Part 3
Kun Parisissa heinäkuun 14 p:nä 1789 Bastilji oli kukistunut, toistuivat kaikkialla maaseudulla pääkaupungin näytelmät. Aatelislinnoja vallattiin, jyväaittoja ryöstettiin ja hälytyskellot soivat kaikkialla. Sotaväenosastoja lähetettiin asemapaikoiltaan rauhaa ja järjestystä palauttamaan, mutta monessa paikassa sotamiehet kieltäysivät tottelemasta, ja luutnantti Buonaparten tunteet sotilaana varmaankin näillä komennusretkillä usein joutuivat ristiriitaan hänen tunteittensa kanssa korsikalaisena ja aateliston vihollisena. Kauvan hän kuitenkaan ei saanut tutkia, kuinka meteleitä saadaan aikaan ja kuinka niitä parhaiten kukistetaan, sillä kun saapui tieto kansalliskokouksen keskusteluista yöllä elokuun 4 päivää vasten -- jolloin Ranskan koko yhteiskuntarakennus kerrassa kumottiin -- aateliston etuoikeuksien lakkauttamisesta, kaikkien yhdenvertaisuudesta lain edessä y.m.s., niin oli kuin maa polttaisi hänen jalkojensa alla. Nyt oli tullut toiminnan hetki, nyt oli taottava, sillä rauta oli kuuma. Levottomasta ajasta huolimatta Buonaparte pyysi virkalomaa, sai sen ja oli syyskuun alussa 1789 taas Ajacciossa.
Siellä kaikki toistaiseksi oli ollut rauhallista; mutta tuskin Buonaparte oli saapunut kotiin, kun jo levottomuus alkoi. Vapauskokardi otettiin esiin; muodostettiin vallankumouksellisia klubeja ja komiteoita, ja nuori luutnantti, "samalla kertaa kaupungin tribuunina, puhujana ja reformaattorina", oli kaikkialla läsnä; hänen uupumaton toimintansa sai kaikki kapinaan ja sähköitti koko Ajaccion. Mutta vuoristolaisilta ja sisämaasta ei kuulunut mitään apua, ja ranskalainen komendantti sai tulen tukahutetuksi. Buonaparte laati pitkän valituskirjeen kansalliskokoukselle, jossa hän syytti konservativisia vallanpitäjiä monista mielivaltaisuuksista ja koetti puolustaa hankkeita saaren liittämiseksi vallankumoukseen. Siten virallisesti esiintyen yhtenä vallankumouksen johtajana nuori luutnantti antautui suurille vaaroille alttiiksi -- eihän kukaan tiennyt mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan --, ja sentähden hänelle oli äärettömän tärkeä tapaus, että Korsika -- Genuan vastalauseesta huolimatta -- maakuntana yhdistettiin Ranskaan. Vaikka hän olisikin mieluummin nähnyt, että saari vielä olisi joksikin ajaksi jäänyt epävarmaan asemaansa, hän kuitenkin aluksi saavutti sen, ettei hänen vallankumouksellinen esiintymisensä ja julkinen sotilasvelvollisuuksiensa laiminlyöminen kansalliskokouksessa saanut varsin ankaraa tuomiota.
Mutta samalla suotiin anteeksianto kaikille vapaussodassa Ranskaa vastaan olleille, jotka oli karkoitettu saaresta. Heinäkuussa 1790 Paoli, oltuansa 21 vuotta maanpaossa, palasi riemuitsevien maanmiestensä pariin ja valittiin pian sen jälkeen presidentiksi uuteen kuvernementinneuvostoon. Hän ei siis astunut ensimäiselle sijalle ainoastaan maanmiestensä vaalin perusteella, vaan lisäksi Ranska vahvisti vaalin; sillä itse hallituskin piti tuota vanhaa vapaudensankaria parhaana rauhan ja järjestyksen takaajana kaukaisella saarella. Ja niin kauan kuin kuningasvalta pysyi, hän luuli isänmaansa parhaiten turvatuksi lujasti Ranskan kuningaskuntaan liittyneenä. Olihan se nyt saavuttanut kaikki ne vapauden edut, joiden puolesta hän nuoruudessaan oli taistellut. "Muutoin", hän kirjoitti muutamalle ystävälleen, "saarelta joko riistetään vapaus tai se myydään tahi valloittaa sen sortaja."
