Part 19

Mutta äsken nimitetty venäläinen ylikenraali Kutusov oli päättänyt pidättää hyökkäävän vihollisen, joka saastutti Venäjän maata, ennenkuin se joutuu pyhään kaupunkiin, ja hän asettui vastarintaan Borodinon luona pienen Moskva-joen rannalla. Syyskuun 6 p:nä alkoi 130,000 ranskalaisen taistelu yhtä lukuisaa venäläistä armeijaa vastaan. Se oli verisin taistelu mitä Napoleon tähän asti oli kokenut -- 70,000 kuollutta makasi tantereella ja voitto oli hänen ainoastaan sikäli, että hän piti taistelukentän hallussaan. Itse hän ei ottanut suorastaan osaa tähän taisteluun, hänen käskynsä olivat olleet epämääräiset, ja illan tullen hän -- kaikkien hämmästykseksi -- oli kovasti kiihtynyt ja näytti väsyneeltä ja ylenmäärin rasittuneelta. Yöllä kuultiin hänen teltastaan suonenvetoista äyhkymistä ja kiivaalla liikutuksella lausuttavan: Moskova! Moskova!

Hän ei voinut enään salata, että hän oli sairas ja että hänen sielunvoimansa sentähden olivat heikentyneet. Vihollisen sotajoukot eivät olleet tuhotut; heissä oli ilmennyt vastustusvoima, jota hän ei ollut ennen tavannut. Mutta olihan hän nyt päämääränsä perillä. Syyskuun 14 p:nä hän loi silmäyksen tuhattornisen vanhan kaupungin yli, ja seuraavana päivänä hän astui Kreml'iin.

Napoleonin hämmästykseksi ei yksikään kaupungin viranomainen saapunut hänen luokseen. Oikea oli siis se vaikutus, jonka hän oli saanut kulkiessaan kaupungin läpi. Se ei ollut valloitettu, vaan autioksi jätetty kaupunki, väliaikaisesti luovutettu viholliselle, se voitiin tuhota, vaan ei valloittaa, sillä siinä se oli ilman puolustusta, kaikille avoinna. Mutta hirveästi pettyivät Ranskan sotajoukot, jotka olivat toivoneet saavansa levätä kestettyjen kauheiden ponnistusten jälkeen, kunnes venäläiset tulisivat vaatimaan takaisin kaupunkinsa. Yöllä heidän tulonsa jälkeen kaupunki rupesi palamaan. Napoleon sai siinä säälimättömässä hävitysohjelmassa, jota venäläiset häntä vastaan käyttivät, tervehdyksen Aasiasta, jossa kaikki oli suuremmoisempaa kuin Euroopassa. Rostopschin, kaupungin kuvernööri, oli antanut sytyttää tulen ylt'ympäri kaupunkia. Oli samanlaista kuin Smolenskissa, mutta paljon laajemmassa mitassa. Kaikki rikkaat varastot, kaikki siedettäväin talvimajojen toiveet haihtuivat sitä mukaa kuin räiskyvät liekit levisivät. Itse Kremlin linna oli tulessa, ja Napoleonin täytyi, harmi ja katkeruus sydämessään, koettaa päästä pois katuja pitkin, joilla oli melkein mahdoton liikkua. Kaikki sammuttaminen oli turhaa. Neljän päivän palon jälkeen oli enemmän kuin kolme neljättäosaa kaupungista tuhkana.

Ja huolimatta kaikista Napoleonin kirjeistä ja rauhanehdotuksista ei mitään vastausta, yhä sama kaamea vaitiolo. Ilmeistä oli, että venäläiset vain odottivat vastustamatonta, valkoista liittolaistaan, kauheata Venäjän talvea -- kuten muinoin hollantilaiset odottivat merta -- kokonaan tuhotaksensa maahan tunkeutuneen vihollisen.

