Part 8

Bonaparten vastaus, jossa hän lujasti teroitti sen seikan ehdotonta tarpeellisuutta, että koko valta sekä sotilaallisissa että diplomatisissa asioissa keskitettäisiin yhteen käteen, teki Direktoriossa vaikutuksensa: Kellermann jäi sinne missä oli, lausuttiin toivomus, että hyökättäisiin Livornoa vastaan, ja kenraali Bonaparte jäi yksin määrääjäksi ja sai vapaat kädet Italiassa. Direktorio asettui täten arveluttavalla tavalla pelin ulkopuolelle ja antoi lyhytnäköisyydessään ohjakset sen miehen käsiin, joka osasi niitä pidellä niinkuin ei yksikään toinen. Bonaparte sydämessään riemuitsi. "Minulle on varattu", sanoi hän Marmont'ille, "tilaisuus suorittaa suurtöitä, joita nykyinen sukupolvi ei voi ajatella mahdolliseksi." Mutta ensimäiset korkealle tähtäävän kunnianhimon kipinät eivät syttyneet nyt; ne olivat kauvan kyteneet tuhan alla hänen ensi ajoistaan saakka. Nyt ne leimahtivat ilmi liekkeihin. Mutta hänen lupauksensa uhrata aatteensa tasavallalle oli pelkkä fraasi kuten tällä ajalla moni muukin, ja Direktorio olisi varmaan ollut hänen kanssaan eri mieltä siitä, mikä oli oikea tie ja mitä varsinaisesti isänmaan paras vaati. Bonaparte näki selvästi, mihin hän pyrki; hän jo tunsi itsensä Cesariksi; oli vain tartuttava oikeaan hetkeen kulkeakseen Rubicon'in yli.

Mutta sillä välin Direktorio antoi kaikkialla Ranskassa viettää juhlia Italiassa saavutettujen loistavien voittojen johdosta.

Bonaparte oli otettu Milanossa -- jossa hän soi miehilleen kahdeksan päivän levon -- vastaan vapauttajana. Mutta suuret verot, joita hän vaati asukkailta, saivat pian mielet kääntymään ja aiheuttivat kansankapinan päivä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt joukkoineen Beaulieu'tä vastaan. Hän huomasi aseman siksi vakavaksi, että hän itse ryhtyi meteliä asettamaan, ja ankarasti se kukistettiin. Hänen täällä puuhatessaan armeija kulki itään päin. Yhdestä ainoasta lauseesta kirjeessä, jonka hänelle näinä päivinä kirjoitti Berthier, saa käsityksen siitä, mihin määrään Bonaparte oli sieluna armeijassaan, kuinka hänen lujaa johtoansa kaivattiin silloin, kun hän ei ollut saapuvilla. "Armeija teitä kärsimättömänä ikävöitsee." Eikä sen tarvinnutkaan kauvan häntä odottaa; jo 27 p:nä hän saapui, ja nyt riennettiin eteenpäin vihollista vastaan.

Beaulieu odotti ranskalaista armeijaa Mincio-joen takana. Toukokuun 30 p:nä Bonaparte kulki joen yli Borghetton luona, löi itävaltalaiset ja karkoitti ne Adige'n toiselle rannalle. Hän jatkoi takaa-ajoa, ja Beaulieu etsi osaksi turvaa Mantuan muurien suojasta, osaksi pelastusta pakenemalla ylös Tyroliin. Peschiera ja Verona valloitettiin, ja Bonaparte sai kesäkuun 1 p:nä, 8 päivää Milanosta lähtönsä jälkeen, ilmoittaa Direktoriolle: "Itävaltalaiset ovat Italiasta karkoitetut; etuvartijamme seisovat Saksan vuorilla."

Yksistään Mantuan vahva linna Mincion varrella pysyi vielä viimeisenä Itävallan varustuksena Italiassa. Sen omistamisesta oli tästä lähin sotaa käytävä.

