Part 2
Napoleonen toivomus päästä meriväkeen ei toteutunut, vaikka ylitarkastaja Keralio kirjoitti hänestä antamaansa todistukseen: hänestä tulee mainio merimies. Meriväkeen tunkeili aina ylenmäärin väkeä, ja hienompia puoltajia ja ylhäisempiä suhteita tarvittiin kuin ne, joita perhe Korsikassa saattoi hankkia. Napoleone päätti sitten mennä tykkiväkeen. Siellä oli tavallisesti parempi ylenemisen toivo kuin muissa aselajeissa, syystä että aatelis-junkkarit niiden suurempien vaatimusten tähden, joita tällä alalla kysyttiin, eivät kovin lukuisasti pyrkineet sinne, ja siellähän hänen matematiset tietonsa tulisivat parhaiten käytetyiksi. Lokakuussa 1784 hän siis lähti Brienne'stä astuaksensa Parisin upseerikouluun. Siihen siirrettiin oppilaita maan kahdestatoista sotakoulusta siten, että ylitarkastaja "kuninkaan oppilaiden", s.o. vapaapaikkoja nauttivien joukosta, valitsi parhaimmat. Napoleone oli yksi niistä viidestä, jotka Keralio valitsi Brienne'stä, ja sangen kiittävällä virallisella todistuksella hän sieltä neljän kumppaninsa kanssa lokakuun 17 p:nä matkusti Parisiin. Mutta Bourienne kertoo, että Brienne'stä lähetettiin toinenkin yksityisempi lausunto Parisin kouluun. Kyllä kai siinä tunnustettiin hänen lahjakkaisuutensa, mutta lisättiin, että hän luonteeltaan oli vallanhimoinen, käskevä ja itsepäinen.
"Minä näin Napoleonen samana päivänä kun hän saapui kaupunkiin, heti hänen astuttuaan vaunuista", kertoi muuan hänen maanmiehensä joitakuita kuukausia myöhemmin; "hänestä näkyi, että hän äsken oli tullut maaseudulta; hän kulki töllöttäen, ikäänkuin hän olisi hukannut nenänsä ja suunsa, helppona saaliina jokaiselle 'moukanpyytäjälle', jos hänellä olisi ollut jotakin taskussa."
Palais-Royal'issa, joka juuri siihen aikaan oli keikailevan Parisin elämän keskustana, Napoleonen huomasi hänen maanmiehensä _Demetrius Gomnenos_ jonka suku oli läheisesti liittynyt hänen omaansa Ajacciossa. Korsikalaisen parissa Napoleone tosin oli avonaisempi ja puheliaampi kuin hän ennen oli ollut; mutta Comnenos, jonka luona hän usein kävi, saattoi sittenkin usein kummastella nuoren vieraansa sulkeutumista ja ärtyisiä tapoja. "Minä pelkään", hän sanoi, "että hänessä on enemmän turhamielisyyttä kuin mikä on hyödyllistä hänen asemassaan ja hänen oloissaan."
Vaikka jyrkkä siirtyminen hiljaisen Brienne'n luostarimaisesta elämästä eloisaan, meluavaan pääkaupunkiin, joka heti alussa vaikutti valtaavana ja hurmaavana semmoiseenkin luonteeseen kuin Napoleonen, hän kuitenkin pian taas oli entisellään. Kaikki mitä hän oli kestänyt ja kärsinyt Brienne'ssä uudistui Parisissa, mutta kiusallisemmassa muodossa kuin ennen. Taskurahat, jotka eivät olleet koskaan pitkälle riittäneet, hupenivat Parisissa vieläkin pikemmin, ja tuon köyhän vaan ylvään kadetin kärsimykset alkoivat uudestaan. Kadettien piirissä oli, näet, valloillaan ylellisyys, jonka rinnalla Brienne'n keikarien komeus ei ollut puheen arvoinen: lukuisa palvelusväki, mainio keittiö, kalliit hevoset y.m.s. Napoleonea harmitti -- hän kun luonteeltaan oli taipuvainen ankaraan kohtuuteen ja yksinkertaisuuteen -- että vastaisia sotilaita kasvatettiin niin hemmottelevissa oloissa, ja kun kumppanit suruttomina nauttivat elämää, velkaantuivat eivätkä mitään vakavaa toimittaneet, hän syventyi muinaisajan oppimiseen. Ja samaan aikaan hän tutki oman isänmaansa historiaa. Hän huomasi pian yhtäläisyyskohtia terästettyjen, tyytyväisten maanmiestensä ja mainotien oloissa ja oli töihinsä suuressa määrässä kiintynyt. "Kun Napoleone kävi minun luonani", Comnenos jälestäpäin kertoi, "hän laajasti puhui siitä ylellisyydestä, jota nuoret kadettikoulun herrat pitivät luvallisena. Äskettäin hän perusteellisesti käsitteli kysymystä nuorten mainotien kasvatuksesta ja sen suhteesta entiseen spartalaiseen. Siitä hän aikoi kirjoittaa esityksen, jonka hän antaisi sotaministerille." Käytännöllinen Comnenos ennustaa, että hän sillä vain riitaantuu kumppaniensa kanssa ja hankkii niskaansa pari kaksintaistelua.
