Part 4
Mutta kun keisari Napoleon 22 vuotta myöhemmin kahlehdittiin St. Helenaan, oli hän joutunut korsikalaisen koston, vendettan, uhriksi. Vanha perhevihollinen Pozzo di Borgo se oli saanut häneltä riistetyksi Paolin suosion, arvannut hänen aikeensa ja ehkäissyt hänen suunnitelmansa. Tämä mies seisoi nyt siinä, missä Buonaparte kerran oli uneksinut seisovansa: voittajana Paolin rinnalla. Kolme vuotta tämän jälkeen täytyi hänen Buonaparten vainoamana paeta mannermaalle. Siellä hän antautui palvelemaan venäläisenä diplomaattina ja oli siinä asemassa varsinaisena yllyttäjänä kaikissa Napoleonia vastaan suunnatuissa yrityksissä. Ja hän se 1812 vuoden jälkeen kutoi kaikki sen verkon langat, johon keisarin pää kiedottiin. Korsikalainen Pozzo di Borgo ei suonut itselleen lepoa ennen kuin hänen verivihollisensa oli kahlehdittu valtameren kalliosaareen.
II. KENRAALI BUONAPARTE.
Ensimäiset askeleet -- Kallioiden ja karien keskellä. -- Tasavallan pelastaja. -- Aviomies ja soturi: -- Klassillisella maaperällä. -- Idässä.
Heinäkuun alussa 1793 ranskalainen sotajoukko kulki Rhône-laaksoa myöten etelään. Sotamiehet olivat kaikkialta haalittuja, vakinaisia ja harjaantumattomia, äsken otettuja miehiä sekaisin. Aseissa ja puvuissa oli yhtä ja toista toivomisen varaa. Kenraali itse, _Carteaux_, oli entinen muotokuvamaalari. Siinä se konventin armeija, jonka piti kukistaa etelä-Ranskassa hirmuhallitusta vastaan noussut kapina. Sillä semmoisetkin kaupungit kuin Marseille y.m., jotka ennen olivat olleet kiihkeimmin tulessa ja liekissä kuningasvaltaa vastaan, asettuivat nyt -- semminkin girondistien kukistumisen jälkeen -- yhtä katkerina jakobineja vastaan. Kaikkialla Ranskassa tarttui kaupunkeja ja maakuntia aseisiin niitä vastaan -- Paolin kapina Korsikassa oli rengas samassa ketjussa --, mutta kaikkialla mannermaalla olivat Yhteishyvän valiokunnan komissariot saapuvilla, diktaattori-vallalla varustettuina, ja kukistivat verrattomalla julmuudella kaiken vastustuksen.
Buonaparten onni oli, että hänellä maanmiehessään, konventin komissariossa Salicettissa, joka oli yhtenä osallisena Korsika-suunnitelmissa, oli melkein kaikkivaltias ystävä ja auttaja. Tämä toimitti selityksen, jossa hän tahtoi osoittaa, että kapteeni Buonaparten olo Korsikassa oli ollut ehdottomasti tarpeellinen. Siten Napoleone pääsi kaikista epämieluisista tutkimuksista poissaolonsa johdosta ja sai taas palata paikallensa. Hänen rykmenttinsä oli Nizzan läheisyydessä, mutta monien onnellisten sattumain tai ehkäpä järkevän kaukonäköisyyden ja olojen arvioimisen avulla hän pääsi lähtemästä asemille syrjäisessä vuoristossa, jossa hän olisi ollut kerrassaan poissa suurten tapausten näyttämöltä. Matkalla, jonka hän teki kuljettaaksensa suuren ruutivaraston eräästä kapinallisella paikkakunnalla olevasta tehtaasta tasavaltalaiselle armeijalle Nizzaan, hän Avignon'in luona kohtasi konventin sotajoukon Carteaux'n johdossa, jonka piti ensin tukahuttaa kapina Etelä-Ranskassa ja sitten lähteä paolilaisia vastaan Korsikaan. Kun ruudinkuljetus nyt kävi mahdottomaksi, Buonaparte astui Carteaux'n palvelukseen. Avignon'in piirityksessä hänen tykkinsä ratkaisivat asian, ja kun kaupunki oli valloitettu, hän jäi sinne muodostaakseen tykistöosaston konventin joukkojen lähtiessä edelleen Marseille'ta kohti.