Itävaltalaisten poissaoloa aikoi Bonaparte käyttää Direktorion niin suuresti toivoman retken suorittamiseksi keski-Italiaan. Ja toukokuussa oli Pannan ja Modenan herttuain pakko ostaa itselleen aselepo. Kesäkuussa tuli Neapelin ja Kirkkovaltion vuoro. Kaikkialla täytyi maksaa suuria summia ja luovuttaa taideteoksia y.m. Bonaparten oveluutta kuvaavaa on, että hän kapitoliumista pyysi Brutuksen, kuninkaanmurhaajan jälkeläisen ja vapauden puolustajan antiikisen rintakuvan. Kun se Bonaparten lahjana asetettiin Direktorion saliin, kuka silloin voikaan lahjoittajassa aavistaa Cesaria, tasavallalle vaarallista miestä? Neapelin täytyi sitoutua puolueettomuuteen. Rooman täytyi luovuttaa Ranskalle Ferrara ja Bologna sekä tärkeä Anconan satamakaupunki. Kesäkuun 28 p:nä valloitettiin Livorno, jolloin englantilaiset menettivät tärkeän yhdyssiteen Italian kanssa, jota paitsi Bonaparten käsiin joutui joukko monenlaisia runsaita tavaravarastoja. Pari kuukautta myöhemmin ranskalainen sotajoukko sieltä käsin valloitti hänen isänmaansa Korsikan.

Nyt hän keskitti kaikki voimansa Mantuan valloittamiseen. Piiritys oli alkanut jo ennenkuin hän oli retkeillyt etelään, ja hän oli toivonut saavansa linnan haltuunsa ennenkuin uudestaan järjestetty itävaltalainen armeija _Wurmser'in_ johdolla joutuisi avuksi. Heinäkuun lopussa hän sai tiedon, että itävaltalaiset -- luvultaan paljon voimakkaampina -- lähestyivät kahtena osastona; Wurmserin johdossa oleva tuli pitkin Adige'a Garda-järven itäpuolitse, ja sen piti hyökätä hänen rintamaansa vastaan Mantuan edustalla; toinen kulki _Quosdanovich'in_ johtamana Garda-järven läntistä rantaa pitkin, ja sen tuli käydä kimppuun selkäpuolelta. Hänen alikenraalinsa, joiden piti estellä etenevän vihollisen kulkua, lyötiin molemmilla tahoilla takaisin. Bonaparte tunsi, että ratkaisu oli käsissä. "Voi sitä, joka meistä on väärin laskenut", hän lausui Wurmser'ista ja itsestään. Kaikki oli kyseessä, mutta vaaran ohessa hänen kykynsäkin kasvoi. Äkkiä hän päätti keskeyttää Mantuan piirityksen; tykit tukittiin, ja koko armeija kokoontui Mincion vasemmalle rannalle.

"Antaakseni käsityksen", sanoi eräs ranskalainen valtiomies jotensakin tähän aikaan, "Bonaparten ruumiinrakenteesta, hänen sitkeydestään, uljuudestaan, liikuntojensa nopeudesta, vireydestään ja kaikista niistä hänen ominaisuuksistaan, joita hyvässä merkityksessä tapaamme hänessä, sanon häntä aina pieneksi tiikeriksi!" Tämä kuvaus ylikenraalista on huomioon otettava käsittääksemme koko italialaista sotaretkeä, sillä juuri nämä ominaisuudet muodostavat sen luonteen: nuo salamannopeat liikunnot, harkitut ja äkkinäiset harppaukset ja tuo vastustamaton, musertava hyökkäys. Hänen oma vireytensä, nopeutensa ja tarmonsa tarttui hänen väkeensä. "Niinkuin koski", sanoi hän miehilleen, "te olette syösseet alppien huipuilta alas; kaiken, mikä asettui teitä vastaan, te kaadoitte ja musersitte." Hän oli pää, armeija oli ruumis, ja jokainen sen jäsen totteli salamannopeasti ja silmänräpäyksessä noita oivallisia aivoja. Hänen neronsa ei kohonnut missään suurempaan loistoon kuin taisteluissa Garda-järven eteläisen kärjen ympärillä, jossa hän johti liikkeitä kahden armeijan välissä. Ennenkuin itävaltalaiset vielä aavistivatkaan hänen läheisyyttään, hän jo oli heidän kimpussaan, löi Quosdanovich'in Lonaton luona, kääntyi lounaaseen ja voitti seuraavana päivänä Wurmser'in Castiglione'n luona. Seuraavana päivänä taas voitto Peschieran luona, ja sitä seuraavana -- elokuun 7:ntenä -- oli Mantua uudestaan piiritettynä.