Esitys tuli kumminkin kirjoitetuksi 1784 ja aluksi lähetetyksi eräälle Brienne'n koulun esimiehistä. Mutta tuon 15 vuotiaan kadetin mielipiteet upseerin kasvatuksesta siten, että hän pystyisi uhmaamaan vaaroja ja kestämään ponnistuksia niin että hän saavuttaisi sotamiestensä luottamuksen, ilmenivät vasta 24 vuotta myöhemmin, kun hän keisari Napoleonina 1808 julkaisi ohjesäännön ranskalaisia sotakouluja varten. "Kadetti ei saa maksaa enemmän kuin 20 souta päivässä; ne ovat sotamiesten ja käsityöläisten poikia, enkä tahdo niiden tottuvan elämäntapaan, joka heitä vain vahingoittaa."
Parisissa olonsa aikana Napoleon menetti isänsä, joka kuoli Montpellier'ssä helmikuun 24 p. 1785. Se oli hänelle kova isku, ja hän puhuu kirjeessään kotiin surulla "nuoruutensa tuen" menettämisestä. Isän kuolema pakotti sekä kodin että hänen itsensä vieläkin ankarampaan säästäväisyyteen. "Kaikki nämä surut ovat synkistäneet nuoruuteni ja saaneet minut vakavaksi ennen aikojaan", hän jälestäpäin sanoi. Hän kävi yhä suljetummaksi ja kalkerammaksi kuin ennen niitäkin henkilöitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti, ja ärtyisessä ylevyydessään hän pelkäsi jokaista ystävyyden ilmausta. Comnenoksen langon, joka tiesi koulun kadettien puuhaavan jotakin keräyskokousta, johon Napoleonella tavallisuuden mukaan ei ollut varoja ottaa osaa, täytyi -- saaduksensa hänet ottamaan sitä varten rahoja -- turvautua valheeseen; hän antoi hänelle rahasumman, jonka sanoi saaneensa hänen isältään tämmöistä tapausta varten. "Napoleone loi minuun", näin kertojamme jatkaa, "siksi tutkivan silmäyksen, että se minua melkein säikähytti, ja sanoi: 'Koska nämä rahat ovat isältäni, otan ne vastaan; lainana en olisi niitä ottanut. Äidilläni on kyllin huolia, minun ei sovi niitä lisätä menoilla, semminkään ei semmoisilla, joihin kumppanieni hupsuudet minua pakottavat'."
Tietysti ei monikaan oppinut tuntemaan näin kauniita puolia Napoleonen luonteessa. Toverinsa hän miltei kaikki pelotti seurastaan ivallisuudellaan, esimiehiänsä ja vanhempia henkilöitä hän säikähytti vapailla mielipiteillään, rajun kiihkoisuutensa purkauksilla, rohkeasti moittimalla muutamia laitoksia, puhumalla ivallisella ja repäisevällä sävyllä asioista, joita he olivat tottuneet kunnioittamaan. Heidän korviansa viilsi, kun hän saatuaan moitteet siitä, että hän, kuninkaan varoilla kasvatettu mies, rohkeni arvostella hänen säännöksiänsä, antoi vastaukseksi: "En ole kasvatettu kuninkaan vaan valtion varoilla", tahi kun hän 16 vuotiaana rohkeni sanoa: "Olisinpa minä herra, kyllä pian kävisi toisin". Olisihan voinut haluttaa tämmöiselle nauraa ja pitää sitä poikamaisuutena, mutta hänen katseessaan ja äänessään oli jotakin, joka tukahutti naurun ja herätti sen sijaan katkeruutta.
