Part 4

Hän kuiskasi jonkun määräyksen mamelukeille, jotka tervehtivät ja jäivät seisomaan paikoilleen, kun minä sitävastoin seurasin keisaria. Kautta kunniani, minä olen aina käyttäytynyt kuten husaarin tulee ja sopii, mutta ei itse Lasallekaan ole viittaansa niin heilutellut ja niin koreasti käydä töpsötellyt kuin minä nyt. Kenelläpä oli syytä kilistellä kannuksia ja kalistella sapeliaan, jollei juuri minulla -- Etienne Gerardilla -- keisarin uskollisella ja valitulla puolustajalla, sillä miehellä, joka tappoi Napoleonin murhaajan! Mutta äkkiä kääntyi keisari nopeasti puoleeni.

"Onko tuo nyt sopivaa käyttäytymistä tällaisessa salaperäisessä toimessa?" sähisi hän, silmissään omituinen kiilto. "Noinko te tahdotte ehkäistä, etteivät toverinne aavistaisi, että jotain tavatonta on tapahtunut? Olkaa minulle näyttämättä tuollaista narripeliä, monsieur, tai lähetän teidät saporien riveihin, joissa saatte hieman kovempaa työtä eikä mitään viittaa heilutettavaksi."

Näin keisari. Jos hän sai vähänkään vihiä, että joku luuli voivansa rehennellä hänen seurassaan, käytti hän ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen hänelle, minkälainen pohjaton kuilu heidän välillään oli. Tein kunniaa äänettömänä, mutta tunnustaa täytyy, että tunsin itseni loukatuksi kaiken tämän jälkeen, mitä välillämme oli tapahtunut. Hän vei minut linnaan yksityishuoneeseensa, ja siellä seisoin taaskin oven suussa aivan kuin iltapäivälläkin. Napoleon heittäytyi nojatuoliin vajoten hiljaiseen mietiskelyyn. Uskalsin viimein pienellä rykäisyllä muistuttaa läsnäolostani.

"Ah, kelpo Gerardini", virkkoi hän. "Te olette epäilemättä sangen utelias kuulemaan, mitä kaikki tämä merkitsee?"

"Olen täysin tyytyväinen, vaikk'ette suvaitsisikaan selittää minulle mitään", vastasin minä.

"Ah, lorua", sanoi hän kärsimättömästi.

"Tyhjää puhetta. Niinpian kuin olette oven ulkopuolella, alatte utelemaan, ja kahden päivän kuluttua tietävät sen kaikki toverinne. Kolmantena päivänä tuntee koko Fontainebleau jutun, ja neljäntenä päivänä se on ehtinyt Pariisiin. Mutta jos minä nyt kerron teille tarpeeksi tyydyttääkseni uteliaisuuttanne, on olemassa ehkä heikko toivo, että te kykenette pitämään sen omina tietoinanne."

Hän ei ymmärtänyt luonnettani, tuo keisari, ja siitä huolimatta ei tässä muu auttanut kuin kumartaa ja pitää suunsa kiinni.

"Muutamat sanat riittävät kyllä selittämään asian teille", sanoi hän. Hän puhui hyvin nopeasti, kävellen edestakaisin lattialla. "Nuo miehet olivat korsikalaisia; tunsin heidät nuoruudessani. Olemme kuuluneet samaan veljeskuntaan -- korsikalaisiin veljiin, kuten itseämme nimitimme. Se perustettiin muinaisten Paoli-päivien aikana, ymmärrättekö, ja meillä oli erinäisiä ankaria lakeja, jotka eivät --."

Näitä sanoja kuunnellessani tuntui minusta ikäänkuin kaikki ranskalaisuus olisi ollut keisarista kaukana, ja kuin personoitu korsikalaisuus seisoisi edessäni, suurten kärsimysten perikuvana ja epätoivoisena, salamyhkäisenä kostonhimona. Hänen ajatuksensa olivat rientäneet jo aikoja sitten menneisiin päiviin, ja hän käveli huoneessa edes takaisin lyhyin, kiintein askelin, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Kärsimättömällä kädenliikkeellä palautti hän ajatuksensa nyky-aikaan ja minuun.