Kuukautta myöhemmin Wurmser keisarinsa käskystä toisen kerran samosi eteenpäin, tällä kertaa alas Brenta-laakson kautta, hänen alikenraalinsa Davidovich'in kulkiessa pitkin Adige'a. Tarkoitus oli taas saada Bonaparte kahden tulen väliin. Vaikka vihollinen nyt oli nähnyt niin monta todistusta hänen ihmeteltävästä nopeudestaan, tuli se taas yllätetyksi. Bonaparte kiiti Tyroliin Davidovich'ia vastaan, löi hänet ahtaissa rotkoissa Roveredon ja Callianon luona ja ajoi hänet niin kauvas takaisin pohjoiseen, että hän itse saattoi kulkea Brenta-laakson kautta. Wurmser marssi mitään aavistamatta ainoastaan kaksi päivän-matkaa edellä, päästäksensä pitkin Brenta-jokea Legnanoon, josta hänen yhteistyönsä Davidovich'in kanssa ja Bonaparten sulkeminen oli alkava. Silloin ranskalaiset tekivät hyökkäyksen hänen jälkijoukkoonsa; hänen täytyi kiirehtiä marssiansa päästäksensä johonkin paikkaan, jossa voisi kääntää rintaman Bonapartea vastaan. Yritys tehtiin seuraavana päivänä, syyskuun 8:ntena, Bassanon luona, mutta siitä sukeutui täydellinen tappio. Ja kaikki tiet Saksaan olivat suljetut! Hänen täytyi sentähden armeijansa jäännöksen kanssa, jota oli 14,000 miestä, kulkea eteenpäin maassa, joka oli kaikkialta vihollisen miehittämä. Hän kulkee etelään Vicenzan kautta Bonaparten takaa-ajamana, joka toivoo saada hänet pidätetyksi Adige'n luona. Mutta paria hänen käskyistään ei oltu ajoissa toteltu; Legnanon luona oli Wurmser'in onnistunut pujahtaa joen yli ja asettua Mantuan edustalle. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Bonaparte, löi hänet ja pakoitti hänet sulkeutumaan linnaan, jonka miehistö siten kohosi 25,000 soturiin. Itävaltalaiset olivat tällä kaksitoista-päiväisellä retkellä menettäneet 22,000 miestä ja 75 tykkiä; loput olivat kytketyt Mantuaan.

"Kuten hyvin ymmärrätte, rakas kenraali", kirjoitti Carnot Bonapartelle syyskuun 19 p:nä, "me levottomina odotimme sen toimen tuloksia, josta annoitte meille tiedon kuriirin kautta. Olemme nyt saaneet viime raporttinne, ja vaikka olimmekin tottuneet teidän erinomaisiin urotöihinne, sittenkin tiedonantonne Bassanon voitosta kävi yli toiveittemme. Minkä kunnian olettekaan niittänyt, kuolematon Bonaparte! Mikä tappio uhkamieliselle Itävallalle!" Juuri samaan aikaan Reinin joukot olivat kokeneet vastoinkäymisiä; Bonaparten ihailu tuli vaan sitä suuremmaksi, se kohosi innostukseksi; mutta "voiton lemmikki" oli hankkiva ranskalaisille vielä useampia yllätyksiä.

