Part 9
Keskustelut lopullisesta rauhasta menivät sillä välin menoaan Montebellon linnassa Milanon luona, johon Bonaparte asettui. Siellä nähtiin yli-kenraalin käyskelevän mahdollisimman vaatimattomassa puvussa kultaneulomuksilla ylenpalttisesti koristettujen kenraaliensa keskellä. Hänen voittonsa ja suuri valtansa eivät olleet muuttaneet ollenkaan hänen kohtuullisia elämäntapojaan. Samalla kun hänen kenraalinsa arvelematta kokosivat rikkauksia valloitetuista maakunnista ja elivät niillä suurellisesti, esiintyi Italian jumaloitu ja ylistetty valloittaja yhtä yksinkertaisena kuin köyhä kapteeni Bonaparte. Hän ei piitannut vallan ulkomuodoista; itse valtaa hän himoitsi. Hän saikin pian tilaisuuden näyttää, kuinka kauvas hänen käsivartensa ulottui. Tyytymättömät Ranskassa olivat vendémiaire'in 13 p:n jälkeen taas ruvenneet hengittämään; keväällä 1797 vaalit olivat käyneet Direktoriolle epäedullisesti; sekä vanhempien että nuorempien neuvostossa kuningasmieliset olivat saaneet tuntuvan ylivoiman, ja ajatus saada bourbon'it takaisin -- Ludvig XVI:n veljen, Provence'in kreivin persoonassa -- tuli päivä päivältä vilkkaammaksi. Silloin päätti Direktorion radikaalinen, tasavaltainen vähemmistö, Barras, _Rewbell_ ja La Réveillère-Lepaux joutua vastustajien edelle. He rupesivat yhteyteen Bonaparten kanssa, joka lähetti Parisiin Direktorion avuksi uljaan, mutta turhamielisen eikä suinkaan teräväpäisen kenraali Augereau'n. "Minä sanon teille", kirjoitti Bonaparte oppositsioni-puolueen johtajille, "että puhun 80,000 miehen puolesta; se aika on mennyt, jolloin raukkamaiset asianajajat ja kurjat lavertelijat mestauttivat sotamiehiä." Augereau, joka heti nimitettiin muutaman Parisin armeijaosaston päälliköksi, toimi täsmälleen päällikkönsä antamain käskyjen mukaan; fructidor'in 18 p. (syyskuun 4) suuri osa kuningasmielisiä neuvoston jäseniä vangittiin; molemmat konservatiiviset direktorit, Carnot ja _Barthélémy_, pakenivat; niiden sijaan astui radikaalisia demokraatteja Direktorioon. Mutta fruktidor'in 18 p:n hedelmät kuten vendémiaire'in 13:nkin korjasi Bonaparte, sillä konservatiivinen puolue oli kuohuksissaan, semminkin hänen menettelystään Venetsian asiassa, asettunut mitä kiivaimmin hänen ehdotukseensa perustuvaa lopullista rauhantekoa vastaan. Siinähän oli Puolan jako uudestaan, sanottiin, eikä ollut Ranskan arvon raukaista olla semmoisessa osallisena. Bonaparten omavaltaista menettelyä Italiassa oli yleensä hyvin kiihkeästi käytetty aseena Bonapartea vastaan. Nyt fructidor'in 18 p:n tapaukset kerrassaan masensivat koko tämän vastustuksen. Horjuvaa ja epäröivää Direktorioa kohtaan hän käytti samaa menettelyä kuin Itävallan välittäjiä kohtaan, jotka mielellään tahtoivat venyttää keskusteluja saadaksensa jos mahdollista suotuisampia ehtoja: hän peloitti niitä. Nämä lausuivat rauhanteon edellisenä päivänä muutamia uhkaavia sanoja mahdollisesta liitosta Venäjän kanssa. Bonaparte, joka