Oltuaan kyllin onnekas kiinnittääkseen huomiota puoleensa mainioilla ominaisuuksillaan tykkimiehenä Avignon'in luona, lujenti nuori kapteeni kumminkin vielä enemmän asemaansa pienellä vihkosella "Ilta Beaucaire'ssä", jonka hän parin päivän sairauden aikana kirjoitti Avignon'issa. Muodon puolesta on kirjoitus keskustelua sotamiehen ja muutamien Nimes'in, Monpellier'n ja Marseille'n porvarien kesken, ja hän tahtoo siinä todistaa marseillelaisille, kuinka turha on asettua konventtia ja tasavaltaa vastaan. Tämä kirjanen näet vei hänet likeisiin suhteisiin mieheen, jonka ystävyys oli oleva hänelle varsin arvokas, nuorempaan _Robespierre'en_, itse pelätyn diktaattorin veljeen. Tämä kulki konventin komissariona useiden muiden kanssa, niiden joukossa myös Salicetti, Avignon'in kautta Marseille'hin ja oli pian Buonaparten hartain ihailija; tämä kirjanen sai hänen ehdottoman hyväksymisensä, se painettiin yleisillä varoilla, mutta marseillelaisille ei suotu pitkää aikaa miettiäkseen siinä annettuja hyviä neuvoja, sillä jo elokuun 26 p:nä kaupunki valloitettiin rynnäköllä ja joutui konventtiarmeijan julmalle kostolle alttiiksi. Pian sen jälkeen sotajoukko samosi Toulon'iin.
Tähän kaupunkiin kaikkien ranskalaisten ajatukset silloin liittyivät. Pari päivää Marseille'n valloittamisen jälkeen Toulon'in kuningasmieliset ja maltilliset tasavaltalaiset sovussa ja yhteisesti peläten ja kammoksuen hirmuvaltaa olivat vetäneet alas kolmivärisen ja nostaneet bourbonien valkoisen lipun. Mutta ei siinä kyllin; he olivat vielä avanneet sataman Englannin laivastolle sekä luovuttaneet englantilaisille Ranskan Välimeren-laivaston varastorakennuksineen. Siten tasavalta oli menettänyt herruutensa Välimerellä, ja vihollinen oli saanut tukevan jalansijan itse Ranskassa. Ja samaan aikaan tasavallan vaarallisimmat vastustajat, kuningasvallan puoltajat, jotka kautta koko maan vimmatusti taistelivat jakobineja vastaan, olivat saaneet lujan yhdyssiteen ulkomaalaisten vihollisten kanssa, sataman, johon aina voitiin kuljettaa ampumavaroja ja sotajoukkoja. Toulon oli siis millä hinnalla tahansa otettava takaisin; se sotajoukko, joka lähetettiin kaupunkia vastaan, taisteli Ranskan ja puolen Euroopan silmien edessä.
Nuori tykistöupseeri, joka täällä ensi kerran oli kirjoittava nimensä Ranskan historiaan, kaiketi ei ollut näkemättä, mitä merkitsi esiintyminen juuri sellaisella näyttämöllä. Korsikan unelmat olivat saaneet surmaniskun, kun hän karkoitettiin saaresta, eikä ollut toivoa niiden henkiin heräämisestä, vaikkapa hän Ranskan valloittaessa saaren uudestaan siinä pääsisikin huomattavaan asemaan. Buonapartelle oli tällä lykkäyksellä se merkitys, että hänen kunnianhimonsa sai avaramman toiminta-alan kuin hänen synnyinsaarensa saattoi tarjota.
Hallituskomissariot -- Napoleonen Avignon-ystävät -- joita konventti oli lähettänyt valvomaan käskyjensä tarkkaa noudattamista, eivät olleet varsin tyytyväisiä kenraali Carteaux'hon, joka nyt majaili Toulon'in edustalla. Siitä he saivat yhä enemmän aihetta pitää kansalaista Buonapartea esillä konventille lähettämissään tiedonannoissa. Entinen tykistönpäällikkö oli kahakassa haavoittunut, ja kaikkivaltiaat herrat siirsivät heti päällikkyyden tieteellisesti sivistyneen Buonaparten käsiin. Näiden suosiosta Buonaparte tosin yleni; mutta hänen oma uupumaton toimintansa, työtarmonsa ja järjestävä johtajakykynsä ne tekivät hänet mahdolliseksi suorittamaan ja enemmänkin kuin suorittamaan tehtäväkseen ottamansa velvollisuudet. Kaikkialla hän oli saapuvilla ja kaikki hän itse teki. Ja jos kateelliset ja kokemattomat kenraalit rakensivat esteitä hänen tiellensä, hän vetosi suorastaan konventtiin ja hänen tahtonsa tapahtui. Hänen hyökkäyssuunnitelmansa hyväksytään; Carteaux pannaan viralta, kun Buonaparte valittaa hänen kelvottomuuttaan, saman kohtalon alaiseksi joutuu kahdeksan päivän perästä uusi ylikenraali, entinen lääkäri _Doppet_, ja vasta kun hän saa sota-taitoisen kenraalin _Dugommier'n_, joka kykenee ymmärtämään hänen aatteitaan ja antamaan niille arvoa, hän tekee rauhan esimiestensä kanssa.