Kerrotaan, että tämä hänen esiintymistapansa sai aikaan yleisen ja hartaan toivon, että hän mahdollisimman pian ylennettäisiin upseeriksi, jotta hänestä päästäisiin. Itse hän toivoi pian kykenevänsä olemaan ilman avustusta kodista; suvella 1785 hän viidenkymmenen neljän kumppaninsa kanssa, joilla kaikilla oli ollut pitempi valmistusaika kuin hänellä, meni tutkintoon ja suoritti sen 42:sena. Opettajien arvostelut hänestä olivat varsin monenlaiset. Saksalainen herra Bauer piti häntä miltei epattona, koska hän niin vastenmielisesti oppi saksaa. Historian opettaja sitä vastoin kirjoitti hänestä: "Hän on synnyltään ja luonteeltaan korsikalainen, ja hän menee pitkälle, jos onni on myötäinen." Mutta virallinen todistus on varmaankin sattuvin; siinä sanotaan: "Hän on umpimielinen ja ahkera, on aina halukkaampi opintoihin kuin huveihin, ja hänen suurimpana ilonaan on hyvien kirjain lukeminen. Matematikassa ja maantieteessä hänellä on perusteelliset tiedot. Hän on vaitelias, oikullinen ja ylväs, rakastaa yksinäisyyttä ja on tavattoman itsekäs. Paljon puhumatta hän aina antaa täsmälliset vastaukset, on keskusteluissa terävä ja muita etevämpi. Hänen kunnianhimollaan ei ole rajaa."
Kaikista upseerin ilon päivistä on varmaankin iloisin se, jolloin kadetti-röijy vaihdetaan upseeripukuun epoletteineen. Kouluaika on ohi, miekka kalisee kupeella ja koko maailma on avoinna. Tämäkään päivä -- syyskuun 1 p. 1785 -- ei kumminkaan saanut kulua tuottamatta katkeruutta nuorelle luutnantille, joka hennon ruumiinrakenteensa tähden univormussaan ei näyttänyt kovinkaan mahtipontiselta. Kun hän koko loistossaan saapui Comnenoksen sukulaisten, vierasvaraisten, hänelle aina ystävällisten Permons'ien salonkiin, hänen avarat saappaansa, joiden varret lonkkasivat kovin hoikissa säärissä, herättivät myrskyisen iloisuuden talon tyttärissä eikä Napoleonen kiukku suinkaan lauhtunut, kun hän naurunremahduksien seasta kuuli itseään verrattavan "saapasjalka-kissaan".
* * * * *
Tykistörykmentti _La Fére'n_, jossa Buonaparten tuli palvella aliluutnanttina, asemapaikka oli Valence, ja lokakuun alussa hän lähti Parisista, kadettikoulutoverinsa Aleksandre de Mazis'in seurassa. Tällä kertaa hänen oli ollut pakko luopua periaatteistaan ja lainata rahaa matkaa varten, muutoin hän ei olisi päässyt liikkeelle; mutta ne eivät riittäneet -- ei vaikka niitä matkalla kartutettiinkin -- ja loppumatka oli suoritettava jalkaisin.
On säilynyt eräs Buonaparten kirje sedälleen Fesch'ille Brienne'ssä olon ajalta, merkillisenä todistuksena hänen erinomaisesta kehityksestään ja varhaisesta kypsyydestään. Hän siinä neuvoo vanhinta veljeänsä Josefia olemaan siirtymättä hengellisestä säädystä sotilassäätyyn. "Hän tietysti haluaa jalkaväkeen! Hyvä, minä ymmärrän, hän ei tahdo ryhtyä työhön vaan kuluttaa katukiviä päivät päästään. Ja mitä on tuommoinen jalka-sotamiesraukka? Vetelehtijä kolme neljäsosaa elämästään." Buonaparte sai pian kokea, ettei yksin jalkaväen upseereilla ollut liiaksi aikaa linna-palveluksessa; tykistössäkin palveleva saattoi, kun vaan halua oli, kuluttaa katukiviä pitkin päivää. Näyttää siltä, että hän luutnantti-aikansa alussa tunsi tarvetta heittää hiiteen entisen spartalaisen kieltäymyksen ja lämmitellä hiukan nuoruuden kultaisessa auringon-paisteessa. Hänhän oli täällä uusissa oloissa, koulusta vapaana ja kaukana kirvelevistä muistoista. Niinpä hänen alussa nähdäänkin entistä enemmän ottavan osaa seuraelämään. Ja asuntopaikassaan, vanhan neiti Bon'in luona, hän antautui ennen tuntemattomaan nautintoon, romaanien lukemiseen, jopa hän itsekin rupesi romaaninkirjoittajaksi. "Romaanien lukeminen minua suuresti miellytti", hän myöhemmin kertoi, "koetin itse kirjoittaa ja annoin täten mielikuvitukseni vapaasti lentää. Tietoni ja kokemukseni sekaantuivat mielikuvien lentoon, ja minua usein huvitti uneksia, mitatakseni heti sen jälkeen unelmani järjen mittapuulla. Siirryin ajatuksissa ihanteiden maailmaan ja tutkin missä suhteessa se erosi todellisesta elämästä."