Moskovan palo merkitsi: "Takaisin". Kaikki unelmat, kaikki pilvilinnat haihtuivat palavan kaupungin savuun. Moskova tuli Napoleonille toiseksi S:t Jean d'Acre'ksi -- ja soraläjä se oli samoinkuin jälkimäinenkin.

Odotellessaan tsaarin vastausta Napoleon työskenteli lakkaamatta keksiäkseen muita pelastuksen keinoja kuin takaisinpaluu, joka olisi ilmeinen ja kaikkien nähtävä tunnustus, että hän oli suunnitelmineen ajanut täydellisesti karille. Milloin hän ajatteli maaorjuuden lakkauttamista, siten nostattaakseen orjat herrojansa vastaan, milloin rupeamista Puolan kuninkaaksi ja vanhan Smolenskin palatinaatin jälleenperustamista. Mutta kaikella tällä Napoleon koetti vain salata itseltään kovaa välttämättömyyttä: että oli ainoastaan yksi pelastuksen tie, ja se vei taapäin.

Viisi kohtalokasta viikkoa oli näin kulunut, ja talvi oli tulossa. Venäläiset ihmettelivät, että Ranskan armeija niin kauvan viipyi Moskovassa. "Ne pirun raukat", sanoivat venäläiset sotamiehet, "neljäntoista päivän perästä ne eivät enään kykene kantamaan kiväärejänsä, ja pakkanen panee kynnet tippumaan heidän sormistaan."

Aamulla 19:nä päivänä suuri armeija lähti Moskovasta. Italian varakuningas johti etuvartiostoa, sen jälkeen kulki Ney, sitten keisarin kaarti ja vihdoin Davout. Mortier lähti kaupungista vasta 23 p:nä aamulla räjäytettyään -- Napoleonin käskystä -- Kremlin linnan ilmaan. Kun venäläiset olivat hävittäneet sen kaupungin, jossa Napoleon toivoi saavansa talvimajan, oli se virittänyt hänessä kaikki pahat vaistot. Kerrotaan, että hän saapuessaan kaupunkiin ja nähdessään varastomakasiinit tulessa oli antanut käskyn ryöstää ja tappaa kaikki, jotka tavattiin: "semmoiset barbaarit eivät ansaitse elää". Nämä käskyt ilmaisevat julmuutta, josta ainoastaan harvoin tavataan jälkeä Napoleonissa, ja ehkä se aiheutui semmoisesta mielenhäiriöstä, jota kerran ennen hänessä olemme huomanneet toisissa oloissa, jolloin kaikki oli kyseessä, nimittäin brumaire'in 19 p:nä. Silloin hän, "puhuttuansa rajusti ja tietämättä mitä sanoi" -- jos saamme uskoa hänen veljeänsä Lucien'ia -- "antoi kaartille, joka tyhjensi salin, käskyn surmata jokaisen, joka asettui vastarintaan." Mutta silloin oli tätä satunnaista mielenhäiriötä seurannut päättäväisyys ja toimintatarmo; nyt sitä seurasi vain häilyväisyys ja alakuloisuus.

Napoleon oli pannut liikkeelle huhun, että hän kulki lounaaseen (Kalugan tietä) ainoastaan etsiäksensä vihollisen ja voitokkaan taistelun jälkeen palataksensa Moskovaan. Hän oli sillä saavuttanut sen, että Kutusov vetäytyi yhä kauemmaksi taaksepäin, ja siten hän pääsi pari päivää hänen edelleen. Mutta jo lokakuun 24 p:nä 50,000 venäläistä kävi Eugène'in 18,000 miehen kimppuun Malojaroslavetzin luona, mutta ne syöstiin takaisin; tie oli taas avoin, mutta jo seuraavana päivänä Kutusovin koko armeija, 126,000 miestä ja 700 tykkiä, sen taas sulki. Napoleon oli tiedusteluretkellä vähällä joutua kasakkapatrullin vangiksi. Hän kokosi sotaneuvoston, ja Murat, kuten ainakin, ehdotti hyökkäystä, mutta Napoleon itse ja hänen muut kenraalinsa pysyivät lujina päätöksessään välttää yhteentörmäystä ja väistyä pohjoiseen, toisin sanoen antautua valtatielle Smolenskia kohden, samalle tielle, jota myöten olivat tulleet ja jossa maaseutu monien penikulmien alalla oli tyhjäksi puserrettu.