Pian saivat piiritetyt tuta, että hyökkäys oli saanut toisen vauhdin. Heidän tuimasta tulestaan huolimatta Buonaparten patterit tunkeutuivat yhä lähemmäksi; _la Montagne_ ja _les Sansculottes_ hän niitä jakobinien kunniaksi nimitti. Kolmatta, johon miehistö vitkasteli lähteä, se kun oli vihollisten ylen raivokkaan tulen alainen, hän varhain tutustuneena ranskalaisen sotamiehen luonteeseen sanoi "pelkäämättömien patteriksi" (la batterie des hommes sans peur), ja heti ne kilpailivat kunniasta saada huolehtia tykkitarjoilusta.
Pikku kapteenista pian tuli sotamiesten epäjumala; ei osannut kukaan niin "valloittaa" niitä, ei voinut kukaan niitä niin sähköittää kuin hän. Kun tykin lataaja kaatui, hän itse tarttui puhdistimeen ja latasimeen; sattuikin että hän sellaisessa tapauksessa sai pahanlaisen ihotaudin, joka vaivasi häntä aina hänen loistoaikaansa asti. Erästä patteria rakennettaessa hänen oli lähetettävä raportti; kun hänen oma käsialansa oli hirveän huono -- kirjeiden saajat usein eivät saaneet niistä selkoa -- hän komensi esiin kirjoitustaitoisen miehen; muuan kersantti ilmoittautui ja Buonaparten sanelun mukaan kirjoitti raportin rintavarustuksella seisoen. Vihollisen luoti iski paikkaan ja sotki hiekkaan ja multaan sekä kirjoittajan että valmiin kirjeen. "Nyt sitä ei ole tarvis sannoittaa", sanoi kylmäverinen kersantti antaen raportin päällikölleen. Tämän tyyneys ja hyvä käsiala laskivat perustuksen kenraali _Junot'n_, sittemmin Abrantes'in herttuan loistavalle uralle. Muitakin niistä miehistä, joiden nimet historiassa ovat liittyneet Napoleonen nimeen, tapaamme täällä ensi kerran. Yleensä hän Toulon'in piirityksessä muodosti itselleen esikunnan ystävistään, jotka harkinnan nojalla tai aavistamalla uskoen hänen onnentähteensä tahi ystävyydestä ja sokeasta ihailusta elinajakseen kiintyivät häneen.
Piiritettyjen ulkovarustukset hajosivat toinen toisensa perästä Buonaparten tarkoin tähdätyssä tulessa: joulukuun 18 p:nä hän ryntäsi suurinta ja tärkeintä varustusta Mulgrave'ia vastaan: hän sai useita lieviä haavoja ja hevonen ammuttiin hänen altaan, mutta varustus valloitettiin, ja hänen vallassaan oli nyt kerrassaan Toulon'in kaupunki ja satamansuu, jossa englantilaiset kiireimmiten koettivat saada miehistönsä ja pakolaiset laivoihinsa. "Huomenna me syömme illallista Toulon'issa", sanoi konventin komissariolle Buonaparte, joka piirityksen aikana oli tullut everstiksi, ja toisena päivänä tasavallan sotajoukko astuikin hävitettyyn kaupunkiin. Se oli kuin kuollut. Kolme neljäsosaa väestöstä oli pakenemalla pelastunut; muut piiloutuivat kellareihin ja sopukkoihin mahdollisimman kauvan säilyttääkseen henkensä. Toreilla komissariot suorittivat pikatuomioita: roistoväen perusteettomimpienkin ilmiantojen nojalla ja ilman mitään tutkimusta tuomittiin onnettomat hengiltä isänmaan kavaltajina; niitä haalittiin kokoon sadottain ja ammuttiin tykeillä. _Fouché_, vastainen poliisiministeri, lopettaa voitonhurmauksen ensi päivänä kirjoitetun kirjeen näin: "Hyvästi, ystäväni! Ilonkyyneleet vierivät poskiltani, ne virtaavat sieluni yli; me olemme ainoastaan yhdellä tavalla voineet viettää voittoamme; tänään lähetimme 213 kapinallista tykkiemme kitaan!" Buonaparte vastusti tarpeetonta verenvuodatusta ja lienee saanut sen rajoitetuksi. Ainakin hän itse kirjoittaa raportissa: "Suurempaan verenvuodatukseen tykistön komentaja ja hänen toverinsa eivät olisi suostuneet myötävaikuttamaan."
