Part 17

Euroopassa oli kaukonäköisiä miehiä, jotka jo Direktorion päivinä tiesivät ennustaa, että vallankumous kehittyy tyranniudeksi ja jatkuu semmoisena. Ja vanhojen tyrannien periaate: "vihatkoot, kunhan vain pelkäävät", oli ehkä ainoa, jonka mukaan Napoleonin kaltainen mies saattoi hallita vallankumouksen jälkeisessä hajaannuksessa ja villiytymisessä. Ja vähitellen kehittyi väkevässä Napoleonissa, jonka ainoana suurena intohimona oli: valta yli koko maapallon, syvä ylenkatse kaikkia heikkoja ihmissieluja kohtaan monine pienine himoineen, rahanhimoineen, aistillisine nautintoineen ja tyhjine turhuuksineen. Sitä paitsi hän tiesi ja näki, että hänen sihteerinsä, kenraalinsa ja ministerinsä -- esim. Fouché ja Talleyrand -- kaikki olivat lahjakontteja ja joka tilaisuudessa valmiita salahankkeisiin häntä vastaan. "Pelko ja saaliin toivo", sanoi hän itse, "olivat ainoat siteet heidän ja minun välillä. Olen tuhlannut molempia. Olen luonut itselleni palvelijoita; en ole haaveillutkaan hankkineeni ystäviä." Ja Napoleon oli niistä liian korkealla: hän antoi niiden juosta niin pitkälle kuin kytkyet sallivat, mutta sitten hän äkkiä katkaisi vauhdin näyttääksensä, että he olivat hänen vallassaan. Tuntien voimansa hän saattoi yhä heitä kohtaan ilmaista sitä suopeutta ja kärsivällisyyttä, jotka olivat hänelle ominaiset. Kaikista näistä varsin vähän miellyttävistä luonteista sopii sanoa, mitä eräs aikalainen sanoo yhdestä: "Hän käyttää elinaikansa kinastelemisiin ensimäisen konsulin kanssa ja rukoilee sitten, että taas sovittaisiin pois." Sillä palkinnoista, armonosoituksista, joita Napoleon niin runsaasti jakeli myös vihamielisilleen, ne eivät voineet luopua. Varmaankin on oikeaan osattu, kun rouva de Rémusat sanoo, että hän käytti kaikkien näiden ihmisten paheita edukseen ja että hän samaan tarkoitukseen hyväili heidän heikkouksiansa, jos heissä ei ollut paheita, mutta väärin on, kun sama rouva lisää, että hän teki niin itse tullaksensa väkevimmäksi. Ei hänen tarvinnut tehdä sitä varten mitään, sillä väkevin hän oli jo syntymisestään saakka luonteensa ylevämmyyden puolesta, hän kun osasi mukautua kaikkiin oloihin, kesti kaikkea ja oli varustettu luontaisella järjestysaistilla, mutta erityisesti sen uskonsa voimalla, että hänellä oli järkähtämättömän kohtalon hänelle määräämä tehtävä, jonka toteuttamiseen jokaisen hänen läheisyyteensä osuneen täytyi myötävaikuttaa.

Napoleonin rakennuksen valmistuminen oli ylipäänsä mahdollinen siten, että häntä epäilemättä siinä avustivat ei ainoastaan yksilöiden vaan koko kansan heikot puolet. "Ranskalaiset eivät ymmärrä vapautta", sanoi hän, "ne kaipaavat vain kunniaa ja turhamaisuutensa tyydytystä." Ja Napoleon oli alituisilla voitoillaan tyydyttänyt Ranskan kansan kunniannälän yltäkylläisyyteen saakka. Jopa niinkin, että Parisissa välinpitämättömästi kuultiin sanoma Jenan voitosta. Kansallisturhamaisuuden tyydyttämiseksi toisella tavalla ja samassa palkitaksensa korkeimpia virkamiehiä ja armeijaa hän v. 1808 perusti uuden politiikista riippumattoman perinnöllisen aateliston. Vasta nyt hän alkoi jakaa italialaisia ja saksalaisia herttuakuntia kenraaleillensa ja marsalkoillensa. Arvonimien ohessa ne saivat rikkaita maakuntia ja lahjoitusmaita sekä suuria summia puhtaassa rahassa. Berthier sai miljoonan frangia; Masséna ja muut 600,000, toiset 400,000 tai 200,000. Kaksitoista miljoonaa jaettiin sotamiehille; invaliidit saivat 500,000 vuosittain j.n.e. Viisi siviilivirkamiestä sai herttuan arvon; muut korkeimmat viranomaiset, ministerit, senaattorit j.m. saivat kreivin, ylioikeuksien presidentit, pormestarit j.m. paronin arvonimet, kaikki olivat oikeutetut, jos perustivat suurempia sukukartanoita, siirtämään arvonimen perintönä sukukartanon ohessa. Samoin saivat kunnialegionien ritarit ja suurdiguitäärit jättää ritari- ja ruhtinasarvonsa perintönä jälkeläisilleen. Edellisten piti perustaman sukurahasto, joka tuotti 3,000 fr. koron vuosittain, jälkimäisten oli mentävä aina 200,000 frangiin.