hermostuneessa jännityksessä kiirehti saadakseen rauhankeskustelut päättymään, ponnahti ylös kuullessaan nämä sanat, jotka kerrassaan näyttivät siirtävän hänen toiveittensa tarkoitukset epämääräiseen tulevaisuuteen. "Te siis haluatte sotaa, herrani", huudahti hän. "Hyvä! Sen saatte; se on julistettu tästä hetkestä; mutta huomatkaa minun sanani: kolmessa kuukaudessa minä muserran teidän yksivaltanne niinkuin nyt muserran tämän hauraan porslinin." Samassa hän tarjoilupöydältä sieppasi kallisarvoisen porslini-kaluston ja paiskasi sen lattiaan, jossa se kalisten meni sirpaleiksi; sitten hän rajusti huudahdellen ja ankarasti kiihoittuneena syöksyi ulos ovesta. Direktoriota vastaan, joka vitkasteli antaa suostumustaan Bonaparten sanelemiin rauhanehtoihin, hän käytti toista peloituskeinoa: hän uhkasi luopua päällikkyydestä. Direktorion vastauskirjelmä lokakuun 16 p:ltä 1797 tämmöiseen uudistettuun uhkaukseen antaa parhaimman käsityksen nuoren kenraalin asemasta hallitukseen nähden. "Teidän sydämeenne on istutettu epäluulon siemen", kirjoittaa Direktorio hänelle, "ja se saattaa riistää isänmaalta teidän neronne. Ei ole isänmaa koskaan sitä tarvinnut niinkuin nyt. Te puhutte levosta, terveydestänne, halustanne vetäytyä syrjään? Tasavallan rauha ei salli teidän ajatella omaa lepoanne. Jollei Ranska suoriudu voitolla, jos se pakoitetaan nöyryyttävään rauhaan, jos voitollisten urotöittenne hedelmät joutuvat hukkaan, silloin, kansalais-kenraali, emme ole ainoastaan sairaita, me olemme kuolleet. -- Ei, Direktorio ei suostu teidän virkaeroonne, ei, teidän ei tarvitse meihin nähden vedota omaantuntoonne eikä jälkeentulevaisten todistukseen. Direktorio uskoo kenraali Bonaparten kuntoon ja luottaa siihen lujasti."
Kaiketikin ylenkatseellinen hymy värisi Bonaparten ohuilla huulilla hänen lukiessaan tämän loppufraasin. Millä oikeudella tuo kurja, kelvoton direktorihallitus, joka oli väkivoimalla päässyt valtaan ja ainoastaan väkivoimalla pysynyt pystyssä, millä oikeudella sen kovin vähän rehelliset ja kovin omanvoitonpyyntöiset jäsenet luottivat muiden rehellisyyteen ja epäitsekkäisyyteen? Mitä muuta harrastusta heillä oli kuin valta, vaikka maan onnenkin kustannuksella? Olisiko epärehellistä sysätä heidät syrjään mahdottomina ja asettaa tarmo, kelvollisuus ja äly heidän sijalleen? Onko kaikki se veri, jonka vallankumous on vuodattanut, juossut mitään hyötyä tuottamatta, onko Ranska vietävä takaisin samaan tilaan kuin ennen vuotta 1789? Se mies, joka Italian sodan kautta oli hajoittanut 1:n koalitsionin ja joka, oltuaan tuntematon kenraali, puolentoista vuoden kuluessa pelkästään loistavien lahjojensa avulla oli saavuttanut poliittisena henkilönä euroopalaisen merkityksen, se mies oli jo aikoja sitten ratkaissut nämä kysymykset. "Uskotteko", sanoi Bonaparte eräälle ranskalaiselle diplomaatille rauhanvälittelyjen kestäessä, "että minä Direktorion asianajajain ylistämiseksi juhlin voittoja