Part 11

Epäjärjestyksen ja hämmingin lisääntyessä kautta valtakunnan, yhdistettyjen vihollisten valtain tuhotessa toisen ranskalaisen kenraalin toisensa perästä ja samotessa maan rajoja kohti, Direktorio ei ollut kiistassa ainoastaan omassa keskuudessaan, vaan riiteli myös lakiasäätävän kokouksen kanssa. Ainoastaan väkivallalla ja vääryydellä radikaalinen enemmistö oli voinut pysyä pystyssä, mutta jokainen vaali oli tuonut uusia vihollisia sekä vanhempien että nuorempien neuvostoon, ja kun toukokuussa 1799 apotti Sieyès tuli valituksi Direktorioon, sen täytyi avautua direktori-järjestelmän ilmeisimmälle viholliselle. Hän oli jo ennen kieltäytynyt ottamasta vastaan direktorinvirkaa, koska hän piti tätä valtiojärjestystä kelvottomana, ja kun hän nyt suostui, tapahtui se vain sitä varten, että hän voisi itse esiintyä isänmaan pelastajana ja päästä kunnianhimonsa korkeimpaan päämäärään: saada hyväksytyksi oman laatimansa hallitusmuodon, joka ennen oli hyljätty. Kesäkuun 18 p:nä 1799 (prairial'in 30) hänen onnistui saada enemmistö Direktoriossa. Hän huomasi yhtä selvästi kuin Bonapartekin, että valtiosäännön muutoksen, josta voitiin toivoa rauhallisempia aikoja, koko kansa ottaisi vastaan mielihyvällä, sillä jo aikoja sitten se oli kyllästynyt veljeyden ja vapauden fraaseihin. "Tätä nykyä", sanoi hän, "Ranska tarvitsee pään ja miekan." Viimemainitun hän oli toivonut saavansa nuoresta kenraalista Joubert'ista; pääksi hän aikoi itse. Mutta elokuun 15 p:nä Joubert'in löivät yhdistyneet venäläiset ja itävaltalaiset Novin luona; hän itse kaatui, ja tarmokkaan apotin tuumat keskeytyivät kehityksessään.

Silloin arvaamatta astui maahan se mies, jolla oli sekä pää että säilä.

Heti Bonaparten astuessa laivalaiturille varhain aamulla lokakuun 9 p:nä pienessä Fréjus'in rantakaupungissa joukkojen riemuhuudot ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut oikeaan aikaan. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, mieluimmin -- huolimatta ruton tarttumisen mahdollisuudesta -- koskea häneen varmistuaksensa sen uskomattoman tiedon todenperäisyydestä, että ikävöitty mies oli päässyt Egyptin aavikoista ja Englannin risteilijöistä ja nyt seisoi Ranskan maaperällä luodakseen rauhan ja järjestyksen ja pelastaakseen onnettoman isänmaan. Ainoastaan kaksi tuntia hän viipyi Fréjus'issä. Hänen syödessään suurusta monet kävivät häntä tervehtimässä ja lausumassa ilonsa, että olivat saaneet nähdä hänet. Kaupungin klubin jäsen piti hänelle puheen, joka päättyi sanoihin: "Rientäkää, kenraali, lyökää viholliset ja karkoittakaa ne, ja sitten teemme teistä kuninkaan, jos teitä itseänne haluttaa."

Vaikka Bonaparte nuorena ei ollutkaan mikään kova latinantaitaja, kyllä hän varmaankin sinä hetkenä muisti, mitä merkitsi vanha sananparsi: _vox populi vox dei_, kansan ääni on Jumalan ääni.

Kenraalin matka Fréjus'istä Parisiin oli todellinen riemukulku. Innostusta häntä kohtaan ei vähentänyt juuri nyt saapunut tieto, että Masséna ja _Bruno_ voitollisissa otteluissa olivat lyöneet vihollisen takaisin sekä Sveitsissä että Hollannissa. Päinvastoin, "näytti siltä, että Bonaparten tarvitsi vain näyttäytyä, kun jo onni taas hymyili Ranskan lipuille". Kaikkialla häntä tervehdittiin suurimmalla riemulla. Hedelmä oli kypsä, siitä ei ollut epäilystä; nyt se vain oli poimittava; mutta oveluutta, laskelmataitoa ja varovaisuutta kysyttiin sen onnistumiseen.