Palkintoja niille, jotka olivat hänen puolellaan, kauhu niille, jotka asettuivat häntä vastaan, siinä Napoleonin periaate. Jokainen arvostelun yrityskin sai tuta hänen raskasta kättään, ja syystä sanoo eräs aikalainen: "Sitä hän eniten pelkää, että joku -- kaukainen tai läheinen -- käyttää omaa arvostelukykyään taikka vain pitää sen." Sanomalehdistö kytkettiin, kaikki uudenaikaiset näytelmäkappaleet, jotka saattoivat sisältää enemmän tai vähemmän salattuja viittauksia, kiellettiin, ja kirjallisuus kaikin tavoin kahlehdittiin. Jo ensimäisenä konsulina häntä harmitti seuraava rivi murhenäytelmässä Mérope: "Ensimäinen kuninkaaksi päässyt oli soturi, jolle onni oli myötäinen". "Se mies, joka kohoaa valtaistuimelle", hän sanoi, "on vuosisatansa ensimäinen mies. Ei ole kysymyksessä sattuma tai onni; tässä on toisella puolella ansio, toisella kiitollisuus." Keisarikunnan aikana vielä vähempikin nosti hänen suuttumuksensa. Yksi niistä, jotka enemmän kuin useimmat muut saivat sitä kokea, oli juonitteleva rouva de Staël, joka jo oli ollut kiusana sekä Konventille että Direktoriolle. Hänen suuri Italian valloittajan ihailunsa muuttui nuoren kenraalin ynseän kohtelun tähden yhtä syvästi tunnetuksi vihaksi, ja pitkän aikaa hänen asuntonsa oli Napoleonin vastustajien kokouspaikkana. Kun keisari vihdoin ryhtyi toimiin häntä vastaan ja karkoitti hänet Parisista, siihen ei ollut syynä niinkään rouvan vihamielinen esiintyminen, vaan pikemmin ominaisuus, jonka Napoleon luuli hänessä huomanneensa ja jota hän ei sietänyt, se näet, että tämä rouva osasi saada ihmiset ajattelemaan, vaikka ne eivät sitä koskaan ennen olleet osanneet tahi olivat sen unohtaneet.

Mutta enimmän Napoleon sittenkin pelkäsi kansaa, jonka kauhistuttavaa valtaa hän oli oppinut tuntemaan vallankumouksen aikana ja jonka suosion hän tiesi menettävänsä niin pian kun se ei enään ollut turhamaisuutensa kiihoittama tai kun sille selveni, että se taisteli ja vuodatti verensä toteuttaaksensa yhden ainoan miehen, ulkomaalaisen, maailmanvaltaa tavoittelevia suunnitelmia. Liian myöhään selvisi Napoleonille, ettei Ranskan kansa tahtonut panna rauhaansa ja onneansa alttiiksi kohotaksensa maailman hallitsevan kansan asemaan. Yleistä tyytymättömyyttä huomattiin viime sotaretken aikana, ja se enemmän kuin mikään muu sai aikaan rauhan solmimisen 1807. Keisarin ei auttanut mikään muu kuin sitoa armeija mahdollisimman lujasti omaan persoonaansa ja omiin suunnitelmiinsa. Sitä varten hän jakoi nuo mainitsemamme suuret palkinnot, joista armeija sai veljenosan; sentähden hän katsoi sormien lomitse Preussin sodan aikana upseerien ja sotamiesten ryöstöjä, sentähden hän piti sotamiehet aseissa kaukana isänmaasta ja käski kaartinsa, joka yksin seurasi häntä Ranskaan, pysyä mahdollisimman loitolla väestöstä.