Italiassa? Vai perustaakseni tasavallan? Meidänkö tavoillamme, meidänkö paheillamme tasavalta!... Se on houre, johon ranskalaiset ovat hurmautuneet ja joka katoaa kuten moni muu. Ne kaipaavat sodan kunniaa, turhamaisuutensa tyydytystä, mutta vapautta, sitä ne eivät ymmärrä. Katsokaa armeijaa! Ne suotuisat tulokset, joita olemme saavuttaneet, ne voitot, joita olemme voittaneet, ovat jo antaneet jälleen ranskalaiselle sotamiehelle hänen entisen luonteensa... Minä olen hänelle kaikki. Koettakoon Direktorio riistää minulta päällikkyyttä, niin saadaan nähdä, sekö on valtias. Kansa kaipaa johtajaa, johtajaa, joka on saavuttanut mainetta töillään eikä hallitusteorioillaan tai fraaseillaan." Tästä näkyy, että Bonaparte oli täysin selvillä tulevaisuudesta; mutta muutkin huomasivat selvästi, mihin mennään. "Tämä mies", sanoi hänestä eräs tuttava elokuussa 1797, "ei pysähdy ennenkuin hän on joko valtaistuimella tahi mestauslavalla." -- "Hän tahtoo hallita Ranskaa ja Ranskalla Euroopan", sanoo hänestä muuan ranskalainen siirtolainen kuukautta myöhemmin. "Jos olisi Ranskassa kuningas ja se ei olisi hän itse, niin hän olisi luonut hänet; hänellä olisi tämän kuninkaan oikeudet miekkansa kärjessä eikä hän koskaan laskisi tätä miekkaa kädestään, voidakseen syöstä sen kuninkaan rintaan, jos tämä lakkaisi olemasta hänelle alamainen." Lokakuun 17 p:nä 1797 rauha vihdoin allekirjoitettiin Campo Formiossa. Ranska sai Belgian ja Jonian saaret, Itävalta Venetsian alueet Adige'en saakka. Valloitettujen maa-alueiden jäännöksistä muodostettiin cisalpininen tasavalta. Genuasta oli jo sitä ennen tehty Ligurian tasavalta.
Italian sotaretki on pidettävä Napoleonin historian valoisimpina lehtinä. Se oli hänen hämmästyttävän lahjakkaisuutensa ensimäinen, tuore ilmaus, hänen ihmeellisen persoonallisuutensa ensimäinen, häikäisevä esiintyminen. Yksin hänen vastustajansakin ranskalaisten kenraalien joukossa antoivat hänelle täyden tunnustuksensa; tosin väitettiin, ettei hän säästänyt ihmishenkeä, että hän saattoi olla kova ja käskevä, mutta lisättiin, että jokainen näki hänen katseestaan ja kuuli hänen äänestään, että hän oli syntynyt hallitsemaan ja että häntä täytyi ehdottomasti totella. Suurin arvo tässä on kuitenkin annettava kansan, alhaisen sotamiehen arvosteluille nuoresta kenraalistaan; niitähän semminkin surmattiin, haavoitettiin ja tehtiin raajarikoiksi hänen ajatuksiansa toimeenpantaessa. Tuomio hänestä on lausuttu sillä nimellä, jonka ne antoivat hänelle Lodin taistelun jälkeen: pieni korpraali. "Korpraali on se käskijä, joka on sotamiestä lähinnä, jonka virka-arvo ei vapauta häntä mistään alhaisen sotamiehen tehtävästä ja joka sittenkin on vastuunalainen ja käskijä." "Pieni korpraali" on ranskalaisen sotamiehen suussa kunnianimi, jota ei yksikään sotajoukon johtaja ole saanut. Se tietää suuren sodanjohtajan tuttavallisuutta, toveruutta ja huolenpitoa jokaista soturia kohtaan hänen armeijassaan.