Haaveilla, uneksia, keinua mielikuvituksen virrassa, onhan se miellyttävää useimmille siinä ijässä, jolloin elämä on edessä ja maailma näyttää olevan avoinna. Mutta kun mielikuvitus on voimakas, se tavallisesti riistää tahdolta vallan, ja haaveilija, uneksija tai intoilija harvoin saa lujaa asemaa todellisuudessa. Toisin oli Buonaparten; hänen mielikuvituselämänsä oli varhain tavattomassa määrässä kehittynyt. Jo koulussa muuan opettaja hänestä lausui näkevänsä hänen suuremmoisissa liiallisuuksissaan tulivuoren hehkuttamaa graniittia: tämä raju mielikuvitus ilmenee taas hänen romaaneissaan ja värikkäässä, intohimoisessa kielessään, mutta se ei koskaan käy hillittömäksi eikä eksy tieltä, sillä sitä suistaa kylmät, selvät, aprikoivat aivot.
Eikä Buonaparte pysähtynyt romaanien lukemiseen ja uneksimiseen. Mittapuuta, jonka hän sovitti haaveiluihinsa -- tietoja ja kokemuksia -- oli aina parannettava. Hän käytti sentähden olinaikansa Valence'ssa perinpohjaisiin opintoihin, ja ne saivat määrätyn suunnan, sillä yhä häntä elähytti ainoastaan yksi ajatus: esiintyä synnyinsaarensa vapauttajana. Viha Ranskaa vastaan leimuaa muuttumattomana hänen mielessään. Se purkautuu esille hänen korsikalaisissa romaaneissaan, se on pohjasäveleenä hänen Korsikan historiassaan, jota hän yhä jatkaa. Sen vuoksi hän tutkii sotatieteitä, luo suunnitelmia saaren puolustamiseksi, linnotusten rakentamiseksi j.m.s., ja tutkimalla valistusajan filosofiaa hän valmistautuu johtajaksi ja lainsäätäjäksi.
Ja näiden opintojen kautta Buonapartesta, jota ei mitkään siteet kiinnittäneet Ranskaan ja jolla ei ollut vähääkään tuota perinnöllistä, melkeinpä uskonnollista kuningasvallan kunnioitusta, tuli vielä enemmän sen suuren vallankumouksen suosija, joka oli ovella.
Hänellä sitä paitsi ei ollut mitään menetettävää vanhojen olojen kukistuessa, mutta kaikki voitettavissa, sillä ylenemisen toiveet olivat hänelle nykyisissä oloissa hämärät. Suvun vanha hyväntekijä kenraali _Marbeuf_ oli kuollut; lähellä loppuaan oli varakas setäkin, joka oli häntä ja kotia Ajacciossa avustanut; korkeammat upseeripaikat varattiin yksinomaan rikkaiden ja ylhäisten perheiden pojille tai semmoisille, joilla oli suosijoita; eikä tulevaisuus, joka päättyisi korkeintaan kapteenin arvolla, ollut houkutteleva. Pelkkä "vallankumous"-sana sisälsi lupauksen siitä, että vihdoin päästään pitkien aikojen vääryyksistä ja hävitetään ne etuoikeudet, joita varakkaammat luokat nauttivat ainoastaan alempain luokkien kustannuksella. Tietystikin Buonaparte toiveikkaalla ilolla tervehti uutta aikaa; olihan hän vuosi sitä ennen poikana kirjoittanut isälleen: "Antakaa minun päästä vertaisteni pariin ja ennen pitkää olen kaikista niistä ensimäinen!"
