minut varsin kovakouraisesti siihen paikkaan, jossa sissijoukon päällikkö istui raakojen seuralaistensa ympäröimänä. Manuelo "Hymyilevä" oli varsin merkillinen mies. Hän oli lihava ja kukoistava ja näytti hyvin tyytyväiseltä; suurine parrattomine kasvoineen ja kaljuine päineen näytti hän oikein tyypilliseltä hyväntahtoiselta perheen isältä. Nähdessäni hänen suopean hymynsä saatoin tuskin uskoa, että tuossa oli se roisto, jota yhtä paljon pelkäsivät sekä Englannin että meidän armeijamme. On tunnettua, että Trent, eräs englantilainen upseeri, hirtätti hänet myöhemmin hänen julmuutensa vuoksi. Hän istui suurella kivellä katsellen minua, aivan kuin olisin ollut hänen vanha tuttavansa. Näin kuitenkin erään hänen miehistään nojaavan pitkää sahaa vasten, ja tämä näky riitti karkoittamaan minusta kaikki harhaluulot.

"Hyvää iltaa, eversti Gerard", sanoi hän, "meitä on viime aikoina erikoisemmin kunnioittanut kenraali Massenan esikunta. Yhtenä päivänä majuri Cortes, seuraavana eversti Duplessis ja nyt eversti Gerard. Ehkäpä itse marsalkkakin suvaitsee vielä kunnioittaa meitä vierailullaan. Arvaan, että olette nähnyt Duplessin; Cortesin löydätte kiinninaulattuna erääseen puuhun tuolla alempana. Nyt on vain ratkaistava, kuinka menettelisimme teidän kanssanne!"

Tämä ei ollut suinkaan mieltäylentävää puhetta; mutta hänen kasvoillaan paistoi koko ajan hymyily, ja hän lausui sanansa mitä ystävällisimmin. Nyt kumartui hän eteenpäin, ja huomasin silloin järkähtämättömän, kovan ilmeen hänen silmissään.

"Eversti Gerard", sanoi hän, "en voi luvata säästää henkeänne sillä se ei kuulu tapoihimme, mutta voin määrätä teille joko helpon tai kauhistavan kuoleman. Kumman valitsette?"

"Mitä toivotte minun tekevän saadakseni luvan valita?"

"Jos haluatte saada helpon kuoleman, vaadin minä, että teidän tulee vastata totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka teille teen."

Äkillinen ajatus pälkähti päähäni.

"Te haluatte tappaa minut, mutta teille on samantekevää, millä tavalla kuolen. Jos nyt vastaan teidän kysymyksiinne, sallitteko silloin minun valita kuolintapani?"