"Sellaisen seuran lait voivat olla varsin terveellisiä tavalliselle kansalaiselle", jatkoi hän. "Ennen muinoin ei löytynyt uskollisempaa kansalaista kuin minä. Mutta olosuhteet muuttuvat, eikä minulle yhtä vähän kuin Ranskallekaan olisi mitään hyötyä, jos vielä noudattaisin noita määräyksiä. He tahtoivat pakoittaa minut niitä noudattamaan, mutta sillä tavalla jouduttivat he vain omaa turmiotaan."

"Nuo miehet olivat seuran johtajia ja olivat tulleet Korsikasta tänne saadakseen tavata minua sovitussa paikassa. Minä tiesin mitä se merkitsi. Toisaalla: ellen saapuisi, saisin olla varma, että siitä olisi seurauksena henkeni ikuinen vainoaminen. Tunsinhan heidän menettelytapansa. Mitä te olisitte tehnyt minun asemassani, Gerard?"

"Antanut kymmenennelle husaari-rykmentille määräyksen tyystin etsiä koko metsän ja tuoda veijarit jalkojenne juurelle, sire", laskettelin minä vähääkään epäröimättä.

Hän hymyili ja pudisti päätään. "Minulla oli erikoisen pätevät syyt olla vangitsematta heitä elävinä", sanoi hän. "Murhaajan kielestä saattoi koitua yhtä vaarallinen ase kuin hänen tikaristaan. Tahdoin mihin hintaan hyvänsä välttää juoruilemista ja skandaalia. Nyt mamelukkini hävittävät pienimmänkin jäljen siitä, mitä on tapahtunut, ja juttu on pyyhkäisty pois maanpäältä. Jos olisin lähettänyt enemmän kuin yhden puolustajan de Goudinin kera metsään, eivät veljekset olisi näyttäytyneet. Nyt he eivät yhden miehen takia luopuneet suunnitelmastaan eivätkä antaneet tilaisuuden mennä menojaan. Lasallen tilapäinen läsnä-olo täällä sillä hetkellä, kun otin vastaan kutsumuksen, aiheutti, että tulin tähän tarkoitukseen valinneeksi yhden hänen husaareistaan. Ja minä valitsin teidät, Gerard, siitä syystä että tarvitsin miestä, joka osasi käyttää sapelia ja joka ei tunkeutuisi tähän juttuun syvemmälti kuin toivoin. Minä luotan siihen, että te tulette osoittautumaan valintani arvoiseksi yhtä oivallisesti kuin te olette osoittautunut teoissanne kunnolliseksi."

"Sire", vastasin minä, "tulen kiskomaan juurineen muististani pois sen, mikä on tapahtunut, aivan kuin sitä ei olisi siellä koskaan ollutkaan. Lupaan poistua tästä huoneesta täydellisesti samanlaisena kuin olin tänne tullessani kello 4."

"Sitä te ette voi", sanoi keisari hymyillen. "Te olitte silloin luutnantti. Sallikaa minun nyt sanoa teille hyvää yötä -- kapteeni Gerard."

III.

Ketunajo.

Te tiedätte, ystäväni, että talvi oli loppupuolellaan v. 1810, kun Massena, minä ja muut karkoitimme Wellingtonin takaisin niin kauaksi, että meillä oli toiveita saada hänet joukkoineen ahdistetuksi aina Tagus'iin saakka. Mutta kun olimme kahdenkymmenen peninkulman päässä Lissabonista, huomasimme, että meitä oli puijattu, sillä tuo englantilainen oli rakentanut laajalle ulottuvan vallirivin ja linnakesarjan paikkaan, jonka nimi oli Torres Vedras, niin että emme kyenneet tunkeutumaan hänen varustustensa läpi. Olimme Busacossa oppineet, ettei ollut lapsen leikkiä taistella noita miehiä vastaan, ja olimme täällä niin kaukana kodistamme, ettemme uskaltaneet hyökätä ilman selkäpuolella olevia apujoukkoja. Ei muu auttanut kuin asettua heidän vahvistettujen linjojensa eteen ja piirittää heitä parhaamme mukaan. Sinne pysähdyimme sitten kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi ja koimme sellaisia kauhuja, että Massena myöhemmin sanoi, ettei hänen päässään ollut ainoatakaan hiusta, joka ei olisi tullut valkoiseksi.

Minä omasta puolestani en tilanteestamme suuriakaan surrut. Olihan minulla hoidettavinani hevoset, jotka olivat kovasti levon ja tuoreen rehun tarpeessa. Muutoin me joimme maan viiniä ja tapoimme aikaa niin hyvin kuin taisimme. Santaremissa oli eräs lady -- mutta pidän suuni tukossa. Oikean ritarin tunnusmerkkihän on, ettei hän kavalla mitään salaisuuksia, jos kohta hän antaakin viittauksia siitä, että hän voisi kertoa niitä koko joukon.