Toulon'in pikaisen valloituksen kunniasta myönnettiin heti veljenosa Buonapartelle, ja konventin komissariot _Barras, Fréron_ ja Robespierre nuorempi ylensivät hänet frimaire-kuun 30 p:nä vuonna II (20/12 v. 1793) kiitollisuudesta prikaatikenraaliksi. Dugommier kirjoitti Yhteishyvän valiokunnalle: "Palkitkaa tätä nuorta miestä ja ylentäkää hänet: jos hänelle osoitetaan kiitollisuutta, kyllä hän itse osaa hankkia itselleen ylennystä."
Mitkä laajat näköalat avautuivatkaan neljänkolmatta-vuotiaalle kenraalille! Nyt kun hänessä oli onnellinen tunne siitä, että oli päässyt oikealle alalleen, jossa hänen luonnonlahjansa saattoivat vapaasti kehittyä, hän tunsi itsensä läheisesti liittyneeksi siihen kansaan, jonka mahtava voimankehitys häntä innostulti ja jonka kanssa hän jo oli voiton hurmaavaa onnea nauttinut. Tähän saakka hän oli tuntenut itsensä italialaiseksi ja ehkä ajatellut tulevaisuuttaan Korsikassa, mutta nyt nämä ajatukset jäivät syrjään. Se Ranska, jossa hän nyt eli, oli aivan toista kuin se, jota hän lapsena oli oppinut vihaamaan. Kaikki vanha oli kukistettu, hänen ikävöimänsä aika oli tullut. "Päästäkää minut vertaisieni pariin", hän oli kirjoittanut poikana, "ja minä olen pian heistä kaikista ensimäinen."
Mutta minkä lopputarkoituksen hän itselleen asetti, kuinka korkealle hänen kunnianhimoinen henkensä pyrki nyt, kun se kerran oli liidellyt Korsikan ahtaiden vuorien yli ja oli oppinut tuntemaan voimansa, siitä on mahdoton puhua. Enemmän kuin koskaan ennen hän varmaankin nyt oli varuillaan, ettei vain kukaan pääsisi lukemaan ajatuksia hänen sielunsa syvyydestä. Terävästä älystään huolimatta hän oli taipuvainen vaanimaan tulevaisuuden enteitä, ja juuri tähän aikaan hänelle oli ennustettu, että hän oli kulkeva meren poikki voitokkain lipuin ja palaava suurempana kuin ikinä ennen.