Bonaparten keväällä 1796 taistellessa piemontilaisia ja itävaltalaisia vastaan hänen vaimonsa huvittelihe Parisissa. Avioliitto oli hänelle ollut enemmän järjen kuin sydämen asia, ja Bonaparten kaipaavat, hehkuvat kirjeet, joissa hän alituisesti kehoittaa häntä tulemaan luoksensa, eivät tehneet sanottavaa vaikutusta keimailevaan naiseen. "Eikö hän ole naurettava ihminen, tuo Bonaparte", saattoi hän tokaista saatuansa hänen hellät, intohimoiset kirjeensä. Mutta tuon naurettavan ihmisen voitot heijastivat valoa häneenkin, ja se teki hänelle vieläkin vaikeammaksi tempautua irti pääkaupungista, jossa hän äkkiä oli päässyt huomatuksi henkilöksi, kun häntä mainion kenraalin vaimona täytyi juhlia ja kursailla. Kun eivät mitkään Bonaparten kirjeet ja sanat auttaneet, kirjoitti hän suuttuneena Carnot'lle: "Olen epätoivossa; vaimoni ei tule, hänellä on rakastaja, joka häntä pidättää Parisissa. Minä kiroon kaikkia naisia." Vihdoin, kesäkuun lopussa, Josephine ei osannut enää keksiä mitään verukkeita poissaolonsa puolustukseksi, ja hän lähti Junot'n kanssa Italiaan. Hän oli epätoivossa, että hänen täytyi jättää Parisi, hän itki "ikäänkuin vietäisiin mestauslavalle." Bonaparte, joka odotti häntä Milanossa, oli ylen onnellinen hänen vihdoin saapuessaan, mutta pian hänen taas täytyi lähteä vihollista vastaan; Josephine huomasi, että kyllä Milanossakin käy huvitteleminen, siellä kun joukko nuoria upseereja seisoi varpaillaan hänen edessään; ja kun hänen miehensä vaati häntä tulemaan luoksensa pääkortteeriin, hänellä oli taas sadottain mutkia esitettävänä. Vähitellen Bonaparte rupesi ymmärtämään, ettei hänen vaimonsa hänestä välittänyt. Useat nuoret luutnantit, joiden huomaavaisuus Josephine'ä kohtaan oli ollut liian harras, lähetettiin pois armeijasta, ja hänen kirjeistään katosi intohimoinen sävy. Hän antautuu hölliin, ohimeneviin suhteisiin ja puhuu apein mielin ja alakuloisena hänestä, joka olisi voinut yksin hallita hänen sydämessään.
Joulukuun 5 p:nä Bonaparte odottamatta ja ilmoittamatta saapui Parisiin. Hän koetti täällä mikäli mahdollista välttää huomiota, mutta seuraus oli tietysti, että syntyi sitä suurempi riemu, kun hänet saatiin nähdä. Kuitenkin hän varsin vähän välitti tästä onnesta. "Väkeä tunkeilisi yhtä paljon nähdäksensä minut vietävän mestauslavalle", sanoi hän. "Parisissa unohdetaan helposti. Jos viivyn täällä kauvan mitään toimittamatta, niin olen mennyttä kalua. Tässä Babylonissa toinen kuuluisuus syrjäyttää toisen. Jos minut on kolme kertaa nähty teaterissa, ei kukaan enää vilkaise puoleeni; sentähden sinne niin harvoin menen." Direktorio käski, että sen kadun nimi, jonka varrella hän asui, rue de la Chantereine, oli vast'edes hänen kunniakseen oleva rue de la Victoire, Voitonkatu. Vietettiin sarja juhlia ja teaterinäytäntöjä häntä varten; niiden kaikkien huippuna oli se suuri juhla, joka vietettiin silloin kun voittoisa italialaisen armeijan kenraali antoi Direktoriolle Itävallan keisarin allekirjoittaman rauhansopimuksen. Ranskan Instituti antoi hänelle kunniajäsenen arvon, ja täst'edes hänet usein nähtiin Institutin jäsenen vaatimattomassa ja porvarillisessa puvussa.