Eräänä päivänä lähetti Massena hakemaan minut luoksensa. Tapasin hänet teltassaan istumassa suuren pöydälle levitetyn kartan ääressä. Hän katsoi ääneti minuun läpitunkevilla silmillään, ja niiden ilmeestä päätin, että kysymyksessä oli jokin vakava asia. Hän oli hermostunut ja levoton, mutta minun ryhtini näytti rauhoittavan häntä. On hyvä olla tekemisissä urhoollisten miesten kanssa.

"Eversti Etienne Gerard", virkkoi hän, "olen aina kuullut, että te olette yritteliäs upseeri."

Ei ollut minun asiani vahvistaa tällaista tietoa, mutta kun toisaalta olisi ollut mieletöntä kieltää, niin löin sen vuoksi vain kannukset yhteen ja tein kunniaa.

"Te olette myöskin erinomainen ratsastaja?"

Sen myönsin.

"Ja miekkailijoiden paras, kaikissa kuudessa kevyen ratsuväen prikaateissa."

Massena oli tunnettu tarkoista tiedoistaan.

"No niin", jatkoi hän, "jos tahdotte silmäillä tätä asemakarttaa, ymmärrätte helposti, mihin toivon teidän ryhtyvän. Nämä tässä ovat englantilaisten linjoja Torres Vedrasin luona. Te olette ehkä pannut merkille, että ne ovat tavattoman laajat, ja käsitätte siis, että englantilaiset voivat pitää miehitettyinä linnoituksia vain siellä täällä. Kun kerran olette päässyt linjan läpi, on teillä kaksikymmentä peninkulmaa aukeata maata englantilaisten linjojen ja Lissabonin välillä. Minulle on sangen tärkeää saada tietää, kuinka Wellingtonin joukot ovat sijoitetut sille alueelle, ja minun toivomukseni on, että te lähdette ottamaan siitä selkoa."

Hänen sanoistansa kulki kylmä väristys ruumiini läpi.

"Kenraali", sanoin minä, "on mahdotonta että joku kevyen ratsuväen eversti rupeaisi toimittamaan vakoilijan virkaa."

Hän nauroi ja taputti minua olalle.

"Te ette olisi oikea husaari, jollette olisi tuittupää", sanoi hän. "Jos tahdotte kuunnella, ymmärrätte kyllä, ettei aikomukseni ole pyytää teitä esiintymään vakoilijana. Mitä pidätte tuosta hevosesta?"

Hän oli vienyt minut teltan suulle ja siellä näin erään jääkärin kuljettavan ihmeteltävää eläintä edes takaisin. Se oli harmaa, ei varsin korkea, ehkä hiukan yli yhdentoista korttelin -- mutta sillä oli lyhyt pää ja kauniisti kaareutuva kaula, mikä on ominaista puhdasrotuisille arabialaisille hevosille. Sen olat olivat niin jäntevät ja jalat silti niin sirot ja hienot, että vapisin ilosta jo pelkästä katselemisesta. Hienoa hevosta ja kaunista naista -- en voi niitä katsella tulematta liikutetuksi, vielä nytkin, vaikka seitsemänkymmentä talvea ovat kylmentäneet vertani. Niin että voitte itse kuvitella, kuinka asian laita oli siihen aikaan.

"Tuo", sanoi Massena, "on Voltigeur, nopein hevonen ratsuväessämme. Minun toivomukseni on, että te lähdette tänä yönä, raivaatte itsellenne tien vihollisten linjojen läpi ja palaatte takaisin vastakkaista tietä ja tuotte tietoja vihollisten suunnitteluista. Teidän täytyy olla virkapuvussa ja tulette niin ollen, vaikkapa teidät vangittaisiinkin, olemaan turvattu joutumasta tapetuksi vakoilijana. On kuitenkin todennäköistä, että pääsette häiriöittä vihollisen linjojen läpi, sillä etuvartijat ovat hyvin hajallaan. Ja kun kerran olette sisäpuolella, voitte päivällä ratsain välttää sitä, mikä teistä näyttää epäilyttävältä, ja kunhan vain pysyttelette loitolla maantiestä, pääsette kyllä aivan huomaamatta pujahtamaan takaisin. Ellette ole huomisiltaan ilmoittautunut luokseni, ymmärrän teidät vangituksi, ja tarjoudun vaihtamaan teidät eversti Patricia vastaan."