Kun vanha isänmaanystävä kirjoitti nämä sanat tammikuussa 1790, hän ei aavistanut, että vaarallisin niistä "kunnianhimoisista nuorukaisista", jommoisia Korsikassa aina oli runsaasti ja jotka kaikki koettivat tunkeutua esille ja asettua hänen sijallensa, oli hänen vanhan ystävänsä ja asekumppaninsa Carlo Buonaparteu poika. Aluksi nuori luutnantti näytti sileimmän puolensa; hän pyrki sangen hartaasti Paolin suosioon. Olihan tämä sitä paitsi vanha; tieteellisesti kehittyneenä upseerina Buonaparte saattoi toivoa saavansa hyvin vapaat kädet; vihdoin oli kyllä tuleva aika, jolloin hänen ei enään tarvinnut kulkea Paolin nimileiman alla, vaan voi seisoa omilla jaloillaan.
Mutta luutnantti Buonaparte osasi odottamisen taidon, hän oli toistaiseksi asettanut päämääräkseen päästä Korsikan kansalliskaartin päälliköksi, hän kun varmasti toivoi, että semmoinen muodostettaisiin täällä kuten Ranskan muissakin maakunnissa. Siten hän tuntuvasti ylenisi ja saisi suuremmat tulot; paljoa tärkeämpää oli sentään se, että hän siten saisi aina olla saapuvilla kotimaan näyttämöllä valmiina suorittamaan osansa heti sopivan hetken tullessa. Kansalliskaartin muodostamisen käskyä kuitenkaan ei ollut vielä tullut Parisista, ja nuoren luutnantin täytyi, vaikka vastenmielisestikin, 1791 palata linnaväkeensä.
Tästä lyhyestä olosta rykmentissä on olemassa myöhemmältä ajalta itse Buonaparten lausunto. "En astunut koskaan jalallani kahvilaan enkä koskaan ollut mukana seuraelämässä; söin kuivaa leipää ja harjasin itse vaatteeni, jotta ne kestäisivät kauvemmin. Etten olisi rikkana rokassa kumppanieni parissa, elin kuin karhu kammiossani aina yksinäni ja seurustelin yksinomaan kirjojeni kanssa, jotka siihen aikaan olivat ainoana ilonani." Kun hän suurella vaivalla oli saanut säästöön parisen markkaa, hänen ensimäinen käyntinsä suuntautui kirjakaupan akkunaan, jossa hän kauan himoitsevin katsein tarkasti noita kalliita aarteita ennenkuin valitsi ostoksensa. Vaikka hän kesäkuun alussa ylennettiin yliluutnantiksi ja siten sai korkeamman palkan, olivat raha-asiat aina tiukalla, sillä tavattomasti kehittynyt perhetunne oli saanut hänen ottamaan kotoa mukaansa nuoremman veljensä Lucien'in ja kasvattamaan häntä omalla kustannuksellaan. Teoksellaan "Keinoista saada ihmiset onnellisiksi" hän toivoi saavansa Lyon'in akatemian palkinnen; toivo ei toteutunut, eikä tämä enemmän kuin muutkaan hänen filosofisista kirjoituksistaan tuottanut hänelle rahallista tuloa.
Vaikka Buonaparte ennen alakuloisina hetkinä oli antautunut haaveiluihin ja unelmiin, hän nyt tuntui olevan semmoisiin varsin vähän halukas. Eräs kirjoitus rakkaudesta todistaa kuinka kaukana hän nyt oli haaveiluista. "Minäkin kerran olin rakastunut", hän kirjoittaa, "ja se on vielä niin tuoreessa muistossa, ettei minun tarvitse ruveta metafysillisiin selityksiin rakkaudesta ja sen olemuksesta, selityksiin, jotka ainoastaan hämmentävät käsitteitä. Minä kiellän siltä olemisen oikeuden ja vielä enemmän, minä pidän sitä vahingollisena sekä yhteiskunnalle että yksityiselle, sanalla sanoen, uskon että rakkaus saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja että olisi jumalallinen hyvätyö vapauttaa ihmiskunta siitä."