Mutta pakko, jonka alaisena hänen täytyi elää, esiintyessään näin syrjään vetäytyneenä ja vaatimattomana, rauhallisena kansalaisena, kävi hänelle ajan pitkään sietämättömäksi. Hän oli, omien sanojensa mukaan, päässyt komentamisen makuun eikä hän voinut siitä luopua. Hänen oli mahdotonta voittojensa jälkeen olla Parisissa "ja käydä kunniatervehdyksillä muutamien asianajajain luona." Mutta, kuten hän itse oli lausunut, hedelmä ei ollut vielä kypsä, se aika ei ollut vielä käsissä, jolloin hän Parisissa saattoi esiintyä samalla vallalla ja itsenäisyydellä kuin Italiassa. Hän ymmärsi selvästi, ettei mikään olisi hänelle edullisempaa kuin olla jonkun aikaa poissa pääkaupungista, jossa jo ruvettiin huhuilemaan, että hän huolimatta valtiosäännön määräyksistä hautoi mielessään päästä Direktorioon. Ja pian kysyivät parisilaiset, jotka Italian voittojen aikana eivät olleet kokonaan unhottaneet vendémiaire'in 13 päivää: "Mitä tekee kenraali Bonaparte niin kauvan Parisissa? Eikö hän kohta lähde laivastolla Englantiin."
Merisota Englantia vastaan näet jatkui yhä; Ranskan ja Hollannin siirtomaat olivat melkein kaikki valloitetut ja Ranskan kauppa kärsi suuresti, kun englantilaiset olivat sulkeneet Ranskan, Hollannin ja vihdoin Espanjankin länsirannikon satamat. Itävallan nöyryyttämisen jälkeen Bonaparte tahtoi Englannin kukistamista. "Jos teemme kaikkemme laivastomme vahvistamiseksi ja kukistaaksemme Englannin", kirjoitti hän Direktoriolle, "niin on Euroopa jalkojemme juuressa." Jo marraskuussa 1797 hän oli määrätty "englantilaisen armeijan" päälliköksi, jonka piti astua maihin Englannin rannikolla ja suunnata isku suoraan Lontoota vastaan. Vaikka hän suuresti epäili moisen maihinnousun yrityksen mahdollisuutta Ranskan vähäväkisellä merivoimalla, antoi hän kuitenkin sotajoukon kokoontua pohjoisrannikolle. On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä että hän, ruvetessaan tähän tehtävään, aikoi käyttää uutta armeijaansa, johon suureksi osaksi kuului italialaisen armeijan sotilaita, kukistaakseen Direktorion; mutta, kuten sanottu, hän ei pitänyt hedelmää kypsyneenä vielä, ja kun hän itse selvästi huomasi, että hän sitä mukaan kuin aika kului menetti jalansijaansa Parisissa, hän päätti lähteä sieltä pois. Ensin hän helmikuussa 1798 matkusti pitkin Ranskan pohjoisrannikkoa tutkiakseen sikäläisiä oloja, mutta kirjoitti jo 23 p:nä Direktoriolle, että maihinnousu-yritys Englantiin oli nyt mahdoton suorittaa ja että se kaikessa tapauksessa oli lykättävä pimeihin syysöihin saakka. Vähän sen jälkeen hän ehdotti armeijan käyttämistä Egypti-retkeen.