Mutta nuoren luutnantin radikaaliset mielipiteet kyllä suurensivat hänen ja hänen kumppaniensa välisen juovan, he kun kuuluivat vanhaan ranskalaiseen aateliin ja olivat monilla vahvoilla siteillä kiinnitetyt olevaan järjestykseen. Niiden kesken syntyi usein kinastuksia; yksi semmoinen kerran loppui siihen, että jotkut ärtyneet rykmentin upseerit viskasivat hänet Rhône-jokeen. Suhde siis ei ollut ystävällinen; hän seurusteli sentähden enimmiten virkamiesten ja porvarillisessa asemassa olevien henkilöiden kanssa, jotka hautoivat samoja toiveita ja odottivat uudelta ajalta samaa kuin hänkin. Hän kuitenkin pian palasi entiseen yksinäisyyteensä, alkoi taas entisen kohtuullisen elämäntapansa kaikessa ankaruudessaan, söi ainoastaan kerran päivässä ja tyytyi muutamien tuntien lepoon. Mutta yhtä uupumattomasti hän tekee työtä, ja samalla kun hän hankkii tietoja hän kirjoittaa romaaneja ja filosofisia tutkielmia, joista toivoi saavansa jonkunverran tuloja.
Siihen aikaan kautta koko Europan kävi haaveksivan tunteellisuuden puuska, joka erityisesti tarttui nuorisoon ja jonka kuvaavin ilmaus ja parhain edistäjä oli Goethen kuuluisa kirja "Nuoren Wertherin kärsimykset". Vaikka onkin suuri erotus germanilaisen ja romanilaisen luonteessa ja temperamentissa, tämä kirja kuitenkin valtavasti vaikutti Buonaparteen, ja yhä uudestaan hän sen luki. Sen vaikutus ilmeneekin varsin selvästi hänen päiväkirjassaan. Hän on elämään kyllästynyt, olemassaolo on hänelle taakka. "Kun olen aina yksin, ihmistenkin parissa, menen kotiini antautuakseni unelmiini ja raskasmielisyyteeni. Minkä ympärillä pyörivät synkät ajatukseni tänään? Ne miettivät kuolemaa. Ja kuitenkin on elämässäni vasta aamurusko ja saatan toivoa eläväni kauan vielä. Mihin ryhdyn tässä maailmassa? Eikö ole parempi -- kun minun kuitenkin täytyy joskus kuolla -- itse tehdä loppu päivistäni? Jos olisin vanha mies, taipuisin aikalaisteni ennakkoluulojen edessä ja odottaisin hiljaisena kuoleman tuloa; mutta kun ei mikään tuota minulle iloa, kun alku on pelkkiä onnettomuuksia, miksi kestäisin elämää, jossa ei minulle mikään onnistu? Kuinka kauvas ovatkaan ihmiset joutuneet luonnosta! Kuinka pelkureita, halpamielisiä, matelevia ne ovatkaan! Elämä on minulle tuska, sillä en tunne mitään iloa, ja kaikki minulle tuottaa vain tuskaa: se on minulle taakka! koska ihmiset, joiden parissa elän ja joiden parissa luultavasti tulen aina elämään, ovat tavoiltaan aivan toisenlaisia kuin minä, niinkuin kuun valo eroaa auringon valosta."
Näihin yleisluontoisiin alakuloisen mielen purkauksiin tuli lisäksi korsikalaisen suru oman asemansa johdosta Ranskassa. Usein saavat sanat deklamatorisen soinnun, kuten hänen kirjottaessaan loma-ajan toivossa: "Minkä näytelmän saanenkaan nähdä isänmaassani! Maanmieheni, kahleisiin taottuina, suutelevat vapisten sitä kättä, joka heitä sortaa. Ne eivät enään ole niitä uljaita korsikalaisia, joita sankari elähytti maineellaan, eivät enään tyrannien, velttouden ja hovimatelijain vihollisia! Kun ei ole enään olemassa isänmaata, on kunnon kansalaisen kuoltava." Mutta usein ilmenee tosi, syvä tunne näiden opittujen puheenpartten rinnalla. "Isänmaani kuva sen nykyisessä tilassa ja kykenemättömyyteni muuttamaan sitä on minulle syynä paeta maailmasta, jossa velvollisuuteni on kiitellä ihmisiä, joita hyvettä seuraten pitäisi vihata." Ja kysymys, joka häntä kaikista enimmän tuskastuttaa, on tämä: "Miltä tulen näyttämään kodissani, mitä kieltä olen puhuva?" Sillä hän oli ollut kauvan poissa kodista ja -- ainakin osaksi -- unhottanut äidinkielensä.