Eihän ollutkaan aika eikä paikka sovelias haaveiluille. Rhônelaakson ja sen lähiseutujen väestö oli ilmi tulessa vallankumouksen puolesta, ja Buonaparte oli tässä innokkaasti osallisena. "Etelän veri vierii Rhônen vauhdilla suonissani", hän kirjeessä lausui. Hän oli sihteerinä "valtiosäännön ystäväin" klubissa, joka oli likeisissä väleissä Parisin jakobinein kanssa, ja suosi yleensä samoja mielipiteitä kuin tämä äärimäisyyteen menevä puolue, jonka tarmo häntä, kaiken epäselvyyden ja puolinaisuuden halveksijaa, suuresti miellytti. Sitä paitsi oli hänelle omien suunnitelmiensa vuoksi tärkeätä että hajaannus Ranskassa leveni mahdollisimman laajalle. Kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen kesäkuussa 1791 ruvettiin pelkäämään ulkomaiden sekaantumista asioihin ja kostoretkeä emigranttien puolelta, joiden pääkortteeri oli Koblenzissa. Kun maa oli sisällisen eripuraisuuden ja kapinan tähden heikontunut ja ulkoapäin Euroopan suurvaltain uhkaama, saattoi ehkä tulla se hetki, jolloin kunnianhimoinen, tilaisuutta vaaniva luutnantti saisi viskata pois naamarin, toteuttaa lapsuutensa unelmat ja vapauttaa isänmaansa, tietysti oman valtikkansa turvin.
Kuinka vähän Ranskan edut juuri tällöin merkitsivät Buonapartelle Korsikan etujen rinnalla, näkyy selvästi siitä, että hän syyskuussa 1791, huolimatta uhkaavista enteistä ja vaikka sotaministeri niiden johdosta oli jyrkästi kieltänyt antamasta lomaa upseereille, hankki itselleen enemmän tai vähemmän tavattomin keinoin kolmen kuukauden loman ja lokakuun alussa oli taas Ajacciossa. Sillä vihdoin oli nyt tapahtunut se, mitä hän oli toivonut ja vaanien odottanut: yleisen kansalliskaartin muodostaminen. Korsikaa varten määrättiin neljä pataljoonaa. Upseeripaikat saivat sotajoukot itse täyttää vaalin kautta, ja Buonapartelle oli nyt pääasia tulla päälliköksi valituksi. Tässä vaalitaistelussa, jossa hänen omat etunsa niin suuressa määrässä olivat kyseessä, hänen käskevä luonteensa vasta esiintyy täydessä valossaan. Vanha setä oli kuollut vähän hänen saapumisensa jälkeen, ja hän tuli heti itse perheen pääksi. "Kaikkien täytyi ehdottomasti totella, arvata hänen salaisimmatkin toiveensa. Vähinkin vastustus voi saada hänet raivoon." Erään vastaehdokkaansa, joka oli pilkannut hänen mitätöntä muotoaan, hän oli, niin kerrotaan, ollut tappamaisillaan. Kuullessaan mainittavan hänen nimeänsäkään, Buonaparte muutti väriään. Mutta niin vallanhimoinen ja loukkaava kuin hän ajoittain olikin, hän saattoi, milloin vain niin soveltui, olla yhtä kohtelias ja rakastettava. Hänen ensi nuoruutensa ajoilta puhutaan jo hänen ihmeellisistä silmistään, jotka saattoivat salamoida kylmästi ja terävästi kuin miekka ja saada uljaimmatkin, jopa vallankumouksen rajupäätkin vapisemaan; mutta puhuttiin myös hänen hienosta suustaan ja hymyilystään, jolla hän osasi hurmata jokaisen, jonka halusi voittaa puolelleen.
On olemassa todistuksia siitä, että Buonaparte sekä julkisesti että salaisesti käytti kaikki suuret lahjansa sotamiesten suosioon päästäksensä, ja tuloksena oli, että hän vaalissa saavutti kauvan ikävöidyn tarkoituksensa, tuli everstiluutnantiksi ja Korsikan kansalliskaartin päälliköksi. Tosin hänen vielä täytyi antaa osa vallasta eversti _Quenzalle_; mutta kun tämä oli kerrassaan mitätön mies, saattoi Buonaparte pitää itseään johtavana päällikkönä. Semmoisen valitun, innostuneesti tehtäväänsä antautuneen sotajoukon etunenässä -- siihen kuului enimmäkseen uljaita, kestäviä vuoristolaisia -- hän nyt, tarkoin tuntien saaren, kehittyneenä sotilaana, erinomaisella taitavuudellaan, tarmollaan ja kestävyydellään saattoi vankalla pohjalla seurata edelleen suunnitelmiansa.