Tässä kohden Bonaparte otti omakseen vanhan ranskalaisen tuuman. Jo neljännellätoista vuosisadalla Ranskan kuningas Filip Kaunis uneksi herruutensa laajentamista Saksan, Italian ja bysantilaisen valtakunnan valloittamisella. Hänen mielikuvituksessaan oli Egyptin omistaminen maailmanherruuden pää-kulmakivi. Sittemmin, kun Ludvig XIV liittyneenä kristikunnan vihollisiin, turkkilaisiin, uhkasi Hollantia ja Itävaltaa, oli filosoofi Leibnitz kehottanut häntä kääntämään aseensa mieluummin turkkilaisia vastaan ja riistämään niiltä Egyptin, jolla hän tuntuvasti voisi vahingoittaa Hollannin kauppaa Intiassa. Omituista kyllä hän huomauttaa "suurelle kuninkaalle" Egyptin valta-asemaa muinaisuudessa ja sitä että kaikki maailmanvalloittajat olivat pitäneet Egyptiä välttämättömänä alusmaittensa osana. Kokonaan riippumatta Leibnitz'in ehdotuksesta syntyi 1732 suunnitelma Suez'in kannaksen katkaisemiseksi ja myöhemmin Puolan jaon aikana Versailles'n hallitus aprikoi, eikö Ranskan pitäisi hankkia itselleen turvallisuus valloittamalla faraonien maan. Vihdoin oli Egyptissä oleva Ranskan konsuli vähän ennen Bonaparten ehdotusta lähettänyt Direktoriolle raportin, jossa hän lämpimästi puolsi Egyptin miehittämistä. Sekin olisi jo Englannin eduille Intiassa varsin uhkaavaa; mutta jos mentäisiin pitemmälle kaivamalla kanava Suez'in kannaksen poikki, olisi ehkä mahdollista tuhota Englannin koko kauppa Intiassa. Sillä Korsikan, Italian, Jonian saaret ja Maltan valloitettuaan -- Bonaparte oli jo ne kaikki päättänyt anastaa -- oli Ranska yksinvaltiaana Välimerellä ja voi ohjata koko Intian kaupan Suez'in kanavan kautta suuriin satamakaupunkeihinsa Toulon'iin ja Marseille'hin.
Direktorio suostui mielihyvällä Bonaparten ehdotukseen Egyptin retkestä, josta lupasi koitua tuhoava isku Englannille ja joka sitäpaitsi saisi tuon peljätyn kenraalin poistumaan Ranskan rajoilta. Egyptin yliherra, Konstantinopolin sultaani, joka oli enemmän nimeksi kuin asiallisesti herrana, toivottiin saada suostuvaiseksi esittämällä retken tarkoittavan yksinomaan mamelukkeja, jotka olivat anastaneet kaiken vallan. Viekas diplomaatti Talleyrand sai tehtäväkseen Turkin taivuttamisen Ranskan puolelle ja vihollisuuksien virittämisen Venäjän ja sultaanin kesken. Huhtikuun 12 p:nä Bonaparte nimitettiin egyptiläisen armeijan ylipäälliköksi.
Vanha unelma se olikin, mikäli se häntä koski, joka hänen nyt siellä oli toteutettava. Jo kadetti- ja luutnanttivuosina hänen vireä mielikuvituksensa oli liikkunut Idän asioissa, ja monta kertaa ennenkuin vallankumous puhkesi antaen toivoa paremmista ajoista hän oli ajatellut lähteä Intiaan. Italian sodan aikana nämä unelmat olivat äkkiä saaneet uutta voimaa; nyt oli todellisuus käsissä. "En tahdo pitempään viipyä täällä, täällä ei ole enää mitään tekemistä", hän sanoi Bourienne'ille ja Junot'lle; "ne (Direktorio) eivät tahdo suostua mihinkään. Näen, että jos jään tänne, olen mennyttä kalua. Kaikki täällä kuluu piloille. Maine, jonka olin hankkinut, on pian haihtunut; tämä pieni Euroopa ei voi tuottaa minulle riittävästi kunniaa. Tahdon Itään, ainoastaan siellä on saatavissa nimi, maine, joka kestää kautta aikakausien." Saattaa pitää varmana, että Bonapartelle tuolloin oli varsin vastenmielistä jättää kauvas taaksensa pääkaupunki Seinen varrella. Tosin hänellä ei ollut kilpailijaa, joka voisi tulla hänelle vaaralliseksi Ranskassa -- kenraali Hoche oli äsken kuollut ja kuollut vuoteessaan kuten Bonaparte itse oli hänelle ennustanut -- mutta mitä saattoikaan tapahtua hänen poissa ollessaan? Kuitenkin... eikö