Ilma oli lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensimäisinä päivinä kaunis ja aurinkoinen, aamuisin hiukan pakkasta. 1812 vuoden talvi todellakin saapui tavallista myöhemmin; vasta marraskuun 6 p:nä satoi lunta, ja 7 p:nä oli kova 8-12 asteen pakkanen ja lumimyrsky. Armeija oli riittämättömästi varustettu vaatteilla venäläistä talvea varten ja kärsi hirveästi pakkasesta. Sotamiehet eivät jaksaneet enään kantaa kiväärejänsä; pakkasen paleltumat lisäsivät heidän kärsimyksiään, ja nälkä ja vilu sai heidät tylsiksi ja vastustukseen kykenemättömiksi: ken vaan liiaksi loittosi maantieltä ruuan hakuun, sen sieppasivat kasakat, jotka nyt alkoivat parveilla armeijan ympärillä yhtä lukuisina kuin petolinnut ilmassa. Ei ollut enään ihmistunteen merkkiäkään lähimäistä kohtaan. Lievimmin haavoitetut, jotka keisarin käskystä kuljetettiin kuormarattaissa, viskattiin syrjään, kun olivat haittana tiellä. Ei olisi yksikään kurottanut kättänsä isänsä auttamiseksi. Kaikki tuntemisen kyky oli sammunut; ei edes kohtaloa vastaan nuristu. Semmoinen oli yleinen tila, mutta ei saa unohtaa, että ranskalaiset lääkärit ja upseerit, jopa moni sotamies rintamassa, osottivat näissä epätoivoisissa oloissa verratonta sankariutta ja uhraavaisuutta lieventääksensä väkensä ja toveriensa kärsimyksiä.

Mutta se hyvä tästä lumesta oli, että se valkoisella vaipallaan peitti niiden kumppanien ruumiit, joita tuhansittain jo menomatkalla oli kaatunut tienvieriin, ja se peitti pikaisesti nekin, jotka paluumatkalla sortuivat. Ääretön oli tämä hautausmaa, jossa haudat olivat lumesta eikä mullasta. Erään nuotiotulen ääressä peitti lumi yhtenä yönä 800 kuollutta; tykit jätettiin, kun hevoset kuolivat nälkään. Ne teurastettiin heti sotamiesten syötäviksi.

Hitaasti liikkui pitkä jono Smolensk'ia kohti. Mutta Vjasman luona täytyi Davout'n marraskuun 8 p:nä kestää kova taistelu Kutusov'ia vastaan, jolloin hän menetti 4,000 kuollutta ja 8,000 vankia. Matkalla Vjasmasta Smolensk'iin kahakoitiin lakkaamatta, ja yksinomaan Ney'n sankarillisten ponnistusten avulla ranskalaisten onnistui miehittää Smolensk ennen vihollisen tuloa.

Keisari oli alussa matkustanut vaunuissa, mutta pian tiet kävivät mahdottomiksi ajaa, ja hänen täytyi, kuten useimpien kenraalienkin, kävellä jalkaisin. Pieni kävelykeppi kädessään tuon pienen miehen nähtiin puolalaisessa turkissa ja kolmisärmäinen hattu päässänsä vaivaloisesti ponnistavan eteenpäin rajattomilla lumikentillä. Mutta ei ainoakaan piirre hänen valjuissa kasvoissaan ilmaissut mitä hän kärsi. Ei oltu kuitenkaan vielä lopussa. Smolensk'issa, jossa hän oli luullut tapaavansa runsaita varastoja ja kaikki järjestyksessä, häntä odottivat uudet pettymykset. Sillä ne riittämättömät varastot, joita täällä tavattiin, olivat jo ensi päivinä nälkäiset sotamiehet ryöstäneet, ja lisäksi olivat venäläiset pakottaneet siellä majailevan kenraalin, _Victor'in_, peräytymään, niin ettei enään voitu puolustaa Väinän ja Dnjepr'in välistä tietä.