Kaikki tämä levottomuus, kahtalaisen asemansa tuskallinen tunne, ollessaan samalla hehkuva korsikalainen patriootti ja ranskalainen soturi, itse vihollisen armeijassa palveleva, haihtui niiden surullisten tietojen johdosta, joita hän sai kodin taloudellisista huolista: itse rouva Letitia oli rohkeutensa menettämäisillään ja pyysi poikaansa kotiin. Buonaparten terveys, jota ei suinkaan ollut vahvistanut hänen spartalainen elämäntapansa ja väsymätön työteliäisyytensä, saattoi sekin tehdä kotonakäynnin suotavaksi, ja tammikuussa 1787 hän vihdoin sai virkaloman ja luvan matkustaa Korsikaan.
Epäilemättä niiden voimakasten tunteiden muisto, joita hänessä liikkui tämän ensimäisen kotonakäynnin aikana, antoi jälestäpäin keisarille aihetta hurmaantunein sanoin puhua kotimaan viehätyksestä. "Kaikki on siellä parempaa; vaikka olisin ollut suletuin silmin, olisi maaperän lemu jo riittänyt antamaan tiedon siitä, missä olin. En ole sitä missään muualla tavannut. Näen itseni taas ensi vuosissani, ensimäisessä rakkaudessani; tapaan itseni siellä taas nuoruudessani, jyrkkien kuilujen keskellä kiipeämässä korkeille vuorenhuipuille ja vaeltamassa ahtaita solia ja syviä laaksoja, kaikkialla nauttien vierasvaraisuuden kunnianosotuksia ja riemuja."
Olo Korsikassa toi terveyttä hänen vereensä ja terveyttä hänen ajatuksiinsa. Hän kiertelee kautta saaren, kuulee uudestaan silminnäkijäin kertomuksia vapaussodan taisteluista, tutkii seudut ja saavuttaa tässä rosoisessa kalliomaassa erinomaisen varmuuden paikallissuhteiden arvostelemisessa ja sellaisten paikkain keksimisessä, jotka taistelussa saattoivat olla tärkeitä. Mutta tämän ja vastaistenkin kodissa käyntien suurin merkitys oli hänelle siinä, että ne verestivät hänen lapsuutensa puoleksi haihtuneet vaikutelmat, joita hänessä olivat herättäneet ensimäiset, voimakkaat, välittömät opetukset tässä villissä saaressa, jossa lain ja oikeuden käsitteet olivat miltei tuntemattomat, jossa vallitsivat loppumattomat, veriset kostosodat, jossa itse talonpoika auransa kurjessa kulki pyssy selässään ja jossa teeskentelyä ja viekkautta ylistettiin samanlaisin ylevin puheenparsin kuin oikeamielisyyttä ja miehuutta. Kun vallankumous todenteolla syttyi, muuttaen ranskalaiset villeiksi, oli lyönyt se hetki, jolloin Buonaparte sai käyttää Korsikastn saamaansa opetusta.
Oltuansa neljänneksen toista vuotta kotona hän palasi rykmenttiinsä, eikä nyt enään ollut aikaa unelmiin. Vanhempia upseereja syrjäyttämällä hänelle uskottiin, hänen tunnetun taitonsa tähden, kaikenlaisia sotilaallisia tehtäviä. Sitä paitsi hän oli ahkerasti kirjallisissa töissä. Yhdessä hänen päiväkirjoistaan tältä ajalta on luonnos tutkimukseen kuningasvallasta. Tässä tekeleessä hän muun muassa sanoo tahtovansa yksityiskohdin käsitellä sitä anastettua valtaa, jota kahdentoista Euroopan monarkian kuninkailla on ilo nauttia. "Niissä ei ole monta, jotka eivät ansaitsisi tulla viralta pois."