Huhu Bonaparten palaamisesta oli kiitänyt hänen edellään ja joutunut Parisiin ennenkuin hän itse Aix'n kaupungista antoi siitä tiedon Direktoriolle. Tieto tuotti sille yhtä vähän iloa kuin rouva Josephine Bonapartelle. Josephine ei voinut olla epätietoinen siitä, että nyt oli edessä tilinteon päivä; sillä Egyptiin hänestä saadut tiedot olivat hänet kokonaan paljastaneet miehelleen; ne kertoivat, että hän taas oli ruvennut suhteisiin erään nuoren luutnantin kanssa, jonka hän aikaisemmin tunsi italialaisen armeijan ajoilta. Tässä oli sen verran perää, että hänen sydämensä pamppailu oli kylläkin ymmärrettävä, kun hän kuuli Bonaparten saapuneen kotiin. Hän päätti lähteä häntä vastaan puhuaksensa hänelle ennenkuin kälylleen vihamieliset langot saisivat häneen vaikuttaa. Mutta onnettomuudeksi oli Bonaparte matkustanut toista tietä kuin Josephine oli arvellut, ja lokakuun 16 p:n aamuna hän saapui kotiinsa ja löysi sen tyhjänä. Mitä rouva Josephinen paha omatunto oli pelännyt, tapahtui siis hänen ponnistuksistaan huolimatta. Bonaparte sai toiselta taholta vahvistuksen siihen, mitä hän ennen oli kuullut, ja kohteli vaimon palattua tätä varsin kylmästi. Onneksi kevytmieliselle naiselle, joka teki kaikkensa sovittaakseen suuttunutta puolisoansa, vastaiset tärkeät tapahtumat pitivät Bonapartea siksi vallassaan, ettei hänelle riittänyt aikaa tarkemmin miettiä alkuperäistä aikomustansa erota hänestä. Kun lisäksi rouva Josephine saattoi olla hänelle joksikin hyödyksi, piti hän anteeksiannon parempana. Mutta tästä lähin jäi hänen vaimonsa asiaksi koettaa lähestyä häntä.

"Jonkinmoisen valtiollisen vainun kautta Ranskassa aina saadaan vihiä milloin hallitus on kukistumaisillaan, ja silloin kaikki puolueet rientävät metsästyskoirina saamaan osansa kaatuneesta otuksesta." Näillä sanoilla puhuu muuan ranskalainen historioitsija asemasta Parisissa syksyllä 1799. Ilma oli täynnä valtiollisia laskelmia. Kaikki tiesivät, että jotakin tapahtuu, mutta ei kukaan tietänyt, mihin mentiin tai kuka vihdoin rohkeni ottaa teon vastuulleen. Että Bonaparte siinä näyttelisi jotain osaa, se kyllä oli useimmille selvä, ja oli niitäkin, esim. kenraali Bernadotte, hänen mieskohtainen vastustajansa, jotka selvästi näkivät, mihin hän suuntasi. Josef Bonaparten lankona Bernadotte kuitenkaan ei tahtonut asettua vaimonsa entistä ihailijaa vastaan.

Bonaparte itse myöhemmin kertoo tästä ajasta: "Minä olin se piste, jonka ympäri kaikki salaliitot pyörivät. Mutta näiden suunnitelmien johdossa ei ollut yhtäkään miestä, joka kykeni niitä toteuttamaan. Kaikki luottivat minun apuuni, sillä ne tarvitsivat soturia. Minä en luottanut kehenkään, ja sain siten tilaisuuden valita sen suunnitelman, joka minulle paraiten sopi. Direktorio vapisi minun palatessani; olin mitä suurimmassa määrässä varuillani -- sinä elämäni kautena minä olin kaikkein ovelin. Tapailin Sieyés'iä ja lupasin hänelle saavani hänen runsassanaisen valtiosääntönsä hyväksytyksi; otin vastaan jakobinien johtajia ja bourbonien asiamiehiä. En kieltänyt keltään neuvojani, mutta annoin niitä vain omaa etuani silmällä pitäen. Salasin itseni kansalta, tiesin, että uteliaisuus ajan tullen saa heidät petkutetuksi juoksemaan perässäni, missä hyvänsä olinkin. Kaikki ne juoksivat verkkooni, ja kun tulin valtion päämieheksi, ei ollut ainoatakaan, joka ei rakentanut toivomuksiansa minun onneni pohjalle."