Mutta enimmin huolestutti Napoleonia Parisista saapunut tieto, hänen vielä ollessa parin päivän matkan päässä Smolensk'ista, tieto salaliitosta, jonka oli saanut aikaan kenraali Malet, joka jo ennen oli juonitellut häntä vastaan; siitä hän nyt näki, kuinka heikolla perustuksella hänen suuri rakennuksensa seisoi. "Ei siis ollenkaan ajatella poikaani Napoleon II:a eikä keisarikunnan laitoksia!" hän huudahti, ja hän ymmärsi nyt, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämättömämpi kuin milloinkaan.

Marraskuun 12-17 päivinä armeija lähti Smolensk'ista ja kulki länteen. Miehiä siinä oli vain 50,000; kärsimykset alkoivat uudestaan, mutta kova, säälimätön todellisuus oli vihdoin herättänyt Napoleonin hänen haaveiluistaan. Unelmien lumous oli lakannut, ja hän oli taas tullut omaksi itsekseen. Krasnojen luona hän viskaa takaisin vihollisten kolmikertaisen ylivoiman. Mutta niitä kuhisee yhä esille, ja viime hetkessä hän sai tietää, että venäläiset olivat karkoittaneet sen osaston, jonka piti vartioida ylimeno pienen Beresina-joen poikki ja sulkeneet häneltä tien; hän oli vähällä joutua kokonaan saarroksiin.

Vaaran kanssa Napoleonin tarmo kasvoi. Hänen ruumiillinen hyvinvointinsa palasi, ja hänen neronsa ilmeni taas täydessä valossaan. Joen ylimenopaikka Borissov valloitetaan; mutta silta on poltettu, joki tulvillaan viime päivien suojailmasta, suuret jäälautat liikkuvat kuohuvassa virrassa ja sen rannat ovat liejuisia. Mutta Napoleon oli vielä pakolaisenakin niin pelottava, että ne kolme venäläistä kenraalia, jotka komensivat kukin omaa armeijaansa ja joista yksi seisoi vastaisella rannalla valmiina ottamaan häntä vastaan, eivät rohjenneet antautua taisteluun hänen kanssaan. Sotajuonella hän petkutti jälkimäisen lähtemään pois siitä paikasta, jossa hänen aikomuksensa oli käydä joen yli, ja onneksi saapui insinöörikenraali Eble samana p:nä, 25:nä. Sillan ainekset ja pontonit olivat kuljettaessa turmeltuneet, mutta Eble'n oli onnistunut pelastaa kenttäpaja ja jonkun verran siltahirsiä. Ja heti pimeän tultua hän ryhtyi sillan rakentamiseen. Pionierit, jopa itse vanha kenraali, raatoivat kurkkua myöten vedessä, ja klo 1 seuraavana päivänä silta oli valmis. "Tähteni loistaa vielä", huudahti Napoleon, kun sotajoukko, joka oli sulanut 35,000 asekuntoiseksi mieheksi, alkoi astua ylitse. Klo 4 olivat seuraavat sillat valmiit, ja 26 ja 27 p:nä kulki armeija ylitse alituisesti kamppaillen joen kummaltakin rannalta ahdistavaa vihollista vastaan. Mutta länsirannalla viholliset pian työnnettiin takaisin, ja ranskalaisten etujoukko kulki eteenpäin lounaaseen: 27 p:nä Napoleon vei joen yli kaartinsa, jonka 47,000 miehestä oli jälellä vain 6,400.