maailmaa voinut hallita yhtä hyvin Aleksanteri Suuren kaupungista kuin Parisista? Eikö Aleksandria perustettu suuren Makedonian valtakunnan keskipisteeksi? Se ajatus häntä lohdutti, kun hän aavisti mahdolliseksi, että ajat saattoivat muuttua Ranskalle levollisemmiksi kuin miltä nyt näytti. Bonaparte, jonka tarvitsi vain laskea löysälle Korsikassa orastuneen ja vallankumouksessa kehittyneen diplomatisen neronsa ohjakset, ei laiminlyönyt ennen lähtöään mitään, joka saattoi häiritä rauhaa ulospäin. Direktorio kyllä itse pitäisi huolta siitä, että syntyisi levottomuutta ja tyytymättömyyttä kotimaassa. Sillä "hedelmä oli kypsä" vasta mielivallan ja hämmingin joutuessa siihen mittaan, että Ranskan kansa yksistään nimessä Bonaparte näki pelastuksen toivon. Sentähden hän saattoi vastata kysymykseen, kauvanko hän aikoi olla poissa: "Pari kuukautta tai kuusi vuotta; se riippuu asianhaaroista."
Bonaparten nero sai kaikki tiet viemään perille; mihin suuntaan hän ohjasikin, hän näki onnensa tähden säteilevän edessään.
* * * * *
Niin suurella innolla valmistuksia kiiruhdettiin, että kaikki oli suoritettu kuukausi sen jälkeen kun suunnitelma, jota ainoastaan ani harva tunsi, oli hyväksytty. Kaikkialla Euroopassa arveltiin, että tarkoituksena oli maihinnousu Englantiin. Ei voitu pitää salassa kuljetuslaivaston varusteluja Toulon'issa, Genuassa ja muissa Välimeren kaupungeissa; laivastoon kuului 400 kuormalaivaa ja niiden suojaksi 15 linjalaivaa, 15 fregattia, 7 korvettia ja 30-40 kuunariparkkia; mutta yleisesti otaksuttiin, että tämän suuren sotavoiman piti ensin vapauttaa liittoutuneen espanjalaisen laivaston, jota englantilaiset pitivät suljettuna Cadiz'issa, ja sitten ottaa sotajoukot pohjoisrannikolta ja viedä ne Englantiin. Yksityisiä huhuja, joita oli liikkeellä lähetyskunnan todellisesta tarkoituksesta, ei tahdottu uskoa missään. Silloin saapui Englannin amiraalille, loordi Vincentille, joka silloin laivastollaan oli Lissabon'in ulkosatamassa, 1 p. toukokuuta tieto, että Bonaparte Toulon'issa marssitti laivoihinsa 60.000 miestä ja että aavistettiin, ettei tämä tarkoittanut Englantia. Niin kauvan kun peljätyn kenraalin oli luultu olevan pohjoisarmeijassa, uskottiin varmasti maallenousua Englantiin; mutta jos hän itse oli Toulon'issa, niin kyllä se tiesi jotakin muuta. Heti lähetettiin Nelson 8:lla laivalla vakoilemaan; 17 p:nä hän piileksi Hyér-saarien edustalla ja anasti ranskalaisen korvetin, joka oli ennen kuormalaivastoa lähtenyt vesille, Bonaparten luullessa Välimeren länsi-osaa englantilaisista vapaaksi. Vankeja kuulustaessaan Nelson sai varman tiedon, että Bonaparte itse johti 12,000 miehen laivoihin astumista; mutta retken tarkoituksesta eivät vangit mitään tienneet, niin oli Bonaparte osannut pitää tuumansa salassa. Nelson lähti vesille kohdatakseen vihollisen, mutta Ranskan laivaston lähtiessä Toulon'ista 19 p:nä ja kulkiessa pitkin rannikkoa yhtyäkseen Genuasta, Ajacciosta ja Civita Vecchiasta tuleviin osastoihin, mikä menestyksellä suoritettiinkin, Nelsonin yllätti 22 ja 23 p:n välillä ankara myrsky, jossa hän sai sellaisia vaurioita, että hänen täytyi mennä St. Pierre'n saareen Sardinian eteläpuolelle niitä korjaamaan. Aavistamatta läheistä vaaraa Bonaparte suuntasi matkan itään; hän oli saanut tiedemiehiä kaikilta aloilta liittymään matkueeseen, ja amiraalilaivassa "l'Orient" vietettiin päivät oppineissa keskusteluissa ja tutkimuksissa. Kesäkuun 9 p:nä laivasto ankkuroi Maltan edustalla. Koko voima oli nyt 32,000 miehen suuruinen, sijoitettuna 400 laivaan.