Mutta kaikista enimmän hänen ajatuksensa liikkuivat Korsikasta saaduissa vaikutelmissa. Kun Napoleone ennen unelmissaan oli nähnyt itsensä sinä, joka kokoaa maanmiehensä ympärilleen ja kukistaa muukalaisten vallan, hänen haaveilunsa olivat olleet enimmäkseen utuisia, epäselviä, mutta silti suuresti houkuttelevia. Hän oli nyt pitkän saaressa olonsa aikana huomannut, kuinka helppo olisi saada se liittymään vallankumoukseen, joka ennen kaikkea ajoi vapauden asiaa. Ja hän oli siellä tavannut suuren kansallisen puolueen, joka jo liittymisessä vapauden innokkaisiin puolestapuhujiin mannermaalla näki parhaimman tien itsehallinnon ja suuremman tai pienemmän riippumattomuuden saavuttamiseen saarelle. Sillä Buonapartessa -- kuten vähitellen Korsikan kansallismielisissäkin -- nuorekas, hehkuva viha Ranskan kansaa vastaan muuttui kypsyneemmän miehen vihaksi vanhaa ranskalaista hallitusjärjestelmää vastaan kaikkine mielivallan ja vääryyden mahdollisuuksineen, aatelis- ja virkavaltoineen. Lisäksi kyti useimmissa kansalaisissa alituinen pelko Genuan vallan palauttamisesta, sillä Korsika oli ainoastaan toistaiseksi luovutettu panttina Ranskalle, ja kuinka suuri viha Ranskan ylivaltaa vastaan oli ollutkaan ja monessa paikkakunnassa vielä oli, se sittenkään ei ollut mitään verrattuna raivoon perivihollista Genuaa vastaan.
Omituisen taitavasti Buonapartet olivat aina ymmärtäneet liittyä siihen puolueeseen, jolla näytti olevan parhaat kortit käsissä. Hyväntekijänsä, konservativisen, kuningasmielisen kreivi Marbeufin kuoltua he kerrassaan liittyivät radikaalis-kansallisiin. Emme tiedä, oliko Buonapartelle mieskohtaisesti raskasta puolueensa mukana liittyä niin läheisesti henkilöihin, jotka kuuluivat siihen kansaan, jota hän pari vuotta sitten oli sanonut pitävän vihata "hyvettä seuraten". Mutta inhimilliset tunteet ovat usein varsin monimutkaiset; ylevimmätkin saattavat joskus olla läheisessä yhteydessä itsekkäimpien ja omaetuisimpien kanssa. Ja Buonaparten isänmaanrakkaus oli omaa lajiaan. Se ei ollut -- kuten Paolin -- uhrautuvaa, kieltäyvää laatua. Hän, jossa oli ihmeellisellä tavalla ruumistuneina syntymäsaarensa ja sen väestön luonne ja omituisuudet, hurja intohimo ja raju kunnianpyynti kylmän, viekkaan oman edun arvioimisen ohessa ja jossa jo poikavuosina oli huomattu rajaton itserakkaus ja itsekkäisyys, oli ajatuksissaan ja unelmissaan yhdistänyt itsensä ja isänmaansa yhdeksi ja samaksi. Hän sitä rakasti, koska se oli Hänen. Korsikan itsenäisyys oli hänestä sama kuin hänen oma itsenäisyytensä. On syytä uskoa, että Korsikan kohtalo oli Buonapartelle jotensakin yhdentekevä sitten kun hänen suhteensa saareen katkesivat, kun ei hänestä tullut sitä, joka oli sen tulevaisuutta johtava.
Mutta hänen haaveilevat ajatuksensa lensivät varmaan silloin jo pientä saarta ulommaksi: "Jos voisit nähdä sieluni pohjaan", hän kerran sanoi muutamalle ystävälleen, "jos voisit lukea sieltä, mikä minun sisintäni hallitsee, niin sanoisit minua hulluksi, jopa mielisairaaksi. En tahdo sitä sinulle kertoa, sillä tuskin uskallan sitä itselleni tunnustaa." Varmaankaan hän ei Korsikan hallitsemista noin tyystin tahtonut salata; se ajatus oli hänessä yhteinen saaren monen muun kunnianhimoisen nuorukaisen kanssa. Mutta entä jos hän, italialainen, joka oli Ranskalle kerrassaan vieras, hän, josta Paoli oli sanonut: "Sinussa, Napoleone, ei ole mitään uudenaikaista, sinä olet kokonaan valettu klassilliseen kaavaan", -- entä jos hän veisi kipinän vallankumouksellisesta Ranskasta Italiaan, saisi sen nousemaan herrojansa vastaan, tekisi sen vapaaksi ja voimakkaaksi ja kohottaisi vanhan Rooman maailman valtijaaksi! Hänelle, Cesarin hengen lapselle, semmoinen mielikuva ei tosiaan ollut jättimäisempi kuin se, jonka hän sittemmin toteutti.
* * * * *