Joen kummallakin rannalla jouduttiin taas taisteluun 28 p:nä. Ney -- joka Eugène'in kanssa koko tällä onnettomalla retkellä oli saavuttanut suurimman kunnian sotilaallisella kunnollaan ja ihmisystävällisyydellään -- veti loistavalla miehuudella väkikalikkaa vihollisen kanssa: vastaiselta rannalta jälkijoukko -- 6,000 miestä -- kenraali Victor'in johdossa suojeli 40,000 venäläistä vastaan aseettomien suuren joukon ylimenon ja pääsi itse yli pimeän turvissa. Mutta sen jälkeen sillat muuttuivat mitä kauhistuttavimpien kohtausten näyttämöksi. Sillä joukko myöhästyneitä -- lukuisasti naisia, lapsia ja sairaita -- jotka kehoituksista huolimatta eivät olleet suostuneet ajoissa luopumaan vaunuista, joissa kuljetettiin vielä varalla olevia kallisarvoisia ruokatavaroita, syöksyi nyt silloille, venäläisten yhä ahdistaessa. Hurjassa kamppailussa henkensä puolesta tunkeilivat ne pelastaville lankuille, viimeksi joutuneet työnnettiin veteen, suuria kuormavaunuja vetäviä, pelosta hurjistuneita hevosia ajettiin elävien ja kuolleiden yli, ja vihollisen tykkien luodit kyntivät syviä vakoja tiiviisti ahdettuun joukkoon. Silloin romahti toinen silta alas korviasärkevän kirkunan vallitessa ja täytti joen elävällä kantamuksellaan; mutta seuraavana aamuna, kun pionierit sytyttivät toiset sillat hävittääksensä ne ahdistavalta viholliselta, nähtiin vielä monien myöhästyneiden, haavoitettujen ja raajarikkoisten kauhistuneina tuijottavan ahnaita liekkejä ja syöksyvän jokeen pelastuaksensa vieläkin kauheammasta kuolemasta.

Mutta pakkanen oli taas kiihtynyt, ja se sai nämä inhimilliset haamut jähmettymään siihen asemaan, jossa olivat. Joki oli niellyt useimmat, mutta rannalla ja kiinteällä jäällä oli päälle 24,000 ruumista sirotettuna. Toiset seisoallaan, toiset polvillaan, hevoset ja vaunut vieressään, aavemainen sotajoukko jähmettyneenä kuoleman kauhuun.

Todellinen ihme oli pelastanut Napoleonin armeijan jäännökset, ihme, joka tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että hänen uskonsa kohtaloonsa, neroonsa uudestaan oli elpynyt. Sama usko kohtalonsa järkähtämättömään kulkuun, joka, kun Davout marraskuussa 1811 ilmoitti hänelle, että Saksan kansa oli hänelle kovin vihamielinen, sai hänen kirjoittamaan vastaukseksi: "Pyydän teitä olemaan levittämättä moisin juoruja, aikani on siksi kallis, etten voi ajatella sellaisia hullutuksia... Tämä kaikki aiheuttaa minulle vain ajanhukkaa, häiritsee mielikuvitustani turhilla kuvilla ja käsityksillä" -- sama usko sai hänet taas Beresinan luona, jossa olot kysyivät koko hänen tarmoansa, tiuskaamaan lähetille, joka toi kaikenlaisia onnettomia tietoja ja toisti niitä, luullen ettei keisari ollut niitä kuullut, katkeroituneena huudahtamaan: "Herkeä helvetissä, ihminen! Miksi tahdot väkisin häiritä mielenrauhaani?" Mitä nyt saattoi tapahtua siipien puolella, vähänpä siitä, hänen mielessään oli nyt vain sillan rakentaminen joen yli.