Marraskuun alussa oli Itävalta asettanut vielä kolmannen armeijan avustamaan yhä piiritettyä Mantuaa. Tällä kertaa vanha, kokenut _Alvinczy_ ylikenraalina samosi idästä, Bassanosta, Davidovich'in tullessa pohjoisesta pitkin Adige'a. Taas piti Bonaparte muserrettaman ylivoimalla Mantuan muurien edustalla. Hänen alikenraalinsa syöstään takaisin, itse hän Veronan luona marraskuun 12 p:nä kärsii tuntuvan tappion. Yksitoista hänen kenraaleistaan on haavoittunut, sotamiehet uupuneet ja asema vakava. Mutta sairaaloista nähtiin potilaiden ja haavoitettujen raahautuvan tarttuakseen aseisiin ja iskeäkseen vielä kerran kolmivärisen lipun alla. "Moni näistä uljaista miehistä vuoti vielä verta haavoistaan", kirjoittaa Bonaparte; "tämä surullinen näky kuohutti sieluani kovin." Hän rohkenee vielä kerran yrittää ylivoiman murtamista, yritys, jota asiantuntijat pitävät loistavimpana neron tekona uudessa sotahistoriassa.

Marraskuun 14 p:nä hän yön tullessa kaikessa hiljaisuudessa lähti Veronasta, kulki Adige'n poikki ja lisäsi voimaansa suurimmalla osalla Mantuaa piirittävää armeijaa. Itään, pitkin joen oikeata rantaa kävi kulku yön pimeydessä pieneen Roncon kaupunkiin, johon hän etukäteen oli rakennuttanut sillan. 15 p:n aamulla hän taas seisoi Adige-joen vasemmalla rannalla; edessään hänellä oli laaja, rämeinen seutu Adige'n ja sen haarajoen Alpone'n välissä; soiden poikki johtivat salpatiet pohjoiseen. Niiden yli hän antoi armeijansa marssia eteenpäin. Augereau kulki keskistä salpa-tietä pitkin, joka Arcole'n luona johti Alpone'n yli rakennetulle sillalle. Bonaparten tarkoitus oli tätä tietä myöten selkäpuolelta iskeä viholliseen, joka vielä luuli hänen olevan Veronassa.

Taistelupaikaksi tuli Arcole. Täällä majaili osasto kroateja siltaa vartioimassa; peitetyistä asemista heidän tykistönsä sai aikaan kauhean verilöylyn ryntäävien ranskalaisten riveissä; Augereau, joka huomasi väkensä horjuvan, sieppasi lipun ja syöksyi etupäähän; neljä kenraalia, jotka seurasivat häntä, heti haavoittui, ja ryntäyskolonna peräytyi toisen kerran. Silloin saapuu lentäen Bonaparte ratsunsa selässä, heittäytyy maahan, tarttuu lippuun, ja niin edetään taas. Lannes, joka jo on saanut kaksi haavaa, ja Marmont seuraavat häntä; eräs nuori upseeri, Muiron, tahtoo juosta päällikköänsä suojaamaan, mutta kaatuu kuolleena hänen eteensä. Mutta mikään ei kestä vihollisen murhaavaa kylkitulta. Taas ranskalaiset tungetaan takaisin, kaikki pakenevat. Bonaparte itse suistuu salpatieltä suohon, ja hänen veljensä kenraali Marmont'in avulla vasta viime hetkessä hänet pelastaa joutumasta vangiksi. Seuraavana päivänä taistellaan yhtä itsepintaisesti ylipääsystä; milloin pääsevät ranskalaiset voitolle, milloin tunkevat itävaltalaiset ne takaisin. 17 p:nä Bonaparte uudestaan ryntää Arcole-sillalle, mutta yöllä hän oli rakennuttanut alapuolelle toisen sillan joen yli, ja sen kautta Augereau nyt kulkee samalle rannalle, jossa vihollinen seisoo.