Oh, kuinka sydämeni paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hyppäsin satulaan ja ratsastin edestakaisin tällä uljaalla hevosella, näyttääkseni marsalkalle, kuinka sitä hallitsin. Se oli loistava -- me olimme molemmatkin loistavia, ja Massena paukutti käsiään ja huusi ihastuksesta. En minä, vaan hän sanoi, että hieno ratsu ansaitsee saada hienon ratsastajan. Kiitäessäni kolmannen kerran liehuvin kypärintöyhdöin ja viitoin hänen ohitseen, näin hänen kovista vanhoista kasvoistaan ettei hän enää epäillyt löytäneensä oikean miehen. Tempasin miekkani huotrasta ja tervehdin häntä kohottaen kahvan huulilleni, ja ratsastin sitten asuntooni.

Näytti tulevan myrskyinen yö, mikä seikka oli minulle erittäin mieleen. Toivoin voivani päästä lähtemään aivan salaa, sillä oli selvää, että jos kerran englantilaiset saisivat tietää minun tulleen armeijasta, päättäisivät he luonnollisesti heti jotain tärkeämpää olevan tekeillä. Annoin senvuoksi viedä hevoseni paalu-linjan ulkopuolelle muka juomaan, ja siellä vasta nousin satulaan. Minulla oli mukanani kartta, kompassi ja marsalkan ohjepaperi sisimmässä povitaskussani ja sapeli vyöllä, ja näin varustettuna läksin seikkailulleni. Satoi hienoa tihkusadetta ja kuu oli pilvien peitossa, niin että voitte ymmärtää, ettei ilma ollut erikoisen miellyttävä. Mutta sydämeni oli valoisa ajatellessani kunniaa, joka minulle oli osoitettu, ja mainetta, jonka tulisin saavuttamaan.

Tieni kulki milloin Torres Vedrasin ylänkömaata pitkin, milloin jonkun puron yli, sitten erään talon ohitse, joka oli poltettu ja oli nyt vain rajamerkki. Vihdoin saavuin erääseen nuoria korkkitammeja kasvavaan lehtoon ja sieltä San Antonian luostariin, joka oli englantilaisten vasemman sivustan viimeinen asema. Täältä käännyin eteläänpäin ja ratsastin rauhallisesti hiekkakunnaitten yli, sillä näiltä tienoin oli Massena ajatellut olevan parhainta yrittää vihollisen linjojen yli, aivan hiljalleen, sillä oli niin pimeä, etten voinut nähdä kättäni edessäni. Tällaisissa tapauksissa jätän ohjakset vapaaksi ja annan hevosen mennä omia teitään. Voltigeur ravasi uskollisesti eteenpäin ja minä olin hyvin tyytyväinen istuessani sen selässä pilkkopimeässä. Noin kolmisen tuntia olimme edenneet varovasti ja minusta tuntui kuin olisin jättänyt jo kaiken vaaran taakseni. Lisäsin vauhtia, sillä halusin kernaasti päästä Englannin sotajoukon taakse aamusarastuksessa. Näillä seuduilla on paljon viinitarhoja, jotka talvella ovat pelkkää tasankoa, joten nopeakin ratsastaminen kävi helposti päinsä.

Mutta Massena oli hieman erehtynyt englantilaisten varovaisuudesta, sillä osoittautui, ettei ollut vain yksi, vaan kokonaista kolme puolustuslinjaa, ja juuri tämä kolmas, jonka läpi tällä hetkellä kuljin, oli kaikista peloittavin. Ratsastaessani tietä pitkin, innostuneena menestyksestäni, näin äkkiä lyhdyn tuikkivan edessäni, ja eroitin vilaukselta kiiltävän kiväärinpiipun ja punaisen sotilaspuvun.

"Kuka siellä?" huusi ääni -- ja minkälainen ääni!