Hän ei kuitenkaan ollut päässyt perille ilman uhrauksia. Tammikuun 1 p:nä 1792 hänen loma-aikansa loppui: helmikuun 6 p:nä hänen nimensä, syystä että hän laittomasti oli ollut poissa, pyyhittiin Ranskan armeijan luetteloista; mutta puuhatessaan kiihkeästi Korsika-asioissaan, hän ei joutanut siitä välittämään. Hänen täytyi takoa raudan kuumana ollessa; jos hän pääsisi Ajaccion ja sen linnan herraksi ja onnistuisi itse esiintymällä ja vallankumouksen edistämisen varjolla saamaan aikaan levottomuuksia ja meteleitä saaren ranskalaisia viranomaisia vastaan, oli sen vapauttaminen helppo ja luonnollinen asia, eikä Ranska, joka nyt oli taistelemassa puolta Euroopaa vastaan, voisi ilman suuria vaikeuksia valloittaa saarta uudestaan.
Pääsiäisen aikaan 1792 puhkesi kauvan valmisteltu kapina tuimana katutaisteluna Ajacciossa kaupungin asujanten ja kansalliskaartin välillä. Buonaparte riensi miehittämään kaupungin tärkeimmät sotilasasemat ja ryhtyi suorastaan piirittämään linnaa, joka oli ranskalaisten linjajoukkojen hallussa; näiden joukossa oli paljo korsikalaisia alkuasukkaita, jotka olivat Buonaparten puolella. Tämä tapahtui tietysti vallankumouksen nimessä ja "isänmaan pelastamiseksi". Mutta viime tingassa saapui hallituksen komissario, jonka Paoli oli lähettänyt saatuaan tiedon kapinasta. Ja pelkällä Paolin nimellä oli semmoinen kaiku, että järjestys ja rauha heti palasi. Mutta kunnianhimoinen everstiluutnantti sai Paolilta -- joka vihdoin oli päässyt hänestä selville -- virkaeron ja toukokuussa 1792 me hänet taas tapaamme kuohuvassa Parisissa ilman tointa, ilman tulevaisuutta, ilman tuloja.
* * * * *
"Olen tullut siihen vakaumukseen", kirjoitti Ranskan sotaministeri Ajaccion linnan päällikölle heinäkuun 8 p:nä, "ettei olisi voitu menetellä maltillisemmin ja vireämmin kuin te olette toimineet niin epäsuotuisissa ja tukalissa oloissa; niinikään olen vakuutettu, että Buonaparte ja Quenza ovat menetelleet kovin moitittavasti, ja ettei ole salattavissa, missä määrin he ovat syypäät joukkojensa epäjärjestyksiin ja laittomuuksiin."
Entisissä oloissa Buonapartea olisi uhannut sotaoikeuden tuomio; uuden valtiosäännön mukaan hän kuitenkin oli asetettava siviilioikeuden eteen; mutta ennenkuin eri virastot kerkesivät "vaihtaa kirjeitä" asiasta, tapahtui seikkoja, jotka kaatoivat kumoon valtaistuimen ja ministerituolit ja paljon muuta.
Buonaparte oli äkkiä syössyt alas unelmiensa huipuilta. Nöyryytys ja väärät laskelmat kirventelivät hänen mieltään, ja nyt enemmän kuin koskaan oli hänelle mieskohtaisesti ainoa pelastuksen keino, että puhdas rahvaan valta pääsisi musertamaan kaikki olevat olot. Hän oli itse filosofisissa kirjoitelmissaan kirjoittanut siitä, kuinka "kalpeat kunnianhimoiset" intohimojen päästessä riehumaan sieppaavat vallan käsiinsä, ja tällä lauselmalla varmaankin ajatellut itseänsä. Miksi hänen suunnitelmansa nyt muodostuivatkaan, yksi asia ainakin oli selvä: kalastaminen oli tapahtuva vallankumouksen sameassa vedessä.