"Jokaisessa taistelussa on hetki", sanoo Bonaparte itse, "jolloin vähinkin liike on ratkaiseva... se on se tippa, joka täyttää maljan yli reunojen." Se liike, joka ratkaisi tämän kolmipäiväisen verisen taistelun, sai alkunsa hänen vanhasta periaatteestaan vaikuttaa mielikuvitukseen silloin kun hän tahtoi saada jotakin aikaan. Vaikka itävaltalaiset olivat kolmena päivänä pitäneet puoliansa vihollistansa vastaan, ne äkkiä lähtivät pakoon, kun noin 50 ranskalaista ratsumiestä räikeästi kajahuttaen torvia tuimassa rynnäkössä syöksyi suon kaislan kahistessa heidän selkäänsä. Tuo suuri ihmistuntija oli laskenut oikein. Nuo vähälukuiset ratsumiehet kasvoivat uupuneiden sotamiesten silmissä mahtavan armeijan hirmukuvaksi, ja sitä vastaan ne eivät kestäneet. Seuraavana päivänä ranskalainen armeija, joka pari päivää ennen oli salaa hiipinyt ulos Milanoon johtavan portin kautta, riemuiten marssi Veronaan Venetsian portista. Itävaltalaiset peräytyivät Tyroliin, ja Mantua piiritettiin uudestaan.

Vielä viimeisen voimanponnistuksen tahtoi keisari Frans yrittää valtansa säilyttämiseksi Italiassa. 1797 vuoden alussa Alvinczy samosi esiin uudella sotajoukolla Tyrolista pitkin Adige'a. Ranskalaisen kenraalin _Joubert'in_ täytyi peräytyä suuren ylivoiman edestä, ja hän asettui Rivolin luo; tästäkin paikasta hän aikoi luopua, mutta viime tingassa hän sai Bonapartelta käskyn pysyä asemassaan. Varsin ylivoimaisen vihollisen aikomus oli koota eri joukkonsa, ratsuväkensä ja tykistönsä lakeudelle Rivolin luo. Bonaparte tahtoi käydä häneen käsiksi ennenkuin tämä yhtyminen oli tapahtunut ja siten pakoittaa hänet taistelemaan ilman tykistöä. Aamulla tammikuun 14 p:nä klo 2 Bonaparte joukkoineen yhtyi Joubert'iin. Aamun koitteessa taistelu alkoi, ja klo 2 iltapuolella vihollinen oli lyöty.

Bonapartelle oli omituista, ettei hän tuntenut ensinkään sitä herpoutumisen tunnetta, joka tarkoituksen saavutettua valtaa muut kuolevaiset, semminkin kun kaikki voimat ovat olleet pinnistettyinä. Vielä samana iltana voiton jälkeen, marssittuaan koko yön ja oltuaan tantereella kello kahdesta aamulla, hän vetäytyi Mantuaan, jossa taas taisteli ja voitti 10 p:nä. Muuan itävaltalainen apujoukko oli näet pikamarssissa kulkenut alas Mantuaan ja hyökännyt piiritysväkeä vastaan, Wurmser'in hyökätessä ulos kaupungista. Nyt ei ollut enään mikään pelastusmahdollinen. Helmikuun 2 p:nä Mantuan täytyi antautua.

Itävaltalaiset olivat nyt karkoitetut Italiasta. Niiden kokoontuessa Tyrolin vuoristoon ja kootessa sinne apujoukkoja Bonaparte mitättömällä voimalla lähti Roomaa vastaan. Kirkkovaltio ei ollut täyttänyt velvollisuuksiansa tasavaltaa kohtaan, ja Bonaparte tahtoi ennenkuin lähti uudestaan itävaltalaisia vastaan olla varma Italian ehdottomasta kuuliaisuudesta. Munkit kyllä koettivat yllyttää väestöä ja saarnata kestävyyttä, ja madonnan kuvat irvistelivät vihasta ranskalaisten menestyksen vuoksi, mutta paavin sotamiehet pakenivat joka paikasta. Retki alkoi helmikuun 1 p:nä, rauha tehtiin aivan Bonaparten määräysten mukaisesti helmikuun 19 p:nä Tolentinossa. Ennen luovutettujen maakuntien lisäksi jätettiin nyt Romagna Ranskalle ja lisäksi melkoisesti korotettu rahasumma. Rooman miehittäminen olisi ollut mitä helpointa, mutta Bonaparte, joka osasi arvostella paavin vaikutusta ja tiesi mitä merkitsivät hyvät suhteet pyhään isään, luopui varsin järkevästi kiihoittamasta häntä vastaansa ikuisen kaupungin miehittämisellä.