Kunnian portaat olivat niinä päivinä vaaralliset. Guillotinin vuodattama veri teki ne liukkaiksi ja nilveiksi; joka nopeimmin pääsi ylös, se nopeimmin putosi alas. Sen Buonapartekin sai kokea. Korsikalaisista kävi ammoisista ajoista maine, että he olivat viekkain ja neuvokkain kaikista Italian heimoista, ja Buonaparte oli aito korsikalainen. Mutta kuinka varovaisesti hän liikkuikin, hän pari kertaa oli luiskahtamaisillaan. Heti kun Yhteishyvän valiokunta oli vahvistanut hänen kenraaliksi-nimityksensä, hän luopui aateluudestaan, joka varmaankaan ei merkinnyt hänelle mitään -- ja pääsi siten vaarallisesta aristokraatti-nimestä. Mutta kun hän, saatuansa tehtäväkseen Toulon'in sataman ja koko rannikon linnoittamisen Mentone'en saakka, sotilaalliselta näkökannalta ehdotti Marseille'n linnoituksen uudestaan rakentamista, niin Parisin klubit heti syyttivät häntä vallankumoustribunalissa vapaudelle ja tasa-arvoisuudelle vaarallisena -- tyranniuden revittyjä muistomerkkejä ei ikinä enään saanut rakentaa. Ainoastaan vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hän vapautui matkustamasta Parisiin, josta hän tuskin olisi palannut. Mutta ainoastaan vähän aikaa hän sai iloita ystäviensä suojeluksesta. Valkeni termidor'in 9 p. vuonna III (21/7 1794), ja kun Robespierre'iä vastaan kytenyt vihanvimma purkautui, kammoksuttu diktaattori kukistettiin ja maltillisemmat termidorilaiset ja girondistit pääsivät valtaan, silloin Buonapartelle heti puhalsi vastatuuli. Koska hän oli ollut läheisessä yhteydessä kukistuneen puolueen kanssa, jopa niin, että hän "konventin täyttä luottamusta nauttien" oli ollut mukana Genuassa salaisessa lähetystössä, josta vain jotkut konventin jäsenet tiesivät, niin hänkin nyt sai kärsiä seuraukset. Hänen ystävänsä Salicetti -- ollen itse vaaran alaisena -- ilmiantoi hänet, toivoen siten pysyvänsä pinnalla. Buonapartelle olivat Salicettin entisyys ja tuumat tunnetummat kuin mitä tälle oli mieluista. Salicetti pelkäsi häntä sen lisäksi vielä sentähden, että aavisti hänestä saavansa kykenevimmän kilpailijan, ja nyt hän, vaikka viime päiviin saakka oli kuulunut samaan puolueeseen, tahtoi päästä Buonapartesta ilmiantamalla hänet termidorilaisille Robespierre'in hartaaksi ystäväksi. Seurauksena oli, että kenraali Buonaparte eroitettiin virasta ja vangittiin, ja kaikki hänen paperinsa otettiin takavarikkoon.
Kymmenkunta päivää hän istui vankina Quarré'n fortissa pienen merikaupungin Antibes'in lähellä, ja hänellä siis oli hyvin aikaa miettiä onnen vaihtelevaisuutta. Ehkä hän nyt katkerasti katui, ettei ollut suostunut rupeamaan Parisin päälliköksi silloin, kun Robespierre puoli vuotta sitten hänelle virkaa tarjosi. "Mitä hittoa minulla olisi siinä romussa tekemistä?" hän silloin ajatteli. "Kärsivällisyyttä! Kyllä minä vielä tulen pitämään komentoa Parisissa." Mutta hän oli siksi toimekas luonne, ettei hän kauvankaan huolehtinut asioista ja oloista, joita ei voinut muuttaa. Heti saatuansa vihiä tuhoisasta termidorin 9 p:stä ja pari päivää ennen vangitsemistaan hän kirjoitti eräälle ranskalaiselle diplomaatille: "Robespierre nuoremman kukistus on tehnyt minuun jommoisenkin vaikutuksen; minä pidin hänestä varsin paljon ja uskoin hänet rehelliseksi mieheksi. Mutta olisipa hän ollut vaikka isäni, olisin hänen rintaansa työntänyt tikarin, jos olisin hänessä huomannut ajatusta ruveta tyranniksi." Kummallisia sanoja sen miehen suusta, joka muutama vuosi myöhemmin hautoi ja toteutti saman ajatuksen; mutta tuo olikin vain yksi niitä tasavaltaisia fraaseja, joita silloin täytyi kantaa kielellään, jos mieli käydä hyvästä kansalaisesta. Näinä levottomina aikoina opittiin pitkälle kehittynyt teeskentelytaito. Ylt'ympäri vilisi vakoojia; kirjesalaisuutta ei ollut missään; mutta juuri tätä seikkaa Buonaparte käytti hyväkseen. Hän osasi paremmin kuin yksikään muu sanoilla salata ajatuksen: yksityisissä kirjeissään -- jotka hän arvasi matkalla avattavan ja joita hän siis tiesi lukevan monen muunkin kuin kirjeen saajan (ne olivat sitä varten aiotutkin) -- hän on tyyni, asioista välittämätön, kiihkosta ja kunnianhimosta vapaa mies, joka haluaa vain maapalstan ja pienen rakennuksen elääksensä rauhassa ja onnellisena. Ulkoasussaankin hän noudatti mitä suurinta yksinkertaisuutta ja arkipäiväisyyttä, jotta ei eroaisi tasavaltaisista muodoista. Niin kenraali kuin olikin, hänen pukunsa oli melkein kurja. Hänen tukkansa, joka ajan tavan mukaan oli niskaan punottu piiskaksi ja ohimoilla riippui löysästi "koirankorvina", oli huonosti puuteroittu ja huonosti kammattu: hattu ja tuo sittemmin niin kuuluisa harmaa takki oli rasvainen ja harjaamaton, ja virkamerkit mahdollisimman yksinkertaiset; saappaat olivat usein kiilloittamattomat; hansikkaita hän ei käyttänyt, "päästäksensä tarpeettomista kuluista"; kädet, joista hän sittemmin suorastaan ylpeili, olivat laihat ja sormet mustat. Ollen hipiältään kelmeä ja naalakka, tavattoman laiha, käynniltään kömpelö ja huojuva, pieni korsikalainen ei tehnyt sellaisen vaikutusta, joka kykenisi pyrkimään sitä kenraalin arvoa korkeammalle, mihin hän jo oli päässyt.