Käänsin hevosen oikealle ja ratsastin kuin mieletön, mutta nyt alkoi tusinan verran tulenliekkejä välkähdellä pimeässä, ja kuulat vinkuivat korvieni ympärillä. Tämä rätinä ei ollut minulle mitään uutta, joskaan en tahdo typerän nahkapojan tavoin kehua aina rakastaneeni sitä. Mutta milloinkaan se ei ole estänyt minua selvästi ajattelemasta, ja sen vuoksi käsitinkin oitis, ettei tässä voinut muuta tehdä kuin nelistää tiehensä ja koettaa onneaan jossain toisessa paikassa. Ratsastelin siis ylt'ympäri englantilaisten paalutuksia, ja kun vihdoin en kuullut enää mitään laukauksia, päättelin lopultakin päässeeni puolustuslinjojen läpi. Noin viisi peninkulmaa ratsastin etelään päin, pysähtyen tuon tuostakin hengähtämään ja tarkastelemaan taskukompassiani. Ja sitten yht'äkkiä -- tunnen vieläkin sitä muistellessani ikäänkuin sysäyksen rinnassani -- vaipui hevoseni maahan ääntä päästämättä ja värähtämättä, kuolleena kuin kivi!

Minä en osannut sitä aavistaa, mutta nyt huomasin, että yksi kirotuista englantilaisista oli laskenut luodin sen ruumiin läpi. Uljas eläin ei valittanut eikä herpaantunut, vaan kesti uskollisesti niinkauan kuin siinä oli elon merkkiäkään. Äsken vielä tunsin itseni varmaksi Massenan armeijan nopeimman ja jaloimman hevosen selässä. Nyt makasi se maassa, tuo jalo eläin, jossa ei ollut enää muuta arvokasta kuin korkeintaan sen nahka, ja minä seisoin sen vieressä avuttomimpana, onnettomimpana kaikista olennoista -- hevosen selästä paiskattuna husaarina. Mitä hyödyttivät minua nyt ratsastussaappaat, kannukset ja koliseva sapelini? Olin tullut vihollisen linjojen sisäpuolelle; miten saatoin toivoa pääseväni jälleen takaisin? En häpeä tunnustaa, että minä, Etienne Gerard, istuin kuolleen hevoseni päälle ja kätkin kasvot käsiini synkän epätoivon valtaamana. Yön varjot alkoivat jo vaalentua idässä. Puolen tunnin kuluttua olisi valoisaa. Olin voittanut kaikki esteet ja ehtinyt jo näin pitkälle joutuakseni viimeisessä silmänräpäyksessä vihollisten kynsiin, tehtävääni suorittamatta ja vankina -- eikö tässä ole kylläksi musertamaan soturin sydämen. Mutta rohkeutta, ystävät! Meillä on tuollaisia heikkoja hetkiä, urhoollisimmillakin meistä. Mutta minun sieluni on kuin terässäilä, mitä enemmän sitä taivutetaan sitä voimakkaammin ponnahtaa se takaisin. Ensiksi epätoivon hetki, ja sitten aivot kylmenevät jääksi ja sydän iskee tulta. Kaikki ei ollut vielä menetetty. Minä, joka olin selviytynyt niin monesta pulmasta, selviäisin kyllä tästäkin. Nousin seisomaan ja rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä.

Ensinnäkin oli selvää, etten voinut lähteä takaisin päin. Ennenkuin olisin ehtinyt päästä englantilaisten linjain läpi, olisi ollut jo selvä päivä. Minun täytyi piilottautua päivän ajaksi ja koettaa onneani seuraavana yönä. Otin satulan, pistoolinkotelon sekä Voltigeur-parkani silat ja kätkin ne pensaikkoon, jotta ei kukaan, joka löytäisi hevosen, voisi nähdä sen kuuluneen ranskalaiselle husaarille. Sitten jätin hevosen makaamaan ja aloin hakea itselleni piilopaikkaa. Joka taholla vuoren rinteillä näin vahtitulia ja ihmisten jo alkavan liikuskella niiden ympärillä. Minun täytyi kiiruhtaa piiloon, muuten olin hukassa. Mutta minne kätkeytyä? Olin viinitarhassa. Köynnösten varret olivat vielä jäljellä, mutta kasvit poissa. Ne eivät siis voineet tarjota minulle mitään suojaa. Sitäpaitsi tarvitsin ruokaa ja vettä ennen yön tuloa. Syöksyin eteenpäin luottaen suosiolliseen kohtaloon. Enkä siinä pettynytkään. Onni on nainen, ystäväni, ja katsoo suopeasti reippaan husaarin puoleen.