Neljätoista päivää paavin kanssa tehdyn rauhan jälkeen Bonaparte lähti itävaltalaisia vastaan. Suurin osa niiden Reinin armeijaa oli kutsuttu vahvistamaan niitä osastoja, joiden asiana oli puolustaa teitä Italiasta Wien'iin. Bonaparte lähti liikkeelle ennenkuin nämä osastot olivat saapuneet. Entisten Itävallan ylikenraalien sijalle, ne kun kaikki olivat vanhoja miehiä, oli tällä kertaa asetettu kuusikolmatta-vuotias arkkiherttua _Kaarle_, joka menestyksellä oli taistellut ranskalaisia vastaan Reinin luona. Hän oli asettunut Tagliamenton taa, mutta lyötiin siellä maaliskuun 10 p:nä, ja hänen täytyi, menetettyään paljon väkeä, vetäytyä takaisin Isonzon taa. Sieltäkin hän karkoitettiin, ja monien kohtalokkaiden tappelujen jälkeen Alppien korkeilla harjanteilla Bonaparte huhtikuun 7 p:nä oli Leoben'issa, josta on vain parin päivän matka keisarikaupunkiin. Siellä kaikki joutui hämminkiin; hovi pakeni ja odotettiin hyökkäystä kaupunkiin.

Sitä ei kuitenkaan Bonaparte tarkoittanut. Että hän oli rohjennut edetä niin kauvas, se riippui ainoastaan siitä, että hän tahtoi päästä esille ennen muita ja yksin solmia rauhan. Hän tiesi, ettei Ranskan kansalla sillä hetkellä ollut hartaampaa toivomusta kuin rauha. Jos hänen onnistuisi lopettaa sota, saavuttaisi hän sillä vielä suuremman kansansuosion kuin loistavimmillakaan voitoilla. Sentähden hän tahtoi olla yksin rauhanteossa, ja sentähden oli kiire käsissä ennenkuin Rein-armeijan kenraalit joutuisivat suorittamaan osaansa Carnot'n hyökkäyssuunnitelmasta ja yhtymään häneen Wien'in edustalla, jolloin nekin saisivat osansa kunniasta. Se oli kaikin mokomin vältettävä. Bonaparten täytyi olla yksin vallassa, sillä hänen tuumansa kävivät kokonaan toisaalle kuin Direktorion, ja epäilemätöntä oli, että Hoche ja Moreau, Rein-kenraalit, täydellisesti mukautuisivat Direktorion käskyihin rauhanteossa ja vastustaisivat hänen mielipiteitään. Häntä ei huolestuttanut, ettei hänellä ollut mitään valtuutta tekemään rauhaa; kyseessä oli vain saada Itävalta kylliksi rauhaa harrastavaksi.

Direktorion ensimäinen rauhanehto oli Belgian luovuttaminen Ranskalle. Siten valtakunta saisi ne rajat, jotka sillä oli silloin kun hyväksyttiin valtiosääntö vuodelta III. Korvaukseksi se tahtoi antaa Itävallalle Bonaparten valloittaman Lombardian. Sentähden oli kerrassaan sen mieltä vastaan, että Bonaparte oli tukenut tasavaltaisia taipumuksia siellä. Kaukonäköisen kenraalin mieleen kuitenkaan ei juolahtanut luopua valloituksistaan Italiassa; mutta kun hän tiesi, että Itävalta -- joka varmaankaan ei suostuisi peräytymään Italiasta koettamatta vieläkin kerran sotaonneaan -- oli jo ennen luonut silmänsä Venetsiaan, ja kun lisäksi oli tiettyä, että Itävallan ja Venäjän kesken oli tehty sopimus anastaa tuo vanha tasavalta ja kappaleita Turkista, kuten olivat ennen keskenään jakaneet Puolan, niin hänessä syntyi ajatus tarjota keisarille Venetsian mannermaa korvaukseksi Belgiasta ja Lombardiasta. Bonaparte houkutteli täten Itävaltaa niin vanhan ja tulisen toivomuksen täyttymisellä, ettei se voinut vastustaa. Siten jäi sille kuitenkin luja jalansija Italiassa ja sieltä käsin voitiin odottaa parempia aikoja. Alustava rauha allekirjoitettiin Leoben'issa huhtikuun 18 p:nä 1797.