Ja se häneltä nyt aiottiin riistää; jopa uhkasi vaara hänen henkeänsäkin. Mutta vaikka hänellä todellakin sekä Robespierre'n ystävänä että muutamien Genuan-matkalla sattuneiden arveluttavien tapausten tähden oli aihetta pelätä pahinta -- keikahdus elämästä kuolemaan oli siihen aikaan helposti suoritettu --, hänen harkitseva älynsä ei jättänyt häntä hetkeksikään pulaan. Hänen sokea ihailijansa Junot, joka nyt oli hänen luutnanttinaan ja sihteerinään, ja Marmont tahtoivat auttaa häntä pakenemaan ja olivat valmistautuneet sitä varten, että jos häntä todellakin lähdettäisiin viemään Parisiin, hyökättäisiin vartioväen kimppuun ja vapautettaisiin nuori kenraali. Buonaparte sai tuumasta vihiä ja käytti heti -- vaikka olikin tiettävästi asiasta levoton -- tilaisuutta tekeytyäkseen Junot'lle osoitetussa kirjeessä, jonka hän tiesi joutuvan monen muunkin kuin hänen luutnanttinsa luettavaksi -- tyyneksi mieheksi, joka ei pelkää ja jolla ei ole syytäkään pelätä tuomareitansa:
'Huomaan taas, rakas Junot, ystävyytesi siitä tuumasta, jota minulle ehdotat. Sinä tunnet myös ja olet pitkät ajat tuntenut minun ystävyyteni sinua kohtaan, ja toivon sinun siihen luottavan.
Ihmiset saattavat tehdä minulle vääryyttä, rakas Junot, mutta on kylliksi, että tietää olevansa syytön. Omatuntoni on se tuomioistuin, jonka eteen haastan tekoni.
Tämä omatunto on tyyni, kun siltä kyselen; älä siis mihinkään ryhdy; sinä vain saisit minut epäilyksen alaiseksi.
Hyvästi, rakas Junot, ystävälliset terveiset.
Buonaparte.'
Hän pääsi vapauteen, vaan ei hyvän omantuntonsa eikä deklamatorisen puolustuskirjoituksensa nojalla, jonka hän lähetti Salicettille ja hänen apulaisilleen. "Kuulkaa minua!" hän siinä lopuksi kirjoittaa, "ottakaa pois minulta se paino, joka minua rasittaa, ja suokaa minulle kaikkien patrioottien kunnioitus. Jos huonot lopultakin himoitsevat henkeäni -- hyvä on, tunnin perästä ne sen saakoot, siksi vähän siitä pidän ja olenhan sen niin usein pannut alttiiksi! Niin, yksin se ajatus, että elämäni saattaisi olla isänmaalle hyödyksi, saa minut sen painon miehekkäästi kantamaan." Hänen vapauttamisensa lähimpänä syynä oli, että hänen toimintansa ja hyvät palveluksensa Toulon'issa olivat vielä tuoreessa muistossa, ja että Salicetti hänen papereissaan ei tavannut mitään, joka olisi voinut hänelle itselleen olla vaarallista. Kun asiaa tutkittaessa häntä vastaan ei ollut mitään varsinaista käynyt ilmi, ja kun sitä paitsi tasavalta saattoi käyttää hänen sotilaallisia tietojaan ja kykyään suuresti hyödykseen, konventti käski jälleen päästää Buonaparten vapaaksi ja antaa hänen pitää entisen virka-arvonsa.