Loistava vastarinta oli särkenyt venäläisten suunnitelmat, ja Venäjän sotajoukot, jotka pakkasesta olivat kovasti uupuneet, eivät nekään kyenneet tarmokkaasti ahdistamaan. Napoleon samosi eteenpäin alituisesti kasakkaparvien hätyyttämänä. Mutta nyt vasta talvi tuntui päässeen oikein valtaan, ja joulukuun ensi viikkoina pakkanen yltyi 30 asteeseen. Sotamiehet, jotka tähän asti olivat kestäneet, heittivät pois aseensa. Joulukuun 5 p:nä Napoleon kokosi kenraalinsa neuvotteluun Smorgonj'iin. Siellä sai Eugène lukea heille 29:nnen sotakertomuksen, jossa hän ensi kerran ilmaisi Ranskalle ja liittolaisilleen sen onnettomuuden, joka oli kohdannut mahtavaa "suurta armeijaa". Siinä kuitenkaan ei puhuttu koko onnettomuudesta, vaan ainoastaan siitä, mitä sillä hetkellä ei voitu salata. Varsinaisena syyllisenä oli Venäjän talvi, ja armeijan hajaantumisesta puhutaan vain peitellyin sanoin. "Ne miehet, joille luonto oli lahjoittanut sielunvoimia, jotka kohottivat heidät kaiken yli, olivat pysyneet reippaina ja esiintymisessään entisellään ja näkivät uusissa vaaroissa tilaisuuden saavuttaa uutta mainetta." Ja jotta hänen vihamiehensä eivät luulisi, että hän itse oli menettänyt tarmonsa tai rohkeutensa näissä oloissa, hän antoi tiedonannon loppua sanoihin: "Hänen majesteettinsa keisarin terveys ei ole koskaan ollut parempi."

Mutta nuo harvat kotiin päässeet sotamiehet eivät olleet niin mykkiä kuin jääpatsaat Beresinan rannoilla, ja tiedot Venäjän-retkestä herättivät kauhistuksen koko Euroopassa.

Keisari ilmoitti kenraaleilleen, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämätön, jonka vuoksi hän jätti komennon Murat'lle. Hän kiitti heitä hyvästä palveluksesta, syleili heitä ja lähti sieltä varsin salaisesti, seuranaan vain Duroc, Caulaincourt, eräs puolalainen kapteeni ja Rustan. Sanotaan, että häntä vastaan matkalla tehtiin kaksi murhayritystä. Joulukuun 19 p:nä hän oli Parisissa.

Joku päivä sitä ennen Ney oli vienyt armeijan viimeiset tähteet, 700 miestä, rajan yli.

Mutta Napoleonin liittolaiset, preussilaiset ensimäisinä, jotka näkivät nämä muutamat sadat miehet ja kuulivat, että siinä nyt olivat kaikki ne, jotka olivat pelastuneet Venäjältä, ymmärsivät, että hänen valtansa oli saanut iskun, jonka jälkeen sen oli vaikea pysyä pystyssä. Viha ranskalaisia sortajia vastaan leimahti kansassa ja pyrki ilmoille, ja tieto, että preussilainen armeijakunta peräytymismatkalla oli joutunut erilleen ja kenraali York'in johdolla joulukuun 30 p:nä tehnyt venäläisten kanssa välisovinnon pysyäkseen puolueettomana, nosti äärettömän riemun, jota ei edes varovainen kuningas voinut vastustaa. Vaikka hän tosin ei paljonkaan luottanut tsaariin, pakotti hänet kuitenkin kansan mielipide rupeamaan liittoon Venäjän kanssa helmikuun 27 p:nä 1813. Mutta Venäjä oli jo edellisenä suvena lähennellyt Englantia ja toimittanut sen hallitukselle tietoja Ranskan armeijan yhtämittaisesta menehtymisestä, jopa vihdoin Englannin välityksellä ryhtynyt liittoon Espanjan hallituskunnan kanssa. Maaliskuun 17 p:nä 1813 Preussi julisti sodan Ranskaa vastaan. Venäjään ja Preussiin liittyivät lähemmin Englanti ja Ruotsi. Siellä oli kruununprinssi Kaarle Juhana jo elokuussa 1812 kehoittanut tsaaria kestämään kamppauksessa Napoleonia vastaan ja jättänyt hänen käytettäväkseen ne venäläiset sotajoukot, jotka tsaari sopimuksen mukaan oli antanut Ruotsille Norjan valloittamista varten. Englanti takasi tämän anastuksen, ja se tuntui kruununprinssistä luotettavammalta kuin Napoleonin lupaus antaa Ruotsille Pommeri ja osia Preussin valtakunnasta, joten siis maaliskuun 3 p:nä liitto Venäjän kanssa allekirjoitettiin. Itävalta toistaiseksi pysyi puolueettomana.