Alttiin ja innostuneen armeijan avulla, jonka suuri osa ei enään ollut ranskalaisia, vaan italialaisia, hollantilaisia y.m., Napoleon aina luuli voivansa hillitä kaikki valtiolliset levottomuudet. Mutta ravintoaineiden puutteen synnyttämä meteli olisi, niin hän itse sanoi, hänelle vaarallisempi kuin mikään muu. Mikäli hän suinkin saattoi vapautua sodan johdosta ja politiikista, hän käytti koko aikansa raha-asioiden ja kauppaolojen järjestämiseen, yleisten töiden suunnitteluun, palatsien rakennuttamiseen Parisissa, satamain, kanavien, teiden -- kuten tien Simplonin yli -- ja sananlennätinlinjojen perustamiseen. Sillä tavoin hankittiin leipä monelle miljoonalle suulle, ja vaaniva tyytymättömyys muuttui ihailuksi valtiolaivan uupumatonta ohjaajaa kohtaan, joka vähentymättömällä tarmolla hoiti peräsintä niin sodassa kuin rauhassakin.

"Keisari on hyvä ja hänen kanssaan tulee helposti toimeen", sanotaan senaikuisissa muistiinpanoissa, "kun ei häntä mikään suututa." Tämä lisäys on varsin supistava, sillä Napoleonin suuressa taloudessa oli aina jotakin, joka teki kiusaa. Ja silloin ei ollut hyvä joutua keisarin kanssa tekemisiin. Hänen ensimäiset vihanpurkauksensa olivat kauhistuttavat, ja kieli ja lauseet, joita hän silloin käytti -- itsestään jo kylliksi väkevät ja rajut --, kävivät vieläkin rajummiksi ja loukkaavammiksi, kun ne kajahtelivat Ludvig XIV:n saleissa. Semmoisina hetkinä hän saattoi antaa käskyjä, jotka ilmaisivat kovuutta ja kostonhalua ja jotka hän sitten peruutti; mutta hän osasi yleensä, jos tarve vaati, heti suistaa harminsa. Usein häntä kuitenkin huvitti jonkinmoisella vahingonilolla -- joka hänessä oli sangen kehittynyt ja joka ehkä oli yhteydessä hänen halunsa kanssa repiä rikki ja antautua hyväilemisiin, jotka saivat kyyneleet nousemaan hyväilyn esineiksi joutuneiden silmiin -- pitää ihmiset pelon alla teeskennellen vihaa, jota hänessä ei ollut. Ei saanut kukaan, ei edes hänen veljensä, uuden säännön mukaan puhutella häntä ennenkuin hän kyseli; ei saanut kukaan istua hänen läsnäollessaan, ei kukaan -- paitsi Lannes -- sinutellut häntä. Keisarinnakin rohkeni häntä puhutella ainoastaan "teidän majesteettinanne" ja vapisi hänen edessään kuten muutkin. Suurimmissa juhlallisuuksissa, joita vietettiin mahdollisimman suurella loistolla, vallitsi sentähden painostava vaiteliaisuus; kuolettava ikävyys painosti loppumattomia surunäytelmiä; naisia kauhistuttivat keisarin epähienot kysymykset, joita hän huvikseen heille teki, samoinkuin avomielisyys, jolla hän puhui heidän yksityisestä elämästään. Hän yksin ei asettanut itselleen mitään rajoja ja oli -- keisarinarvosta huolimatta -- törkeä, rivo, säädytön, jos se häntä huvitti, muiden ollessa mitä sietämättömimmän pakon alaisina. "Hovi", sanoo kreivi de Chaptal muistelmissaan, "oli kaleri, jossa kaikki soutivat samaan tahtiin."

Keimaileva ja kevytmielinen rouva Bonaparte oli vuosien kuluessa muuttunut alamaisimmaksi, orjallisen nöyräksi keisarinna Josephine'iksi. Hän, joka aikanaan oli antanut miehelleen niin monta aihetta mustasukkaisuuteen, sai nyt itse kärsiä sen tuskia eikä rohjennut edes valittaa. Jos hän joskus yllätti keisarin jossakin rakkaudenseikassa, täytyi mustasukkaisuudenkin väistyä ja antaa sijaa pelolle, sillä keisarin raivo, kun hän huomasi urkkijan, ulottui aina huonekaluihin saakka ja pakoitti puolison kauhistuneena pakenemaan. Jokapäiväisessä elämässä Josephine sittenkin oli ainoa, joka saattoi hillitä keisarin kiivautta, ja ollen tuhlaavaisen antelias ja erittäin hyväsydäminen, joita ominaisuuksia Napoleonin harmiksi monet väärinkäyttivät, semminkin jalokivenmyyjät ja pitsikauppiaat, hänestä kaikki pitivät, paitsi langot ja kälyt.