Vaikka hän taas olikin vapaa mies, hänen kulkuaan kuitenkin oli arveluttavasti ehkäisty sen pahempi juuri hänen valmistautuessaan toteuttamaan suunnitelmaa, jota hän itse piti tienä valtaan ja maineeseen -- tulevaisuus oli pian osoittava kuinka suurella syyllä. Toulon'in valloituksen jälkeen Buonaparte oli johtanut, paitsi linnoitustöitä pitkin rannikkoa, "italialaisen armeijan" hyökkäysretkeä Sardiniaa ja itävaltalaisia vastaan Piemontissa. Hänen korsikalaiset tutkimuksensa sissisodan käynnistä vuoristossa olivat hänelle tässä erittäin hyödylliset; sen sijaan että ennen oli suurin ponnistuksin koetettu ajaa vihollinen pois asemistaan, osasi Buonaparte yksinkertaisesti ne kiertää, joten ne menettivät merkityksensä. Mutta hän meni vielä pitemmälle ja valmisti suunnitelman Genuan valloittamiseksi. Kun hän kerran saisi jalansijan hedelmällisessä pohjois-Italiassa, hän saattaisi mielensä mukaan kääntyä Itävaltaa tai Italian ruhtinaita vastaan. Tämän suunnitelman hän oli ilmaissut Robespierre nuoremmalle; sen olivat hän ja useat muut konventin jäsenet täydellisesti hyväksyneet, ja siinä oli salaisen Genuan-matkan varsinainen ydin. Kaikki nämä loistavat tulevaisuussuunnitelmat olivat nyt termidor'in 9 p:n tapauksien jälkeen mennyttä.
Mutta Buonaparte ei voinut pysyä toimetonna; hän tarvitsi uusia voittoja, jotka hankkisivat hänelle sen vaikutusvallan ja arvon, minkä syytös ja vangitseminen olivat häneltä riistäneet. Sillä hetkellä, hirmuvallan kukistumisen jälkeen, kävi kautta maan sellainen ikävöimisen huokaus, sellainen levon ja rauhan kaipuu -- kun vain rauha saavutettaisiin kunniallisilla ehdoilla --, että hänen täytyi itsekseen myöntää toiveiden sodalla saavutettavista eduista olevan varsin pieniä. Semmoisissa oloissa tuo vaatimaton nuoruuden unelma, päästä johonkin tehtävään Korsikassa, saattoi hänestä taas näyttää houkuttelevalta; vastoinkäyminen Ranskassa vei hänet jälleen kotirannoille.
Paoli oli kesäkuussa 1794 asettanut Korsikan Englannin suojelukseen. Ranskalainen sotaväki pysyi kuitenkin vielä linnoitetuissa satamakaupungeissa. [Kun Englannin laivasto elokuussa valloitti niistä viimeisen -- Bastian -- menetti laivaston päällikkö Nelson toisen silmänsä.] Mikä olikaan luonnollisempaa Buonapartelle kuin ehdotus, että "Korsikan departementti vapautettaisiin" englantilaisista, että rikolliset, jotka kavalasti olivat pitäneet vihollisen puolta, rangaistaisiin, ja että ne monet hyvät tasavaltalaiset, joiden oli ollut pakko paeta, palautettaisiin isänmaahan? Semmoinen oli ohjelma virallisesti; mutta "rikolliset" olivat hänen mieskohtaisia vihollisiaan, "hyvät tasavaltalaiset" hänen omia puoluelaisiaan vuosilta 1792-93, ja "Korsikan vapauttaminen" paras tilaisuus nuorelle kenraalille, joka tällä kertaa oli vähän huonossa huudossa, voittaa uusia laakereita ja enemmän kunniaa.
Buonaparte kirjoitti syyskuussa 1794: "8-10,000 miehen ja 12 sotalaivan voimalla yritys Korsikaa vastaan tähän vuoden aikaan on oleva jaloitteluretki vain". Laivasto kuitenkaan ei valmistunut lähtöä varten ennenkuin 1 p. maaliskuuta seuraavana vuonna; sen piti ensin puhdistaa kulkuväylä englantilaisista laivoista. Mutta joku päivä sen jälkeen se kohtasi Englannin laivaston, hävisi taistelussa perinpohjin, ja sen täytyi kiireimmiten palata kotimaahan. Siten oli Korsikan valloitus toistaiseksi mahdoton. Buonaparten hankkeet tälläkin kertaa pettivät.