Parisissa hän vietti jotensakin tyhjäntoimittajan elämää ystävänsä Bourienne'n kanssa, jonka hän uudelleen oli tavannut. He tekivät suunnitelmia, aikoivat ostaa rivin rakennuksen alaisia taloja vuokratakseen ne, puuhasivat päästäksensä jälleen armeijaan ja hautoivat monia muita ajatuksia, joista ennen kaikkea piti koituman jokapäiväinen leipä. Sillä niukalla olivat rahat. Bourienne, joka oli sentään vähä varakkaampi, sai yleensä maksaa päivälliset, milloin niitä oli saatavissa, ja vihdoin vaelsi Buonaparten kello panttilainaajalle.
Kesäkuun 20 p. oli määrätty kansalliseksi juhlapäiväksi. Se oli pallo-huoneessa vannotun valan kolmas vuosipäivä, ja kansan piti "istuttaman toukokuun puita" vapauden kunniaksi. Ystävykset olivat päättäneet yhtyä ruokalassa St. Honoré'n varrella lähellä Palais Royal'ia. Ulos tullessaan he näkivät kadulla olevan täyden kapinan. Ryysyinen joukkio, jonka Buonaparte vikkelällä silmäyksellään arvosteli 5-6,000 mieheksi, mitä naurettavimmilla ja hullunkurisimmilla aseilla varustettuna, kulki laulaen päivän suosittua laulua: Ça ira! Ça ira! kohti Tuillerioita. Suuttumus radikaalisen ministeriön kukistumisesta oli saanut tämän kummallisen sotajoukon liikkeelle. Se tuli suoraan lakiasäätävästä kokouksesta, jossa se uhaten oli esittänyt valituksensa ja sieltä lähtenyt Santerre'n johtamana Tuillerioita kohti.
Ça ira! Ça ira!
"Mennään tuon roistojoukkion muassa", sanoi Buonaparte lyhyesti; hän odotti vakavata yhteentörmäystä, mutta huomasi suureksi hämmästyksekseen, että linnan portit rauhallisesti aukenivat ja että joukkio esteettömästi vyöri linnaan. "Tuskin voin", sanoo Bourienne, "kuvata hänen harmiaan ja hämmästystään nähdessään millä heikkoudella ja pitkämielisyydellä kohdeltiin tätä roskaväen parvea." Mutta kun eräässä suuressa akkuna-aukossa nähtiin kuninkaan istuvan tuolilla pöydän päällä, asettavan päähänsä punaisen jakobinilakin, joka hänelle kurotettiin keihään kärjessä, ja sillä tapaa sitte esiintyvän ulvovan rahvaan edessä, jota oli sisällä ja akkunan ulkopuolella, niin se jo Buonapartesta tuntui liian paksulta. "Mikä narri!" hän huudahti italian kielellä. "Kuinka on voitu päästää tuo roska-joukko sisään? Olisi pitänyt tykkipatterilla luutia pois 4-500; loput saisivat kyllä koivet allensa!"
Jos Buonapartea harmitti se leväperäisyys ja myöntyväisyys, jolla kuninkaan käskystä kohdeltiin väkijoukkoa, niin kyllä hänellä siihen oli syynsäkin. Tuommoisen kokoonhaalitun hillittömän joukkion tunkeileminen jo itsessään loukkasi hänen järjestystä ja kuria vaativaa luonnettaan. Mutta hänellä oli sillä hetkellä yhteisiä harrastuksia tämän joukon kanssa, josta hän muutoin välitti viis. Niistä maltillisista ministereistä, jotka Ludvig XVI kesäkuun 13 p:nä oli valinnut ympärillensä radikaalisten sijoille, mikä juuri oli saanutkin metelin aikaan, Buonaparten täytyi erityisesti pelätä kovin kuningasmielistä sotaministeriä, joka, kuten yllä mainitusta kirjeestä kesäkuun 8 p:ltä selviää, ei aikonut niinkään helposti unohtaa hänen kummallista menettelyänsä Korsikassa. Metelin -- tuon siveellisen purkauksen, kuten sitä sanottiin -- tarkoituksena oli pakoittaa kuningas ottamaan radikaalinen, "patriotinen" ministeriö, eikä mikään soveltunut paremmin Buonaparten toiveisiin. Semmoinen olisi taipuvaisempi katsomaan sormien lomitse Korsikan tapauksia, jotka hän aina saattoi esittää vallankumouksen eduksi toimeenpannuiksi; sitäpaitsi hänellä oli ystäviä ja suosijoita radikaalien leirissä; hänelle siis ei ollut mikään mieluisempaa kuin radikaalisen puolueen valtaan-pääsy. Se tiesi entisten syntien