Jos keisarinnan tuhlaavaisuus tuotti Napoleonille harmia, niin kyllä hänen äitinsä päinvastainen ominaisuus oli melkein yhtä ikävä. Rouva Letitialle laitettiin heti keisarikunnan perustamisen jälkeen pieni hovi Parisiin, jossa hän nimellä _Madame Mère_ esiintyi sangen arvokkaana. Vähemmän miellyttävän vaikutuksen hän teki keisarisaleissa rengonkielellään, joka heti ilmaisi ulkomaalaisen. Hänellä itsellään oli kyllä tunne, ettei tätä ihanuutta kestä kauvan, ja hän vastasi aina Napoleonille, kun tämä moitti hänen säästäväisyyttään: "Jos sinun joskus olisi pakko etsiä turvaa minun luotani, olet oleva kiitollinen siitä, mitä minä panen säästöön".

Napoleonia on usein syytetty vihamielisyydestä sukuansa kohtaan, mutta sen kumoamiseksi riittävät ruhtinas Metternich'in sanat näistä suhteista: "Hän osoittautui sangen heikoksi perhettänsä kohtaan. Hyvänä poikana ja veljenä -- nämä piirteet tavataan juuri erityisesti italialaisissa porvariperheissä -- hän sieti sukulaistensa harhailuja, käyttämättä riittävää tarmoa niiden suistamiseksi, silloinkaan kun se selvästi olisi ollut hänen omaksi edukseen." Napoleonin vihollinen ilmaisee tässä selvin sanoin, että vahvin hänen kotimaalaisista tunteistaan, perhetunne, yhä hänessä oli elävänä. Köyhän kadetin velvollisuudentunne äitiä ja noita monia niukoissa oloissa eläviä sisaruksia kohtaan on vaikuttavana mahtavassa keisarissa. Vielä nytkin hänellä on velvollisuutensa, ja hän ei suorita sitä nousukkaana, joka hoitaa köyhän sukunsa, mutta samassa pitää sen loitolla, vaan täydellisesti ja kaikkine seurauksineen. Ei ollut mitään, joka enemmän olisi ollut Bonaparten sydämellä kuin korsikalaisen alkuperän muiston unhottaminen, ja sentähden todistaa hänen pojantunteensa voimaa se, että hän piti äitinsä välittömässä läheisyydessään ja aina osoitti hänelle suurinta huomaavaisuutta.

Sisariinsa hän sitä vastoin aina oli kireässä suhteessa. "Napoleon olisi ollut onnellinen, jos hänellä ei olisi ollut niin monta sukulaista! Hänen kunnianhimoiset, lahjakkaat veljensä ja sisarensa, semminkin Josef, Lucien ja Caroline saattoivat vielä vähemmän kuin hänen kenraalinsa antaa anteeksi hänen kohoamistaan ja luulivat olevansa ihan luonnollisesti oikeutettuja astumaan niihin korkeihin asemiin, joihin hän heidät asetti sen mukaan kuin itse yleni. Hänen erityinen rakkautensa lapsipuoliinsa Eugène'iin ja Hortense'iin synnytti hänen omassa perheessään rajattoman kateuden heitä kohtaan, ja hänen yrityksensä sovittaa puolueet naittamalla tytärpuolensa Hortense'in veljellensä Louis'lle, jonka hän itse oli kasvattanut ja jota hän erityisesti rakasti, vei vain molemmat aviopuolisot onnettomuuteen. Ei ole jäänyt käyttämättä yksikään parjaus mieskohtaisesti Napoleonia vastaan näissä epämiellyttävissä perheriidoissa. Keisarin perhe oli ainoa, jossa hän ei tavannut sitä kuuliaisuutta, jota hän vaati ja johon hän piti itsensä oikeutettuna, sen myöntyväisyyden ja rajattoman anteliaisuuden nojalla, jolla hän sitä oli kohdellut. Pohjaton ahneus ja epäsäännöllisyys, häilyminen kaikkiin suuntiin, johon useat veljistä ja sisarista antautuivat, oli vastenmielinen Napoleonille, joka suuressa määrässä oli raittiuden ja järjestyksen mies, ja joka -- samoin kuin keisari Augustus -- mielellään tahtoi maailman edessä olla kauniin perhe-elämän perikuva."