Sillä aikaa kun Napoleonin viholliset liittoutuivat yhteen, hän raatoi mitä ihmetyttävimmällä toimintatarmolla. Hän tuli taas omaksi itsekseen konsulaatin ajoilta; kansainvälisestä politiikistansa, joka varsin vähän oli käynyt yhteen kansallisen ranskalaisen politiikin kanssa, hän oli luopunut. Teräväjärkinen Talleyrand osasi naulan päähän sanoessaan: "Jo nyt on aika keisari Napoleonin taas ruveta Ranskan kuninkaaksi". Mutta vaikka Ranskan kansa ei ollut piitannut Napoleonin maailmansuunnitelmista, niin kyllä se kumminkin puolustaisi asemaansa Euroopan ensimäisenä kansana, ja Napoleon sai taas mahtavan liittolaisen ranskalaisesta isänmaallisuudesta ja turhamielisyydestä. Ja kyllä se olikin tarpeen, sillä hän vaati suunnattomia uhrauksia. 1813 vuoden talven ja kevään kuluessa hän oli polkenut esille Ranskan maaperästä uusia armeijoja, ja maaliskuussa hän luuli voivansa laskea Ranskan lippujen alla seisovan puolen miljoonaa miestä. Jotta Saksi ja Itävalta, jotka horjuivat liittolaisten ja Napoleonin ystävyyden vaiheilla, eivät antaisi houkutella itseänsä vihollisten puolelle, hän päätti tarttua miekkaan ja voitolla solmia ne uudestaan itseensä.

Mutta kun hän huhtikuun lopussa tarkasti uusia joukkojansa, hän huomasi arvostelleensa niiden luvun liian suureksi ja että hänellä 300,000 miehen luvusta oli vain 180,000 koolla. Ja nyt vasta ilmenivät täydellisesti Venäjän-retken raskaat vauriot. Upseerien puute oli tuntuva, eikä hän ollut saanut ratsuväen lukua 10,000 suuremmaksi. Paras tykistö ja monet parhaimmista kenraaleista makasivat teiden varsilla Venäjällä. Lääkäri- ja muonitusvirastot kaipasivat paljon parannusta. Napoleon muisti ensimäisen, huonosti varustetun italialaisen armeijansa ja sanoi, viitaten persoonallisuutensa ja neronsa merkitykseen: "Minä en käy tätä sotaa keisarina, vaan kenraali Bonapartena". Ja Lützen'in taistelussa toukokuun 2 p:nä, jossa kaikki riippui siitä, kykenikö Ney nuorine joukkoineen, jotka olivat marsseissa uupuneet, huonosti ravitut ja tuskin ampumaan harjaantuneet, pitämään puoliaan sotaan tottuneita preussiläisiä ja heidän oivallista tykistöänsä vastaan, Napoleon taas muuttui kenraaliksi Rivolin ja Arcole'n ajoilta; hän sähköitti joukkonsa kuten ennen, ja häntä tervehtivät äärettömällä riemastuksella hänen nuorimmat rekryyttinsä samoin kuin ennen hänen koetellut sotamiehensä.