Bonaparten oveluus ja uskomaton teeskentelytaito ilmeni erityisesti siinä taidossa, millä hän osasi pimittää Direktorion vähemmistön, puheenjohtajan _Cohier'n_ ja kenraali _Moulins'in_. Näiden ollessa vakuutettuja, että Bonaparte sydämestään vihasi Sieyés'iä, heidän virkakumppaniansa, hän jo oli tehnyt liiton tämän kanssa; sitä miestä hän juuri kaikista enimmän tarvitsi, Direktorion johtavaa henkilöä ja vanhimpien neuvoston vaikuttavinta miestä. Että hän samaan aikaan ymmärsi alistua tuon hänelle välttämättömän miehen valtaan, se oli vain lisätodistus hänen etevästä kyvystään.

Kuinka uhatussa asemassa Bonaparte katsoi olevansa, käy ilmi hänen varovaisuudestaan, hän kun ei ottanut maistaaksensa tarjottuja ruokia semmoisellakaan suurella juhla-aterialla, jonka vanhempien ja nuorempien neuvostot hänen kunniakseen antoivat marraskuun 6 p:nä, vaan antoi ajutanttinsa hankkia leipää ja viiniä. Tätä varovaisuutta saattoi pitää paljastuksena, sillä siitä näkyi, kuinka vaarallinen hän omasta mielestään oli. Ja samana iltana hänellä todellakin oli kokous salaliittolaisten, Sieyés'in ja hänen sokean puoluelaisensa direktori _Roger Ducos'n_, veljensä Lucien'in, joka äsken oli tullut nuorempien neuvoston puheenjohtajaksi, ja monien muiden kanssa: siellä nyt sovittiin lopullisista tehtävistä. Osat jaettiin kolmen päähenkilön kesken: Bonaparten tuli saada puolellensa kenraalit ja sotavoima; Sieyès'in piti valmistaa vanhempien neuvostoa ja hänelle uskollisten inspektorien avulla kutsua kokoon ainoastaan ne jäsenet, joihin voitiin luottaa; samanlaisen osan oli vihdoin saava Lucien, jonka nuorempien neuvoston puheenjohtajana piti johtaa keskusteluja käskyn mukaan. Direktoriaali-valtiosäännön 102 §:ää, joka myönsi vanhain neuvostolle oikeuden siirtää lakiasäätäväin kokousten kokouspaikan Parisin ulkopuolelle, piti käytettämän vipusimena valtiosäännön kumoamiseksi, ja toimeenpano määrättiin brumaire'in 18 (marraskuun 9) p:ksi 1799.

Sinä päivänä klo 7 aamulla kokoontui vanhempien neuvosto, s.o. ne jäsenet, joihin Sieyés saattoi luottaa; toiset saivat inspektoreilta kutsumuksen liian myöhään. Kiireessä hyväksyttiin salaliittolaisten kirjoittamat määräykset: lakiasäätävän kokouksen siirtäminen St. Cloud'iin, johon sen tuli saapua seuraavana päivänä päivällisaikaan, ja että Bonapartelle uskottaisiin Parisin varusväen, kansalliskaartin ja neuvostojen kaartin päällikkyys. Vajaan kahden tunnin kuluttua kenraali itse saapui ratsastaen ja suuri seurue mukanaan vannomaan uskollisuutta valtiosäännölle ennenkuin ryhtyi hänelle uskottua päällikkyyttä hoitamaan. "Teidän viisautenne", sanoi hän neuvostolle, "on ryhtynyt näihin toimenpiteisiin, meidän käsivartemme osaavat ne toteuttaa. Tahdomme tasavaltaa, joka perustuu todelliseen vapauteen, kansalaisten vapauteen ja kansalliseen eduskuntaan. Sen me saamme, sen vannon omassa ja asekumppanieni nimessä." Huomaamme, että hän järkevästi jätti mainitsematta sanaakaan siitä valtiosäännöstä, jonka hän varmasti oli päättänyt kumota. Yksi jäsen rohkenikin huomauttaa, ettei Bonaparte laisinkaan ollut vannonut uskollisuutta perustuslaille, mutta puhemies julisti, että näiden tapahtumien perästä ei voitu keskustella muualla kuin St. Cloud'issa.