Mutta Napoleonin täytyi vaatia sisaruksiltaan, jotka istuivat hallitsijoina Hollannissa, Italiassa ja Saksassa, yhtä ehdotonta alistumista kuin muiltakin hänen liitossaan olevilta valtiailta, semminkin rannikon sulkemisessa Englannilta. Kun sitä ei noudatettu Etruriassa, menetti kuningatar maansa, joka Toskanan nimellä yhdistettiin Ranskaan; samoin oli samasta syystä käynyt Kirkkovaltion huhtikuussa 1808. Preussin sodan aikana hän salaisesti sai tietää, että Espanjassakin ilmeni luopumisen oireita; Napoleon toistaiseksi ei ollut siitä mitään tietävinään, mutta kun Tilsitissä oli määrätty, että Portugali oli pakoitettava katkaisemaan välinsä Englannin kanssa, hän päätti, kun Englanti oli ottamalla talteen Tanskan laivaston yhä suututtanut häntä, pakoittaa molemmat valtakunnat yhtä haavaa. Lokakuun 18 p:nä Junot samosi Portugaliin, ja marraskuun 13 p:nä 1807 Napoleon julisti, että Braganzan suku oli lakannut hallitsemasta Portugalissa. Kuninkaallinen perhe pakeni Brasiliaan, ja Junot miehitti Lissabonin. Mutta samaan aikaan oli Madridissa puhjennut riita, "rauhan ruhtinaan" ministeri Godoy'n ja kuningattaren toimiessa kruununprinssiä vastaan, ja Napoleon lähetti toisen ranskalaisen armeijan Espanjaan sillä verukkeella, että Englanti oli uhannut maallenousulla. Kansa luuli, että Ranskan joukot olivat tulleet tukemaan Godoy'n vihattua hallitusta, ja pakoitti, nousten kapinaan Aranjuez'issa, kuninkaan luopumaan kruunusta poikansa eduksi, mutta Napoleon kutsui luoksensa Bayonne'iin tuon heikon kuninkaan ja sai hänen siellä peruuttamaan luopumisensa ja jättämään asian hänen ratkaistavakseen. Kesäkuun 6 p:nä 1808 Napoleon määräsi veljensä Josef'in Espanjan kuninkaaksi. Neapelin kuningaskunta annettiin Murat'lle ja hänen vallanhimoiselle vaimolleen Caroline'ille. Bonaparten suku oli nyt kaikkialla syrjäyttänyt Bourbonin suvun.

Napoleon ponnisti kaiken tarmonsa taivuttaaksensa Espanjan kansaa uuden hallitsijan puolelle; hän antoi laatia sille vapaan valtiosäännön ja aikoi kaikin tavoin lisätä tulolähteitä ja taas kohottaa aikain kuluessa rappiotilaan joutuneen valtakunnan. Mutta espanjalaisia suututti ulkomaalaisten tunkeileminen ja semminkin se, että heille tyrkytettiin kuningasta; ja kansallistuntoon liittyi uskonnollinen tunto, yllyttäen taisteluun ranskalaisia, pyhän isän vihollisia vastaan. Kun Josef Bessières'in voiton jälkeen Medina di Riosecon luona heinäkuun 14 p:nä 1808 teki tuloansa Madridiin, oli maa jo monta kuukautta ollut kapinassa. [Nämä levottomuudet salvat espanjalaiset sotajoukot, jotka Bernadotten, Pontecorvon ruhtinaan johdolla seisoivat Tanskassa, luopumaan tanskalaisista lipuista. Bernadotten piti avustaa venäläisten hyökkäystä Suomeen, joka silloin kuului Ruotsille, nousemalla Tanskan saarien kautta maalle Skooneen. Englannin sotalaivat kuitenkin estivät hänet pääsemästä Belt'in yli, ja näillä laivoilla vietiin sitten espanjalaiset sotamiehet kotiin.] Turhaan ranskalaiset piirittivät Saragossaa ja Valenciaa, turhaan koettivat heidän kenraalinsa näyttää sotataitoaan vuoristossa. Kaupungit kestivät puolustautuen loistavalla urhoollisuudella; kenraali Dupont'in täytyi Baylen'in luona riisua aseensa 17,000 miehen kanssa, ja Cintran luona ihan Lisabonin läheisyydessä englantilainen apujoukko pakoitti Junot'n elokuussa antautumaan. Oltuaan 14 päivää Madridissa kuningas Josef lähti kaupungista ja peräytyi Ebron pohjoispuolelle.