Kompuroidessani viinitarhan läpi kohosi jotain mustaa silmieni eteen, ja minä tulin suuren nelikulmaisen kivitalon luo, jossa oli pitkä ja matala lisärakennus toisella sivulla. Tiet yhtyivät siinä, ja oli helppo nähdä, että se oli posada, viinitupa. Ikkunoista ei näkynyt valoa, ja kaikki oli pimeää ja hiljaista. Mutta luonnollisesti ymmärsin varsin hyvin, että tällaisen mukavan majatalon täytyi varmasti olla täynnä asukkaita, niiden joukossa todennäköisesti korkeita upseerejakin.

Olen kuitenkin saanut kokea, että mitä lähempänä vaara on, sitä turvallisempi on paikka. Tämän vuoksi en nähnyt mitään aihetta lähteä tästä pakopaikastani. Pitkä ja matala rakennus oli selvästi talli. Ryömin sinne auki olevasta ovesta. Talli oli täynnä härkiä ja lampaita. Tikapuita pitkin kiipesin ylisille, missä heinien seassa löysin rauhaisan ja pehmeän piilopaikan. Pienestä luukusta oli minulla näköala ravintolaan ja maantielle. Kyyristyin sinne odottamaan mitä tuleman piti. Pian näyttäytyi etten ollut erehtynyt luullessani yhden ja toisen tärkeän miehen asettuneen tänne asumaan. Melkein heti päivännousun jälkeen tuli eräs kevyeen rakuunaväkeen kuuluva englantilainen raportteineen, ja sen jälkeen virtasi alituiseen upseereita pihaan ja pihasta pois. Kaikki hokivat he samaa nimeä: "Sir Stapleton -- sir Stapleton." Minusta tuntui sangen ankealta maata siellä kuivin suin ja katsella niitä viinikannuja, joita isäntä kiikutteli noille englantilaisille upseereille. Mutta samalla minua huvitti tarkastella heidän terveitä, sileiksi ajettuja huolettomia kasvojaan ja arvailla, mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät, että niin kuuluisa vihollis-upseeri oli niin lähellä heitä. Ja tehdessäni siinä havaintoja, näin näyn, joka sai minut hämmästymään.

Näiden englantilaisten horjumaton mielentasapaino oli melkein uskomaton! Voitteko kuvitella, mitä lordi Wellington teki huomatessaan Massenan piirittäneen hänet, niin ettei hän voinut joukkoineen liikkua paikaltaan. Te ehkä arvelette hänen raivostuneen, olleen epätoivoisen, kutsuneen joukot koolle ja puhuneen heille velvollisuudesta isänmaata kohtaan ja voiton kunniasta, ennenkuin vei ne viimeiseen, epätoivoiseen kamppailuun. Mutta ei, lordi ei menetellyt näin, uskokaa pois. Hän lähetti aivan yksinkertaisesti sotalaivan Englantiin noutamaan joukon kettukoiria, ja niin hän upseereineen alkoi aikansa kuluksi harrastaa ketunajoa! Tämä on silkkaa ja väärentämätöntä totta, tämä. Torres Vedrasin linjojen takana pitivät nuo hullut englantilaiset ketunajoa kolmena päivänä viikossa. Olimme leirissämme kuulleet niistä kerrottavan, ja nyt siis sain itse tilaisuuden omin silmin nähdä, että noissa uskomattomissa jutuissa oli perää.

Sillä kaukana maantiellä näin tosiaan oikeita koiria tepastelevan, noin kolmisen- tai nelisenkymmentä kappaletta, valkoisia ja ruskeita, kaikilla hännät samaan suuntaan pystyssä, aivan kuin Vanhan kaartin pajunetit. Totta toisen kerran, se oli komea näky! Ja niiden takana ja keskellä ratsasti kolme suippolakkista ja punatakkista miestä, joiden arvasin olevan metsästäjiä. Heidän jäljessään tuli monta erilaiseen sotilaspukuun puettua ratsastajaa kaksi- ja kolmimiehisissä joukoissa iloisesti jutellen. He eivät näyttäneet erikoisempaa kiirettä pitävän, josta päättelin että heidän ajamansa kettu mahtoi olla hyvin laiska. Mutta oli miten oli, se oli heidän asiansa, ei minun, ja pian olivat he kaikki sivuuttaneet luukkuni ja katosivat näkyvistä. Nousin pystyyn valmiina käyttämään hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.