Sen jälkeen päivän sankari puolestaan tarkasti lukuisan sotamiesosaston, jonka hän muka paraatia pitääksensä oli käskenyt kokoontumaan Tuillerioiden pihamaalle. Sotamiehet siellä häntä hurmaantuneina tervehtivät; hän taas lyhyellä puheella innostutti upseerit ja sotamiehet. Samaan aikaan Sieyès, Ducos ja Barras -- jolle kaikki tämä oli vain afäärikysymys -- ilmoittivat luopuvansa direktorinviroistaan, jolloin hallituskoneisto oli todellisuudessa pysähtynyt. Muut kaksi direktoria, Cohier ja Moulins, saatuansa tietää tapahtumista, riensivät Tuillerioihin pannakseen vastalauseensa, mutta Bonaparte vastasi heille, ettei Direktoriota enään ollut olemassa. Sitten hän piti heitä vartioituina asunnoissaan Luxemburgissa.

Näiden tapahtumain aikana Parisi oli täysin levollinen. Poliisiministeri Fouché, entinen vallankumousmies, joka itse kuului salaliittoon, oli vastoin Bonaparten toivomusta ryhtynyt muutamiin varokeinoihin. "Miksi kaikki tuo varovaisuus?" oli hän sanonut. "Puolellamme on kansakunta, ja me toimimme ainoastaan sen turvissa." Sieyés, joka oli ollut mukana koko vallankumouksen ajan, oli neuvonut yön kuluessa vangitsemaan neljäkymmentä nuorempien neuvoston vihamielisinä jäsentä. Sitäkin oli Bonaparte vastustanut. Hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä näytti väkivallalta. "Hyvinhän meni tänään", sanoi hän illalla hymyillen Bourienne'ilIe. "Saas nähdä miksi huomispäivä muodostuu!" Mutta ennen vuoteelle laskemistaan hän vastoin tapaansa latasi pistoolinsa.

Vaikein oli kuitenkin vielä tulossa. Kummankin neuvoston jäsenten kokoontuessa St. Cloud'iin nuo monet sotilasvartiot ja sotaväen osastot luonnollisesti lisäsivät suuttumusta, jota Direktorion puoltajien täytyi tuntea edellisen päivän tapahtumien johdosta, joita he toistaiseksi tunsivat vain huhujen mukaan. Jopa itse vanhempien neuvostossa mieliala oli aivan toinen kuin eilen. Ne, joita ei oltu aikanaan kutsuttu ratkaisevaan kokoukseen, nostivat hälytyksen, ja kun sihteeri kuultuaan vaadittavan varmuutta Direktorion paikoillaanolosta, avonaisesti vastasi, että useat direktorit ovat luopuneet virastaan ja että kenraali Bonaparte piti toisia vartioituina, niin myrsky puhkesi. Nyt ymmärrettiin, että koko valta oli yksin hänen kädessään ja että kyseessä oli perustuslaki eikä henkilömuutos. Melun ja suuttumuksen riehuessa astui Bonaparte saliin; hän tiesi, että kiihtymys oli nuorempien neuvostossa vielä suurempi kuin täällä; ei ollut mitään muuta neuvoa kuin uhmata vastustajia. Hän puhui ja häntä kuunneltiin hiljaisuudessa. Hänen ovelasti harkitut sanansa, joita lausuttaessa totuuden jumalattaren usein oli peittäminen kasvonsa, tekivät vaikutuksen ja saivat mielet osaksi muuttumaan. Silloin nousi eräs tasavaltalainen jäsen ylös: "Kenraali! me hyväksymme kaikki mitä olette sanonut. Vannokaa vain meidän kanssamme tottelevanne III vuoden hallitusmuotoa, direktorihallintoa, joka yksistään voi pitää tasavallan pystyssä." Siinä oli se arka kohta, jossa kaikki verukkeet joutuivat karille. Mutta Bonaparte rohkeni lyödä kortit avonaisesti pöytään. "Hallitusmuoto!" hän huusi. "Sitä olette itse rikkoneet fructidor'in 18 p:nä, kuten sitä rikoitte floreal'in 22 ja prairial'in 30 p:nä. Hallitusmuoto! Kaikki puolueet vetoavat siihen, ja kaikki ovat sitä rikkoneet. Se ei voi meille enään pelastusta tuottaa, sillä sitä ei enään noudata kukaan. Kun valtiosääntö on rikottu, täytyy hankkia uusi sopimus ja uusia takeita." Myrsky oli lopussa. Kokous nousi ja tervehti Bonapartea puheilla ja kätten taputuksilla.