Kansan kapina Espanjassa kruununprinssin eduksi, ainoan, jonka kansa tahtoi kuninkaakseen tunnustaa (Ferdinand VII), herätti suurta huomiota Euroopassa. Itävalta, joka oli koonnut voimia vuodesta 1805, ollen nyt sotilaallisessa suhteessa väkevämpi kuin konsanaan, rupesi asestaumaan; Preussin sotapuolue ei maan ollessa ranskalaisten miehittämänä rohjennut pitää kovin suurta ääntä, mutta siellä muodostettiin salaisia veljeskuntia muukalaisvallan torjumiseksi. Vaaran, joka näiden kahden vallan puolelta uhkasi, sai Napoleon kuitenkin vältetyksi, liittämällä keisarien kokouksessa Erfurtissa (syysk.-lokak. 1808) Venäjän vieläkin kiinteämmin itseensä, ei ystävyyden siteillä, sillä niihin ei uskonut hän eikä tsaari, vaan yhteisten etujen nojalla. Niistä voitiin sopia ainoastaan siten, että tsaarille myönnettiin vapaat kädet Turkissa, jossa Napoleon niin kauvan oli ehkäissyt hänen tuumiansa. Mutta tällä myönnytyksellä hänen onnistui saada Venäjä harrastamaan Itävallan ja Preussin pidättämistä, jos ne huomaisivat tilaisuuden sopivaksi hyökätä häntä vastaan ennenkuin levottomuudet Espanjassa oli saatu loppumaan. Sillä tsaarille oli edullisinta, että Napoleon puuhaili niin kaukana lännessä kuin suinkin, jotta hän saisi idässä ottaa nuo kauvan halutut ruoka-annokset.

Rannikon sulkemistuuma, joka oli pääkohtana Napoleonin kaikissa suunnitelmissa, oli särkynyt, kun Espanja nousi kapinaan ja englantilaiset miehittivät Lissabonin. Portugali oli valloitettava ja Espanja pakoitettava kuuliaisuuteen. Espanjalaiset vain huolettomasti riemuitsivat kuningas Josefin paosta ja suorittamistaan urotöistä, käyttämättä hyväkseen saavutettuja etuja, mutta Napoleon sillä aikaa vei parhaat sotajoukkonsa pois Keski-Euroopasta ja saapui itse pääkortteeriin Vittoriaan marraskuun 5 p:nä 1808. Espanjalainen armeija seisoi Ebron eteläpuolella Saragossasta Biscayan maakuntaan saakka. Jo ennen Napoleonin tuloa oli sen vasen siipi tungettu takaisin; marraskuun 10 p:nä valloitettiin Burgos, ja seuraavana päivänä espanjalaiset lyötiin Espinosan luona; niiden keskusta voitettiin 23 p:nä Tudelan luona, ja oikea siipi vetäytyi Saragossaan, joka uudestaan piiritettiin. Kahdeksan päivän jälkeen valloitettiin Somosierra, ja joulukuun 4 p:nä Napoleon lyhyen vaikka tuiman vastarinnan jälkeen astui Madrid'iin. Englannin apujoukon, joka oli tulossa Salamancan kautta, tunki marsalkka _Soult_ takaisin, ja sen täytyi paeta laivoihin Corunjasta.