anteeksiantoa ja lupauksia tulevaisuuden varalle. Kuninkaan vetelyys, joka nosti Buonaparten raivoon, sai myrskyn toistaiseksi laantumaan, ja virasta eroitetun upseerin tulevaisuus oli yhä yhtä synkkä. Mutta elokuun 10 p:nä samosi uusi, pelottavampi kansanjoukko kuninkaallista linnaa kohden. Se oli etukaupunkien väestöä, mutta tällä kertaa lisättynä marseillelaisilla sekä etelästä, Rhône-laaksosta saapuneilla, jossa Buonaparte hyvin tunnettiin. Sveitsiläiskaarti surmattiin, linna valloitettiin rynnäköllä, mutta kuningas oli jo poistunut sieltä ja etsinyt suojaa lakiasäätävältä kokoukselta. Buonaparte, joka koko elinaikansa osasi niin mainiosti käyttää draamallisia keinoja, sanoi jälestäpäin: "Jos kuningas olisi esiintynyt ratsain, voitto olisi ollut hänen. Ei koskaan", hän kertoi, "millään taistelutantereella ole ruumiskasat näyttäneet minusta niin suurilta kuin nähdessäni nuo kaatuneet sveitsiläiset, lieneekö sen sitte aiheuttanut paikan ahtaus vai se, että olin ensikertalainen semmoista näkemässä." Edelleen hän kertoo -- ja siitä näkyy millä järkähtämättömällä tyyneydellä hän oli tutkinut asemaa päivänä, jolloin kaikki ranskalaiset Parisissa olivat rajuimmassa kapinassa -- että hän kaikissa yleisissä paikoissa herätti huomiota, että häneen luotiin vihamielisiä, epäluuloisia katseita, ja itse hän selittää tämän aiheutuneen siitä, että hänen kasvonsa näyttivät tyynemmiltä kuin useimpien muiden. Tämä tietää, toisin sanoen, ettei vallankumous tälle harkitsevalle korsikalaiselle merkinnyt mitään; niitä ihanteita, jotka hurmasivat tuhansittain ranskalaisia ja joiden puolesta he uskon rohkeudella menivät kuolemaan, ei ollut hänellä. "Hän oli vallankumouksen ulkopuolella, ja sentähden hän saattoi kohota sen yläpuolelle."
Kuningasvallan kukistuminen elokuun 10 p:nä ja uuden radikaalisen ministeristön asettaminen, johon muiden muassa kuului matematikko _Monge_, yksi Buonaparten entisiä hänelle suopeita opettajia, auttoi hänet onnen portaille. Jo seuraavana päivänä hän kirjoitti eräälle sedälleen: "älkää enään huolehtiko veljenpojistanne; kyllä ne menestyvät". Elokuun 30 p:nä hän uudestaan kirjoitettiin luetteloihin upseerina, vieläpä nimitettiin kapteeniksi.
Keväällä olivat Ludvig XVI:nen ministerit pakoittaneet hänen julistamaan sodan Preussille ja Itävallalle. Levottomuudet Preussissa, hovin tukala tila ja emigranttien kiihoitukset jouduttivat mainittujen valtojen sota-varustuksia. Braunschweigin _Ferdinand_ samosi sotajoukoin Ranskan koillista rajaa vastaan ja julistuskirjalla heinäkuun 25 p:ltä uhkasi hävittää Parisin maan tasalle, jos kuninkaaseen hiuskarvaankaan kosketaan. Kenraali _Dumouriez_ lähetettiin sotajoukon kera Mosel-virran luo vihollista torjumaan ja äsken kapteeniksi ylennetty Buonaparte siirrettiin erääseen Dumouriez'n prikaatin rykmenttiin.
Mutta kapteeni Buonapartella oli sillä hetkellä aivan toiset harrastukset kuin taisteleminen Ranskan puolesta. Ollessaan nyt vallanpitäjien yhteydessä ja uudestaan upseeriksi päästyään hän saattoi taas olla pelissä mukana. Oli vain hankittava tilaisuus jälleen hiipiä Korsikaan. Ja se tulikin pian. Elokuussa uusi hallitus lakkautti kaikki kuninkaalliset kasvatuslaitokset, ja Buonaparten sisar _Elisa_, joka oli sijoitettu St. Cyr'iin, oli nyt yht'äkkiä koditonna. Näin levottomana aikana oli ihan luonnollinen asia, että veli saattoi sisarensa kotiin; ja varmaankin hämmennys ja höllyys kaikissa oloissa vaikutti sen, ettei Buonaparte joutunut syytteeseen, vaikka hän jätti rykmenttinsä oman onnensa nojaan ja viipyi kotisaaressaan kolme neljännesvuotta, kesäkuuhun 1793.