Nuorempien neuvostossa oli keskusteluun ruvettu hurjalla melulla ja ensiksi päätetty, että jäsenten yhden kerrallaan piti vannoa uskollisuus valtiosäännölle. Tätä parastaikaa tehtäessä saapui kokoukseen Bonaparte, lopetettuaan puheensa vanhempien neuvostossa, seurassaan muutamia krenatöörejä; nämä hän jätti seisomaan ovenpieleen, ja itse hän astui hattu kädessä peremmäksi saliin. Kun nähtiin sotamiehet kiväärein ja pistimin salissa, syntyi vallan suunnaton raivo. "Alas diktaattori! Julistakaa hänet henkipatoksi! Eläköön tasavalta! Lyökää hänet kuoliaaksi!" huudettiin joka haaralta. Uhkaavin elein jäsenet syöksyivät alas istuimiltaan häntä kohden. Ei ole vielä varmistettu, suunnattiinko häntä vastaan todellakin tikareita ja pistooleja; toiset väittävät, toiset kieltävät. Bonaparten, joka kävi kuoleman kalpeaksi ja puri äärimäisen kiihtymyksen vallassa hampaansa yhteen, vei hänen oma kaartinsa pikaisesti pois salista. Vielä ovella kuuli hän tuon tuhoa uhkaavan, vihaisen huudon: "henkipatto!"

Ei ole epäilemistäkään, että Bonaparte kallionlujasti luottaessaan itseensä ja tähteensä oli ollut varma siitä, että hänen pelkkä esiintymisensä vihamielisten neuvostonjäsenten keskuudessa riittäisi masentamaan kaiken vastustuksen. Sodasta hän jo tunsi, millä miltei hypnotisoivalla voimalla hän yhdellä sanalla tai katseella sai joukot liikkeelle. Eikä hän yksistään omaan väkeensä niillä vaikuttanut. Lonaton taistelussa (Italian sodan aikana), jossa kovin mäkinen seutu esti saamasta yleiskatsausta, hän äkkiä huomasi olevansa 3-4,000 itävaltalaisen saarroksessa. Eräs upseeri kehotti häntä antaumaan. "Tiedättekö, kelle puhutte?" vastasi Bonaparte ilmaisemalta vähintäkään hämmästystä. "Minä olen ranskalainen ylikenraali; armeijani on kinterelläni; ellette heti paikalla käske väkeänne laskemaan alas aseensa, annan minä joka miehen paikalla kuolla." Hänen sanansa, hänen tyyneytensä, hänen täydellinen näyttelijätaitonsa vaikutti viholliseen niin, että se unohti tosiasian, joka oli semmoinen, että hän oli saarrettuna, aivan yksinkertaisesti vankina. Hänen kykynsä puhua mielikuvitukselle oli taas tehnyt tehtävänsä. Lisäksi huomaa niissä sanoissa, joilla hän vanhempien neuvostossa lopetti puheensa, jotakin jälkikaikua hänen olostaan Egyptissä, jossa hän maan asukasten edessä oli esiintynyt melkein kuin jumalana. "Älkää unohtako, että esiinnyn sodan ja onnen jumalan seuraamana." Ne ilmenevät taas hetken jälkeen. Lucien oli salissa kieltänyt äänestämästä hänen henkipatoksi julistamisestaan, luopunut puhemiestoimestaan ja rientänyt ulos; hevosensa selästä hän piti puheen sotamiehille kehoittaen heitä puolustamaan kenraaliansa neuvoston jäseniä vastaan, joita englantilaiset olivat lahjoneet ja jotka olivat paljastaneet tikarinsa Bonapartea vastaan. Silloin nousi hänessä taas sama valtaava tunne, ja hän huusi: "Niin, seuratkaa minua! Seuratkaa minua! Sillä minä olen päivän jumala." -- "Pidä toki suusi kiinni", oli tyynempi Lucien kuiskannut hänelle. "Luulet puhuvasi mamelukeillesi."