Maltan saaria puolusti 400 vanhan temppeliherra- eli johanniittikunnan ritaria, joilla vuodesta 1530 oli ollut pääpaikkansa täällä. Niiden lisänä oli 500-miehinen rykmentti. Jo Italian sodan aikana Napoleon oli ruvennut sekaantumaan niiden asioihin ja hankkinut tilaisuuden vaikuttaa muutamiin niistä lupauksilla ja lahjomisilla. Hän korjasi nyt ponnistustensa hedelmät, kun tuo vahva, valloittamattomana pidetty La Valettan linna kesäkuun 12 p:nä antautui lyhyen, mitättömän vastustuksen jälkeen. Suuret varastot ja runsaat aarteet joutuivat tällöin ranskalaisten käsiin.
Jo heti Maltaan tultuansa Bonaparte oli saanut tietää, että Nelson, joka vieläkään ei tiennyt mitään hänen lopullisesta tarkoituksestaan, oli etsinyt häntä Neapelista ja siellä saanut lisäksi 10 linjalaivaa. Hän oli siis pian odotettavissa Maltaan ajaessaan takaa ranskalaista laivastoa, ja Bonaparte lähti sentähden mahdollisimman kiireesti saaresta ja purjehti itään päin. Jos tapahtuisi se onnettomuus, että Nelson pääsisi hänen jäljillensä, tahtoi hän olla maan läheisyydessä, jotta voisi pelastaa joukkonsa maihin; sentähden hän purjehti Jonian saarten rannikkoa myöten. Tuskin oli Nelson saapunut Maltaan ja nähnyt trikolorin (kolmivärisen lipun) liehuvan La Valettan valleilla, kun hän jo huomasi, että ranskalainen matkue tarkoitti Egyptiä, ja nyt lähdettiin minkä varustukset kestivät Aleksandriaan. Mutta juuri purjehtimalla suoraa tietä hän sivuutti vihollisensa. Sillä Bonaparte, joka kuljetti laivastoa yhtä mestarillisesti kuin sotajoukkoakin, pysyi pohjoisempana Kreetan rannikolla, josta Nelsonin mieleen tuskin juolahtaisi häntä etsiä. Täällä olivat kumminkin molemmat laivastot eräänä yönä toisiansa niin likellä, että englantilaisten laivain tykkisignaalit kuultiin ranskalaisiin. Kun Nelson saapui Aleksandriaan, tapasi hän ulkosataman tyhjänä. Oitis kulki hän edelleen Syriaan, ja kun hän sielläkään ei tavannut vihollistaan, hän kiiruhti Sisiliaan, koko sydämestään kiroillen ranskalaisia, "noita pirun sikiöitä, joilla oli semmoinen pirunmoinen menestys."