Kun Napoleon Madridissa tuuletti keskiaikaismaisen espanjalaisen talon, lakkautti inkvisitsionin, supisti luostarit, poisti tullirajat maakuntien väliltä y.m.s., hän samaan aikaan Parisista sai tietää, että Fouché, Talleyrand y.m., jotka jo italialaisen sodan aikana olivat ahkerasti etsineet hänen sijallensa pantavaa miestä ja jotka yhä salaisesti vastustivat hänen poliliikkiansa, uudestaan olivat panneet tuumansa tukkuun ja neuvottelivat taas häntä vastaan. Napoleon, joka tunnetulla rauhoittamis- ja järjestämiskyvyllään oli saanut puolelleen useita espanjalaisia, uskoi, että kansa vähitellen käsittäisi uuden järjestelmän tuottamat suuret edut ja pian rauhoittuisi, niin että hän saisi viedä pois osan sotajoukkoaan. Sillä hän ymmärsi, että maan kukistaminen väkivallalla kysyy paljon aikaa ja nielee suunnattomia rahasummia. Hän piti siis persoonallisen tehtävänsä Espanjassa suoritettuna, jätti Portugalin miehittämisen Soult'ille ja lähti tammikuussa 1809 Parisiin.

Nuo Fouchén ja Talleyrand'in juonittelut saivat nykyisissä oloissa, kun niiden taustana oli kansannousu Espanjassa ja sen vaikuttama liike Saksassa ja Itävallassa, erityisen merkityksen. Preussin kuningas ei vielä rohjennut toimia Venäjän tahtoa vastaan, mutta Itävalta yhä kaikella tarmollaan varustautui, huolimatta Venäjän varoituksista, ja saattoi tämän tehdä sitä levollisemmin, kun Pozzo di Borgo, Napoleonin mieskohtainen vihollinen, salaa ilmoitti keisari Fransille, että nämä tsaarin varoitukset lähtivät enemmän pakosta kuin vilpittömästä sydämestä. Oli siis riittävästi huolten oireita ilmassa, kun Napoleon päätti lähteä Espanjasta; hänelläkin oli kyllin aihetta haluta sotaa, joka saisi viholliset entistä enemmän pelkäämään hänen aseitaan ja täyttäisi taas hänen miltei tyhjän sotakassansa. Ranskassa hän ensin ripitti Talleyrand'in ja riisti häneltä muutamia arvomerkkejä, sitten hän suurella tarmolla ajoi läpi rekryytin-oton. Nuori, harjaantumaton väki kokoontui helmikuussa, ja sill'aikaa kun se sai ensimäisen tarpeellisen opetuksen, Napoleon kokosi harjaantuneet joukkonsa Donauwörth'iin, jonne Rein-liiton jäsenet lähettivät osastonsa.

Napoleon oli tottunut esiintymään hyökkäävänä puolena, siten heti alusta määräten sodan kulun. Mutta nyt hänen täytyi odottaa Itävallan alotetta, osaksi liittokirjan tähden Venäjän kanssa, mutta vielä enemmän Ranskan kansan tähden, jonka tuli selvästi nähdä, että hänet pakoitettiin sotimaan. Huhtikuun 12 p:nä illalla hän sananlennättimellä sai tietää, että vihollinen 9 p:nä oli julistanut sodan ja seuraavana päivänä mennyt Inn'in yli. Klo 4 aamulla Napoleon lähti pääkaupungista ja pääsi neljän päivän yhtämittaisen matkan jälkeen 17 p:n aamulla Donauwörth'iin. Berthier oli sillävälin ollut ylipäällikkönä, mutta hän sai aikaan vaan hämmennystä ja hukkasi turhaan aikaa. Napoleonin ensi kysymys, syöstyänsä vaunuista ja luotuansa silmäyksen karttaan, koski vihollisen asemaa ja liikkeitä. Hänelle vastattiin, että se oli mennyt Inn'in ja Isariin yli ja kulki Regensburg'ia kohti. Hän ei uskaltanut uskoa tätä todeksi, mutta kun tieto usealta taholta varmennettiin, näytti siltä kuin olisi hänen vartalonsa äkisti kasvanut. Hänen silmänsä säteilivät, hänen äänensä, katseensa, liikkeensä ilmaisivat suurinta iloa. "Silloin tämä armeija on minun; se käy perikatoansa kohti. Kuukaudessa olen Wien'issä."

Viiden päivän kuluessa Napoleon löi vihollisen Landshut'in, Abensberg'in ja Echmühl'in luona, jolloin se menetti 50,000 miestä. Nyt itävaltalainen kenraali, arkkiherttua Kaarle, ei voinut enään ajatellakaan hyökkäämistä. Alituisesti kahakoiden ahdistavia ranskalaisia vastaan hän vetäytyi takaisin pitkin Tonavaa, siirtyi pohjoiselle rannalle Krems'in luona ja majoittui ylängölle Wien'in luoteispuolelle.