Mutta neuvoston jäsenet eivät olleet sotureita: heillä ei ollut halua eikä edellytyksiä tunnustamaan hänessä yliherraansa, he eivät olleet nähneet häntä taistelutantereella, heillä ei ollut käsitystä eivätkä he tahtoneetkaan käsittää, että vaaroissa tarvitaan välttämättä yksi käskijä, eikä heillä ollut mitään välitöntä tunnetta siitä, että hän oli synnynnäinen hallitsija. Tässä tarvittiin toisia keinoja kuin pelkkä persoonallisuuden mahti. Kun hän oli vähän selvinnyt hermostuneesta kiihtymyksestään, hän käski Murat'ta hajoittamaan kokouksen. Huutaen: "Eläköön Bonaparte!" sotamiehet syöksyivät painetit tanassa saliin. Jäsenet pakenivat pois akkunoista ja ovista. Säilyttääksensä jonkinmoista laillisuuden varjoa Lucien heti kokosi puoluelaisensa jäsenten joukosta, ja tämä lainsäätäjäkunnan sirpale päätti samana päivänä, että Direktorio oli lakannut olemasta; sen sijalle astui väliaikainen hallitus, johon kuuluivat Sieyés, Ducos ja Bonaparte. Näiden tuli uudestaan järjestää koko hallinto ja pyrkiä pysyväiseen ja kunniakkaaseen rauhaan ulkomaiden kanssa. Molempien eduskuntien, joiden istunnot lykättiin helmikuun 20 p:ään 1800, piti ensin valita kaksi komiteaa, kumpaankin 25 jäsentä, joiden tuli valmistaa uusi valtiomuoto ja hoitaa juoksevat asiat. Vielä samana iltana nämä päätökset hyväksyttiin vanhempien neuvostossa, ja vihdoin nuo kolme konsulia vannoivat suojelevansa kansanvaltaa, tasavaltaa, vapautta ja tasa-arvoa. Kun parisilaiset seuraavana päivänä heräsivät, lukivat he katujen kulmissa suuria julistuksia, joissa ilmoitettiin Direktorion kukistus ja vihdoin lausuttiin, että kenraali Bonaparte ja hänen soturinsa olivat ansiokkaasti isänmaata palvelleet.

Viimeisinä kymmenenä vuotena oli Ranskassa alituisten valtiollisten mullistuksien vallitessa niin vähän totuttu näkemään lakien ja laillisten muotojen kunnioittamista, ettei montakaan loukannut se väkivalta, jota ilmeisesti oli käytetty lakiasäätävää kokousta vastaan. Tieto Direktorion kukistumisesta tyydytti kaikkia, ja riemulla tervehdittiin Bonapartea Sieyès'in ja Dueos'n hallituskumppanina. Lyhyt oli kuitenkin aika, jolloin näitä kolmea miestä pidettiin tasa-arvoisina. Sieyès ja Ducos olivat olleet vihatun Direktorion jäseninä, ja koko se tyytyväisyys, jonka sen kukistuminen synnytti, lisäsi vain kansan suosiota voitokasta kenraalia kohtaan, jonka tunnettuun tarmoon ja hallintokykyyn kansa ehdottomasti luotti. "Tuskin lienee mikään laillinen hallitsija", kirjoitti näinä päivinä eräs diplomaatti Parisista, "koskaan tavannut kansaansa yhtä myöntyväisenä ja mukautuvana kuin Bonaparte, ja anteeksiantamatonta olisi, jollei tämä kunnon kenraali käyttäisi tätä rakentaaksensa paremman hallituksen paremmalle perustukselle." -- "Kaikki edelliset vallankumoukset", kertoi Preussin lähettiläs kuninkaalleen, "ovat herättäneet epäluuloa ja pelkoa. Tämä sitävastoin on, itse olen tullut siitä vakuutetuksi, herättänyt mitä valoisimpia toiveita." Oli käynyt kuten Bonaparte itse oli sanonut; kansan suurin osa näki hänessä pelastajan, eikä valtiollisissa puolueissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tavalla tai toisella häneen luottanut.