Kohta tämän jälkeen tuli eräs siniseen univormuun puettu upseeri, joka suuresti muistutti meikäläisen lentävän tykistön miehiä, ratsastaen tietä alaspäin. Hän oli vanhanpuoleinen, raskaan lihavahko mies, jolla oli harmaa poskiparta. Hän pysäytti hevosensa ja alkoi puhua jonkun ravintolan edessä odottelevan rakuunaupseerin kanssa, ja nyt huomasin, mitä etua minulle oli siitä, että olin opetellut englantia. Kuulin ja ymmärsin joka sanan, minkä he puhuivat.

"Missä kokoonnutaan?" kysyi upseeri, ja minä ajattelin, että hänen oli kiire saada jotakin syötävää, mutta kun toinen vastasi hänelle, että se tapahtui lähellä Altaraa, ymmärsin, että kysymys oli jostakin paikasta.

"Te saavutte myöhään, sir George", sanoi käskyläisupseeri.

"Niin, olin sotaoikeuden istunnossa. Onko sir Stapleton Cotton jo mennyt?"

Samalla hetkellä aukaistiin ikkuna, ja kaunis nuori mies mitä loistavimmassa sotilaspuvussa katsoi siitä ulos.

"Halloo, Murray!" hihkasi hän. "Nuo kirotut paperit pidättävät minua, mutta tulen heti kohta perässänne."

"Mainiota, Cotton. Olen jo myöhästynyt, niin että ratsastan heti edelleen."

"Käskekää palvelijani tuoda hevoseni pihalle", sanoi tuo nuori kenraali ikkunasta käskyläiselle, sillä aikaa kun toinen upseeri oli jo lähtenyt ratsastamaan.

Käskyläisupseeri ratsasti erään kauempana sijaitsevan tallin luo, ja muutaman minuutin kuluttua tuli pulska englantilainen ratsupalvelija taluttaen suitsista hevosta -- ja, oh, ystäväiseni, ette ole koskaan aavistaneet, millaisen täydellisyyden hevonen voi saavuttaa, ellette ole nähneet ensiluokkaista englantilaista metsästyshevosta. Se oli suurenmoinen, hoikka, korkea, jäntevä, ja kuitenkin miellyttävä ja siro kuin gaselli. Se oli väriltään pikimusta, ja sen kaula ja sen selkä ja sen takajalat! -- miten voisin niitä teille kuvailla? Sen nahka kiilsi kuin kiilloitettu ebenholtsi auringon paisteessa, ja se nosteli kavioitaan kevyesti ja somasti kuin tanssien, samalla puistellen harjaansa ja kärsimättömyydestä hirnahdellen. En milloinkaan ole nähnyt sellaista voiman, kauneuden ja sulon sopusointua. Olen useasti ihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit saattoivat saada kiinni meidän kaartinjääkärimme Astorgan taistelussa, mutta nyt, nähtyäni englantilaisten hevoset, ei se minua enää lainkaan ihmetyttänyt.

Ratsupalvelija sitoi hevosen ravintolan oven vieressä olevaan renkaaseen ja sen tehtyään meni sisään. Tässä silmänräpäyksessä oivalsin tilaisuuden, jonka sallimus minulle lahjoitti. Kun kerran istuin satulassa, olin paremmassa ratsuasussa kuin tälle retkelle lähtiessäni. Ei itse Voltigeurkään voinut kestää vertailua tuon loistavan, jalon eläimen kanssa. Ajatteleminen on minulla toimintaa. Yhdellä hyppäyksellä tulin tikapuilta alas tallin portaille. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin pihalla ja pitelin ohjaksia kädessäni. Hyppäsin satulaan. Joku, hevosen omistaja tai hänen palvelijansa, huusi perääni. Mitäpäs minä hänen huudostaan! Kosketin eläintä kevyesti kannuksilla, jolloin se teki sellaisen hyppäyksen, että vain minunlaiseni ratsastaja saattoi pysyä satulassa. Päästin ohjakset irralleen ja annoin hevosen huhkia -- minne, siitä viisi, kunhan vain loittonimme ravintolasta. Hepo nelisti kuin villitty viinitarhojen yli, ja pian olin peninkulman päässä vainoojistani. He eivät voineet enää saada selville, mihin suuntaan olin lähtenyt. Tiesin olevani turvassa. Sen vuoksi, tultuani eräälle pienelle mäelle, otin muistikirjan ja lyijykynän esille ja tein asemakartan leiristä sekä niistä paikoista, jotka saatoin mäen päältä nähdä.