Voitto kyllä sai Saksin Ranskan puolelle, mutta niin ratkaisevaa vaikutusta sillä ei ollut, että Itävalta olisi tehnyt samoin. Päinvastoin. Napoleon sai pian varmuuden siitä, että Itävalta, tinkiessään ja sovintoa hieroessaan, todellisuudessa oli siirtynyt hänen vihollistensa puolelle. Hän antaa heti Eugène'in koota armeijan Italiaan uhkaamaan Itävaltaa tältä taholta ja koettaa ruveta välittelyihin tsaarin kanssa saadaksensa Itävallan tuumat raukeamaan. Mutta voitto Bautzen'in luona toukokuun 21 p:nä tuli Neyn virheen kautta yhtä vähän musertavaksi liittolaisille kuin Lützeninkin tappelu, eikä tsaari tahtonut tietää mitään Napoleonin tarjouksesta, vaan ehdotti aselepoa. Jos Napoleon olisi tiennyt, kuinka erimielisiä liittolaisten pääkortteerissa oltiin sodan jatkamiseen nähden ja kuinka välttämätön heille aselepo oli, eipä hän kai siihen olisi suostunut, ja hän on sittemmin myöntänyt suurimmaksi virheekseen, että hän niin teki. Mutta hänellekin oli aselepo suotava, sillä hän suuressa määrässä kaipasi lepoa, saadaksensa armeijan, jota taudit rasittivat, parempaan kuntoon; sitäpaitsi Ranskassa mieliala yhä enemmän vaati vihollisuuksien lakkaamista. Aselepo oli kestävä heinäkuun 20 p:ään.

Aseiden levätessä käytiin itsepintaista diplomaattista kamppailua Napoleonin ja liittoutuneiden ruhtinasten diplomaattien kesken. Mutta yhtä vähän kuin hänen onnistui miekalla erottaa Preussia ja Venäjää toisistansa, yhtä vähän hänen onnistui diplomaattisessa taistelussa estää Itävaltaa liittymästä niihin, ja jo kesäkuun 28 p:nä hänen keisarillinen appensa suostui tsaarin ja Preussin kanssa salaiseen sopimukseen, jonka mukaan, ellei Napoleon ennen aselevon loppua, heinäkuun 20 p:ään, suostuisi hajoittamaan Varsovan herttuakuntaa ja antamaan sitä Danzig'in ohessa takaisin Preussille sekä illyrialaisia maakuntia keisari Fransille, häntä vastaan julistettaisiin sota. Nuo kolme valtakuntaa suostuivat keskenään, etteivät rupea mihinkään erityisrauhaan Napoleonin kanssa, vaan taistelevat yhteisessä sodassa pitäen silmällä, että Ranska supistetaan luonnollisiin rajoihinsa.

Mutta Prag'in konferensissa, jossa keskusteltiin lopullisen rauhan mahdollisuudesta -- sillä Napoleonkin nyt halusi rauhaa Venäjän kanssa, vaikka suurillakin uhrauksilla -- ei tuntunut enään, sitten kun tieto oli saapunut, että Wellington kesäkuun 21 p:nä oli perinpohjin lyönyt ranskalaiset joukot Vittorian luona ja karkoittanut ne miltei koko Espanjasta, olevan ollenkaan halua sodan lopettamiseen. "Vaaditaanko minulta", sanoi Napoleon Dresden'issä Metternich'ille, joka esitti hänelle liittoutuneiden ehdotuksen kesäkuun 28 p:ltä, johon vielä oli lisätty Rein-liiton hajoittaminen ja preussilaisten maakuntien takaisin antaminen, "vaaditaanko, että häpäisisin itseni? En koskaan! Teidän valtaistuimella syntyneet hallitsijanne saattavat antaa voittaa itsensä parikymmentä kertaa ja sittenkin joka kerta palata pääkaupunkiinsa. Mutta minä olen vain onnen lapsi, ja minä lakkaan hallitsemasta samana päivänä, jona lakkaan herättämästä kunnioitusta." Hänen tarjouksensa eräiden maakuntien luovuttamisesta hylättiin; aselepo, joka sillä välin oli pitennetty, päättyi elokuun 16 p:nä, ja vihollisuuksiin ryhdyttiin heti.