Uusi valtiomuoto, jonka lakiasäätävät komiteat Bonaparten ollessa esimiehenä olivat rakentaneet Sieyès'in varsin teoreettisen luonnoksen pohjalle, julkaistiin joulukuun 24 p:nä 1799. Sen mukaan hallitus annettiin kymmeneksi vuodeksi valitulle ensimäiselle konsulille, jonka rinnalla oli kaksi neuvonantaja-konsulia. Tälle toimivalle vallalle, johon kuului myös valtioneuvosto, jonka jäsenet ensimäinen konsuli valitsi, oli asetettu vastapainoksi lakiasäätävä valta: 100 jäseninen tribunaatti ja 300 jäseninen lainsäätäjäkunta. Kumpaisenkin jäsenet valitsi senaatti, jonka 80 jäsentä valitsi osaksi ensimäinen konsuli, osaksi senaatti itse. Senaatilla, joka myöskin nimitti tuomarit eri tuomioistuimiin, oli yleensä tehtävänä valvoa valtiomuodon noudattamista. Yksin hallituksella oli oikeus ehdottaa lakeja: se tehtiin tribunaatissa, joka niistä keskusteltuansa päätti, tuliko sen valitsemain jäsenten puhua lainsäätäjäkunnassa lakiehdotusta vastaan vaiko sen puolesta. Siellä ei enään laista keskusteltu, vaan se hyväksyttiin tai hyljättiin yksinkertaisella äänestyksellä, sitten kun tribuunit olivat puhuneet.

Ensimäiseksi konsuliksi valittiin Bonaparte; muiksi kahdeksi konsuliksi tulivat. _Cambacérès ja Lebrun_, edellinen taitava juristi, jälkimäinen etevä finanssimies.

Koko valta oli todellisuudessa ensimäisen konsulin kädessä, mutta niin suuri oli lujan hallituksen kaipuu ja niin luja oli luottamus Bonaparteen, että uusi valtiomuoto Ranskan kansan siitä äänestäessä helmikuun 7 p:nä 1800 sai puolelleen yli 3,000,000 ääntä ja ainoastaan 1,500 äänesti sitä vastaan.

Saattaa tuntea enemmän tai vähemmän myötätuntoa niitä keinoja kohtaan, joita Bonaparte edistyäksensä käytti sekä kotimaassaan Korsikassa että Ranskan maaperällä. Itsekukin mielensä mukaan ihailkoon tai tuomitkoon sitä nuorteutta, jolla hän vallankumouksen aikana pysyi veden pinnalla ja sitä sissimäistä näppäryyttä, jolla hän sittemmin osasi käyttää jokaista tapahtumaa edukseen. Mutta yksikään ei saata kieltää, että hänen ihmeteltävä kykynsä, joka on ainoa laatuaan, hänen nerokkaisuutensa täysin oikeutti hänen itsetuntonsa, hänen järkähtämättömän uskonsa, että hän oli oikea mies, ja onhan semmoinen varmuus, mikäli historian todistus voi antaa selkoa, aina neroon kuuluva. Ei saa unohtaa, että jo lapsuudessa, jolloin ei voi olla puhetta mistään tietoisesta järkeilystä, hänen pyrkimisensä ensimäiselle sijalle esiintyy aivan vaistomaisesti; hänen kunnianhimonsa on veressä, se on kuin ilma, jota hän hengittää; ja jos häntä saa sanoa valtaan syntyneeksi ja kohtalon kutsumaksi, niin eihän käy ihmetteleminen, että valtaan pääsemisen keinot, joihin samoinkuin kaikkeen inhimilliseen olevat olot vaikuttavat, saivat leimansa siitä maaperästä, jossa ne kasvoivat ja niistä ajoista, joista ne olivat peräisin.

Mutta historian tuomioistuin muutoin ei arvostelekaan yksistään tapaa, millä valtaan on päästy, vaan ennen kaikkea tapaa, millä valtaa käytetään.

Bonaparten ollessa hallituksen päämiehen asemassa, ensin väliaikaisessa konsulaatissa, sitten ensimäisenä konsulina, alkaa nyt se suunnaton työ, jota ränstyneen Ranskan huoneen uudestaan rakentaminen kysyi. Sillä maan aineellinen kurjuus oli yksinomaan seuraus vallankumouksen aiheuttamasta hämmingistä ja kaikkien perittyjen laitosten ja totuttujen hallinnollisten olojen hajoamisesta. Mitä hän tässä kelvollisuuteen ja työvoimaan nähden sai aikaan, saavuttaa miltei yliluonnollisuuden rajan. Samoinkuin hän 1797 parissa kuukaudessa loi italialaisen armeijan, niin hän muutamissa vuosissa loi uuden Ranskan. "Olemme saaneet herran", sanoi Sieyés Talleyrand'ille valtiokaappauksen jälkeisenä päivänä, "hän pystyy kaikkeen, hän näkee kaikki, hän on kaikessa perillä."