Tässä mainittakoon vain lyhyesti, että Buonaparte heti kotiin palattuaan koetti kaikin mokomin korvata edellisenä keväänä kärsimänsä tappion. Taas sama juonittelu: hän esiintyi näennäisesti Ranskan etujen kiihkeimpänä puoltajana, todellisuudessa työskennellessään omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Viekkaasti laskemalla hän ja veljekset Arena, jotka nekin kuuluivat "hurjan kunnianhimoisiin", osasivat saadaksensa Paolin epäillyksi Parisissa käyttää hyväkseen hänen muuttunutta suhdettaan kansalliskonventtiin kuninkaan teloittamisen jälkeen. Hirmuhallitus pääkaupungissa näytti vanhasta kenraalista paljo huonommin takaavan hänen kotisaarensa vapautta ja rauhallisuutta kuin rajaton kuningasvalta, ja kaikkia niitä, jotka näinä päivinä eivät olleet konventin puolella, syytettiin heti sen vastustamisesta.
Mutta Buonaparten kaksoispeli ei voinut ajan pitkään jatkua tulematta ilmi. Maaliskuussa 1793 tunnettu historioitsija ja maantieteilijä _Volney_, joka suuresti harrasti Korsikan asioita ja oli tutkinut oloja tarkoin, kirjoitti sanomalehtiin saaren tilasta, ja hän lopettaa erään kirjoituksensa lausumalla: "Täytyy myöntää, että isänmaanystäviksi tekeytyneet (Buonaparte y.m.) ovat käyttäneet väärin Ranskan kansan arvoa ja ehkä vieläkin sitä väärin käyttävät tyytymättömyyden lisäämiseksi." Siis Parisissakin huomattiin vääräksi se, että Buonaparte oli Korsikassa nostanut Ranskan lipun. Mutta Volneyn julkinen lausunto ei vaikuttanut mitään, sillä Buonapartella oli hartaana auttajana konventissa vaikutusvaltainen maanmiehensä _Salicetti_, joka itse kuului Paolin vihamiehiin. Vihdoin konventti näiden alituisten ilmiantojen johdosta käski vangita Paolin huhtikuun 2 p:nä 1793. Mutta tässä "kunnianhimoiset" ampuivat yli maalin. Sillä nyt tapahtui mitä ei kukaan aavistanut. Kun levisi huhu, että vanhan kansansankarin persoonallinen vapaus oli uhattu, kaikki riita ja eripuraisuus saarella katosi; Arena-veljesten ja Buonaparten y.m. kiihoittamat asujamet unhottivat keskinäisen riitansa ja ryhmittyivät varsin valtavana joukkona vanhan johtajansa ympärille. Toukokuun 27 p:nä julisti Paolin kokoonkutsuma kansallisneuvosto Arena-veljekset syypäiksi kavallukseen; Buonaparten perheestä langetettiin se tuomio, ettei Korsikan kansan arvo sallinut sen olla missään tekemisissä Buonapartein kanssa; sentähden se "jätettiin katumaan ja julkisesti häpeämään".
Napoleone oli siis omaistensa kanssa lain turvaa vailla omassa maassaan; perheen tilat oli annettu muiden saaliiksi; sai olla iloinen, että henkensä sai pitää. Toisin oli käynyt kuin hän nuoruudessaan oli uneksinut. Nyt ei ollut enään muuta neuvoa kuin heittäytyä kokonaan ranskalaisten syliin. Hän tuli koko saaren tykistön komentajaksi, yritti ranskalaisen sotajoukon johtajana päästä Ajaccion linnan isännäksi ja teki hyökkäyksen kaupunkiin vastapäätä satamaa olevilta "Verisaarilta", mutta kaikki turhaan. Paolin valta oli liian suuri, ja kesäkuussa täytyi Buonaparten perheineen pakolaisena lähteä isänmaastaan.