Siinä kertomuksessa rauhanteosta, jonka Bonaparte lähetti Direktoriolle, hän jätti mainitsematta, että hän Itävallalle oli sitoutunut pakoittamaan Venetsian alistumaan, toisin sanoen valloittamaan sen keisarille. Hän päinvastoin esitti asian siinä valossa, että se oli Itävallan oma tehtävä, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei Direktorio voinut hyväksyä eikä sallia sellaista menettelyä puolueetonta valtiota kohtaan. Mutta valmistuksiin hän aikoja sitten oli ryhtynyt; tasavallan, jolla ei ollut riittävästi voimaa saadakseen puolueettomuutensa tunnustetuksi, oli ollut pakko nähdä noiden kahden sotaa käyvän vallan suorittavan taistelunsa sen alueella; kansan kiihtymys vallankumouksellisia ranskalaisia vastaan, jotka olivat mellastaneet sen maassa, oli suuri, eikä ollut vaikea saada aikaan yleistä kansannousua. Se puhkesikin Veronassa parahiksi sillä hetkellä, jolloin Bonaparte sitä tarvitsi; ranskalaisia sotamiehiä surmattiin; yrityksiä tehtiin Bonaparten henkeä vastaan; itse Venetsiassa surmattiin muuan ranskalainen merikapteeni. "Minun käskettävänäni on 80,000 miestä ja 20 tykkivenettä", vastasi Bonaparte tasavallan lähettiläille, jotka tulivat suostumaan kaikkiin hänen asettamiinsa vaatimuksiin. "En tahdo enään tietää mistään inkvisitsionista; tahdon olla Venetsialle uusi Attila." Toukokuun 16 p:nä hän miehitti kaupungin; dogien ylväs kaupunki oli nyt kerrassaan Bonaparten vallassa.

Hänen aikomuksensa oli jättää itse Venetsian kaupunki vielä toistaiseksi itsenäiseksi; sen mannermaalla olevat maakunnat, jotka ulottuivat lännessä aina Como-järveen saakka, hän tahtoi jättää Itävallalle; mutta sen itäiset maakunnat oli tarkoitus pidättää Ranskalle. Kun hän oli valloittanut Neapelin ja Kirkkovaltion ja koko Italia totteli hänen viittaustaan, hän rupesi katselemaan mistä löytäisi näyttämön uusille urotöille, ja valloitettuaan tärkeän Anconan kaupungin hän kirjoitti Parisiin: "Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa voidaan täältä päästä Makedoniaan; tällä maalla on verraton arvo vaikutuksellemme osmannien valtakunnan kohtaloon." Nyt hän Venetsian valloituksen jälkeen siirtyi tuumasta toimeen. Kenraali Gentilin, maanmiehensä, hän lähetti ranskalaisilla sotalaivoilla miehittämään Jonian saaria. "Jos väestö osoittaa taipumusta riippumattomuuteen, täytyy teidän sitä liehakoida makunsa mukaan, eikä pidä jättää puhumatta Kreikasta, Atenasta ja Spartasta." -- "Euroopa on vain myyränpesä", sanoi hän samaan aikaan Bourienne'ille, "ei ole koskaan ollut suuria valtakuntia ja suuria vallankumouksia muualla kuin Idässä, jossa elää 600 miljoonaa ihmistä." Oli ilmeistä, että hän, joka Italiassa oli näytellyt Cesarin osaa, jo ajatteli tulla Aleksanteriksi Kreikassa ja Aasiassa.